keskiviikko 30. toukokuuta 2018

Hyppää, Päde, hyppää!

Ruoho oli vihreää ja makeaa. Aurinko paistoi kuumana ja lämmitti selkää. Päde piti turvan visusti kiinni maassa, koska se tiesi vanhasta muistista, että tässä vaiheessa vuotta, kun syömisaikaa vielä kovasti rajattiin, nopein söi eniten. Niinpä se ei ihan kauheasti kiinnittänyt huomiota siihen, että laitumelle tuotiin toinenkin hevonen. Sivusilmällä Päde totesi, että viimekesäisestä Laidunsussusta oli kyse. Ihan jees, se tuumasi. Riittäähän tätä.

Jo toista kesää Päde tiesi, miten asia toimii. Kun on urheiltu, mennään pesulle ja sitten laiduntarhaan ja se oli varsin innokas toteuttamaan tätä kaavaa. Joinain päivinä ihminen tuli kesken päivän ja kuljetti sen pienen metsäpolun kautta päivätarhasta laiduntamaan. Näköyhteys päivätarhojen ja laitumen välillä kyllä säilyi, mutta se edellytti laiduntamista yhdessä tietyssä kulmassa. Ei se Pädelle ollut ongelma. Tallinpihaankin näkyi ja siellä oli aina kavereita. Ihminenkin partioi useasti lähettyvillä. Tänään oli sellainen päivä. Syömisen lomassa Päde nyökkäsi Laidunsussulle. ”Syödäänkö sillä tapaa lähekkäin, että voidaan huitoa paarmat pois yhdessä”, se kysyi. Laidunsussu nyökkäsi, ja näin tehtiin.

Oli asioita, joita Päde ei pystynyt ymmärtämään ja se oli se, että ihminen ei huomioinut sitä ensin. Jossain vaiheessa ihminen sitten tuli ja otti Laidunsussun narun päähän viedäkseen sen metsäpolkua pitkin päivätarhaan. Päde yritti lähteä myös, mutta nainen kielsi sitä. ”Odota”, se komensi, eikä Päde pystynyt ymmärtämään, miksi. ”Me ollaan ennenkin tultu yhdessä, mikä nyt on?”
Laidunsussu yritti pois kävellessään rauhoittaa Pädeä sanomalla, että kyllä se varmaan sinut kohta hakee. ”VARMAAN? EI SE RIITÄ!”, Päde huusi. Laidunsussu käveli jo matkan päässä ja huusi olkansa yli, että tulee se. Ihminenkin siihen, että älä riehu Päde, minä tulen pian.


Näköyhteys päivätarhoihin säilyi, mutta nyt huolestuivat muutkin hevoset. Päden Tyttis, joka oli jäänyt päivätarhaan murjottamaan, huusi hätääntyneelle Pädelle ohjeita. ”Mä en pääse tämän aidan yli hakemaan, mutta eikö siitä pääse yli? Hyppää!” Samassa havahtuivat muutkin. ”JÄTTIKÖ SE SUT SINNE YKSIN?, huusi fwb-tamma. ”SKANDAALI!” Elämäntapahuolestunut Holstainer käänsi takapuolensa huudon suuntaan ja totesi yksikantaan, että nyt me kuollaan kaikki. ”EI ole mitään tehtävissä.” Ratsuponi huusi, että tule läpi, jos et pääse yli. ”Ei kai nyt suomenhevosta yksi sähkölanka pidättele?”

Päde otti muutaman kierroksen rajua pukkilaukkaa. ”MINUA EI VOI KOHDELLA NÄIN! MINUN PITI PÄÄSTÄ ENSIN!” Ja samassa se näki naisen tulevan sen luo. Vielä riitti sieraimissa puhinaa, mutta naisen läsnäolo sai sen tekemään äkkijarrutuksen portille. ”Mitä sinä meuhkaat”, nainen kysyi hämmästyneenä, ja Päde heilautti harjaansa samalla kun kuopaisi jalkaansa sen merkiksi, että nyt piti jo mennä. ”Sinä jätit minut”, se puhisi. ”Enkä jättänyt, en ikinä jätä”, nainen sanoi ja pujotti riimunnarua. ”Olet ennenkin jättänyt, mistä tiedän, ettet nyt jätä?”

Nainen huokasi ja niin teki Pädekin. Yhdessä ne lähtivät kävelemään metsäpolkua kohti päivätarhaa. Muut hevoset puhisivat, nyt jo helpotuksesta. Ärhäkkä Ratsuponi huusi vielä, että sano sille, että lukee niitä kirjoja, joissa sanotaan, että hevonen on laumaeläin. Päde oli mielestään jo rauhoittunut, mutta koska jotain teki mieli vielä tehdä, se otti ja tönäisi naista päällään. Nainen horjahti. ”Siitäs sait”, Päde puhalsi ilmaa sieraimistaan ja painoi päänsä vielä ruohomättäälle. Sitten se unohti koko jutun.

keskiviikko 23. toukokuuta 2018

Bondausta viikonloppureissulla


Olen näiden harvalukuisten kisa- ja leirireissujen myötä alkanut ymmärtää paremmin ihmisiä, jotka sanovat, etteivät voisi pitää hevosta toisten hoidossa. On tuntunut joskus hiukan masentavalta kuulla ihmisten suusta, että ei hevostaan voi oppia tuntemaan, jos sen kanssa ei elä, asu ja oikeasti vietä aikaa. Kyllä minä olen mielestäni hevoseni tuntenut, vaikken ole niiden vieressä asunut.

Silti siinä on vähän eri vivahde, kun ruokkii hevostaan itse ja touhuaa sen kanssa muutenkin kuin vain ratsastamalla. Tintti oli mukanani parilla ratsastusriparilla Alavudella kesinä 2012 ja 2014 ja aina tuntui, että sillä meni pari päivää, että se ei ollut enää hämmästynyt nähdessään minua koko ajan. Päde taas on sellainen, että vaikka se kotioloissa on häslä, reissun päällä se turvautuu minuun ja hakee katseellaan. Ainahan se on korvat hörössä, mutta vieraassa paikassa se on ihan toisenlaista. Se seisoo kiltisti trailerin vieressä, kun puuhailen näköetäisyydellä. Tinttiä en olisi vetopaniikkihevosena ikinä voinut laittaa kiinni minnekään.

"Mitä sinä teet? Minne meet? Ootanko tässä? Joko mennään jonnekin? Joo, ootan tässä, oonhan kiinni. Joko muuten mennään? Missä oot? Mitä teet...?"

Minulle ei tule koskaan olemaan mahdollista pitää hevosta kotipihassa, mutta näiden leiriviikonloppujen ja kisareissujen myötä pääsen ainakin pieneksi hetkeksi muodostamaan tiiviimpää sidettä hevoseeni. Tuntuu ihan supermukavalta huomata, että kyllä me pärjäämme kaksistaan. Ja miksemme pärjäisi? Kaikenlaista tässä tullut koettua ja kyllä Päde sen mustikkareissunsa jälkeen leimaantui minuun hiukan enemmän. Ei se minnekään lähtenyt, vaikka tipuin ja se pääsi irti.

Sekin varmasti pitää paikkansa, mitä vanhat hevosmiehet sanovat, että hevoselle muuttuva ympäristö ja kisatilanne on siedettävämpi, kun sen ratsastaja, hoitaja ja muut ihmiset pysyvät samoina. Vaikka paljon puhutaan siitä, ettei hevosta saa inhimillistää liikaa, niin eipä ole hyvä itseään ulkoistaakaan hevosensa elämästä. Stressiherkkänä saaliseläimenä muutokset eivät ole sillekään helppoja, vaikka se ulkoisesti näyttäisikin rauhalliselta.

Hevosen ja ihmisen suhteella on väliä niin hevoselle kuin ihmisellekin. Aika on kortilla, mutta laatuaika kannattaa käyttää täysillä hyväksi.

Nimikointia vieraassa paikassa. Paalasen Päde.

Kun valmentaja sanoo, että kunhan muistat satulan, suojat ja suitset ja sä oot, että joo, muuta ei tartte.
Mitä nelikymppiset tädit syö kenttäleirillä? Samaa mitä teinitkin. Mistä ne puhuu? Samasta, mistä teinitkin.

Suukkoja!

torstai 17. toukokuuta 2018

Nouseeko jalat panssariin?

Pienempikin hyppy riittäisi, jos jalkoja viitsisi vähän nostaa. Kuva: Erica ja Alica Lilja 2013
Yhteistyössä Päden panssarin osalta Horse Shop Finland

Jos Tintin eteen laitettiin korkeampi este, se hyppäsi korkeammalle, mutta jalat eivät nousseet. Eivät nousseet koskaan. Se oli ollut aina kinttujen roikottaja ja vanhemmiten esteet piti pitää maltillisina jo siksikin, ettei sen olisi tarvinnut urakoida niin korkealle. Se oli kuulemma vähän sukuvika, sanoi kasvattaja joskus. Kun ei nouse, ei nouse.

Tintillä ei ollut vatsapanssaria, koska ei siitä mitään hyötyä olisi ollut. Hienolta se olisi toki näyttänyt, ja varmaan siksi hevosihmisillä onkin tapana käyttää kaikenlaisia lisävarusteita: koska ne jotenkin tuntuvan kuuluvan lajiin. Olen kuullut monien ammattilaisten kysyvän, miksi ratsastajat käyttävät hevosellaan martingaalia, rintaremmiä, ylimääräisiä karvoja, lärviä ja muita härpäkkeitä, vaikka niille ei tunnu olevan hevosen perusteella mitään tarvetta. Aika usein hevosilla on yllään jotain, koska ne a) olivat hevosella, kun se ostettiin tai b) koska muillakin on  tai c) koska emme ole ajatelleet asiaa oikeastaan yhtään.

Varusteet on hyvä asia, mutta niitä pitää pukea ja riisua perustellusti. Minulla ei ollut Tintille vatsapanssaria, koska sen jalat eivät olleet koskaan lähelläkään sen vatsaa. Joku varmaan ajattelee nyt, että ehkä se ei olisi roikotellut jalkojaan, jos se olisi panssarin kanssa uskaltanut ottaa jalat kainaloon, mutta ei se aina ihan niinkään mene. Tintti oli aina ollut roikottelija, hyppäämisen suhteen kunnianhimoton tosi kiva 7+. Päde sen sijaan nostaa jalat ihan luonnostaan. Se hyppää hypyt taloudellisesti juuri sen mukaan, mitä tarvitsee ja taloudelliset hypyt ovat mahdollisia, koska se nostaa jalkojaan. Siksi se taas hyötyy panssarista.

Toki panssarista voi olla muitakin etuja. Sen esimerkiksi tasaa vyön vatsaan kohdistavaa painetta laajemmalle alueelle ja joissain tapauksissa voi myös pitää huonosti istuvaa satulaa paremmin paikallaan, mikä onkin sitten kokonaan toinen juttu. Huonosti istuva satula on aina vähän harmillinen juttu, oli vyö millainen tahansa.

Päden panssarissa on geeli, mutta monet tykkäävät laittaa vyöhön lampaankarvaa. Sellaisiakin saa panssareihin. Katso vaikka: https://horseshopfinland.fi/fi/product/lemieux-panssarivyon-pehmuste/11924

Meillä on ollut kuukauden verran käytössä uusi panssari, Acavallo Comfort Gel. Lisätietoja Horse Shop Finland.

Tämä on laiskan ihmisen valinta ja hävyttömän helppo pitää puhtaana: sen kun suihkuttaa juoksevan veden alla ja kuivaa. Tässä panssari on uuden uusi. Samalta se kyllä näyttää edelleen.

Kas näin on panssari napakasti tarpeen Niinisalossa toukokuussa 2018. Kuva: Hallatuuli/ Emma Vähä-Pesola

perjantai 11. toukokuuta 2018

Älä pelkää!

Yhteisöllisyys on hyvä asia. Yhteisössä on voimaa ja se pyrkii suojelemaan yhteisön jäseniä ulkopuolisilta uhkilta. Me-henki on tarpeen, sillä se lisää yhteenkuuluvuuden tunnetta ja kannattelee heikkona hetkenä. On ihanaa, kun ympärillä on ihmisiä, joilta pyytää apua. Yhteisöllisyydellä on kuitenkin kääntöpuolensa. Joskus tiivis yhteisö pyrkii sulkemaan muut ulkopuolelle ja jos se joutuu toimissaan arvostelun kohteeksi, se eristäytyy. On helppoa alkaa ajatella, että muut tekevät väärin; me teemme oikein. Pitäkää tunkkinne!

Harva meistä kestää loputtomiin juoruilua ja arvostelua. Kukaan ei sitä paitsi edes ole velvollinen olemaan loputtomuuksiin asti avoin omista tekemisistään koko maailmalle. Mikä sitten saa aikaan sen, että joku tai jotkut joutuvat ikävän juoruilun ja panettelun kohteeksi? Yleensä tarjotaan syyksi perinteistä kateutta, mutta onko se sitä? Epäilen kovasti. Uskon itse, että useimmiten kyseessä on tietämättömyys ja pelko, joita emme osaa käsitellä.

Eräs terapeutti sanoi kerran, ettei ahdistusta ole olemassa. Ahdistus ei ole oikea tunne. Wikipedian mukaan ”Tunne on jonkin tuntemuksen kuten mielihyvän tai mielipahan sävyttämä tietoinen elämys. Universaaleja tunteita ovat esimerkiksi pelko, inho ja ilo. Tunteet ohjaavat ihmisen toimintaa motiivien, tavoitteiden ja tiedonkäsittelyn ohella. Tunteet edistävät ihmisen sopeutumista ympäristöön, kuten sosiaalisiin - tai uhkaaviin tilanteisiin”.

Useimmiten ihminen sanoo, että häntä ahdistaa, kun häntä oikeasti pelottaa. Useimmat tuntemani hevosihmiset pelkäävät arvostelua, joka kohdistuu heihin. Kun tuon tunteen valtaan joutuu, se tulee helposti heitettyä takaisin muiden päälle arvosteluna ja ilkeänä käytöksenä. Pelkäävä ihminen on kuin nurkkaan ahdistettu eläin. Se potkii ja rimpuilee, puolustautuu vimmaisesti.

Tietämättömyys sinällään altistaa tuntemattoman uhkalle. Kun emme voi olla varmoja tai emme usko tietävämme totuutta, meitä alkaa pelottaa. Joku kehittää päässään salaliittoteorian, jonka mukaan kaikki ovat kääntyneet häntä vastaan ja salailu ja tiedon pimittäminen on tietoista. Se saattaa auttaa hallitsemaan pelkoa ainakin hetken, sillä se antaa syyn vihaan ja inhoon. Ainakin se mahdollistaa sen, ettei vikaa tarvitse etsiä itsestä ja omasta toiminnasta.

Este, joka on ahdistanut. Eli pelottanut. Saman esteen yli Päde hyppäsi ihan paikaltaan. Enää ei pelota. Ainakaan ylipääsy. Kännykkäkuva: Noora Myllynen

Joskus jos olemme ihan varmoja, että meidän tapamme on ainoa oikea ja kieltäydymme kuulemasta mitään muuta, voimme (syystäkin) alkaa pelätä kohtaavamme arvostelua ulkopuolelta. Kukaan ei ole sille immuuni. Yleensä olisi hyvä ja auttaisi kovasti, että hyväksyisi voivansa olla joskus väärässäkin ja lakkaisi pelkäämästä (julkista) virhettä ja mahdollista uutta tietoa. On oikeasti parempi olla jälkiviisas kuin jälkityhmä.

Ja ne kanssaihmiset. Eivät ne tunne kateutta siitä, että joku vuodesta toiseen ratsastaa hevostaan rumasti. lihottaa sen palloksi, treenaa epätasaisesti tai käyttäytyy tyhmästi. Heitä ärsyttää, että tuo ihminen elää kuplassaan eikä kuuntele ulkopuolisia. Voi myös olla, etteivät he uskalla avata suutaan asiasta. Ärsytystä, pelkoa ja inhoa lievittääkseen he juoruilevat. Todennäköistä on, ettei heillä ole pienintäkään käsitystä siitä, mitä tuo asianomainen tekee, ajattelee tai tuntee. Tässä tilanteessa avoimuus kannattaisi. Se auttaisi ymmärtämään, miksi toiset tekevät ja toimivat niinkuin toimivat. Kaikilla ei ole yksinkertaisesti ole aikaa turista niitä ja näitä tuntitolkulla tallinkulmalla ja bondata sillä tavoin kanssatallilaisten kanssa. Kaikkien mielestä se ei edes ole yhtä tarpeellista. Me olemme erilaisia.

Juoruilla on tapana kasvaa. Hevosten parissa ihmiset pelkäävät kaikenlaista muutakin kuin arvostelua: pääntautia, hevosbakteereita, ontumavammoja, huonoa heinää, kuoppia kentänpohjassa ja liian vaativia estetehtäviä. Joskus me itse tiedämme, että käsillä oleva asia ole niin vakava kuin miltä se näyttää, koska meillä on siitä itsellämme riittävästi tietoa. Jos kanssaihmisillä ei kuitenkaan ole, heille jää vain pelkoa. Siksi totuuden jakaminen on tärkeää.

Toinen hirvittävän vaikea asia on sitten se, että mikä on totta. Vastassa on joskus ihmisiä, jotka eivät ole sille avoimia. Silloin on ihan sama, mitä yritetään sanoa.

Pelkäävää ihmistä ei näet voi opettaa.

maanantai 7. toukokuuta 2018

Kenttäpostia 20: Nainen, joka hajoaa

Terkkuja sieltä jostain, missä tykit taas pauhasivat! 

Pääsin pitkästä aikaa sinne, kun lumet viimeinkin sulivat. Voi valtava, että oli metkaa touhua. Minä olin niin järkyttävän innoissani, että meinannut kestää paikallani ollenkaan: oli kavereita, oli menoa ja meininkiä ja sai antaa mennä, mistä tuo nainen oli eri mieltä, koska sen mielestä minä en olisi saanut antaa mennä niin kovaa. En kuulemma keskittynyt. Höpöhöpö. Minä nimenomaan keskityin. Osaan keskittyä olennaiseen, eli hyppäämiseen. Olisi muka pitänyt keskittyä naiseen. Se on välillä niin itsekäs!

Välillä se valmennusta pitänyt mies sanoi, että naisen pitäisi antaa minun mennä, mutta sitten se taas sanoi, että ei noin lujaa. Jossain vaiheessa kävikin sitten ihan hassu juttu. Nainen vei minut katsomaan yhtä estettä ja seisoimme siinä esteen edessä ihan vain rauhakseen. Ajattelin, että pitää kiertää este ja kävellä kavereiden luokse sen esteen taakse, mutta sitten tuli mieleen sellainen jännä idea, että hyppäänkin. Onhan tuo nainen aina sanonut, että hevosen pitää miettiä, miten se esteen selvittää eikä sitä, miten se pääsee tehtävästä eroon. Nyt se kyllä oli kuitenkin vähän huono idea. Takajalat ottivat kiinni siihen esteeseen ja muksahdettiin nurin. Nainen katosi matkalle. Minä jäin sinne ihmettelemään pienen matkan päähän. Nykyisin huomaan paljon nopeammin, jos se ei ole enää mukanani.

Se kävi sitten lääkärissä, sillä nyt sen pää ei käänny ja sen kuulemma pitää uusia kypärä. Jos tästä nyt jotain hyvää pitää sanoa, niin nyt tuon naisen kanssa on helpompi tietää, minne se haluaa, mikä uskoakseni liittyy jotenkin siihen, mitä ne valmentajat aina mesoaa ihmisille, että käännä ylävartaloa, älä vain päätä.

Me kuitenkin mennään kuulemma kisoihin taas. Pitäisi varmaan talviturkki riisua, kun alkaa kivasti lämmittää.

Päde








 Kuvat: Emma Vähä-Pesola / Hallatuuli

Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...