tiistai 27. helmikuuta 2018

Aika kultaa muistot

Teini-ikäisen tunnistaa hänen halveksuvasta suhtautumisestaan lapsiin. Nuori aikuinen taas suhtautuu halveksivasti teini-ikäiseen. Se on tavallaan ihan luonnollista, koska silloin kun oma kehittymisprosessi kulkee vauhdilla kuin virtaava vesi, on aikaa tuntea häpeää kehitysvaiheesta, jossa oli ikään kuin eilen. Aikuistuminen tapahtuu siinä vaiheessa, kun ymmärtää lakata tuntemasta häpeää kenenkään puolesta ja toteaa, että tietyt asiat kuuluvat tiettyihin elämänvaiheisiin. Keski-ikäistymisen taas tuntee siitä, että aika kultaa omat muistot. Ja tähän kuuluu nyt tietenkin muistuttaa, miten jo Platon marmatti nuorison olevan pilalla ja turmeltunutta.

Mikään ilmiö ei ole uusi. Tyhmiä ja vähäjärkisiä ihmisiä on ollut olemassa kautta aikain. Samoin nuoria ja tietämättömiä. Jo minun lapsuudessani oli niitä, joiden hevosrakkauden mittari oli tuntitolkulla siivottu karsina tai täysin tahraton satulahuopa. Silloinkin juoruiltiin ja puhuttiin pahaa toisista tallinurkalla. Ei silloinkaan osattu juurikaan ratsastaa, oltu järkyttävän rohkeita tai vältytty onnettomuuksilta, vaikka kaikilla ei ollut aina edes kypärää tai turvakärkikenkiä. Kaikki eivät suinkaan uskaltaneet maastolaukata täysillä. Kyllä meitäkin pelotti.

Oltiin varmaan fyysisesti paremmassa kunnossa kuin nukunuoriso, koska pyöräiltiin talleille, mutta ei toki aina. Kyllä busseja ja autokyytejä oli 80-luvullakin. Ratsastusta tuijotettiin paljon kentän laidalla, mutta missäs muualla sitä olisi nähty! Ajatella, jos olisi voinut katsoa hyvää ratsastusta netistä samalla tavalla kuin nykynuoriso pystyy. Harvassa on edes valokuvat itsestä ratsastamassa. Voi sitä onnellista, joka onnistui saamaan omaa ratsastustaan videolle! En tunne ketään.

Ja ne hevoskirjat. Oliko niitäkään niin kauhean paljon? Jokainen ikäiseni on lukenut ihan samat teokset. Ja oliko talleilla nyt niin hirveästi niitä aikuisia, joilta saattoi oppia KAI-KEN? Ei ollut. Oli ne muutamat, joiden tavalla sitten opittiin tekemään, koska ei muusta tiedetty. Kavioraspilla vedettiin kusiluistin-ratsastussaappaiden kantapäitä karheiksi, koska niin neuvottiin Hevoshullussa Tallinseinä-palstalla.

Minä olin 12-vuotiaana reipas. Minä ja toinen samanikäinen tyttö otimme vastaan viikonlopun aamusyöttövuoron. Menimme lauantaina aamulla tallille. Olimme ylpeitä, että meihin oli luotettu, ja olimme täysin luottavaisia siihen, että osaisimme toimia.

Tallin pihassa tajusimme, ettei meillä ollut avaimia. Jaahas. Miten päästään talliin? Kiivettiin maneesin heinäluukusta sisään. Tallissa oli vai pyöröpaaleja. Yritimme arvioida heinän määrää. Ei mitään hajua, saivatko hevoset oikean määrän heinää. En kyllä muista, että meitä olisi haukuttu.

Samoihin aikoihin tallikaveri nipisti hoitohevoselleen aina vähän ylimääräistä kauraa tai melassia, jos se vain oli mahdollista. Toilta pääsi hevoset irti maastossa ja ne juoksivat armeijan piikkilankoihin. Talvella ei pidetty pipoja, vaan poltettiin tupakkaa tallinkulmalla ja kuunneltiin isompien tyttöjen panetteluja siitä hevosenomistajasta, joka ei ollut vieläkään päässyt yliopistoon, vaikka oli yrittänyt ainakin kolme kertaa. "Nolo!" Ja siitä toisesta, joka ei osannut edes ratsastaa, hahahahah!


tiistai 13. helmikuuta 2018

Suuressa maailmassa kaikki on muka toisin

Olen kyllästynyt kuuntelemaan valitusta siitä, miten me suomalaiset olemme huonon itsetunnon kansaa, joka vain nöyristelee eikä osaa mitään. Huono itsetunto on järkyttävän kulunut mantra. Itsesäälissä rypemisen kanssa on ihan sama juttu. Jos joku on noloa, niin se, että haukutaan suomalaisia. Ei tietenkään itseä, vaan muita suomalaisia.

Viime viikolla luin Tommi Kinnusen kirjoittaman älyttömän hyvän kolumnin siitä, miten omassa tutussa jutussa on joskus vaikea nähdä sitä eksotiikkaa, mikä näyttäytyy ulkopuolelle. Hevosten kohdalla kuulee paljon sitä, miten isossa maailmassa kaikki on niin paljon hienomin ja paremmin eikä täällä osata, luullaan vain, että osataan. Mutta kyllä meillä paljon sellaista, mitä saa ja pitää arvostaa. Vuosia sitten tallillamme valmentanut hollantilainen valmentaja totesi yksikantaan, että suomalaiset ovat uskomattomia siitä, että täällä tavallisetkin ihmiset haluavat osata ratsastaa. En ensin ymmärtänyt, mutta sitten tajusin, että kyllä, Me aloitamme ratsastuskoulussa ja suurin osa ratsastaa koko elämänsä ohjatusti. Ei täällä osteta poneja pihankoristeiksi ja lapsille leikkikaluiksi. Täällä halutaan vahvasti tehdä asioita oikein ihan alusta asti. Jopa niin, että 20 vuotta ratsastanut ja hevosia hoitanut miettii ihan tosissaan, olisiko hän jo valmis omaan hevoseen ja hänelle vastatatan, että kunhan ympärillä on osaavia ihmisiä. Se osoittaa aikamoista asennoitumista! Ja suomalainen hevosammattilainen harvoin kutsuu itseään ammattilaiseksi. Hän antaa muiden tehdä niin.


"Me vaan jotain naurettavia maahankaivettuja hypätään."

Me suomalaiset arvostamme hevosia työkavereina ja perheenjäseninä edelleen aivan niin kuin tekivät esi-isämme. Hevoset eivät ole esineitä ja kauppatavaraa. Suomalainen hevoskasvattaja ei ole jobbari. Hänv älittää ehvosestaan siihen pisteeseen, että joku naurahtikin, että ostamalla kotimaisen hevosen, saat samaan syssyyn sen kasvattajan.

Kun me järjestämme hevostapahtuman, haluamme, että siellä on vain hevosia. Koska onhan se hevostapahtuma. Ei mielellään meikkejä eikä leikkejä eikä muuta hömppää. Saahan niitä muualta. "Tultiinko tänne katsomahan hevosia vai viihtymähän", kysyis varmaan pohjalainen.


Badminton Horse Trials 2017. 400 000 kävijää yksin lauantaina. Expo-alueella esiteltiin puutarhasisustusratkaisuja, kuten grillejä, telttoja ja poreammeita.

Uskoakseni meillä kuitenkin on enemmän issikkatalleja erilaisille ratsastusryhmille kuin suomenhevostalleja, vaikka suomenhevosen - sotahevosen - eksotiikka voisi purea turisteihin islantilaisia paremmin ja selkään voisi nousta isompikin kuin 80-kiloinen. Ja ottaen huomioon, miten pienen aikaa vuodesta meillä syntyy varsoja, ei suomalainen hevoskasvatus puoliveristen puolellakaan ole missään nimessä hävettävää. Huippuratsastajiakin meillä on, raviohjastajista puhumattakaan.

Ratsastus on Suomessa kallista, mutta silti sitä harrastetaan todella paljon. Ratsastustunneille riittää kävijöitä ja ihmiset voittopuolisesti eivät ole itseoppineita vaan ihan oikeasti osaavat jotain, vaikka eivät sanokaan osaavansa. Se on vähän sama kuin kielitaidon kanssa. Eihän suomalainen sano osaavansa kieliä, jossei pysty kielellä kommunikoimaan. Sama rehellisyys ja perfektionismi näkyy myös ratsastuksessa. Kun on startattu kansallisella tasolla, se on suomalaiselle vasta vähän harrastelua. Suomalaiset myös lukevat paljon hevoskirjoja sekä hevoslehtiä niin suomeksi kuin millä tahansa muullakin kielellä. Hevosblogejakin luetaan. koska viime vuosina olemme vähän oppineet relaamaan ja viihtymään hevosjuttujen äärellä. Ei aina tarvitse niin tosissaan.

Talkoovoimin me pistämme kisat ja tapahtumat pystyyn. Samat naamat vuodesta toiseen tekemässä samoja juttuja. Toivomme toki, että tilalle löytyy uusia ja löytyyhän niitä, kunhan vanhat uskaltavat jättää pestinsä ja luottaa nuoriin. Ratsastuskouluissa kasvaa valtava potentiaali nuoria, jotka pitää vain antaa uskaltaa päästää irti.

Badminton Horse Trials 2017. Tämän sedän tehtävänä oli jakaa tulostaulun äärellä lähtölistoja. Yksin, kyllä.

Myönnän, että joulun aikaan mietin itsekin hetkisen, kehtaanko viedä englantilais-ranskalais-sveitsiläiset sukulaiset tallille köpöttelemään suomenhevosella ilman satulaa ja kehtaanko tarjota ruoaksi jauhelihakeittoa. Kehtasin, ja hyvä niin. Päivä oli menestys. Suomenhevonen ihastutti, jauhelihakeitto lämmitti, Oltermanni maistui, vaikka juustohöylä tuntui ihan vieraalta esineeltä. Sveitsiläisessä ratsastuskoulussa ratsastavat lapset sanoivat, etteivät olleet näin hienoa hevostallia nähneetkään. Ja miten ihanan helposti nousi suomenhevosella laukka verrattuna ratastuskouluhevosiin. "We are never allowed to ride bareback!"

Suomi on Uuden-Seelannin kokoinen maa, mutta hevosperinteemme on toisenlainen. Meillä ei ole entisia laukkahevosia, joista koulutetaan kenttähevosia, ei Mark Toddin kaltaisia kaksinkertaisia olympiavoittajia kenttäratsastuksessa, mutta meillä on monta menestyjää ja tulevaisuus ehkä juuri Elmo Jankarin, Sanna Siltakorven ja Pauliina Swindellsin käsissä. Karjalaisten laulun sanoin: "ei oo meillä rikkautta eikä maamme viljavaa", mutta kyllä täältä vielä kajahtaa. Laitetaan vain urku auki ja aletaan arvostaa omaa kulttuuria. Jos ihmisellä ei ole mitään omaa, mihin kiinnittyä, hän päätyy ikuiseksi kiertolaiseksi, ja sellaiselle on vaikea rakentaa mitään vahvaa ja pysyvää.

"Ällöttäää, kun tarjolla on vain jotain hodareita ja nakkimukeja. Ison maailman kisoissa on sentään tyyliä ja kävijöitä arvostetaan", antoi joku HIHS-palautetta joskus. Meille maistui Badmintonissa Fish & Chips. Ota mausteet ja kahvimaito itte.
"Kaljaa jostain muovituopista ja jengi pukeutunut kuin olis maatöissä. Suuren maailman tapahtumissa ei kukaan näyttäis tolta."

Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...