perjantai 11. toukokuuta 2018

Älä pelkää!

Yhteisöllisyys on hyvä asia. Yhteisössä on voimaa ja se pyrkii suojelemaan yhteisön jäseniä ulkopuolisilta uhkilta. Me-henki on tarpeen, sillä se lisää yhteenkuuluvuuden tunnetta ja kannattelee heikkona hetkenä. On ihanaa, kun ympärillä on ihmisiä, joilta pyytää apua. Yhteisöllisyydellä on kuitenkin kääntöpuolensa. Joskus tiivis yhteisö pyrkii sulkemaan muut ulkopuolelle ja jos se joutuu toimissaan arvostelun kohteeksi, se eristäytyy. On helppoa alkaa ajatella, että muut tekevät väärin; me teemme oikein. Pitäkää tunkkinne!

Harva meistä kestää loputtomiin juoruilua ja arvostelua. Kukaan ei sitä paitsi edes ole velvollinen olemaan loputtomuuksiin asti avoin omista tekemisistään koko maailmalle. Mikä sitten saa aikaan sen, että joku tai jotkut joutuvat ikävän juoruilun ja panettelun kohteeksi? Yleensä tarjotaan syyksi perinteistä kateutta, mutta onko se sitä? Epäilen kovasti. Uskon itse, että useimmiten kyseessä on tietämättömyys ja pelko, joita emme osaa käsitellä.

Eräs terapeutti sanoi kerran, ettei ahdistusta ole olemassa. Ahdistus ei ole oikea tunne. Wikipedian mukaan ”Tunne on jonkin tuntemuksen kuten mielihyvän tai mielipahan sävyttämä tietoinen elämys. Universaaleja tunteita ovat esimerkiksi pelko, inho ja ilo. Tunteet ohjaavat ihmisen toimintaa motiivien, tavoitteiden ja tiedonkäsittelyn ohella. Tunteet edistävät ihmisen sopeutumista ympäristöön, kuten sosiaalisiin - tai uhkaaviin tilanteisiin”.

Useimmiten ihminen sanoo, että häntä ahdistaa, kun häntä oikeasti pelottaa. Useimmat tuntemani hevosihmiset pelkäävät arvostelua, joka kohdistuu heihin. Kun tuon tunteen valtaan joutuu, se tulee helposti heitettyä takaisin muiden päälle arvosteluna ja ilkeänä käytöksenä. Pelkäävä ihminen on kuin nurkkaan ahdistettu eläin. Se potkii ja rimpuilee, puolustautuu vimmaisesti.

Tietämättömyys sinällään altistaa tuntemattoman uhkalle. Kun emme voi olla varmoja tai emme usko tietävämme totuutta, meitä alkaa pelottaa. Joku kehittää päässään salaliittoteorian, jonka mukaan kaikki ovat kääntyneet häntä vastaan ja salailu ja tiedon pimittäminen on tietoista. Se saattaa auttaa hallitsemaan pelkoa ainakin hetken, sillä se antaa syyn vihaan ja inhoon. Ainakin se mahdollistaa sen, ettei vikaa tarvitse etsiä itsestä ja omasta toiminnasta.

Este, joka on ahdistanut. Eli pelottanut. Saman esteen yli Päde hyppäsi ihan paikaltaan. Enää ei pelota. Ainakaan ylipääsy. Kännykkäkuva: Noora Myllynen

Joskus jos olemme ihan varmoja, että meidän tapamme on ainoa oikea ja kieltäydymme kuulemasta mitään muuta, voimme (syystäkin) alkaa pelätä kohtaavamme arvostelua ulkopuolelta. Kukaan ei ole sille immuuni. Yleensä olisi hyvä ja auttaisi kovasti, että hyväksyisi voivansa olla joskus väärässäkin ja lakkaisi pelkäämästä (julkista) virhettä ja mahdollista uutta tietoa. On oikeasti parempi olla jälkiviisas kuin jälkityhmä.

Ja ne kanssaihmiset. Eivät ne tunne kateutta siitä, että joku vuodesta toiseen ratsastaa hevostaan rumasti. lihottaa sen palloksi, treenaa epätasaisesti tai käyttäytyy tyhmästi. Heitä ärsyttää, että tuo ihminen elää kuplassaan eikä kuuntele ulkopuolisia. Voi myös olla, etteivät he uskalla avata suutaan asiasta. Ärsytystä, pelkoa ja inhoa lievittääkseen he juoruilevat. Todennäköistä on, ettei heillä ole pienintäkään käsitystä siitä, mitä tuo asianomainen tekee, ajattelee tai tuntee. Tässä tilanteessa avoimuus kannattaisi. Se auttaisi ymmärtämään, miksi toiset tekevät ja toimivat niinkuin toimivat. Kaikilla ei ole yksinkertaisesti ole aikaa turista niitä ja näitä tuntitolkulla tallinkulmalla ja bondata sillä tavoin kanssatallilaisten kanssa. Kaikkien mielestä se ei edes ole yhtä tarpeellista. Me olemme erilaisia.

Juoruilla on tapana kasvaa. Hevosten parissa ihmiset pelkäävät kaikenlaista muutakin kuin arvostelua: pääntautia, hevosbakteereita, ontumavammoja, huonoa heinää, kuoppia kentänpohjassa ja liian vaativia estetehtäviä. Joskus me itse tiedämme, että käsillä oleva asia ole niin vakava kuin miltä se näyttää, koska meillä on siitä itsellämme riittävästi tietoa. Jos kanssaihmisillä ei kuitenkaan ole, heille jää vain pelkoa. Siksi totuuden jakaminen on tärkeää.

Toinen hirvittävän vaikea asia on sitten se, että mikä on totta. Vastassa on joskus ihmisiä, jotka eivät ole sille avoimia. Silloin on ihan sama, mitä yritetään sanoa.

Pelkäävää ihmistä ei näet voi opettaa.

2 kommenttia:

  1. Tässä kun on hiekkalaatikon reunalta ja perhekerhoista hypännyt takaisin hevosen selkään niin kun kävin ratsastamassa liikutusapuna yhtä vanhaa tammaa tässä taannoin, olin ihan varma että joku on kolmen minuutin päästä kirjoittanut jo eräälle vihreälle sivulle että miten joku voi ratsastaa tuolla tavalla ja hevonen on välittömästi pilalla. Muutama vuosi poissa satulasta tekee kyllä epävarmaksi ja pistää pelkäämään itsekin että pilaanko hevosen edes katsomalla sitä... Samalla tavalla kun "pilasin lapseni" antamalla sille joskus pullosta äidinmaidonkorviketta kun oma lypsetty ei ollut riittänyt poissaolon hetkellä.
    Nykyisellä neljän hevosen tallilla saa niin rauhassa harrastaa ja olla, ettei siellä kyllä näe koskaan ketään muita ja on niin metsän keskelläkin että kukaan ei varmasti raportoi mihinkään. Silti kokoajan pelko hanurissa että teenkö väärin ja meneekö rikki ja apua. Siksi pyysin valmentajaa käymään pitämään kurinpalautusta. Että tulisi itselle varmuus niistä jutuista.

    Minusta tässä seläntakana juoruilussa ja muussa on ärsyttävintä se että jos henkilö X on sitä mieltä että tuo tekee nyt ihan väärin ja vaarallisesti, niin miksei hyvä ihminen mene sille sanomaan sille "väärintekijälle" että tarvitko apua ja voinko auttaa. Ei se seläntakana puhuminen lisää kuin pahaa mieltä, mutta vilpitön aputarjous voisi joskus jotain auttaakin.

    VastaaPoista
  2. Niin totta tuo, että joskus on vastassa ihminen, joka ei ole totuudelle avoin ja silloin ollaan voimattomia. Surullista, turhauttavaa ja mikään ei muutu. Tämä kirjoitus sopii kyllä muuallekin elämään kuin sinne tallielämään.

    VastaaPoista

Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...