maanantai 24. syyskuuta 2018

Pelkopalapeli

”En jännitä, oksennan vain”, sanoin urhelupsykologi Anna Andersenille keväällä. Olin ollut jo useamman kerran tilanteessa, jossa maastoradalle lähteminen sai aikaan kuvotusreaktion. Useimmiten tilanne äityi niin pahaksi, että en pystynyt laisinkaan syömään ennen koko radan ratsastamista, sillä oksensin kaiken pois. ”Ei tätä treeneissä tapahdu, vaikka esteet olisivat isompiakin. Olen ajatellut, että jostain syystä ruoansulatus ja adrenaliini eivät toimi samaan aikaan. Kaikki tulee pois.”

Hassua kyllä olin niin lukkiutunut siihen, että minä en jännitä, että melkein loukkaanuin asiaa koskevasta kysymyksestä. En kokenut jännittäväni. Ajattelin, että keskitys vain suoritukseen ja jostain käsittämättömästä syystä elimistöni reagoi siihen alkamalla poistaa ruokaa. Näin jälkikäteen ajateltuna se tuntuu huvittavalta. Joku alitajuntainen syyhän sille täytyi olla.

Elettiin kesäkuun alkua. Kaikki kauden kisat olivat oikeastaan vasta edessä. Istuimme Anna Andersenin vastaanotolla Helsingin kantakaupungissa ja minä söin kiireistä lounassalaattiani vähän häpeillen. Ulkona tihutti vettä ja loppukesän tuleville helteille saattoi vielä nauraa, jos jonkun olisi kuullut niitä ennustavan. Toukokuun Niinisalon-kilpailut olivat päättyneet osaltani epäonnisesti kolmeen kieltoon esteellä, johon olimme pari viikkoa ennen kisoja treeneissä jääneet kiinni ja kaatuneet. Olin saanut kaularangan revähtymän. ”Toukokuun kisa oli ensimmäinen kerta, kun pääsin Niinisalosta kotiin ehjänä”, naurahdin. ”Viime heinäkuussa murtui pohjeluu, syksyllä varvas ja nyt kevään treeneissä tuo revähdys”, tunnustin. ”Aika paljonhan sinulle on tapahtunut onnettomuuksia”, Anna huomautti, mutta kohautin siinä vaiheessa lähinnä harteitani. Tai olisin kohauttanut, jos ne olisivat kunnolla liikkuneet. Ehkä nostin kulmiani. ”En tiedä, en usko, että sillä on vaikutusta”. Jos Anna ei olisi ollut ammattilainen, hän olisi nyt vuorostaan kohottanut kulmiaan. Mielessään hän takuulla niin tekikin.

Niinisalo 80cm, toukokuu 2018. Kuva: Lauraji.kuvat.fi

En ole koskaan pitänyt itseäni kovin rohkeana. Teen asioita mielelläni vain, jos tiedän pystyväni siihen. Vaikka olen ratsastanut paljon hevosilla, jotka kieltävät esteelle, en ole mitenkään erityisesti nauttinut siitä. En myöskään tykkää siitä, jos hevonen vie enkä halua laukata täysiä kohti estettä. Enkä nyt oikeastaan tiedä, eroanko tässä mielessä monestakaan kenttäratsastajasta. Aika paljon meidänkin ratsastusseurassa puhutaan jännittämisestä ja siitä, että ”meinasin saada paskahalvauksen sillä esteellä”, minkä takia ihmiset hakevat poikkeuksetta taitoa, varmuutta ja hallinnantunnetta. Kun ne ovat kasassa, on helppoa näyttää rohkealta. Itsesuojeluvaisto kehittyy aivojen kehittyessä. Aina parikymppiseksi asti moni onkin mennyt mieluusti korkealta ja kovaa. Toiset tekevät niin läpi elämänsä. Tarve mielenrauhaan ja varmisteluun on myös hyvin yksilökohtaista. Toisilla pää pysyy riskinottotilanteissa kylmempänä kuin toisilla. Aika monelle mieleen tulee viimeistään lasten syntymisen jälkeen klassinen pelko, entä jos minulle tapahtuu jotain. Niin kävi minullekin. ”Vaikka en minä sitä niin kauheasti mieti enää sitten, kun pääsen hevosen selkään”, kerroin Annalle.

En siis ole ollut niitä, jotka haluavat uhkarohkeasti katsoa, meneekö hevonen yli tästäkin esteestä, jos sellaisia tyyppejä nyt ylipäänsä edes on olemassa. ”Olen minä sarjaesteitä jännittänyt. Ja alashyppyjä. Niissä olen tehnyt tosi paljon mielikuvaharjoituksia”, muistelin. Kerroin myös parantaneeni omaa kuntoani, jotta voisin keskittyä suorituksessa pelkkään henkiseen puoleen sen sijaan, että joutuisin miettimään, jaksanko itse. Lopulta löysin akilleen kantapääni. ”Sitä tietysti mietin aika paljon, että jaksaako hevoseni. Kauhuskenaarioni on se, että vedän hevoseni piippuun ja se väsyneenä lähtee hyppyyn, joka jää liian matalaksi. Ja sitten jäämme esteeseen kiinni.”

Tadaa, siinä se oli. Minulla oli muutamaan kertaan sanottu, että Päden pitää laihtua. Oli sanottu, että se tarvitsee paremman kunnon. Vuoden takainen Päden ähky ja sittemmin helmikuinen jalkaleikkaukseni pysäytti hyvin alkaneet kuntotreenit. Vaikka Päde oli koko ajan liikkeessä, oli pakko myöntää, etten oikein pystynyt luottamaan siihen, että sen kunto paranee muiden kanssa. ”Uskotko kentään, joka sanoo sinulle Päden olevan riittävän hyvässä kunnossa”, Anna kysyi ja jouduin vastaamaan kieltävästi. ”En usko. Itsehän minä siellä selässä olen ja riskit kannan. Miten kukaan muu voisi tietää siitä oikeastaan yhtään mitään, koska kunnon rakentaminen on minun vastuullani.”

Samanaikaisesti tuntui hämmentävältä ja vapauttavalta yhdistellä pelkopalapeliäni kokonaisuudeksi. Ymmärsin senkin, miksi valmentajan seurassa oksennusjännitystä ei esiintynyt koskaan: suoritushan oli silloin pilkottu osiin, yleensä maksimissaan viiteen esteeseen. Päde on varovainen hyppääjä, joka ei turhia kolistele, joten sen kanssa en ole koskaan miettinyt juurikaan itse esteitä vaan kokonaisuutta, johon liittyy hevosen fyysinen jaksaminen. ”Muistan kun eräs yksittäinen valmentaja sanoi, että jos sun hevonen ei jaksa laukata kilometriä, sillä ei pidä mennä kenttää ollenkaan”, sanoin. ”Mutta se teki oloni vielä epävarmemmaksi jaksamisen suhteen, vaikka tarkoitus ehkä oli muuta. Tiesin, että se jaksaa laukata vaikka kuinka monta kilometriä, mutta esteiden kanssa... ” Päden rehellisyyskin tuntui yhtäkkiä uhkalta. ”Oikeastaan pelkään sitä, ettei se itse tajua olevansa väsynyt ja että se lähtee yrittämään, koska pyydän, ja sitten se ei onnistukaan. ”

Mikä siis avuksi? Asiaa ei helpottanut, että emme olleet päässeet maastoradalta maaliin kertaakaan, vaikka treenit menivät aina hyvin ja rataesteiltä tuli vain harvoin virheitä. Valmista reseptiähän ei oikeastaan ole. Kuntolaukkaa, treeniä, kokemusta. Kaikkea pitäisi saada lisää. Viikko Annan ja minun tapaamisen jälkeen osallistuin Ypäjällä kenttäkilpailujen 80cm:n luokkaan. Kyse oli ensimmäisestä yhden päivän kisasta. Olin tähän asti mennyt vain kahdelle päivälle jaettuja kisoja, joten nyt itseni psyykkaaminen Päden jaksamisen suhteen oli äärimmillään.

Oksensin kerran, mutta lopulta sain minttukaakaot pysymään sisällä. Rata tuntui jo kävelyssä vaikealta ja se alkoi alamäkeen. Verryttelyssä olin aivan äärimmilleen jännittynyt ja tipuin tukkiesteelle. Jos seurakaverit eivät olisi olleet verkassa tsemppaamassa, en ehkä olisi päässyt lähtöön saakka. Annan ohjeiden mukaisesti kuitenkin hieroin reisiäni ja käsivarsiani saadakseni oksitosiinia erittymään, jotta tuntisin oloni turvallisemmaksi. Tein hengitysharjoituksia: hengitin sisään laskemalla kolmeen ja ulos laskemalla viiteen. Kun pääsin lähtökarsinaan, tunsin oloni varmaksi. Mutta nytpä Päde ei edennyt minnekään. Pääsimme kutosesteelle, jonne otimme kolmannen kiellon. Tajusin, että emme ole valmiita kisaamaan tällaista luokkaa. Kysymys on kuitenkin tiimityöstä. Ei riitä, että vain toinen meistä on tilanteen tasalla.

Ypäjä 80cm, kesäkuu 2018. Kuva: Ella Tikkanen
Heinäkuussa lähdin Hattulaan viikonloppuleirille ajatuksella, että annan itselleni vielä yhden mahdollisuuden yrittää 80cm:n kenttärataa kilpailutilanteessa. Päde hyppäsi kuin unelma koko viikonlopun ja saimme leirin päätöskisoissa tehtyä vaaditun radan. Tämä oli melkoinen käännekohta minulle Päden fyysisen jaksamisen arpomisen kannalta, ja oksentamiset loppuivat itse asiassa siihen. Toki myös hengitysharjoitukset ja hieromiset auttoivat minua rentoutumaan. Pari viikkoa myöhemmin kisoissa kaikki meni hyvin, kunnes Päde jäi jälleen kytistelemään lähtökarsinaan eikä edennyt radalla. Oli pakko hyväksyä, että vaikka paljon miettimäni fyysisen kestävyyden puoli olikin näemmä kunnossa, psyyke pitää hoitaa kuntoon sekä hevosella että itselläni ennen kuin voimme startata seuraavan 80cm:n kenttäluokan. Esteet tuskin ovat sittenkään ongelma, mutta esteiden välit ovat. Nyt tarvitsee Pädekin minulta varmuutta. Niimpä päätimme valmentajani kanssa madaltaa tasoa ja lähteä hakemaan pelkkää sujuvaa etenemistä esteiden välille. Kilpailutilanne on selvästi molemmille liikaa.

Loppukauden 2018 hyppäsimme 60cm:n taitoarvosteluluokkia Keravalla ja Harjussa tavoitteena saada vain rikkeettömiä ratoja alusta loppuun saakka. Kausi loppui Niinisalossa viikko sitten, kun teimme kolme osakoetta tasolla 60cm. Ensi kauden tavoite on edelleen 80cm:n luokissa, kunhan saamme menoon etenevää rentoutta ja parempaa perusratsastusta. Kiitos oksenteluni, olen taas enemmän kartalla siitä, mitä minun ja hevoseni pään sisällä tapahtuu. Lopultahan tämä kaikki on pelkkää aivourheilua. Sitä jatkamme myös Annan kanssa.

Hattula 80cm, heinäkuu 2018. Kuva: Heidi Lammi


Niinisalo 60cm, syyskuu 2018. Kuva: Salla Koivuniemi

Anna Andersenin kotisivut osoitteessa https://tietoinenmieli.com/

tiistai 28. elokuuta 2018

Ferro S - hevonen, joka hyppäsi kuusta!

Pauliina Swindells on suomalainen, Englannissa asuva kenttäratsastaja, jolla on paikka MM-kisoihin Tryoniin, mutta ei rahoitusta. Tätä varten hän on kirjoittanut lastenkirjan, jonka tuotoilla matka on mahdollista toteuttaa.

Niinpä kysyin, voisimmeko me Päden kanssa haluamme auttaa! Lähde siis sinäkin mukaan lähettämään Pauliina Swindells ja Ferro S kenttäratsastuksen arvokisoihin ja varmista samalla Pädelle nimirooli Pauliinan seuraavaan lastenkirjaan!

Tämä on mahdollista kun toimit seuraavasti:

1. Mene oheiselle kickstarter- nettisivulle ja lahjoita valitsemasi summa 10-500 punnan väliltä Pauliinan kisarahastoon. Saat vastineeksi satukirjan! Mitä isomman summan lahjoitat, sitä enemmän luonnollisesti saat kiitokseksi.

2.Toimita minulle täällä Facebookissa tai sähköpostilla (ruuhkavuosiratsastaja at gmail) tai muuten jonkunlainen tosite summasta, jolla osallistut.

3.Jos saamme kokoon vähintään 250 puntaa, Päde kirjoitetaan mukaan Pauliinan seuraavaan kirjaan. Kirjan toteutuminen edellyttää, että koko kisamatkan toteutumiseen vaadittu tavoitesumma 15 000 puntaa saadaan kokonaisuudessaan kasaan. Mikäli summa ei täyty, rahat eivät myöskään lähde lahjoittajien pankkitileiltä.

To the moon and back - Päden mielestä hänet, maailman mainioin suomenpienhevonen pitäisikin tunteä joka puolella maailmaa. Ihan noiden oikeiden kenttähevosten rinnalla.

Lue lisää:
Horse& Hound
Helsingin Sanomat

torstai 14. kesäkuuta 2018

Sisäinen palo on siunaus

Hylky kenttäkisoista tai melkein kaikki puomit alas esteradalta. Häntäpään tuloksia koulukilpailuista ja ikuisesti heiluvat kädet. Ulkopuolisen silmissä tämä saattaa näyttää taistelulta häpeän rajamailla, mutta silti he näkevät edessään ihmisen, joka jatkaa yrittämistä. Mikä tuossa ihmisessä on vialla? Ei mikään. Hän vain on sisäisesti motivoitunut siitä, mitä hän tekee.

Kun puhumme kansankielessä motivaatiosta, ajattelemme yleensä huippusuorituksia ja huippusuorittajia. Uskomme herkästi, että sisäinen palo tehdä jotain ja kiinnostus jotain asiaa kohtaan synnyttää automaattisesti huippusuorituksen ja menestystä. Näin ei kuitenkaan ole. Edes ne koulutoverit, jotka saivat joka aineesta kymppejä, eivät välttämättä olleet kiinnostuneita kyseisistä oppiaineista sellaisenaan, vaan puhtaasti erinomaisista arvosanoista. Samaan lopputulokseen voi ajaa hyvin erilaiset motiivit.

Vaikka koulumaailmassa puhutaan usein siitä, miten oppilaita pitäisi pystyä motivoimaan opiskeluun, ei motivaatiota pysty synnyttämään yksinomaan ulkopuolelta. Kun jollain yksittäisellä oppiaineella ei ole meille itseisarvoa, voimme löytää motiivin ajattelemalla välinearvoa, jota kyseisellä oppiaineella on. Eläinlääkärin ammatista haaveileva nuori tietää, että hän tarvitsee yliopiston pääsykokeessa biologiaa, fysiikkaa ja kemiaa, sekä fysiikan ja kemian avuksi matematiikkaa. Se saa hänet ponnistelemaan, vaikka arvosanat eivät kaksinumeroisia olisikaan eikä mielenkiinto luonnontieteisiin huipussaan. Pääsykoe kuitenkin on kilpailu, missä pitää yltää tiettyyn tulokseen.

Ypäjä, kesäkuu 2018. Kuva: Taru Tuomi

Arviointi, kilpailutilanne ja vertaaminen ovat kaikki kehityksen mittareita. Joku motivoituu vertaamisesta muihin, mutta toisille tärkeää on verrata omaa suoritusta aikaisempiin tuloksiin. Jos voittaminen, kilpaileminen ja muiden ihmisten hyväksyntä ovat ihmiselle tärkeitä, tällainen ihminen ei ehkä mielellään hakeudu kilpailemaan liian kovatasoiseen joukkoon. Hännille jääminen saattaa hävettää. Joku toinen ei taas näe tässä asetelmassa mitään noloa vaan päinvastoin uskoo kilpailun lisäävän omaa suorituskykyä. Kovan paikan edessä on pakko antaa kaikkensa, muiden katseista viis.

Vahvinkaan motivaatio ei silti takaa täydellistä lopputulosta. Ihminen voi aidosti olla motivoitunut tekemään jotain, missä hän ei edes tavoittele täydellisyyttä.  Voidaankin todeta, että vaikka meidän kuinka tekisi mieli tarkastella jonkun tekemisiä vain ulkoisten näyttöjen pohjalta, meidän kannattaisi enemmänkin puhtaasti ihailla sellaista ihmistä, jonka sisäinen tahtotila ja palo tehdä jotain, nousta ylös ja yrittää uudelleen muiden katseista välittämättä, ajaa kaiken edelle. On siunaus löytää itsestään intohimo, joka on puhtaasti oma ja jolle on asettanut tavoitteet itse.  Mutta vaikka tätä ei löytäisikään ja huomaa muiden ihmisten mielipiteiden ja katseiden vaikuttavan, on täysin hyväksyttävää hakea lisämotivaatiota onnistumisten kautta muualla kuin kilpailutilanteissa. Onnistuminen ja välitavoitteiden saavuttaminen ruokkivat onnistumista ja lisää meistä jokaisen itsetuntoa matkalla kohti päätavoitetta. Mikä se sitten ikinä onkin.

Lue lisää:
Steven Reiss
Spencer Niles: Hope-centered career model

Kirjoittaja on siviiliammatiltaan opinto-ohjaaja ja pohjakoulutukseltaan teologian maisteri, opinto-ohjaaja ja sertifioitu RSMP- koulumotivaatioprofiloija

keskiviikko 30. toukokuuta 2018

Hyppää, Päde, hyppää!

Ruoho oli vihreää ja makeaa. Aurinko paistoi kuumana ja lämmitti selkää. Päde piti turvan visusti kiinni maassa, koska se tiesi vanhasta muistista, että tässä vaiheessa vuotta, kun syömisaikaa vielä kovasti rajattiin, nopein söi eniten. Niinpä se ei ihan kauheasti kiinnittänyt huomiota siihen, että laitumelle tuotiin toinenkin hevonen. Sivusilmällä Päde totesi, että viimekesäisestä Laidunsussusta oli kyse. Ihan jees, se tuumasi. Riittäähän tätä.

Jo toista kesää Päde tiesi, miten asia toimii. Kun on urheiltu, mennään pesulle ja sitten laiduntarhaan ja se oli varsin innokas toteuttamaan tätä kaavaa. Joinain päivinä ihminen tuli kesken päivän ja kuljetti sen pienen metsäpolun kautta päivätarhasta laiduntamaan. Näköyhteys päivätarhojen ja laitumen välillä kyllä säilyi, mutta se edellytti laiduntamista yhdessä tietyssä kulmassa. Ei se Pädelle ollut ongelma. Tallinpihaankin näkyi ja siellä oli aina kavereita. Ihminenkin partioi useasti lähettyvillä. Tänään oli sellainen päivä. Syömisen lomassa Päde nyökkäsi Laidunsussulle. ”Syödäänkö sillä tapaa lähekkäin, että voidaan huitoa paarmat pois yhdessä”, se kysyi. Laidunsussu nyökkäsi, ja näin tehtiin.

Oli asioita, joita Päde ei pystynyt ymmärtämään ja se oli se, että ihminen ei huomioinut sitä ensin. Jossain vaiheessa ihminen sitten tuli ja otti Laidunsussun narun päähän viedäkseen sen metsäpolkua pitkin päivätarhaan. Päde yritti lähteä myös, mutta nainen kielsi sitä. ”Odota”, se komensi, eikä Päde pystynyt ymmärtämään, miksi. ”Me ollaan ennenkin tultu yhdessä, mikä nyt on?”
Laidunsussu yritti pois kävellessään rauhoittaa Pädeä sanomalla, että kyllä se varmaan sinut kohta hakee. ”VARMAAN? EI SE RIITÄ!”, Päde huusi. Laidunsussu käveli jo matkan päässä ja huusi olkansa yli, että tulee se. Ihminenkin siihen, että älä riehu Päde, minä tulen pian.


Näköyhteys päivätarhoihin säilyi, mutta nyt huolestuivat muutkin hevoset. Päden Tyttis, joka oli jäänyt päivätarhaan murjottamaan, huusi hätääntyneelle Pädelle ohjeita. ”Mä en pääse tämän aidan yli hakemaan, mutta eikö siitä pääse yli? Hyppää!” Samassa havahtuivat muutkin. ”JÄTTIKÖ SE SUT SINNE YKSIN?, huusi fwb-tamma. ”SKANDAALI!” Elämäntapahuolestunut Holstainer käänsi takapuolensa huudon suuntaan ja totesi yksikantaan, että nyt me kuollaan kaikki. ”EI ole mitään tehtävissä.” Ratsuponi huusi, että tule läpi, jos et pääse yli. ”Ei kai nyt suomenhevosta yksi sähkölanka pidättele?”

Päde otti muutaman kierroksen rajua pukkilaukkaa. ”MINUA EI VOI KOHDELLA NÄIN! MINUN PITI PÄÄSTÄ ENSIN!” Ja samassa se näki naisen tulevan sen luo. Vielä riitti sieraimissa puhinaa, mutta naisen läsnäolo sai sen tekemään äkkijarrutuksen portille. ”Mitä sinä meuhkaat”, nainen kysyi hämmästyneenä, ja Päde heilautti harjaansa samalla kun kuopaisi jalkaansa sen merkiksi, että nyt piti jo mennä. ”Sinä jätit minut”, se puhisi. ”Enkä jättänyt, en ikinä jätä”, nainen sanoi ja pujotti riimunnarua. ”Olet ennenkin jättänyt, mistä tiedän, ettet nyt jätä?”

Nainen huokasi ja niin teki Pädekin. Yhdessä ne lähtivät kävelemään metsäpolkua kohti päivätarhaa. Muut hevoset puhisivat, nyt jo helpotuksesta. Ärhäkkä Ratsuponi huusi vielä, että sano sille, että lukee niitä kirjoja, joissa sanotaan, että hevonen on laumaeläin. Päde oli mielestään jo rauhoittunut, mutta koska jotain teki mieli vielä tehdä, se otti ja tönäisi naista päällään. Nainen horjahti. ”Siitäs sait”, Päde puhalsi ilmaa sieraimistaan ja painoi päänsä vielä ruohomättäälle. Sitten se unohti koko jutun.

keskiviikko 23. toukokuuta 2018

Bondausta viikonloppureissulla


Olen näiden harvalukuisten kisa- ja leirireissujen myötä alkanut ymmärtää paremmin ihmisiä, jotka sanovat, etteivät voisi pitää hevosta toisten hoidossa. On tuntunut joskus hiukan masentavalta kuulla ihmisten suusta, että ei hevostaan voi oppia tuntemaan, jos sen kanssa ei elä, asu ja oikeasti vietä aikaa. Kyllä minä olen mielestäni hevoseni tuntenut, vaikken ole niiden vieressä asunut.

Silti siinä on vähän eri vivahde, kun ruokkii hevostaan itse ja touhuaa sen kanssa muutenkin kuin vain ratsastamalla. Tintti oli mukanani parilla ratsastusriparilla Alavudella kesinä 2012 ja 2014 ja aina tuntui, että sillä meni pari päivää, että se ei ollut enää hämmästynyt nähdessään minua koko ajan. Päde taas on sellainen, että vaikka se kotioloissa on häslä, reissun päällä se turvautuu minuun ja hakee katseellaan. Ainahan se on korvat hörössä, mutta vieraassa paikassa se on ihan toisenlaista. Se seisoo kiltisti trailerin vieressä, kun puuhailen näköetäisyydellä. Tinttiä en olisi vetopaniikkihevosena ikinä voinut laittaa kiinni minnekään.

"Mitä sinä teet? Minne meet? Ootanko tässä? Joko mennään jonnekin? Joo, ootan tässä, oonhan kiinni. Joko muuten mennään? Missä oot? Mitä teet...?"

Minulle ei tule koskaan olemaan mahdollista pitää hevosta kotipihassa, mutta näiden leiriviikonloppujen ja kisareissujen myötä pääsen ainakin pieneksi hetkeksi muodostamaan tiiviimpää sidettä hevoseeni. Tuntuu ihan supermukavalta huomata, että kyllä me pärjäämme kaksistaan. Ja miksemme pärjäisi? Kaikenlaista tässä tullut koettua ja kyllä Päde sen mustikkareissunsa jälkeen leimaantui minuun hiukan enemmän. Ei se minnekään lähtenyt, vaikka tipuin ja se pääsi irti.

Sekin varmasti pitää paikkansa, mitä vanhat hevosmiehet sanovat, että hevoselle muuttuva ympäristö ja kisatilanne on siedettävämpi, kun sen ratsastaja, hoitaja ja muut ihmiset pysyvät samoina. Vaikka paljon puhutaan siitä, ettei hevosta saa inhimillistää liikaa, niin eipä ole hyvä itseään ulkoistaakaan hevosensa elämästä. Stressiherkkänä saaliseläimenä muutokset eivät ole sillekään helppoja, vaikka se ulkoisesti näyttäisikin rauhalliselta.

Hevosen ja ihmisen suhteella on väliä niin hevoselle kuin ihmisellekin. Aika on kortilla, mutta laatuaika kannattaa käyttää täysillä hyväksi.

Nimikointia vieraassa paikassa. Paalasen Päde.

Kun valmentaja sanoo, että kunhan muistat satulan, suojat ja suitset ja sä oot, että joo, muuta ei tartte.
Mitä nelikymppiset tädit syö kenttäleirillä? Samaa mitä teinitkin. Mistä ne puhuu? Samasta, mistä teinitkin.

Suukkoja!

torstai 17. toukokuuta 2018

Nouseeko jalat panssariin?

Pienempikin hyppy riittäisi, jos jalkoja viitsisi vähän nostaa. Kuva: Erica ja Alica Lilja 2013
Yhteistyössä Päden panssarin osalta Horse Shop Finland

Jos Tintin eteen laitettiin korkeampi este, se hyppäsi korkeammalle, mutta jalat eivät nousseet. Eivät nousseet koskaan. Se oli ollut aina kinttujen roikottaja ja vanhemmiten esteet piti pitää maltillisina jo siksikin, ettei sen olisi tarvinnut urakoida niin korkealle. Se oli kuulemma vähän sukuvika, sanoi kasvattaja joskus. Kun ei nouse, ei nouse.

Tintillä ei ollut vatsapanssaria, koska ei siitä mitään hyötyä olisi ollut. Hienolta se olisi toki näyttänyt, ja varmaan siksi hevosihmisillä onkin tapana käyttää kaikenlaisia lisävarusteita: koska ne jotenkin tuntuvan kuuluvan lajiin. Olen kuullut monien ammattilaisten kysyvän, miksi ratsastajat käyttävät hevosellaan martingaalia, rintaremmiä, ylimääräisiä karvoja, lärviä ja muita härpäkkeitä, vaikka niille ei tunnu olevan hevosen perusteella mitään tarvetta. Aika usein hevosilla on yllään jotain, koska ne a) olivat hevosella, kun se ostettiin tai b) koska muillakin on  tai c) koska emme ole ajatelleet asiaa oikeastaan yhtään.

Varusteet on hyvä asia, mutta niitä pitää pukea ja riisua perustellusti. Minulla ei ollut Tintille vatsapanssaria, koska sen jalat eivät olleet koskaan lähelläkään sen vatsaa. Joku varmaan ajattelee nyt, että ehkä se ei olisi roikotellut jalkojaan, jos se olisi panssarin kanssa uskaltanut ottaa jalat kainaloon, mutta ei se aina ihan niinkään mene. Tintti oli aina ollut roikottelija, hyppäämisen suhteen kunnianhimoton tosi kiva 7+. Päde sen sijaan nostaa jalat ihan luonnostaan. Se hyppää hypyt taloudellisesti juuri sen mukaan, mitä tarvitsee ja taloudelliset hypyt ovat mahdollisia, koska se nostaa jalkojaan. Siksi se taas hyötyy panssarista.

Toki panssarista voi olla muitakin etuja. Sen esimerkiksi tasaa vyön vatsaan kohdistavaa painetta laajemmalle alueelle ja joissain tapauksissa voi myös pitää huonosti istuvaa satulaa paremmin paikallaan, mikä onkin sitten kokonaan toinen juttu. Huonosti istuva satula on aina vähän harmillinen juttu, oli vyö millainen tahansa.

Päden panssarissa on geeli, mutta monet tykkäävät laittaa vyöhön lampaankarvaa. Sellaisiakin saa panssareihin. Katso vaikka: https://horseshopfinland.fi/fi/product/lemieux-panssarivyon-pehmuste/11924

Meillä on ollut kuukauden verran käytössä uusi panssari, Acavallo Comfort Gel. Lisätietoja Horse Shop Finland.

Tämä on laiskan ihmisen valinta ja hävyttömän helppo pitää puhtaana: sen kun suihkuttaa juoksevan veden alla ja kuivaa. Tässä panssari on uuden uusi. Samalta se kyllä näyttää edelleen.

Kas näin on panssari napakasti tarpeen Niinisalossa toukokuussa 2018. Kuva: Hallatuuli/ Emma Vähä-Pesola

perjantai 11. toukokuuta 2018

Älä pelkää!

Yhteisöllisyys on hyvä asia. Yhteisössä on voimaa ja se pyrkii suojelemaan yhteisön jäseniä ulkopuolisilta uhkilta. Me-henki on tarpeen, sillä se lisää yhteenkuuluvuuden tunnetta ja kannattelee heikkona hetkenä. On ihanaa, kun ympärillä on ihmisiä, joilta pyytää apua. Yhteisöllisyydellä on kuitenkin kääntöpuolensa. Joskus tiivis yhteisö pyrkii sulkemaan muut ulkopuolelle ja jos se joutuu toimissaan arvostelun kohteeksi, se eristäytyy. On helppoa alkaa ajatella, että muut tekevät väärin; me teemme oikein. Pitäkää tunkkinne!

Harva meistä kestää loputtomiin juoruilua ja arvostelua. Kukaan ei sitä paitsi edes ole velvollinen olemaan loputtomuuksiin asti avoin omista tekemisistään koko maailmalle. Mikä sitten saa aikaan sen, että joku tai jotkut joutuvat ikävän juoruilun ja panettelun kohteeksi? Yleensä tarjotaan syyksi perinteistä kateutta, mutta onko se sitä? Epäilen kovasti. Uskon itse, että useimmiten kyseessä on tietämättömyys ja pelko, joita emme osaa käsitellä.

Eräs terapeutti sanoi kerran, ettei ahdistusta ole olemassa. Ahdistus ei ole oikea tunne. Wikipedian mukaan ”Tunne on jonkin tuntemuksen kuten mielihyvän tai mielipahan sävyttämä tietoinen elämys. Universaaleja tunteita ovat esimerkiksi pelko, inho ja ilo. Tunteet ohjaavat ihmisen toimintaa motiivien, tavoitteiden ja tiedonkäsittelyn ohella. Tunteet edistävät ihmisen sopeutumista ympäristöön, kuten sosiaalisiin - tai uhkaaviin tilanteisiin”.

Useimmiten ihminen sanoo, että häntä ahdistaa, kun häntä oikeasti pelottaa. Useimmat tuntemani hevosihmiset pelkäävät arvostelua, joka kohdistuu heihin. Kun tuon tunteen valtaan joutuu, se tulee helposti heitettyä takaisin muiden päälle arvosteluna ja ilkeänä käytöksenä. Pelkäävä ihminen on kuin nurkkaan ahdistettu eläin. Se potkii ja rimpuilee, puolustautuu vimmaisesti.

Tietämättömyys sinällään altistaa tuntemattoman uhkalle. Kun emme voi olla varmoja tai emme usko tietävämme totuutta, meitä alkaa pelottaa. Joku kehittää päässään salaliittoteorian, jonka mukaan kaikki ovat kääntyneet häntä vastaan ja salailu ja tiedon pimittäminen on tietoista. Se saattaa auttaa hallitsemaan pelkoa ainakin hetken, sillä se antaa syyn vihaan ja inhoon. Ainakin se mahdollistaa sen, ettei vikaa tarvitse etsiä itsestä ja omasta toiminnasta.

Este, joka on ahdistanut. Eli pelottanut. Saman esteen yli Päde hyppäsi ihan paikaltaan. Enää ei pelota. Ainakaan ylipääsy. Kännykkäkuva: Noora Myllynen

Joskus jos olemme ihan varmoja, että meidän tapamme on ainoa oikea ja kieltäydymme kuulemasta mitään muuta, voimme (syystäkin) alkaa pelätä kohtaavamme arvostelua ulkopuolelta. Kukaan ei ole sille immuuni. Yleensä olisi hyvä ja auttaisi kovasti, että hyväksyisi voivansa olla joskus väärässäkin ja lakkaisi pelkäämästä (julkista) virhettä ja mahdollista uutta tietoa. On oikeasti parempi olla jälkiviisas kuin jälkityhmä.

Ja ne kanssaihmiset. Eivät ne tunne kateutta siitä, että joku vuodesta toiseen ratsastaa hevostaan rumasti. lihottaa sen palloksi, treenaa epätasaisesti tai käyttäytyy tyhmästi. Heitä ärsyttää, että tuo ihminen elää kuplassaan eikä kuuntele ulkopuolisia. Voi myös olla, etteivät he uskalla avata suutaan asiasta. Ärsytystä, pelkoa ja inhoa lievittääkseen he juoruilevat. Todennäköistä on, ettei heillä ole pienintäkään käsitystä siitä, mitä tuo asianomainen tekee, ajattelee tai tuntee. Tässä tilanteessa avoimuus kannattaisi. Se auttaisi ymmärtämään, miksi toiset tekevät ja toimivat niinkuin toimivat. Kaikilla ei ole yksinkertaisesti ole aikaa turista niitä ja näitä tuntitolkulla tallinkulmalla ja bondata sillä tavoin kanssatallilaisten kanssa. Kaikkien mielestä se ei edes ole yhtä tarpeellista. Me olemme erilaisia.

Juoruilla on tapana kasvaa. Hevosten parissa ihmiset pelkäävät kaikenlaista muutakin kuin arvostelua: pääntautia, hevosbakteereita, ontumavammoja, huonoa heinää, kuoppia kentänpohjassa ja liian vaativia estetehtäviä. Joskus me itse tiedämme, että käsillä oleva asia ole niin vakava kuin miltä se näyttää, koska meillä on siitä itsellämme riittävästi tietoa. Jos kanssaihmisillä ei kuitenkaan ole, heille jää vain pelkoa. Siksi totuuden jakaminen on tärkeää.

Toinen hirvittävän vaikea asia on sitten se, että mikä on totta. Vastassa on joskus ihmisiä, jotka eivät ole sille avoimia. Silloin on ihan sama, mitä yritetään sanoa.

Pelkäävää ihmistä ei näet voi opettaa.

maanantai 7. toukokuuta 2018

Kenttäpostia 20: Nainen, joka hajoaa

Terkkuja sieltä jostain, missä tykit taas pauhasivat! 

Pääsin pitkästä aikaa sinne, kun lumet viimeinkin sulivat. Voi valtava, että oli metkaa touhua. Minä olin niin järkyttävän innoissani, että meinannut kestää paikallani ollenkaan: oli kavereita, oli menoa ja meininkiä ja sai antaa mennä, mistä tuo nainen oli eri mieltä, koska sen mielestä minä en olisi saanut antaa mennä niin kovaa. En kuulemma keskittynyt. Höpöhöpö. Minä nimenomaan keskityin. Osaan keskittyä olennaiseen, eli hyppäämiseen. Olisi muka pitänyt keskittyä naiseen. Se on välillä niin itsekäs!

Välillä se valmennusta pitänyt mies sanoi, että naisen pitäisi antaa minun mennä, mutta sitten se taas sanoi, että ei noin lujaa. Jossain vaiheessa kävikin sitten ihan hassu juttu. Nainen vei minut katsomaan yhtä estettä ja seisoimme siinä esteen edessä ihan vain rauhakseen. Ajattelin, että pitää kiertää este ja kävellä kavereiden luokse sen esteen taakse, mutta sitten tuli mieleen sellainen jännä idea, että hyppäänkin. Onhan tuo nainen aina sanonut, että hevosen pitää miettiä, miten se esteen selvittää eikä sitä, miten se pääsee tehtävästä eroon. Nyt se kyllä oli kuitenkin vähän huono idea. Takajalat ottivat kiinni siihen esteeseen ja muksahdettiin nurin. Nainen katosi matkalle. Minä jäin sinne ihmettelemään pienen matkan päähän. Nykyisin huomaan paljon nopeammin, jos se ei ole enää mukanani.

Se kävi sitten lääkärissä, sillä nyt sen pää ei käänny ja sen kuulemma pitää uusia kypärä. Jos tästä nyt jotain hyvää pitää sanoa, niin nyt tuon naisen kanssa on helpompi tietää, minne se haluaa, mikä uskoakseni liittyy jotenkin siihen, mitä ne valmentajat aina mesoaa ihmisille, että käännä ylävartaloa, älä vain päätä.

Me kuitenkin mennään kuulemma kisoihin taas. Pitäisi varmaan talviturkki riisua, kun alkaa kivasti lämmittää.

Päde








 Kuvat: Emma Vähä-Pesola / Hallatuuli

maanantai 30. huhtikuuta 2018

Kuka on vastuussa? Missä on syyllinen?

Ihan varmasti me kaikki tiedämme sen tunteen, kun hevosen kanssa ei suju ja tekee mieli löytää sille syy. Tänä päivänä puhutaan niin paljon kivusta ja hyvinvoinnista, että hevosystävällinen hevosenpitäjä alkaa helposti etsiä syytä muualta kuin omasta toiminnastaan hevosen kanssa. Me muistamme liian hyvin lyöttymät hevosten selissä 80-luvulla. Nyt kun voimme vaikuttaa varusteiden sopivuuteen ja oman hevosen hyvinvointiin, me teemme kaikkemme hevostemme eteen. Mutta mikä on liikaa?

Ennen ei kaikki ollut paremmin, vaikka tuppaamme niin ajattelemaan. Ennen ei kaikki ollut silti huonomminkaan. Tiedämme koko ajan enemmän hevosen hyvin- ja pahoinvoinnista, mutta missä vaiheessa se kaikki kääntyy itseään vastaan? Alammeko olla jo pikkaisen liian herkillä, kun kaikki on tulkittavissa kipuilmeeksi. Suurta huvitusta sai joku aika sitten aikaan hevoseni ilme uuden otsapannan kanssa. Hankin Pädelle pidemmän otsapannan, jotta niskapanta ei painaisi sitä herkkien korvien taakse. Hevonen oli kauhuissaan, vaikka oppikirjassa lukee, että nyt pitää olla onnellinen.

Korvan takana painava sanka on varmasti kelle tahansa inhottava, mutta asiassa on monta muutakin puolta.

Tuskin kukaan voi yksiselitteisesti julistaa, missä menee raja ylitulkinnan ja tarpeellisen tulkinnan välillä. Me kaikki haluamme hyvää hevosillemme. Hevoset- messuilla kävin kuuntelemassa David Marlinin luentoa kilpahevosen valmennuksesta, mistä uusimmassa Hippoksessa (3/18) myös oli juttu. Jäin miettimään monta asiaa. Kysymykset olivat aiheellisia, mutta eivät kovin kivoja ihmiselle, joka haluaisi löytää syyn varusteista ja selvitä asiasta ehkä rahalla tai pelkästään hevostaan hoitamalla, mutta ei omia tapojaan muuttaen.

Entä, jos hevonen sairastelee, koska sitä treenataan liikaa ja epätasaisesti?
Entä, jos syynä hevosen selkäkipuun ei ole epäsopiva satula vaan se, että ratsastaja painaa liikaa?
Entä jos kaikki hevoset tarvitsevat yhtä lailla palautumispäiviä, vaikka ne ratsastajiensa mielestä olisivatkin hankalampia ratsastaa niiden jälkeen?
Entä, jos minä itse lihotin hevosen työntämällä siihen karkkia, mössöjä ja lihotusruokaa?
Entä, jos uusien suitsien ja kuolainten sijasta vika on kaikesta huolimatta minun kädessäni?

Tunsin luennolla saman piston sydämessäni ja halun puolustautua ihan niin kuin varmasti moni teistäkin äskeiset kysymyksen luettuaan. Kyllä minun hevoseni vain lihoo pelkkää heinäkasaa katsomalla! Ikinä en anna sille karkkia, en mössöä, en mitään. Ja se levoton suu. Kokeilisinko uutta kuolainta?

Mutta on silti ihan mahdollista, että vika on yksin minun eikä millään varusteella ole merkitystä. Sitä vikaa ei voi korjata hevostarvikeliikkeessä.

maanantai 16. huhtikuuta 2018

Kenttäpostia 19: Neljän pyörän lumous

Hei!

Arvatkaa mitä? Tuo nainen, joka ei meinaa kestää ehjänä, kävi korjauttamassa itsensä heti, kun lumi satoi maahan, ja samalla minä sain pitkän hauskan loman. Hengasin vaihtuvien tyyppien kanssa kuutisen viikkoa. Eivät ne uusia kaikki olleet, mutta olihan se hauskaa, kun keksin itselleni uudenlaisia rooleja. Yhtenä päivänä sanoin, etten voi kulkea kuin turpa maassa ja toisena, että ei meillä mitenkään ole tapana kulkea minkäänlaisessa muodossa. Nyhdin ohjaa ja muuta sellaista. Sanoin, että oma ihminen antaa tehdä niin. Joskus ne uskoivat, joskus eivät.

Kun tuo nainen sitten palasi ratsaille, yritin sillekin hetken aikaa sanoa, että niin on nännit, että kouluratsua et minusta tee. Olin jo ihan kyllästynyt hyppimään pieniä kavaletteja, mutta helposti se mieli muuttui, kun se toinen nainen rupesi taas esteitä rakentamaan. Alettiin puhua kisoista ja reissaamisesta. Uusi leirikin olisi tulossa, toinenkin. Eikä siinä mitään, minä olen tykki!

Tänään se nainen sitten näytti, mitä se oli minulle ostanut! Ihan oman kärryn! Peilasin itseäni sen kyljestä, haistelin ja ajattelin, että on se aika hieno. Että tuollaisen meni minulle ostamaan! Voittaa taatusti sen narisevan ja heiluvan viime kesäisen vekottimen. Mietin siinä, että onhan tuo nainen kuitenkin aika hyväntahtoinen, että jos se kouluratsastus on niin tärkeää (se kuulemma itsekin vihaa sitä), että sen takia pitää ihan itkeä (se itki viime viikolla, raukka), niin kyllä minä voin siihen ryhtyä sen mieliksi.

Nainen se sitten taas tirautteli, kun oli kuulemma niin ihanaa. Se arveli, että siitä pirssistähän se johtui. "Munaskut ja neljän pyörän lumous", se sanoi jollekin, vaikka itse se sitä kärryn pintaa pyyhki ja ihaili.

Minä aion mennä sinne kuselle ja paskalle.

Terkuin, Päde


perjantai 13. huhtikuuta 2018

Varo, ettet hirttäydy kypärääsi

Yhteistyössä Horse Shop Finland

Hevosurheilun turvavarusteista puhuminen toistaa aina samaa kaavaa: nopeasti ääneen pääsee joku, joka kokee asiakseen muistuttaa, että todellinen turvavaruste on hyvä hevosmies- ja ratsastustaito sekä tilanteiden ennakointi. No shit, Sherlock.

Pari esimerkkiä. Yksi sanoi, ettei käytä kypärää, koska siitä voi jäädä maastossa kiinni puuhun ja hirttäytyä, kun hevonen pakenee alta. Toinen sanoi, että turvaliivi heikentää tasapainoa ja sitten ei opi kestämään hevosen selässä. Kolmas sanoi, että paukkuliivi lauetessaan säikäyttää muut hevoset ja aiheuttaa vaaratilanteita muille (aha, heidän ei tarvitse ennakoida). Turvajalustimet tietenkin hajoavat, ovat kalliit ja pelkkä muotijuttu. Jos hevonen astuu turvakengän kärjen päälle, sortuva turvakenkä voi aiheuttaa kuulemma pahempaa vauriota varpaille, kun varpaat jäävät litistyksiin sen alle. Tulee kuolio. Joudutaan amputoimaan. Ainakin kerran on käynyt näin jossain jollekin kukaan ei muista kenelle mutta varmaa se on ja vaarallista.

Eli unohdetaan turvavarusteet, sillä ei varusteilla ratsasteta. Hevosmiestaito tulee, kun hypätään kouluttamattoman hevosen selkään ja... Niin mitä? Tehdään mitä? Ratsastuskouluissahan ei kuulemma opi ratsastamaan. Hevosalan kouluissa nyt ei ainakaan opi mitään. Itsekseen ei kannata opetella mitään. Jos sinulla on liian hyvä hevonen, et opi ratsastamaan, koska saat siltä kaiken ilmaiseksi. Jos sinulla on liian huono hevonen, menetät itseluottamuksesi tai et opi sielläkään ratsastamaan, koska hevonen ei kehitä sinua. Mikset osta parempaa? Jos ostat, olet siinä pisteessä, että pitäisi ymmärtää, ettei rahalla saa hevostaitoa tai ratsastustaitoa. Tai mitään muutakaan.

Opettelisit siis ratsastamaan. Opettele kestämään siellä selässä ihan omin avuin! Turvavarusteet eivät opeta sinua ratsastamaan, älä nyt hulluja luule! Niitä saa rahalla, mutta hevostaitoa ei. Hevostaitoa taas ei saa enää mistään, paitsi ehkä hattu kourassa anellen niiltä, joilla on selät paskana, kylkiluut murskana, nilkat ja ranteet murtuneet ja nenät poskella, muutama aivotärähdys ja pari muuta kätevää vammaa, mutta ei yhtään turvavarustetta, koska niiden kanssa ei olisi opittu mitään.

Horse Shop Finland Siuntiossa myy joka tytön suosikkiturvajalustinten lisäksi myös Acavallon jalustimia. Keskihintaisuus viehättää minua.


Meilläkin vanhat nivelletyt jalustimet (taustalla) vaihtuivat kuukausi sitten uusiin Acavallo Arena Alupro -jalustimiin.

Tiedän, kummin päin näitä pidän.

Mekanismi toimii näin.

tiistai 27. maaliskuuta 2018

Äitiyden pätevöittävä oppimäärä

Olen ollut äitiyslomalla kahdesti ja nämä lomani ovat olleet kestoiltaan aika lyhyitä. En ole erityisesti nauttinut kotona olemisesta ja ihan jo ammattitaidon ylläpysymisen takia olen halunnut palata töihin. Ajattelen, että jos ihminen on pitkään poissa työelämästä, tauko ei voi olla hänen ammattitaitonsa säilymisen kannalta erityisen hyvä asia varsinkin, jos työtehtävä on alati muuttuva ja kehittyvä asiantuntijatehtävä. Vapaaehtoinen kotiin jääminen vuosiksi on työelämän kannalta hemmetin iso riski. Niin paljon kuin lapsiani rakastankin ja niin tärkeää kuin heidän hoitamisensa onkin, en ole halunnut sellaista riskiä ottaa. Äitiysloma varsinkin saa useimmilla mielen keskittymään ihan muihin asioihin kuin työasioihin. Eri asia on, jos ihminen jää työttömäksi. Yleensä hän silloin hakeutuu koulutuksiin ja aktivoituu työnhaun suhteen. Kun jäin ensimmäistä kertaa äitiyslomalle, siitä oli rentous kaukana, koska huolehdin koko ajan siitä, minne palaan kotonaolon jälkeen. Toisella kertaa oli paljon helpompaa, kun työpaikka odotti paluutani. Nuorten äitien tilanne on usein tässä mielessä todella raskas. On helppo ajatella, että kotonaolo on työtä sekin, koska se tuntuu ihan sairaan raskaalta taakalta.

Olen siivonnut vessoja niin kotona kuin työkseni. Olen täyttänyt tilauksia ja jakanut mainoksia. Silti en uskalla väittää, että mikään näistä hommista olisi varsinaisesti edukseni nykyisillä työmarkkinoilla muuten kuin kuriositeettinä. Tykkään mieluusti mainita viimeistään työhaastattelussa, että olen tehnyt vaikka mitä. En silti usko kasvaneeni minkäänlaiseksi johtajaksi hevostallilla, vaikka tästä tutkimustakin on. Tässä olen toki vain kokemusasiantuntija. Kaikenlaisiin pomottajiin ja johtajatyyppeihin olen kyllä tallilla törmännyt ja opetellut samalla luovimaan hyvin erilaisten ihmisten kanssa. Palkkatyöni on onneksi sellaista, ettei tuttipullojen pesu, puistoonlähtö, pyykinpesu, ruoanlaitto, siivoaminen, fleecehaalarin pukeminen tai päivunet kuulu työnkuvaani millään tavalla. En siis voi sanoa, että nuo verkkaiset päivät kotona olisivat kehittäneet minua. Taloudellinen riippuvuuskin rasitti mieltäni.

Elämä opettaa tietysti monella saralla ja vaikea sitä on mitata, mistä on ollut hyötyä ja mistä ei. Suurin osa ihmisistä oppii lastenhoidon kautta priorisoimaan asioita ja samalla aikuisten ihmisten lapsellisten kiukunpuuskien kuunteleminen niin työssä kuin vapaa-ajalla alkaa tuntua sietämättömältä. Hiljaisuus muodostuu ihanaksi asiaksi. Toisaalta oppii sulkemaan korvansa asioilta, jotka eivät itselle kuulu. Minua ei haittaa toisten ihmisten lasten itku niin kauan kun se ei velvoita minua heijaamaan vaunuja ja kaivamaan tissiä esille.

Kun tulin äidiksi, ymmärsin, millaista on saada palautetta omasta lapsesta. Koska puhun työssäni paljon vanhempien kanssa heidän lapsistaan, äitiys toi tähän osaan työstä varmasti jonkunlaista herkkyyttä. Parasta ja konkreettisinta, mitä äitiys on minulle opettanut hevosista on se, että ne tulevat aika hyvin toimeen omillaan eivätkä juurikaan tarvitse ihmistä. Onko se sitten pakon sanelema havainto, siitä voidaan olla monta mieltä. Sähäkkää on tallilla äitiratsastajien maastoporukan maastoonlähtö ja tallilta pois purkautuminen. Siinä ei jäädä hevosen pyllyä pyyhkimään. Kaveri oli kerran käynyt tallilla, jossa jollain hevosenomistajalla oli tällainen tapa, että hän hevosensa peräaukon ympäristön aina pyyhki, kun hevonen kakkasi. Mikä lie sitten ollutkin syy.

tiistai 20. maaliskuuta 2018

Miten säästetään rahaa

En kehdannut laittaa otsikoksi "Miten voitetaan lotossa". Joskus tuntuu, että rahansäästövinkit ovat yhtä utopistista luettavaa kuin antaa ohjetta seitsemän oikean numeron löytämiseen. Jokainen meistä voisi periaatteessa olla säästäväisempi, mutta useimpien meistä kohdalla säästämistä vaikeuttaa yksi sangen merkittävä asia: yleensä se, mitä tulee, menee myös. Saavutetusta elintasosta on hirvittävän vaikea luopua, sillä mehän tarvitsemme sitä, mitä ostamme. Yksi asia on aina selvä: rahaa voi säästää vain, jos rahaa on.

Jos joku olisi minulle lukioikäisenä sanonut, että joskus palkkapussini suuruus on se, mikä se on nyt, olisin pyörtynyt innostuksesta ja ajatellut, että sittenhän minulla on varaa mihin vain! Miksi kuitenkin tuntuu siltä, ettei viivan alle jää juuri mitään ja tili lähentelee tyhjyyttä joka kuukausi ennen palkkapäivää? Ei se ole selitettävissä pelkästään lapsilla tai hevosellakaan. Olen kuullut liian monta kertaa lauseen, että jos on varaa hevoseen, luulis olevan varaa tähän_ja_tähän. Minulla on tapana kysyä takaisin, että jos laitat itse joka kuukausi tonnin syrjään, mitä sinulle sen jälkeen jää? Kuinka monta merkkilaukkua, ihonpuhdistusta ja korkokenkää sinun tulee ostettua? Ei kenenkään lompakko ole kaivo, josta voi ammentaa loputtomiin. Jos raha menee hevoseen, se ei voi mennä oikein mihinkään muuhun.

Säästämiseen selvästi kuitenkin vaaditaan tulotaso, joka mahdollistaa, ettei jouduta elämään täysin kädestä suuhun. En olisi kuuna päivänä pystynyt opiskeluaikana pienistä tuloistani säästämään yhtään mitään. Se yleensä menee, mikä tuleekin. Tämä seuraava tapa tuli minulle vähän puolivahingossa, mutta osoittautui lopulta täydelliseksi. Ehkä siitä joku ehtii ottaa jotain omaan taloudenhallintaansa. Voi myös käydä niin, että joku teistä ärsyyntyy. Niin minäkin tein, kun opiskeluaikana luin Ylioppilaslehdestä jutun opiskelijasta, joka onnistui asumaan Helsingin keskustassa käymättä töissä ja säästämään silti opintotuesta ja asumistuesta jotain lomamatkailua varten.

Ei minullakaan ole viisastenkiveä. On vain jotain, mitä kutsun korvamerkinnäksi ja hankintojen ketjuttamiseksi. Kun vastavalmistuneena maisterina aloitin ensimmäisessä työpaikassani, nettotuloni jäivät alle 2000 euroon kuukaudessa. Siitä oli juuri ja juuri varaa pihistää vuokrahevoseen 200-300 euroa kuukaudessa etenkin, kun asuimme kaksistaan mieheni kanssa pääkaupunkiseudun mittakaavalla sangen edullisessa vuokra-asunnossa. Elämä tuntui silti pihistelemiseltä, mutta se ei opiskeluvuosien jälkeen tuntunut ihan mahdottomalta. Ristinä minulla oli nimittäin opintolaina, jonka takia tililtäni siirtyi 300 euroa toiselle tilille lainanlyhennyksiä varten joka kuukausi. Se meni tavallaan siis pakolla säästöön.

Vuosien saatossa tuon rahasumman säästämiseen tottui. Työpaikka vaihtui, palkka kasvoi vuosien saatossa nykyiselleen. Samalla kasvoivat menot. Lapset syntyivät ja menivät päiväkotiin, mikä oli useamman vuoden ajan melkein toisen hevosen suuruinen rahareikä (pääkaupunkiseudulla puolen hevosen). Hevoskulut tietenkin kasvoivat samassa suhteessa kuin palkkani nousi. Tämän sanoo tarinakseen moni muukin hevosenomistaja. Sitten hevosta ei yhtäkkiä enää ollut, jolloin oli tärkeää  tehdä päätös, etten missään vaiheessa antanut itseni käyttää noita hevosrahoja mihinkään muuhun kuin hevoseen. Näin on tehtävä myös silloin, jos omaa hevosta ei ollut. Elintasoa ei saanut nostaa eikä missään totuttaa itseään ylellisyyksiin. Kiusaus niihin kasvaisi kellä tahansa valtavaksi, jos viivan alle jäisi yhtäkkiä ylimääräistä se tuhat euroa.

Rahoitusponi. Kuva: Erica Lilja 2016

Opintolainojen lyhennykset tipahtivat pois kuukausimenoista yksi laina kerrallaan. Lopulta siltä tililtä, jonne säästyi se muutama satanen kuukaudessa, meni lainanlyhennyksiin enää vain 80 euroa kuukaudessa, sitten ei sitäkään. Summaa ei irrotettu pois muihin juttuihin vaan säästettiin pahan päivän varalle autohuoltoja ja muita äkillisiä kuluja varten ja kyllä se sieltä aina johonkin hupeni. Kun ostin Päden, tuolta tililta meni ensin hevoslainaa ja kun se päättyi, päätin ottaa vuokralle koulusatulan, jonka myöhemmin ostin itselleni, noilla säästörahoilla. Satulan jälkeen tilille on kartutettu trailerin käsirahaa.

Koska traileri on hävyttömän arvokas ostos ja kaiken lisäksi suurin yksittäinen hevosiin liittyvä investointini, ei minulla luonnollisesti ole koko summaa sukanvarressa. Olen kuitenkin yli kymmenen vuotta tottunut laittamaan rahaa syrjään jotain varten, joten traileri on vain seuraava osa hankintojen ketjua, joita tuolla kymmenen vuotta sitten päätetyllä hyvityksellä on ryhdytty tekemään.

Ei ei sitten auta haaveilla mistään tyyliin viiteen vuoteen. Silti olen tyytyväinen tästä vanhasta päätöksestä, sillä millään muulla systeemillä näitäkään rahoja ei olisi kasassa.


maanantai 12. maaliskuuta 2018

Ratsastus ei saa olla liikuntaa

Vuoden lopulla tajusin, että olemme Päden kanssa huonokuntoisia. Missä kohtaa se tapahtui? Jalan murtuminen oli varmasti yksi syy, mutta olinko edellisenä keväänäkään yhtään paremmassa kunnossa?

Keväällä 2016 juoksin puolimaratonin ja samana syksynä osallistuin kolmannelle TeräsSika-triathlonilleni. Kävin uimassa pari kertaa viikossa ja olin ihan hyvässä kunnossa. Sitten talvella 2016-2017 tapahtui jotain, mitä ei olisi saanut tapahtua: keskityin vain hevoseeni. Kun jalkani viime kesänä murtui, se pakotti minut lopettamaan senkin vähäisen oheisliikunnan, mihin olin edellisen talven aikana mukavuuksissani kyennyt. Viime syksyn liikkumattomuus konkretisoi kaiken: minusta oli tullut puuskuttaja, eikä mikään ole niin ärsyttävää kuin yrittää tehdä aivotyötä puuskuttaen.

Juokseminen ja muu fyysinen urheilu on kivaa ja aivotonta hommaa. Siinä voi ajatella kaikenlaista ja tarvittaessa puuskuttaa. Jalan eteen laittaminen ei ole kovin hankalaa, vaikka vähän väsyttäisikin. Spurtinkin pystyy tekemään vaikka tekisi mäkivetoja. Sama uupumus hevosen kanssa on riskialtis yhdistelmä. Mitä, jos hevonen tekee äkkiliikkeen kestätkö mukana pelkällä ratsastajan kunnolla, jos olet itse ihan puhki? Mietin, oliko puuta päin ratsastaminen Niinisalossa viime lokakuussa seurausta nimenomaan tästä: reaktioaika pitenee. Ratsastaminen on sen tason aivourheilua, että pystyäkseen suoriutumaan siitä täytyy pitää hyvää erityisen hyvää huolta fyysisesta urheilukunnosta.

En siis tykkää siitä, että ratsastaminen väsyttää minut. Ratsastaessa voi tulla hiki, mutta minkään järjen mukaan siinä ei pitäisi. Sitä ei pitäisi ottaa liikuntana vaan jonain, mitä varten harrastetaan liikuntaa. Hevosen selässä pitäisi  ottaa käyttöön sama ohje kuin juostessakin, eli pitää pystyä puhumaan puuskuttamatta, ja ihan kaikissa askellajeissa, ei vain maastokävelylenkillä. Onnistuuko sinulta? Minulta tällä hetkellä ei.

Niinisalossa on puita... Kuva: Kimmo Virkki 2017

Lue myös
Ruuhkavuosiratsastaja: Urheiluvammoja ja asennevammoja
Ruuhkavuosiratsastaja: Hevosen kunnon kohentaminen





maanantai 5. maaliskuuta 2018

Mihin tarvitaan BE-kortti ja miten se suoritetaan

Kirjoitin vuosia sitten yhden luetuimmista blogiteksteistäni otsikolla Millaista yhdistelmää saa vetää ilman pikku-E:tä. Yllättävän paljon vaivaa ja virheajattelua tuo yksi kirjain tuntuukin aiheuttavan hevosihmisten keskuudessa. Kuten silloin kirjoitin, useimmilla menee tässä yhteydessä sekaisin kaksi asiaa. Ne ovat ajo-oikeus sekä todellinen kytkentämassa. Ajo-oikeus lasketaan siten, että jos auton ja trailerin laskennalliset kokonaismassat ylittävät yli 3500kg, tarvitset BE-kortin. Kokonaismassalla tarkoitetaan auton tai trailerin painoa täydessä laskennallisessa lastissa. Sillä, mitä lastisi todellisuudessa painaa, ei ole mitään merkitystä tässä. Älä siis laske hevosten ja ihmisten painoja vaan tuijota rekisteriotetta.

Esimerkki: autosi omamassa on 1570kg ja kokonaismassa 2190kg. Haluat laittaa sen perään 1,5 hevosen trailerin, jonka omamassa on 700kg ja kokonaismassa 1500kg. Hevosesi painaa 500kg. Tähän yhdistelmään tarvitset pikku-E:n, koska kokonaismassat ovat yhteensä 3690kg.

Sitten kun sinulla on BE-kortti, tämä yhdistelmä on laillinen. Sinua ei pelasta yllämainitussa tapauksessa kevyempi poni tai edes tyhjä traileri. Sinä et saa tuolla kalustolla vetää edes tyhjää traileria ilman BE-korttia, koska kokonaismassat ylittävät 3500kg.

Ajokorttilupa


BE-kortin suorittaminen alkaa lupahakemuksen täyttämisellä. Ajokorttilupa maksaa 40 euroa (syyskuu 2017). Koska olin uusinut passini vain pari vuotta aikaisemmin, poliisilla oli hallussaan valokuva, jota pystyttiin käyttämään myös tulevaan uuteen ajokorttiini. Muussa tapauksessa minun olisi pitänyt toimittaa uusi kuva, mutta sen olisi voinut toimittaa lupahakemuksen jättämisen jälkeen. Espoossa myös lupahakemuksen jättämiseen piti varata ajanvarausjärjestelmästä asiointiaika.

Reipas suorittaja varaa kaikki ajat kerralla, eli lupahakemusta jättäessäni olisin voinut varata sekä teoria- että käsittelykokeen ajat yhdellä kertaa.

Lue lisää kortista täältä: https://www.ajovarma.fi/be-yhdistelman-ajokortti

Teoriakoe


Netistä löytyy materiaalia luettavaksi ja alle kympillä voi ostaa testipatteriston. Varsinaisessa kokeessa kysymyksiä on 10 kpl. Aikaa on ruhtinaallisesti 30 minuuttia. Teoriakokeen hinta oli 31 euroa (syyskuu 2017). Harjoittelua varten ostin netistä käyttöoikeuden harjoittelumateriaaleihin kolmeksi päiväksi. En usko, että olisin osannut päätellä vastauksia ilman opiskelua.

Teoriakoe on voimassa jopa vuoden, joten teorian voi käydä tekemäss pois alta, vaikka ei olisi menossa itse kokeeseen aivan lähiaikoina.

Käsittelykoe ja ajokoe


Viimeistään hyväksytyn teoriakokeen jälkeen varataan aika käsittely- ja ajokokeeseen. Tämä koe maksoi  99 euroa (lokakuu 2017). Osuus suoritetaan omalla kalustolla ilman apuvälineitä, kuten peruutuskameroita tai traileriapuja. Automaattivaiheisella autolla ajettaessa on syytä huomioida, että kokeella saavutettava ajo-oikeus koskee sitten vain automaattivaihteisella autolla ajettavaa yhdistelmää.

Tässä vaiheessa sinulla siis on oltava käytössäsi yhdistelmä, jonka kokonaismassat ylittävät 3500kg ja jossa trailerin omamassa on vähintään 800kg. Tarvitset siis ison trailerin eikä tähän kelpaa se yllämainitun esimerkin 700kg:n traileri, vaikka se noilla massoilla onkin BE-ajo-oikeuden vaativa yhdistelmä. Itse varmistin etukäteen, että saisin käyttää tähän meidän manuaalivaihteista Toyotaa, jonka suurin sallittu vetomassa on vain 1300kg. Perässä keikkui kaverin lähes tonnin painava Humbaur. Yhtään hevosta sinne ei olisi tietenkään voinut laittaa kyytiin, mutta vaadittavat painot ylittyivät.

Tässä muuten olen kuullut, että joillain on hyväksytty kevyempikin traileri, jos sinne on vain laitettu riittävästi painoa perään. Omakaan traileriehdotukseni ei ollut selvästikään mikään läpihuutojuttu, vaan lain kirjainta katsottiin ihan kirjoista toimistossa. Myönnän, että jännitin inssimiehen tuomioon saakka sitä, saanko ajaa kokeen vai en. Sain kysymykseeni useampia vastauksia ja useat vastauksen antaneet tiesivät mielestään ehdottoman varmasti, miten asia on.

Et muuten tarvitse toista ihmistä ajamaan sinua tähän kokeeseen, vaan tämä on ainoa tilanne, jossa saat ajaa tällaista yhdistelmää ilman BE-korttia. Tämä muuten on yksi ihan mahdollinen teoriakokeen kysymys ja se tuli esille testipatteristossa, jota käytin.

Kävittelykokeessa sinun tulee peruuttaa traileri 90 astetta kulman ohi, irrotettava traileri oikea-oppisesti, varmistettava sen pysyminen paikallaan, ajettava pois kulman taakse, peruutettava takaisin yhdistelmän luokse, kytkettävä yhdistelmä ja varmistettava, että kytkentä on turvallinen, valot toimivat ja kaikki on muutenkin kunnossa. On selvää, että tässä ei voi liikaa tarkastaa. Kannattaa ajatella ääneen: jarru on pois, traikun valot toimii, ovet on kiinni, pyöräkiilat on pois jne.

Peruuttamisen lisäksi kannattaa ehdottomasti treenata myös irrottamisen jälkeistä trailerin luokse takaisin peruuttamista.  Käsittelykoe on suoritettava 15 minuutissa ja tähän samaan pitää laskea mukaan myös tuo uudelleenkytkentään käytettävä aika.

Koko suoritukseen varataan aikaa 60 minuuttia, sillä käsittelykokeen jälkeen suoritetaan ajokoe, joka sisältää niin maantie- kuin taajama-ajoakin. Muista huomioida liikennemerkit, nopeusrajoitukset ja kevyt liikenne! Luulen kyllä, että harva tässä kaahailee. Useimmat ovat liiankin varovaisia. Itse ainakin olin, mistä sain noottia, mutta perustelin sitä sillä, että hevosen kanssa ei saa tehdä äkkijarrutuksia eikä nykiviä kiihdytyksiä.

Harjoittelu


Vaikka kisapaikoilta yleensä löytyy se kiintiömies kiintiöhenkilö, joka kisakuskien trailereita peruuttelee, kannattaa jokaisen trailerin kanssa liikkuvan opetella peruuttamaan, vaikka BE-kortin olisikin saanut 90-luvulla ihan puhtaalla rahalla ilman käsittelykoetta. Monelle on alussa hirvittävän vaikea ajatus pitää ratti liikkuvana ja tehdä pieniä käännösliikkeitä, mikä estää traileria menemästä linkkuun. Hassua kyllä, pienten ja isojen trailereiden peruuttamista ei voi mielestäni verrata, sillä pienet kärryt kääntyvät paljon nopeammin ja ovat vaikeampia hallittavia kuin isot. Isot eivät myöskään katoa peileistä niin kuin kapeat. Kaverini vinkki peruutella kahdeksikkoa oli hyvä, koska se pakotti rauhoittumaan peruutuksen äärellä. Netissä on myös tarjolla kaikenlaisia tutoriaaleja, mutta peruuttamaan oppii kuitenkin lopulta vain peruuttamalla. Osa autokouluista tarjoaa apua ja joku tuttu varmaan löytyy jeesaamaan.

Avun tarve harjoitteluvaiheessa onkin sitten yksilökohtainen juttu. Jos tekee kaikkea aina avustettuna, ei ehkä saa hommaan omaa tuntumaa ja yksin suorittaminen tuntuukin sitten tosi vaikealta. Itse en tykkää ratsastamisestakaan niin, että saan ohjeita jatkuvalla syötöllä enkä ehdi ajatella mitään. Haluan oppia tuntemaan itse, mitkä vaikutukset toiminnallani on.


"Ai mahoton ku se on mukavata".



tiistai 27. helmikuuta 2018

Aika kultaa muistot

Teini-ikäisen tunnistaa hänen halveksuvasta suhtautumisestaan lapsiin. Nuori aikuinen taas suhtautuu halveksivasti teini-ikäiseen. Se on tavallaan ihan luonnollista, koska silloin kun oma kehittymisprosessi kulkee vauhdilla kuin virtaava vesi, on aikaa tuntea häpeää kehitysvaiheesta, jossa oli ikään kuin eilen. Aikuistuminen tapahtuu siinä vaiheessa, kun ymmärtää lakata tuntemasta häpeää kenenkään puolesta ja toteaa, että tietyt asiat kuuluvat tiettyihin elämänvaiheisiin. Keski-ikäistymisen taas tuntee siitä, että aika kultaa omat muistot. Ja tähän kuuluu nyt tietenkin muistuttaa, miten jo Platon marmatti nuorison olevan pilalla ja turmeltunutta.

Mikään ilmiö ei ole uusi. Tyhmiä ja vähäjärkisiä ihmisiä on ollut olemassa kautta aikain. Samoin nuoria ja tietämättömiä. Jo minun lapsuudessani oli niitä, joiden hevosrakkauden mittari oli tuntitolkulla siivottu karsina tai täysin tahraton satulahuopa. Silloinkin juoruiltiin ja puhuttiin pahaa toisista tallinurkalla. Ei silloinkaan osattu juurikaan ratsastaa, oltu järkyttävän rohkeita tai vältytty onnettomuuksilta, vaikka kaikilla ei ollut aina edes kypärää tai turvakärkikenkiä. Kaikki eivät suinkaan uskaltaneet maastolaukata täysillä. Kyllä meitäkin pelotti.

Oltiin varmaan fyysisesti paremmassa kunnossa kuin nukunuoriso, koska pyöräiltiin talleille, mutta ei toki aina. Kyllä busseja ja autokyytejä oli 80-luvullakin. Ratsastusta tuijotettiin paljon kentän laidalla, mutta missäs muualla sitä olisi nähty! Ajatella, jos olisi voinut katsoa hyvää ratsastusta netistä samalla tavalla kuin nykynuoriso pystyy. Harvassa on edes valokuvat itsestä ratsastamassa. Voi sitä onnellista, joka onnistui saamaan omaa ratsastustaan videolle! En tunne ketään.

Ja ne hevoskirjat. Oliko niitäkään niin kauhean paljon? Jokainen ikäiseni on lukenut ihan samat teokset. Ja oliko talleilla nyt niin hirveästi niitä aikuisia, joilta saattoi oppia KAI-KEN? Ei ollut. Oli ne muutamat, joiden tavalla sitten opittiin tekemään, koska ei muusta tiedetty. Kavioraspilla vedettiin kusiluistin-ratsastussaappaiden kantapäitä karheiksi, koska niin neuvottiin Hevoshullussa Tallinseinä-palstalla.

Minä olin 12-vuotiaana reipas. Minä ja toinen samanikäinen tyttö otimme vastaan viikonlopun aamusyöttövuoron. Menimme lauantaina aamulla tallille. Olimme ylpeitä, että meihin oli luotettu, ja olimme täysin luottavaisia siihen, että osaisimme toimia.

Tallin pihassa tajusimme, ettei meillä ollut avaimia. Jaahas. Miten päästään talliin? Kiivettiin maneesin heinäluukusta sisään. Tallissa oli vai pyöröpaaleja. Yritimme arvioida heinän määrää. Ei mitään hajua, saivatko hevoset oikean määrän heinää. En kyllä muista, että meitä olisi haukuttu.

Samoihin aikoihin tallikaveri nipisti hoitohevoselleen aina vähän ylimääräistä kauraa tai melassia, jos se vain oli mahdollista. Toilta pääsi hevoset irti maastossa ja ne juoksivat armeijan piikkilankoihin. Talvella ei pidetty pipoja, vaan poltettiin tupakkaa tallinkulmalla ja kuunneltiin isompien tyttöjen panetteluja siitä hevosenomistajasta, joka ei ollut vieläkään päässyt yliopistoon, vaikka oli yrittänyt ainakin kolme kertaa. "Nolo!" Ja siitä toisesta, joka ei osannut edes ratsastaa, hahahahah!


tiistai 13. helmikuuta 2018

Suuressa maailmassa kaikki on muka toisin

Olen kyllästynyt kuuntelemaan valitusta siitä, miten me suomalaiset olemme huonon itsetunnon kansaa, joka vain nöyristelee eikä osaa mitään. Huono itsetunto on järkyttävän kulunut mantra. Itsesäälissä rypemisen kanssa on ihan sama juttu. Jos joku on noloa, niin se, että haukutaan suomalaisia. Ei tietenkään itseä, vaan muita suomalaisia.

Viime viikolla luin Tommi Kinnusen kirjoittaman älyttömän hyvän kolumnin siitä, miten omassa tutussa jutussa on joskus vaikea nähdä sitä eksotiikkaa, mikä näyttäytyy ulkopuolelle. Hevosten kohdalla kuulee paljon sitä, miten isossa maailmassa kaikki on niin paljon hienomin ja paremmin eikä täällä osata, luullaan vain, että osataan. Mutta kyllä meillä paljon sellaista, mitä saa ja pitää arvostaa. Vuosia sitten tallillamme valmentanut hollantilainen valmentaja totesi yksikantaan, että suomalaiset ovat uskomattomia siitä, että täällä tavallisetkin ihmiset haluavat osata ratsastaa. En ensin ymmärtänyt, mutta sitten tajusin, että kyllä, Me aloitamme ratsastuskoulussa ja suurin osa ratsastaa koko elämänsä ohjatusti. Ei täällä osteta poneja pihankoristeiksi ja lapsille leikkikaluiksi. Täällä halutaan vahvasti tehdä asioita oikein ihan alusta asti. Jopa niin, että 20 vuotta ratsastanut ja hevosia hoitanut miettii ihan tosissaan, olisiko hän jo valmis omaan hevoseen ja hänelle vastatatan, että kunhan ympärillä on osaavia ihmisiä. Se osoittaa aikamoista asennoitumista! Ja suomalainen hevosammattilainen harvoin kutsuu itseään ammattilaiseksi. Hän antaa muiden tehdä niin.


"Me vaan jotain naurettavia maahankaivettuja hypätään."

Me suomalaiset arvostamme hevosia työkavereina ja perheenjäseninä edelleen aivan niin kuin tekivät esi-isämme. Hevoset eivät ole esineitä ja kauppatavaraa. Suomalainen hevoskasvattaja ei ole jobbari. Hänv älittää ehvosestaan siihen pisteeseen, että joku naurahtikin, että ostamalla kotimaisen hevosen, saat samaan syssyyn sen kasvattajan.

Kun me järjestämme hevostapahtuman, haluamme, että siellä on vain hevosia. Koska onhan se hevostapahtuma. Ei mielellään meikkejä eikä leikkejä eikä muuta hömppää. Saahan niitä muualta. "Tultiinko tänne katsomahan hevosia vai viihtymähän", kysyis varmaan pohjalainen.


Badminton Horse Trials 2017. 400 000 kävijää yksin lauantaina. Expo-alueella esiteltiin puutarhasisustusratkaisuja, kuten grillejä, telttoja ja poreammeita.

Uskoakseni meillä kuitenkin on enemmän issikkatalleja erilaisille ratsastusryhmille kuin suomenhevostalleja, vaikka suomenhevosen - sotahevosen - eksotiikka voisi purea turisteihin islantilaisia paremmin ja selkään voisi nousta isompikin kuin 80-kiloinen. Ja ottaen huomioon, miten pienen aikaa vuodesta meillä syntyy varsoja, ei suomalainen hevoskasvatus puoliveristen puolellakaan ole missään nimessä hävettävää. Huippuratsastajiakin meillä on, raviohjastajista puhumattakaan.

Ratsastus on Suomessa kallista, mutta silti sitä harrastetaan todella paljon. Ratsastustunneille riittää kävijöitä ja ihmiset voittopuolisesti eivät ole itseoppineita vaan ihan oikeasti osaavat jotain, vaikka eivät sanokaan osaavansa. Se on vähän sama kuin kielitaidon kanssa. Eihän suomalainen sano osaavansa kieliä, jossei pysty kielellä kommunikoimaan. Sama rehellisyys ja perfektionismi näkyy myös ratsastuksessa. Kun on startattu kansallisella tasolla, se on suomalaiselle vasta vähän harrastelua. Suomalaiset myös lukevat paljon hevoskirjoja sekä hevoslehtiä niin suomeksi kuin millä tahansa muullakin kielellä. Hevosblogejakin luetaan. koska viime vuosina olemme vähän oppineet relaamaan ja viihtymään hevosjuttujen äärellä. Ei aina tarvitse niin tosissaan.

Talkoovoimin me pistämme kisat ja tapahtumat pystyyn. Samat naamat vuodesta toiseen tekemässä samoja juttuja. Toivomme toki, että tilalle löytyy uusia ja löytyyhän niitä, kunhan vanhat uskaltavat jättää pestinsä ja luottaa nuoriin. Ratsastuskouluissa kasvaa valtava potentiaali nuoria, jotka pitää vain antaa uskaltaa päästää irti.

Badminton Horse Trials 2017. Tämän sedän tehtävänä oli jakaa tulostaulun äärellä lähtölistoja. Yksin, kyllä.

Myönnän, että joulun aikaan mietin itsekin hetkisen, kehtaanko viedä englantilais-ranskalais-sveitsiläiset sukulaiset tallille köpöttelemään suomenhevosella ilman satulaa ja kehtaanko tarjota ruoaksi jauhelihakeittoa. Kehtasin, ja hyvä niin. Päivä oli menestys. Suomenhevonen ihastutti, jauhelihakeitto lämmitti, Oltermanni maistui, vaikka juustohöylä tuntui ihan vieraalta esineeltä. Sveitsiläisessä ratsastuskoulussa ratsastavat lapset sanoivat, etteivät olleet näin hienoa hevostallia nähneetkään. Ja miten ihanan helposti nousi suomenhevosella laukka verrattuna ratastuskouluhevosiin. "We are never allowed to ride bareback!"

Suomi on Uuden-Seelannin kokoinen maa, mutta hevosperinteemme on toisenlainen. Meillä ei ole entisia laukkahevosia, joista koulutetaan kenttähevosia, ei Mark Toddin kaltaisia kaksinkertaisia olympiavoittajia kenttäratsastuksessa, mutta meillä on monta menestyjää ja tulevaisuus ehkä juuri Elmo Jankarin, Sanna Siltakorven ja Pauliina Swindellsin käsissä. Karjalaisten laulun sanoin: "ei oo meillä rikkautta eikä maamme viljavaa", mutta kyllä täältä vielä kajahtaa. Laitetaan vain urku auki ja aletaan arvostaa omaa kulttuuria. Jos ihmisellä ei ole mitään omaa, mihin kiinnittyä, hän päätyy ikuiseksi kiertolaiseksi, ja sellaiselle on vaikea rakentaa mitään vahvaa ja pysyvää.

"Ällöttäää, kun tarjolla on vain jotain hodareita ja nakkimukeja. Ison maailman kisoissa on sentään tyyliä ja kävijöitä arvostetaan", antoi joku HIHS-palautetta joskus. Meille maistui Badmintonissa Fish & Chips. Ota mausteet ja kahvimaito itte.
"Kaljaa jostain muovituopista ja jengi pukeutunut kuin olis maatöissä. Suuren maailman tapahtumissa ei kukaan näyttäis tolta."

perjantai 26. tammikuuta 2018

Hankala hevosihminen voi pilata koko tallin ilmapiirin

Psykologian professori Liisa Keltikangas-Järvinen toteaa Aamulehden haastattelussa 23.1.2018, miten vaikea alainen on suomalaisessa yhteiskunnassa tabu, josta ei puhuta. Keltikangas-Järvinen sanoo ääneen sen, minkä suurin osa meistä on todennut: työpaikoilla on ihmisiä, joita ei saada toimimaan rakentavasti. Silti yksikin tällainen henkilö riittää pilaamaan koko työyhteisön. Professori niin ikään muistuttaa, että suomalaiseen työkulttuuriin liittyy kaikkivoipuuden ajatus, joka ruumiillistuu johtajaan: johtajan katsotaan epäonnistuvan, mikäli hän ei saa työntekijää kuriin. Sen ei pitäisi antaa tapahtua, että yhden hankalan työntekijän annetaan tuhota monen ihmisen elämä ja oleminen. Lue juttu täältä.

Vaikka me hevosihmiset olisimme välttyneet työpaikoilla tällaisilta henkilöiltä, olemme takuulla törmänneet näihin tallilla. Meillä on usein tapana hehkuttaa, miten hevoset opettavat meille niin paljon, mutta samalla unohdetaan, että hevoset eivät opeta meille ihmismäistä, toisia kunnioittavaa käytöstä. Kaikki eläimet ovat meille lopulta vain omien tunteittemme peilejä ja silti moni ihan aikuinen ihminen pitää hevosta parhaimpana ymmärtäjänään. Ihan kuin me olisimme lauma keskenkasvuisia kakaroita itkemässä pahaa maailmaa, jossa kukaan ei meitä ymmärrä! Lohtua hevosilta toki varmasti saa, mutta lopulta eläimet ovat meille vain omien tunteidemme peilejä. Ne ovat tismalleen sitä, millaisiksi me ne kuvittelemme. Ihmiset sen sijaane ivät ole. Jos meiltä katoaa normaalit ihmiskontaktit ja sosiaaliset suhteet, me emme pian osaa olla toisten ihmisten kanssa. Mutta tämä onkin se kummallisuus, minkä me hevosihmiset tunnumme yksiselitteisesti hyväksyvän: "se on tosi hyvä hevosten kanssa, mutta ei oikein sellainen ihmis-ihminen." Eli siis kunhan ratsastaa hyvin ja hoitaa hevoset hienosti, ei muka tarvitse muuta. Miksei?

Tämän lisäksi talleille mahtuu niitä, jotka elävät ikuisessa vastarintaliikkeessä. He kyttäävät muita, juoruilevat, keräävät ympärilleen "meitä" ja laskevat toiset "muiksi". He voivat pienillä asioilla tehdä tallinpitäjän ja tallikavereiden elämästä helvettiä ja tappaa työmotivaation tallityöntekijöiltä. Joskus heistä voi olla vaikea päästä eroon. He eivät koe olevansa hankalia, vaan oikeassa, eivätkä he halua lähteä minnekään, vaan he haluavat muutosta. Mikä se muutos sitten on, sitä ei monikaan tiedä. Jos heillä ei ole nälkä, heitä paskattaa. Asiat ovat aina pielessä. Tämän porukan kanssa pinna kiristyy ja verenpaine nousee. Heidän meriittinsä eivät sitä paitsi ole samat kuin edellisellä ryhmällä, joten heille ei juuri heru ymmärrystä, sen sijaan pian koko yhteisö voi pahoin. Lopulta käy, niin kuin koulukiusaamistapauksistakin on tuttua: kiusatut siirtyvät muualle ja kiusaajat jäävät.

Keltikangas-Järvinen muistuttaa, että työpaikoillakaan me ihmiset emme voi olla kuin lapsilauma, jota yksi aikuinen eli esimies paimentaa. Aikuisella ihmisellä on vastuu käytöksestään ja hänen tulee käyttäytyä hyvin. Työpaikoille ei pitäisi voida tulla kiukuttelemaan raskasta elämää ja purkamaan pahaa oloa muihin. Samaa pätee luonnollisesti myös harrastuspaikkoihin.

Meillä jokaisella on velvollisuus käyttäytyä ja hoitaa hommamme. Jos joka paikassa sattumalta kohtaa samanlaisia vaikeuksia, vika ei voi aina olla muissa.
"Kun työn ja yksityiselämän raja on hälvennyt ja persoonallisuutta on alettu korostaa, aikuiset ihmiset ovat voineet alkaa käyttäytyä töissä huonosti sen varjolla, että heillä on vaikeuksia. Tietenkin tarvitaan empatiaa vaikeuksissa olevaa kohtaan ja joskus voi tulla ohimenevä tunteenpurkaus, mutta elämän vaikeuksia ei voi vuodesta toiseen käyttää tekosyynä huonolle käytökselle."
Liisa Keltikangas- Järvinen 


tiistai 23. tammikuuta 2018

Kyllä minä ymmärrän, mutta...

Kun tarvitsen jotain hevostavaraa, ajan mielelläni kauppaan ostamaan sen. Petyn kovasti, jos haluamaani tuotetta ei ole saatavilla. Minua ei lohduta yhtään se, jos minulle sanotaan, että tuote voidaan tilata ja että se saapuu muutaman viikon sisällä. Olisin tarvinnut ja halunnut sen nyt; sitä varten olin ajanut paikan päälle.

Hevostarvikeliikkeista pienimmät ovat valtavan epäkiitollisessa tehtävässä. Ymmärrän, että on riski pitää suurta varastoa. Ymmärrän, että liike haluaa siitä huolimatta palvella. Ymmärrän, että yrittäjän pitää ansaita elantonsa ja ymmärrän, että työ halutaan pitää Suomessa. Ymmärrän, että työvoima maksaa ja että on kiva, että meillä on kivijalkaliikkeitä. Ymmärrän, ettei niitä ole soveliasta käyttää sovituskoppeina ja sitten tilata samaa tuotetta ulkomailta. Olen kirjoittanut tästä ennenkin. En haluaisi nähdä hevostarvikeliikkeitä saattohoidossa. En vain enää haluaisi ostaa kallista, syyllistämällä myytyä tavaraa, jonka ostan velvollisuudesta.

Olenhan asiakas, ja totta puhuen minäkin kaipaisin ymmärrystä. Kaipaan ymmärrystä sille, että tarvitsen asiaa nyt. Kaipaan ymmärrystä sille, että rahani on minulle arvokasta. Kaipaan ymmärrystä sille, että mielestäni palvelevan hevostarvikeliikkeen tehtävä on palvella asiakasta asiakkaan tarpeessa, ei myyjän.

En ole myynnin ammattilainen, mutta hevostavaran ostamisessa olen erittäin kokenut amatööri. Nautin tavaran paljoudesta ja valinnan mahdollisuuksista; siitä että tuotteita on tarjolla enemmän kuin yksi kappale tai kaksi kokoa. Ymmärränhän senkin, että kuka myy eniten, voi aina myydä edullisimmin. Se, joka ottaa riskin pitää suurinta varastoa liikkeessään, saa asiakkaat tulemaan, koska he tietävät, ettei heille myydä eioota. Olen valmis maksamaan vähän enemmän juuri siitä, että voin hypistellä, valita ja saan tuotteen heti mukaani. Erikoisliike ei mitenkään pysty kilpailemaan ulkomaisten edullisten nettikauppojen kanssa hinnoissa ja siksi sen täytyy kilpailla sillä, että tuotteen saa heti.

Jos liike myy eioota, sanoo voivansa tilata tuotteen, odottelussa menee useampi viikko, asiakkaan täytyy ajaa liikeeseen uudelleen ja maksaa tästä vielä ekstraa, on selvää, että asiakkaat katoavat ulkolaisiin nettikauppohin.

Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...