keskiviikko 13. joulukuuta 2017

Hirvivaara

Tintti oli turvallinen maastokaveri, mutta saaliseläimenä sekin sai välillä melkoisia säpsyjä. Kerran jos toisenkin sain tuntea satulan läpi sen hakkaavan sydämen. Yksi merkittävimpiä näistä kerroista oli syystalvella 2009, kun ohitsemme rynnisteli hirvilauma. Ei Tintti pakoon lähtenyt, mutta voi taivas, miten se HUUSI ISOILLA KIRJAIMILLA. Olin raskaana, joten koin turvallisimmaksi tulla satulasta alas ja taluttaa. Se oli Tintin kanssa ihan tavallista toimintaa. En luottanut itseeni ratsastajana, mutta luotin Tintin käsiteltävyyteen maasta käsin. Se ei ollut karkulainen, vaan ennemminkin seisoi tarvittarssa vaikka serpentiiniin käärittynä, kun koki olevansa kiinni.



Ihmisillä on hevosten maastakäsittelystä kahtalaisia mielipiteitä: toisten mielestä hevonen hallitaan aina parhaiten selästä käsin, kun taas toisten mielestä hevosta kannattaa tarvittaessa taluttaa. Se, kumpaa mieltä henkilö on, riippuu tietysti hänen kokemuspohjastaan ja siitä, missä hänen oma mukavuusalueensa on. Jokainen haluaa hallita ratsunsa.

Tällä viikolla bongasimme metsässä hirviä. Se on ihan tavallista, että niitä kohdataan iltahämärissä. Peurat ovat sillä tavalla pieniä, etteivät ne herätä hevosissa ihan alkujärkytysten jälkeen kummempia tunteita, mutta hirvi saa yleensä sydämen tykyttämään. Paitsi Pädellä. Sen satulan läpi ei tunnu mitään. Se ei silti tarkoita, etteikö se voisi olla ihan järkyttävän jännittynyt tuijottaessaan metsään. Jos olisin osannut tulkita sen jännittyneisyyttä kesällä 2016 samalla tavoin kuin nykyisin, se tuskin olisi päässyt yllättämään minua käännöksellään ja kadonnut mustikkaretkilleen sen jälkeen, kun olin tippunut ja yrittänyt turhaan roikkua ohjissa.

Jos joskus Tintiltä maastossa jalkauduinkin, ohjista kiinni pitäminen pysäytti hevosen saman tien. Päde on luonteeltaan hyvin toisenlainen ja sille pakotilanteen ainoa oikea pidäte tulee selästä käsin. Olen leikkisästi naureskellut, että se ritarillisesti pelastaa vain itsensä. Luulen, että mustikkaretkellään se vain jossain vaiheessa tajusi, että ei hitto, se nainen ei olekaan enää mukana. Mihinköhän se jäi? Siksi olen aina katsonut parhaaksi, että pysyttelen sen selässä, koska sieltä hallitsen sen reaktiot parhaiten.

Mitenkäs nuo tämän viikon hirvet sitten? Hevoset pysyivät melkoisen rauhallisina ja tuijottivat metsään. Tilanteesta poistuessamme pakoreaktio tuli kummallekin ratsulle päälle, mikä on saalieläimelle ihan luonnollista. Sitä energiaa en olisi mitenkään hallinnut maasta käsin. Minulla on tähän nykyiseen hevoseeni eniten valtaa, kun istun sen selässä, sillä silloin se pysyy tilanteessa minun kanssani. Ja kun pidän sen kanssani, se rauhoittuu nopeiten.

Mikä ikinä hevosenkäsittelyratkaisuista on turvallisin, sitä pitää käyttää.


perjantai 1. joulukuuta 2017

Suomessa on oltava ammattilainen

Selailin huvikseni Sweden Horse Show´n nettisivuja. Kiinnitin huomioni osioon, jossa oli mahdollisuus lähettää kysymyksiä eläinlääkärille. Yhtäkkiä minulle kirkastui jotain suomalaisesta hevosurheilusta ja hevosharrastamisesta: täällä ei saa olla amatööri. Täällä pitää tietää kaikki, sillä kysyjille nauretaan.

Ei se nyt tietenkään johdu yhdestä SIHS-sivulla olleesta kyselystä. Ei asia korjaannut sillä, että HIHS laittaisi sivuilleen vastaavanlaisen mahdollisuuden kysyä elänlääkäriltä. Kyllä Suomessakin on yritetty, mutta valitettavasti kaikenlainen yritys kansanomaistaa hevosurheilua saa osakseen vastustusta. Suomalaiseen on iskostettu, että hevoset ovat rikkaiden ja ammattilaisten laji. Ja koska meistä vain harva on rikas ja amamttilainen, jäljelle jää vain alemmuudentunto. En ole tavannut hevosihmistä, joka ei vähättelisi ratsastustaitoaan tai hevososaamistaan.

Se on kuitenkin vähän kaksiteräinen miekka. Koska ihminen haluaa olla parempi, hän vertaa itseään johonkin (ammattilaiseen yleensä) ja sanoo, ettei ole yhtä hyvä. Samalla hän jollain tasolla haluaa tehdä selväksi, etteivät muutkaan ole. Ja auta armias, jos joku muka luulee olevansa! Sille täytyy sanoa, ettei se ole! EI alemmuudessa ole kiva rypeä yksin! Kaikki mukaan. Ollaan kaikki paskoja! Ja mikä riemu, kun joku on itseä paskempi!

"Kyllä luulis tietävän tuonkin, kun kerta hevosen ostaa."
"Luulin, että noilla ratsastusvuosilla olisi edes vähän parempi!"
"Miksi kisata tuollaista luokkaa, kun ei selvästi osaa?"
"Noloa mennä napsimaan tikkarit lastein suista."

Inhoan stereotypisointia, mutta olen silti sitä mieltä, että hevosharrastamisen tapa on meillä hirvittävän masentava, toisia arvosteleva ja kyttäävä. Kukaan ei kenenkään mielestä osaa yhtään mitään, ei oikeastaan edes ammattilaiset, jotka vain luulevat olevansa ammattilaisia, koska eihän hevoskouluissa opi mitään.  Aika luterilaista ja aika körttiä: syntisiä olemme kaikki. Eron kristillisyyteen tekee kuitenkin armon täydellinen puuttuminen. Me vain hoemme, että emme tule koskaan paremmiksi.

Vähän kuin sanoisimme, että menemme kaikki suoraan helvettiin. Se on masentavaa. En halua itse elää niin.

Naurettavaa. Noloa. Rääkkäystä. Hevonen menee hukkaan. Räpellystä. Ei rahalla saa kaikkea.Ylipainoa. Ylpeyttä.
 Varmasti olet joskus jonkun suusta näitä kuullut, ehkä sanonut itsekin?




Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...