perjantai 1. joulukuuta 2017

Suomessa on oltava ammattilainen

Selailin huvikseni Sweden Horse Show´n nettisivuja. Kiinnitin huomioni osioon, jossa oli mahdollisuus lähettää kysymyksiä eläinlääkärille. Yhtäkkiä minulle kirkastui jotain suomalaisesta hevosurheilusta ja hevosharrastamisesta: täällä ei saa olla amatööri. Täällä pitää tietää kaikki, sillä kysyjille nauretaan.

Ei se nyt tietenkään johdu yhdestä SIHS-sivulla olleesta kyselystä. Ei asia korjaannut sillä, että HIHS laittaisi sivuilleen vastaavanlaisen mahdollisuuden kysyä elänlääkäriltä. Kyllä Suomessakin on yritetty, mutta valitettavasti kaikenlainen yritys kansanomaistaa hevosurheilua saa osakseen vastustusta. Suomalaiseen on iskostettu, että hevoset ovat rikkaiden ja ammattilaisten laji. Ja koska meistä vain harva on rikas ja amamttilainen, jäljelle jää vain alemmuudentunto. En ole tavannut hevosihmistä, joka ei vähättelisi ratsastustaitoaan tai hevososaamistaan.

Se on kuitenkin vähän kaksiteräinen miekka. Koska ihminen haluaa olla parempi, hän vertaa itseään johonkin (ammattilaiseen yleensä) ja sanoo, ettei ole yhtä hyvä. Samalla hän jollain tasolla haluaa tehdä selväksi, etteivät muutkaan ole. Ja auta armias, jos joku muka luulee olevansa! Sille täytyy sanoa, ettei se ole! EI alemmuudessa ole kiva rypeä yksin! Kaikki mukaan. Ollaan kaikki paskoja! Ja mikä riemu, kun joku on itseä paskempi!

"Kyllä luulis tietävän tuonkin, kun kerta hevosen ostaa."
"Luulin, että noilla ratsastusvuosilla olisi edes vähän parempi!"
"Miksi kisata tuollaista luokkaa, kun ei selvästi osaa?"
"Noloa mennä napsimaan tikkarit lastein suista."

Inhoan stereotypisointia, mutta olen silti sitä mieltä, että hevosharrastamisen tapa on meillä hirvittävän masentava, toisia arvosteleva ja kyttäävä. Kukaan ei kenenkään mielestä osaa yhtään mitään, ei oikeastaan edes ammattilaiset, jotka vain luulevat olevansa ammattilaisia, koska eihän hevoskouluissa opi mitään.  Aika luterilaista ja aika körttiä: syntisiä olemme kaikki. Eron kristillisyyteen tekee kuitenkin armon täydellinen puuttuminen. Me vain hoemme, että emme tule koskaan paremmiksi.

Vähän kuin sanoisimme, että menemme kaikki suoraan helvettiin. Se on masentavaa. En halua itse elää niin.

Naurettavaa. Noloa. Rääkkäystä. Hevonen menee hukkaan. Räpellystä. Ei rahalla saa kaikkea.Ylipainoa. Ylpeyttä.
 Varmasti olet joskus jonkun suusta näitä kuullut, ehkä sanonut itsekin?




5 kommenttia:

  1. No tuo on kyllä täysin totta. Minäkin olen täällä ihan paska. Kaksi pollea, joiden kans en kerkiä tehdä mitään, ja jos joskus kerkiäisin, en osaa, kun en osaa tiivistää kaikkea mitä olen tähän asti tehny hevosten kanssa, näihin kahteen, jotka kans ei osaa mitään...en saa ketään ratsastaan näitä, kun ne ei osaa mitään ja ketään ammattilaista en kehtaa pyytää..kun en itse osaa mitään, eikä nää polletkaan osaa...syö ne porkkanoita lahjakkaasti����

    VastaaPoista
  2. Oikein osuvasti puettu oikeastaan koko suomalainen sielunmaisema. Oli laji mikä tahansa, sitä ei opeteta kannustamisen kautta. Viimeksi kiinnitin tähän huomiota Maria Veitolan Yö kylässä ohjelmassa, kun Selänteiden tytär kävi ratsastustunnilla. Pikkaisen oli eri meininki. Veitolakin rakastui tyyliin opettaa, koska se oli niin täydellisen erilainen kuin mikään Suomessa. Valitettavasti.

    Mutta samaan hengenvetoon. Mehän se ilmapiiri itse luodaan. Ihan jokainen meistä. Jollain se on kaivettava pois tuolta selkärangasta.

    VastaaPoista
  3. Totta! Mitään ei saisi tehdä, ennen kuin osaa. Mutta miten oppia, jos ei saa tehdä?

    Itsehän olen toiminut niin kuin monien mielestä ei saisi eli olen jo teini-iässä osaamattomana ratsastanut vielä osaamattomammilla nuorilla poneilla, sitten olen aikuisena amatöörinä teettänyt parikin varsaa ja kouluttanut yhden niistä kantamaan ratsastajaa.

    Tässä ihan hiljan havahduin siihen, miten omassakin blogissa tulee vähäteltyä omaa tekemistä ja vähän kuin varmuuden vuoksi haukuttua oma osaaminen, että ehtisi ennen kuin joku muu osoittaa virheet. Huomaatko, en edes kirjoittanut ylle, että olen kouluttanut omani "ratsuksi", vaan pelkästään "kantamaan ratsastajaa". Kun eihän hevosta saa kutsua ratsuksi ennen kuin se on vähintään heA-tasolla.

    Vähättelen ja tartun virheisiin, vaikka tiedän, että ihminen, joka keskittyy hyviin asioihin, edistyy nopeammin ja lisäksi on siinä matkalla todennäköisesti onnellisempi.

    VastaaPoista
  4. Minä en onneksi näe tuota ihan niin synkkänä enää. FB:ssä on muutama mainio ryhmä jotka ovat palauttaneet uskoani ihmisiin, etenkin 'Kysy mita tahansa hevosista' toimii ilman järkyttäviä tuomitsemisia, toki joku joskus vähän yrittää sielläkin...

    VastaaPoista
  5. Tämä on jotenkin tosi henkilökohtainen aihe mulle itselleni, sillä kaksi päivää sitten ostin ensimmäisen oman hevoseni ja musta tuntuu etten tiedä mistään mitään, vaikka hevoskokemusta on 10 vuoden ajalta. Onneksi ainakin näiden kahden päivän perusteella, mulla on niin ihanat kokeneet tallikaverit, jotka auttaa ja neuvoo ja suurimmalta osalta uskaltaa kysyäkkin jos ei tiedä :) Tietty mukaan mahtuu niitäkin, jotka pyörittelee silmiä mun epävarmuudelle ja kyselemisille. Sellainen mun mielestä pitäisi kitkeä pois, sillä varmaan olisi kaikkien etu jos jokainen uskaltaisi tarpeen tullen kysyä ja jos vielä toinen uskaltaisi joko vastata asiallisesti tai myöntää ettei hänkään oikein tiedä.

    Sitten me suomalaiset ollaan vähän sellaisia "että ollaan paskoja"-tyyppejä, eikä osata aina olla ylpeitä omista suorituksista. Pitäisi aina muistaa että välillä kannattaa taputtaa itseään olalle ja nauttia pienistäkin onnistumisista. Itse teen joskus niin että jos mulla on tosi huono päivä, niin mietin asioita jotka mulla on hyvin tai missä onnistuin. Kumma kyllä päiväkin siitä usein kirkastuu :)

    https://rankamatka.wixsite.com/haamujengi

    VastaaPoista

Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...