keskiviikko 13. joulukuuta 2017

Hirvivaara

Tintti oli turvallinen maastokaveri, mutta saaliseläimenä sekin sai välillä melkoisia säpsyjä. Kerran jos toisenkin sain tuntea satulan läpi sen hakkaavan sydämen. Yksi merkittävimpiä näistä kerroista oli syystalvella 2009, kun ohitsemme rynnisteli hirvilauma. Ei Tintti pakoon lähtenyt, mutta voi taivas, miten se HUUSI ISOILLA KIRJAIMILLA. Olin raskaana, joten koin turvallisimmaksi tulla satulasta alas ja taluttaa. Se oli Tintin kanssa ihan tavallista toimintaa. En luottanut itseeni ratsastajana, mutta luotin Tintin käsiteltävyyteen maasta käsin. Se ei ollut karkulainen, vaan ennemminkin seisoi tarvittarssa vaikka serpentiiniin käärittynä, kun koki olevansa kiinni.



Ihmisillä on hevosten maastakäsittelystä kahtalaisia mielipiteitä: toisten mielestä hevonen hallitaan aina parhaiten selästä käsin, kun taas toisten mielestä hevosta kannattaa tarvittaessa taluttaa. Se, kumpaa mieltä henkilö on, riippuu tietysti hänen kokemuspohjastaan ja siitä, missä hänen oma mukavuusalueensa on. Jokainen haluaa hallita ratsunsa.

Tällä viikolla bongasimme metsässä hirviä. Se on ihan tavallista, että niitä kohdataan iltahämärissä. Peurat ovat sillä tavalla pieniä, etteivät ne herätä hevosissa ihan alkujärkytysten jälkeen kummempia tunteita, mutta hirvi saa yleensä sydämen tykyttämään. Paitsi Pädellä. Sen satulan läpi ei tunnu mitään. Se ei silti tarkoita, etteikö se voisi olla ihan järkyttävän jännittynyt tuijottaessaan metsään. Jos olisin osannut tulkita sen jännittyneisyyttä kesällä 2016 samalla tavoin kuin nykyisin, se tuskin olisi päässyt yllättämään minua käännöksellään ja kadonnut mustikkaretkilleen sen jälkeen, kun olin tippunut ja yrittänyt turhaan roikkua ohjissa.

Jos joskus Tintiltä maastossa jalkauduinkin, ohjista kiinni pitäminen pysäytti hevosen saman tien. Päde on luonteeltaan hyvin toisenlainen ja sille pakotilanteen ainoa oikea pidäte tulee selästä käsin. Olen leikkisästi naureskellut, että se ritarillisesti pelastaa vain itsensä. Luulen, että mustikkaretkellään se vain jossain vaiheessa tajusi, että ei hitto, se nainen ei olekaan enää mukana. Mihinköhän se jäi? Siksi olen aina katsonut parhaaksi, että pysyttelen sen selässä, koska sieltä hallitsen sen reaktiot parhaiten.

Mitenkäs nuo tämän viikon hirvet sitten? Hevoset pysyivät melkoisen rauhallisina ja tuijottivat metsään. Tilanteesta poistuessamme pakoreaktio tuli kummallekin ratsulle päälle, mikä on saalieläimelle ihan luonnollista. Sitä energiaa en olisi mitenkään hallinnut maasta käsin. Minulla on tähän nykyiseen hevoseeni eniten valtaa, kun istun sen selässä, sillä silloin se pysyy tilanteessa minun kanssani. Ja kun pidän sen kanssani, se rauhoittuu nopeiten.

Mikä ikinä hevosenkäsittelyratkaisuista on turvallisin, sitä pitää käyttää.


1 kommentti:

  1. Allekirjoitan. Meillä on ihan sama juttu, kun vertailussa pv ja suokki. Jos yhtään epäilyttää, tulen alas pv:n selästä; se saa enemmän henkistä buustia siitä kun olen sen vieressä, eikä muutenkaan ole kovin hanakasti käsistä lähtevää sorttia. Suokin kanssa taas ehdottomasti turvallisempaa on pysytellä selässä, sillä jos se päättää lähteä johonkin, mulla ei ole paljon pitelemistä siinä maasta käsin, selässä pitää olla hereillä kyllä mutta hallittavuus on selästä selvästi parempi. Toki näistä ensin mainittu on se, jolla on taipumusta kevätjuhlaliikkeisiin, siinä missä suokki esittää korkeintaan uukkarin.

    VastaaPoista

Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...