Haave koirasta
Novelli
Sami ei ollut
väsynyt, mutta Jannen edellisviikkoinen juttu teki olosta humalatilaa
vastaavan. Jokainen pieni liikahdus pientareella, jokainen vastaantuleva auto
sai säpsähtämään. Sami vaihtoi musiikiksi jotain, mikä pakottaisi ajattelemaan
iloisia asioita. Turhaan. Jokainen auto tuntui koukkaavan hänen kaistalleen
ainakin vähän. Se sai hänet tekemään rekan ratilla pienen turhan ja typerän
liikkeen pientareelle päin, vaikka ei iso yhdistelmä oikeastaan liikkunut niin
ketterästi kuin hänestä tuntui. Jos ajaisi millä tahansa pikkuautolla, voisi
tehdä monenlaista kiemuraa.
Voisi vaikka
muuttaa mielensä ja palata omalle kaistalleen, vaikka olisi jo melkein pitänyt
päänsä ensimmäisen suunnitelman osalta. Se äiti lapsineen oli kuitenkin ajanut Mikkoa
päin.
Mikko oli jo
päässyt kotiin sairaalasta, mutta oli saikulla. Sami oli soittanut Mikolle
aikaisemmin, mutta ajossa se oli ollut virhe. Mikko oli selittänyt
onnettomuutta ja Sami oli saanut kuvitella sitä tuskallisen tarkasti siinä
peltomaisemien keskellä ajaessaan.
Oli jännä, että
nuorena suurimmaksi pelon aiheeksi oli ajatellut hirviä ja sitten kun oli
tajunnut, että niistä jäisi lähinnä märkä läntti rekan nokkaan, oli hilpeästi
ajatellut olevansa ikuisesti turvassa ison auton ohjaimissa. Kun kaverit olivat
kysyneet, että eikö ajaminen ole aika yksinäistä, Sami oli vastannut, että
viihtyy siinä rauhassa ja että vaarallisinta olisi, jos nukahtaisi rattiin.
Sami kuitenkin tiesi, ettei hän nukahtaisi. Hän oli kyllä hyvä nukkumaan
autossa, kun joku muu ajoi, mutta ratista kiinni pitäessä uni ei koskaan
päässyt vaivaamaan. Kojelaudalla hänellä oli useampi pehmokoira, yksi niistä
oli ollut hänellä 6-vuotiaasta asti. Joku päivä hän vielä ostaisi spanielin ja
reissaisi matkat sen kanssa. Nykyisin oli sellaisia hauskoja karvaisia
koiransänkyjä. Sellaisessa se voisi istua hänen vieressään, olisi turvavöissä
ja ihan turvassa.
Sami otti
hytissä nukkuessaan joskus pehmokoiran yöksi kainaloonsa. Hän kertoi sitä
vitsinä kavereille, mutta totta toinen puoli. Koira oli joululahja viimeiseltä
joululta ennen kuin äiti sairastui. Eräänä joulukuun iltana, kun äiti oli
käynyt kaupassa, Sami oli monien muiden lasten tavoin jäänyt lelukaupan näyteikkunan
taakse haaveilemaan. Koirat olivat kauniissa rivissä pahvisissa koirankopeissaan
ja sinä jouluna kaikki halusivat sellaisia. Sami oli katsellut valkoista, jolla
oli pitkät korvat ja ehkä ruskeita täpliä, mutta koiran vartalo ei
pahvilaatikon takia näkynyt ikkunan läpi kovin hyvin. Lähempää ei päässyt katsomaan,
koska vihainen tupakkaa polttava lelukauppias ei päästänyt lapsia lelukauppaan
ilman vanhempia.
Sami seisoi
kadulla nenä valuen, sulki silmänsä ja mietti miten ottaisi pehmokoiran jouluna
esiin ehkäpä punaisesta lahjapaperista ja sitten pahvilaatikosta – tosin
mitenköhän se lähtisi pahvilaatikosta pois ilman että laatikko hajoaa, se
pitäisi selvittää – ja lopulta puristaisi syliinsä. Hän silittäisi sen selkää,
koska mikään maailmassa ei tuntuisi niin pehmeältä. ”Painus kakara äitis luo”,
kuului samalla ovelta ja jouluaaton taika haihtui. Sami niiskautti nenäänsä,
kääntyi ympäri, mutta avasi silmänsä vasta lähtiessään juoksemaan kohti
Anttilan tuulikaappia.
Kun he kävelivät
kotiin päin, alikulkusillan kohdalla olevassa risteyksessä oli kaksikin autoa
poikittain. Jotain oli selvästi tapahtunut. Äiti näki vähän enemmän ja ohjasi
hänet toiselle puolelle tietä, mutta kyllä Sami sen tajusi, että siellä oli
koira jäänyt auton alle, naapurin Jakke, hänen hyvä kaverinsa. Sami käveli
äidin vierellä hänelle uskottua vessapaperipakettia heiluttaen ja yritti astua
jokaiseen vastaantulevaan jo tallattuun jalanjälkeen, jotka olivat isojen
kenkien ja matkalla väärään suuntaan. Omaa jalkaa piti silti kääntää ihan
tyhmästi, mutta siihen Sami nyt keskittyi. Itku tuli vasta kun kukaan ei
nähnyt.
Jouluna äkäisen
tupakkaämmän lelukaupan paketista ei tullut valkoista koiraa vaan sellainen Jaken
ruskea. Sami otti sen esiin punaisesta lahjapaperista ja sitten
pahvilaatikosta, joka olikin ihan helppo avata, ja puristi sen syliinsä.
XXXX
Janna lähestyi
huoltoasemaa. Rahaa ei ollut ja puhelinkin oli jäänyt. Pakkasta oli viitisen
astetta, mutta totta kai hän oli varustautunut eikä hänen kylmä ollutkaan. Hän
oli selvinnyt niin monesta asiasta niin pienestä asti, että sijoituslaitoksen
toiminta, jota he huolenpidoksi kutsuivat, ärsytti entisestään. Mutsi oli aina
ollut hankala ja kadonnut retkilleen. Alkuun se oli vienyt hänet isovanhemmille
ja sanonut, että reipas tyttö olet ja pärjäät aina. Myöhemmin hän oli jäänyt
yksin kotiin, koska oli reipas tyttö. Oli kuitenkin helpompi olla mutsin
puolella kuin sossujen, jotka lopulta järjestivät hänet tänne: poissa silmistä,
poissa mielestä. Viimeisin viesti mutsilta oli ollut outo. Janna mietti, oliko
tällä oikeasti hätä vai oliko se vain retkahtanut. Vai mitähän se halusi.
Nyt hän oli
tässä huoltoaseman luona ja mietti mennäkö sisään. Oltiin keskellä ei mitään.
Mitä jos alkavat miettiä, miten hän pääsi sinne? Tytöt olivat antaneet hänelle
hatkaohjeet. Yksi niistä oli, että ensin pitää pysyä näkymättömissä. Näillä
kulmilla oli kyllä nähty yksinäisiä teinejä ennenkin. Tennareissa hänellä oli
vain villasukat, mutta ne olivat silti liukkaat kesäkengät eikä niissä ollut
lämmintä vuoria. Joillain tytöillä oli sellaisia, Janna ajatteli aavistuksen
katkerana, vaikka ei häntä mikään muu maailmassa tehnyt katkeraksi kuin se,
että äiti ei pystynyt huolehtimaan itsestään eivätkä isovanhemmat jaksaneet
häntä enää. Millainenkohan olisi ollut äiti, joka olisi letittänyt illalla
tukkaan kiharat ja piirtänyt kuvioita selkään kunnes hän olisi nukahtanut? Tai
isä, joka olisi kysellyt läksyt ja vienyt ratsastustunnille ihan ilman
erityistä pyyntöä vain koska olisi muistanut että on tiistai? Janna hymähti. Hänellä oli
kokemusta vain äidistä, joka käski hakua pullorahoilla jotain kaupasta. Isä ei
ollut koskaan ollut olemassa muuten kuin puheissa. Vaikka oli hänen
lapsuudessaan hyviäkin hetkiä. Janna ei vain jaksanut enää muistella niitä,
koska niistä tuli surulliseksi.
Huoltoaseman pihaan
kääntyi rekka, joka ajoi parkkiin. Kojelaudalla näkyi leikkikoiria. Kuski ei
tullut heti ulos, mutta sytytti sisävalot. ”Jackpot”, Janna tuumi. Kuski ei
ollut nuori, muttei vanhakaan, tuskin kolmeakymmentä. Kun kuski hyppäsi hytistä
ulos ja suuntasi huoltoasemalle, Janna askelsi rivakasti rekan luo. Vittu, ovet
on lukossa! Janna mietti sopivan varjoista paikkaa, mutta kuski ei ilmeisesti
käynyt kuin vessassa, koska kiirehti jo takaisin. Kun mies viimein tuli
takaisin ja avasi ovet kuskin puolelta, Janna kiipesi rivakasti etupenkille
pelkääjän paikalle.
”Mitä vittua”,
Sami sanoi ja katsoi hämmentyneenä teiniä, joka laittoi jo turvavyötä kiinni,
ei katsonut häntä silmiin vaan suoraan eteenpäin. Jälkeenpäin Sami muisteli,
että ei ehkä olisi ollut niin vihainen, ellei teini olisi ollut niin uhmakas.
”Sä otat mut nyt
kyytiin”, se sanoi.
”No vittu en
varmasti ota, nyt meet sinne mistä tulitkin”, Sami sanoi painokkaasti ja kirosi
mielessään keskuslukituksen. Sitten kun hän ostaisi sen koiran, pitäisi ovea
pitää kunnolla kiinni, koska koirahan voisi periaatteessa päästä ulos tällaisen
retken aikana, jos onnistuisi hampailla vetämään kahvasta. Vaikka ei se kovin
todennäköistä ehkä olisi. Sami palasi nykyhetkeen. ”Mä en vie sua minnekään.
Tää rekka ei liiku niin kauan kuin alaikäisiä on kyydissä”.
Sami naputti
ohjauspyörää eikä käynnistänyt autoa. Hän mietti, mihin kaikkeen matkaan
lähteminen nyt voisi johtaa. Perään soitettaisiin poliisit, häntä syytettäisiin
ties mistä. Teini syyttäisi häntä jostain, mitä hän ei todella olisi tehnyt.
Häntä ei uskoisi kukaan, nuorta rekkakuskia. Ei todellakaan. Rekka ei liikkuisi nyt
minnekään. Mitä nopeammin tyttö olisi poissa, sitä parempi.
Teini vieressä
tuijotti eteenpäin katsoen jonnekin, muttei minnekään. Sami muisti, että
lähellä oli joku koulukoti. Sieltäkö tyttö ilmestyi? Olisiko syytä soittaa poliisille
nyt heti? Vai oliko sillä oikeasti hätä ja se pääsi juuri pakenemaan jonkun sen
jo aiemmin kaapanneen autosta, kun se hullu oli mennyt vessaan? Sittenhän se
hullu olisi kohta hänen perässään!
Kului
minuutteja. Teini ei puhunut eikä liikkunut.
”Vittu, ala
mennä nyt”, Sami sanoi tuskaisesti. Viimeiset 30 km oli menneet mukavasti, kun
hän oli alkanut taas miettiä tulevaa pientä koiraansa ja unohtanut hirvet,
itsemurhakuskit ja muut rattiin nukahtajat. Nyt vieressä oli hatkat teini,
jolla ei taatusti ollut rahaa vaan pelkkiä vaikeuksia.
”Mun on pakko
päästä Tampereelle, oo kiltti ja vie mut sinne”, Janna sanoi hätääntyneesti ja
katsoi kuskia paremmin. Se oli ihan kivan näköinen. Se tuskin raiskaisi hänet
tai tappaisi ja heittäisi tienposkeen.
”Uhkaako sua
joku”, kuski kysyi ja kun Janna pudisti päätään kuski käski mennä bussilla. Janna
katui saman tien. Miksei hän keksinyt jotain parempaa? Amatööri! Kuski naputti
rattia ja tuijotti eteen, mutta Janna näki että se arvasi kyllä hänen olevan
hatkassa. Nyt oli se hetki, mistä tytöt olivat sanoneet kun olivat
muistuttaneet: yritä valita joku nuori.
”Jos mä otan
suihin, ni vietkö sit”, Janna kysyi ja inhosi miten epävarmalta kuulosti omiin
korviinsa.
”En, mä en halua
sulta mitään muuta kuin että poistut mun rekasta nyt”, mies sanoi painokkaasti.
”Tää on ihan idioottia. Mä en nyt tarvi tähän mitään tällaista ja mä haluan
jatkaa yksin”.
”Mä tarvin
kyydin”, Janna sanoi ja poimi puhuessaan kojelaudalta käsiinsä yhden
pehmokoiran. Janna näki kun miehen katse kiristyi. Janna oli elänyt niin
rikkinäisen lapsuuden, että hän näki ympärillään kaikenlaisia vivahteita; kun
elämä ei ole varauksettoman onnellista ja voi muuttua, oppii varautumaan
kaikkeen.
”Laita se
takaisin ja ala mennä”, Sami vaati painokkaasti. Tyttö katsoi häntä ja sitten
kasvoille levisi ilme, joka kertoi, että hän oli löytänyt aseen. ”Onks tää joku
tärkee vai?”, Janna kysyi ivallisesti ja käänteli Jakkea. ”Kyllä. Se on mulle
tärkeä”, Sami sanoi ja jostain syystä lisäsi ”Sä et ole”.
”Mä revin sen,
jos et vie mua”, tyttö irrotti turvavyönsä ja hyppäsi ulos autosta koira
mukanaan. Samille tuli tunne, kuin hän olisi ollut täysin pakokauhun vallassa. Jakke
on ulkona!
Sami loikkasi
ulos ja juoksi tytön perään, joka oli nopeilla askeleilla päässyt jo
puoliväliin kohti huoltoasemaa. Sami sai tytön kiinni ja tarttui käsiin. Tyttö
katsoi häntä uhmakkaasti ja sanoi hiljaa ”Tää muuten näyttää tosi kivalta sun
kannalta, jos revit tässä nuorta tyttöä kun sit noihan soittaa kytät sun
perään”.
”Jos kytät
tulee, ne vie sut”, Sami sanoi ja tytön katseessa läikähti sen tajuaminen, että
jotain hän ei ollut tullut ajatelleeksi.
”Mulla on
käsissä mustelmat, sä olet pahoinpitelijä”, tyttö kuitenkin jatkoi ja nosti
nenäänsä.
”Sä olet hatkat
ottanut pikkulikka, joka yrittää tarjota pillua vastaantuleville”, Sami
sähäytti, mutta katui heti sanojaan; lapsihan hänellä oli siinä vastassa. Tyttö
tuijotti häntä ja tytön silmissä leiskui. Tyttö puristi edelleen käsissään
Samin leikkikoiraa ja nyt tyttö otti sitä kiinni molemmista etujaloista ja
alkoi repiä. Sami katsoi, kun kaikista rakkaimman etutassun sisältö pompahteli
pumpulipalloina maahan. Viimeiseksi tyttö viskasi koiran vanumereen ja lähti
kohti rekkaa. Sami ei huutanut perään, vaikka aavistikin sen.
Sami kyyristyi
maahan ja keräsi kasaan sen, mitä Jakesta pystyi pelastamaan. Hän työnsi
ikivanhoja vanunpalasia koiran sisään kuin olisi ollut kirurgi vaativassa
leikkauksessa. Kurkkua kuristi. Kun kaikki oli kasassa, hän työnsi Jaken
varovasti takkinsa sisälle ja käveli sisään huoltoaseman kassalle kysyäkseen
neuvoa.
Samaan aikaan
autossa Janna laittoi turvavyötä kiinni, nosti konepelliltä toisen pehmokoiran
syliinsä ja antoi silmäkulmien täyttyä. Olisipa äiti tässä. On päästävä äidin
luo.
Samalla hän
silitti hiljaa leikkikoiran päätä, ja jatkoi piirtäen sormella sen selkään
kuvioita.
Kaikki oikeudet Anniina Paalanen 2022
Kommentit
Lähetä kommentti