Haave koirasta

Novelli

Sami ei ollut väsynyt, mutta Jannen edellisviikkoinen juttu teki olosta humalatilaa vastaavan. Jokainen pieni liikahdus pientareella, jokainen vastaantuleva auto sai säpsähtämään. Sami vaihtoi musiikiksi jotain, mikä pakottaisi ajattelemaan iloisia asioita. Turhaan. Jokainen auto tuntui koukkaavan hänen kaistalleen ainakin vähän. Se sai hänet tekemään rekan ratilla pienen turhan ja typerän liikkeen pientareelle päin, vaikka ei iso yhdistelmä oikeastaan liikkunut niin ketterästi kuin hänestä tuntui. Jos ajaisi millä tahansa pikkuautolla, voisi tehdä monenlaista kiemuraa.

Voisi vaikka muuttaa mielensä ja palata omalle kaistalleen, vaikka olisi jo melkein pitänyt päänsä ensimmäisen suunnitelman osalta. Se äiti lapsineen oli kuitenkin ajanut Mikkoa päin.

Mikko oli jo päässyt kotiin sairaalasta, mutta oli saikulla. Sami oli soittanut Mikolle aikaisemmin, mutta ajossa se oli ollut virhe. Mikko oli selittänyt onnettomuutta ja Sami oli saanut kuvitella sitä tuskallisen tarkasti siinä peltomaisemien keskellä ajaessaan.

Oli jännä, että nuorena suurimmaksi pelon aiheeksi oli ajatellut hirviä ja sitten kun oli tajunnut, että niistä jäisi lähinnä märkä läntti rekan nokkaan, oli hilpeästi ajatellut olevansa ikuisesti turvassa ison auton ohjaimissa. Kun kaverit olivat kysyneet, että eikö ajaminen ole aika yksinäistä, Sami oli vastannut, että viihtyy siinä rauhassa ja että vaarallisinta olisi, jos nukahtaisi rattiin. Sami kuitenkin tiesi, ettei hän nukahtaisi. Hän oli kyllä hyvä nukkumaan autossa, kun joku muu ajoi, mutta ratista kiinni pitäessä uni ei koskaan päässyt vaivaamaan. Kojelaudalla hänellä oli useampi pehmokoira, yksi niistä oli ollut hänellä 6-vuotiaasta asti. Joku päivä hän vielä ostaisi spanielin ja reissaisi matkat sen kanssa. Nykyisin oli sellaisia hauskoja karvaisia koiransänkyjä. Sellaisessa se voisi istua hänen vieressään, olisi turvavöissä ja ihan turvassa.

Sami otti hytissä nukkuessaan joskus pehmokoiran yöksi kainaloonsa. Hän kertoi sitä vitsinä kavereille, mutta totta toinen puoli. Koira oli joululahja viimeiseltä joululta ennen kuin äiti sairastui. Eräänä joulukuun iltana, kun äiti oli käynyt kaupassa, Sami oli monien muiden lasten tavoin jäänyt lelukaupan näyteikkunan taakse haaveilemaan. Koirat olivat kauniissa rivissä pahvisissa koirankopeissaan ja sinä jouluna kaikki halusivat sellaisia. Sami oli katsellut valkoista, jolla oli pitkät korvat ja ehkä ruskeita täpliä, mutta koiran vartalo ei pahvilaatikon takia näkynyt ikkunan läpi kovin hyvin. Lähempää ei päässyt katsomaan, koska vihainen tupakkaa polttava lelukauppias ei päästänyt lapsia lelukauppaan ilman vanhempia.

Sami seisoi kadulla nenä valuen, sulki silmänsä ja mietti miten ottaisi pehmokoiran jouluna esiin ehkäpä punaisesta lahjapaperista ja sitten pahvilaatikosta – tosin mitenköhän se lähtisi pahvilaatikosta pois ilman että laatikko hajoaa, se pitäisi selvittää – ja lopulta puristaisi syliinsä. Hän silittäisi sen selkää, koska mikään maailmassa ei tuntuisi niin pehmeältä. ”Painus kakara äitis luo”, kuului samalla ovelta ja jouluaaton taika haihtui. Sami niiskautti nenäänsä, kääntyi ympäri, mutta avasi silmänsä vasta lähtiessään juoksemaan kohti Anttilan tuulikaappia.

Kun he kävelivät kotiin päin, alikulkusillan kohdalla olevassa risteyksessä oli kaksikin autoa poikittain. Jotain oli selvästi tapahtunut. Äiti näki vähän enemmän ja ohjasi hänet toiselle puolelle tietä, mutta kyllä Sami sen tajusi, että siellä oli koira jäänyt auton alle, naapurin Jakke, hänen hyvä kaverinsa. Sami käveli äidin vierellä hänelle uskottua vessapaperipakettia heiluttaen ja yritti astua jokaiseen vastaantulevaan jo tallattuun jalanjälkeen, jotka olivat isojen kenkien ja matkalla väärään suuntaan. Omaa jalkaa piti silti kääntää ihan tyhmästi, mutta siihen Sami nyt keskittyi. Itku tuli vasta kun kukaan ei nähnyt.

Jouluna äkäisen tupakkaämmän lelukaupan paketista ei tullut valkoista koiraa vaan sellainen Jaken ruskea. Sami otti sen esiin punaisesta lahjapaperista ja sitten pahvilaatikosta, joka olikin ihan helppo avata, ja puristi sen syliinsä.

XXXX

Janna lähestyi huoltoasemaa. Rahaa ei ollut ja puhelinkin oli jäänyt. Pakkasta oli viitisen astetta, mutta totta kai hän oli varustautunut eikä hänen kylmä ollutkaan. Hän oli selvinnyt niin monesta asiasta niin pienestä asti, että sijoituslaitoksen toiminta, jota he huolenpidoksi kutsuivat, ärsytti entisestään. Mutsi oli aina ollut hankala ja kadonnut retkilleen. Alkuun se oli vienyt hänet isovanhemmille ja sanonut, että reipas tyttö olet ja pärjäät aina. Myöhemmin hän oli jäänyt yksin kotiin, koska oli reipas tyttö. Oli kuitenkin helpompi olla mutsin puolella kuin sossujen, jotka lopulta järjestivät hänet tänne: poissa silmistä, poissa mielestä. Viimeisin viesti mutsilta oli ollut outo. Janna mietti, oliko tällä oikeasti hätä vai oliko se vain retkahtanut. Vai mitähän se halusi.

Nyt hän oli tässä huoltoaseman luona ja mietti mennäkö sisään. Oltiin keskellä ei mitään. Mitä jos alkavat miettiä, miten hän pääsi sinne? Tytöt olivat antaneet hänelle hatkaohjeet. Yksi niistä oli, että ensin pitää pysyä näkymättömissä. Näillä kulmilla oli kyllä nähty yksinäisiä teinejä ennenkin. Tennareissa hänellä oli vain villasukat, mutta ne olivat silti liukkaat kesäkengät eikä niissä ollut lämmintä vuoria. Joillain tytöillä oli sellaisia, Janna ajatteli aavistuksen katkerana, vaikka ei häntä mikään muu maailmassa tehnyt katkeraksi kuin se, että äiti ei pystynyt huolehtimaan itsestään eivätkä isovanhemmat jaksaneet häntä enää. Millainenkohan olisi ollut äiti, joka olisi letittänyt illalla tukkaan kiharat ja piirtänyt kuvioita selkään kunnes hän olisi nukahtanut? Tai isä, joka olisi kysellyt läksyt ja vienyt ratsastustunnille ihan ilman erityistä pyyntöä vain koska olisi muistanut että  on tiistai? Janna hymähti. Hänellä oli kokemusta vain äidistä, joka käski hakua pullorahoilla jotain kaupasta. Isä ei ollut koskaan ollut olemassa muuten kuin puheissa. Vaikka oli hänen lapsuudessaan hyviäkin hetkiä. Janna ei vain jaksanut enää muistella niitä, koska niistä tuli surulliseksi.

Huoltoaseman pihaan kääntyi rekka, joka ajoi parkkiin. Kojelaudalla näkyi leikkikoiria. Kuski ei tullut heti ulos, mutta sytytti sisävalot. ”Jackpot”, Janna tuumi. Kuski ei ollut nuori, muttei vanhakaan, tuskin kolmeakymmentä. Kun kuski hyppäsi hytistä ulos ja suuntasi huoltoasemalle, Janna askelsi rivakasti rekan luo. Vittu, ovet on lukossa! Janna mietti sopivan varjoista paikkaa, mutta kuski ei ilmeisesti käynyt kuin vessassa, koska kiirehti jo takaisin. Kun mies viimein tuli takaisin ja avasi ovet kuskin puolelta, Janna kiipesi rivakasti etupenkille pelkääjän paikalle.

”Mitä vittua”, Sami sanoi ja katsoi hämmentyneenä teiniä, joka laittoi jo turvavyötä kiinni, ei katsonut häntä silmiin vaan suoraan eteenpäin. Jälkeenpäin Sami muisteli, että ei ehkä olisi ollut niin vihainen, ellei teini olisi ollut niin uhmakas.

”Sä otat mut nyt kyytiin”, se sanoi.

”No vittu en varmasti ota, nyt meet sinne mistä tulitkin”, Sami sanoi painokkaasti ja kirosi mielessään keskuslukituksen. Sitten kun hän ostaisi sen koiran, pitäisi ovea pitää kunnolla kiinni, koska koirahan voisi periaatteessa päästä ulos tällaisen retken aikana, jos onnistuisi hampailla vetämään kahvasta. Vaikka ei se kovin todennäköistä ehkä olisi. Sami palasi nykyhetkeen. ”Mä en vie sua minnekään. Tää rekka ei liiku niin kauan kuin alaikäisiä on kyydissä”.

Sami naputti ohjauspyörää eikä käynnistänyt autoa. Hän mietti, mihin kaikkeen matkaan lähteminen nyt voisi johtaa. Perään soitettaisiin poliisit, häntä syytettäisiin ties mistä. Teini syyttäisi häntä jostain, mitä hän ei todella olisi tehnyt. Häntä ei uskoisi kukaan, nuorta rekkakuskia.  Ei todellakaan. Rekka ei liikkuisi nyt minnekään. Mitä nopeammin tyttö olisi poissa, sitä parempi.

Teini vieressä tuijotti eteenpäin katsoen jonnekin, muttei minnekään. Sami muisti, että lähellä oli joku koulukoti. Sieltäkö tyttö ilmestyi? Olisiko syytä soittaa poliisille nyt heti? Vai oliko sillä oikeasti hätä ja se pääsi juuri pakenemaan jonkun sen jo aiemmin kaapanneen autosta, kun se hullu oli mennyt vessaan? Sittenhän se hullu olisi kohta hänen perässään!

Kului minuutteja. Teini ei puhunut eikä liikkunut.

”Vittu, ala mennä nyt”, Sami sanoi tuskaisesti. Viimeiset 30 km oli menneet mukavasti, kun hän oli alkanut taas miettiä tulevaa pientä koiraansa ja unohtanut hirvet, itsemurhakuskit ja muut rattiin nukahtajat. Nyt vieressä oli hatkat teini, jolla ei taatusti ollut rahaa vaan pelkkiä vaikeuksia.

”Mun on pakko päästä Tampereelle, oo kiltti ja vie mut sinne”, Janna sanoi hätääntyneesti ja katsoi kuskia paremmin. Se oli ihan kivan näköinen. Se tuskin raiskaisi hänet tai tappaisi ja heittäisi tienposkeen.

”Uhkaako sua joku”, kuski kysyi ja kun Janna pudisti päätään kuski käski mennä bussilla. Janna katui saman tien. Miksei hän keksinyt jotain parempaa? Amatööri! Kuski naputti rattia ja tuijotti eteen, mutta Janna näki että se arvasi kyllä hänen olevan hatkassa. Nyt oli se hetki, mistä tytöt olivat sanoneet kun olivat muistuttaneet: yritä valita joku nuori.

”Jos mä otan suihin, ni vietkö sit”, Janna kysyi ja inhosi miten epävarmalta kuulosti omiin korviinsa.

”En, mä en halua sulta mitään muuta kuin että poistut mun rekasta nyt”, mies sanoi painokkaasti. ”Tää on ihan idioottia. Mä en nyt tarvi tähän mitään tällaista ja mä haluan jatkaa yksin”.

”Mä tarvin kyydin”, Janna sanoi ja poimi puhuessaan kojelaudalta käsiinsä yhden pehmokoiran. Janna näki kun miehen katse kiristyi. Janna oli elänyt niin rikkinäisen lapsuuden, että hän näki ympärillään kaikenlaisia vivahteita; kun elämä ei ole varauksettoman onnellista ja voi muuttua, oppii varautumaan kaikkeen.

”Laita se takaisin ja ala mennä”, Sami vaati painokkaasti. Tyttö katsoi häntä ja sitten kasvoille levisi ilme, joka kertoi, että hän oli löytänyt aseen. ”Onks tää joku tärkee vai?”, Janna kysyi ivallisesti ja käänteli Jakkea. ”Kyllä. Se on mulle tärkeä”, Sami sanoi ja jostain syystä lisäsi ”Sä et ole”.

”Mä revin sen, jos et vie mua”, tyttö irrotti turvavyönsä ja hyppäsi ulos autosta koira mukanaan. Samille tuli tunne, kuin hän olisi ollut täysin pakokauhun vallassa. Jakke on ulkona!

Sami loikkasi ulos ja juoksi tytön perään, joka oli nopeilla askeleilla päässyt jo puoliväliin kohti huoltoasemaa. Sami sai tytön kiinni ja tarttui käsiin. Tyttö katsoi häntä uhmakkaasti ja sanoi hiljaa ”Tää muuten näyttää tosi kivalta sun kannalta, jos revit tässä nuorta tyttöä kun sit noihan soittaa kytät sun perään”.

”Jos kytät tulee, ne vie sut”, Sami sanoi ja tytön katseessa läikähti sen tajuaminen, että jotain hän ei ollut tullut ajatelleeksi.

”Mulla on käsissä mustelmat, sä olet pahoinpitelijä”, tyttö kuitenkin jatkoi ja nosti nenäänsä.

”Sä olet hatkat ottanut pikkulikka, joka yrittää tarjota pillua vastaantuleville”, Sami sähäytti, mutta katui heti sanojaan; lapsihan hänellä oli siinä vastassa. Tyttö tuijotti häntä ja tytön silmissä leiskui. Tyttö puristi edelleen käsissään Samin leikkikoiraa ja nyt tyttö otti sitä kiinni molemmista etujaloista ja alkoi repiä. Sami katsoi, kun kaikista rakkaimman etutassun sisältö pompahteli pumpulipalloina maahan. Viimeiseksi tyttö viskasi koiran vanumereen ja lähti kohti rekkaa. Sami ei huutanut perään, vaikka aavistikin sen.

Sami kyyristyi maahan ja keräsi kasaan sen, mitä Jakesta pystyi pelastamaan. Hän työnsi ikivanhoja vanunpalasia koiran sisään kuin olisi ollut kirurgi vaativassa leikkauksessa. Kurkkua kuristi. Kun kaikki oli kasassa, hän työnsi Jaken varovasti takkinsa sisälle ja käveli sisään huoltoaseman kassalle kysyäkseen neuvoa.

Samaan aikaan autossa Janna laittoi turvavyötä kiinni, nosti konepelliltä toisen pehmokoiran syliinsä ja antoi silmäkulmien täyttyä. Olisipa äiti tässä. On päästävä äidin luo.

Samalla hän silitti hiljaa leikkikoiran päätä, ja jatkoi piirtäen sormella sen selkään kuvioita.

Kaikki oikeudet Anniina Paalanen 2022