Mitä sinä teet sen kanssa?

Suorittava ihminen, kuten itse olen, utelee hirvittävän nopeasti uusilta tuttavuuksilta, mitä he tekevät. On se tietysti opinto-ohjaajan ammattitautikin, mutta jotenkin huomaan olevani sitä sorttia ihmisiä, joille joutenolo ei tunnu kelpaavan vastaukseksi. Siksi menin lähes hämilleni, kun sain jokin aika sitten "mitä teet hevosesi kanssa" -kysymykseen vastaukseksi, että pidän sitä tarhassa ja syötän sille porkkanoita.

Lähes hämilleni tarkoittaa minun kohdallani sitä, että nyökkään, hymyilen, myöntelen ja mietin, että minkä vitsin sanon tähän seuraavaksi, jotta se ei näy, että olen idiootti.

Hevosen kanssa joutuu väistämättä kohtaamaan riittämättömyyttä. Tallikaveri puki tänään Facebookissa asian hyvin sanomalla, että se on jokaisen kohtalo miettiä, että joku varmaan ratsastaisi tätäkin hevosta minua paremmin, mutta tässä se nyt vain on minulla. Ja että tältä eivät välty maailman huiputkaan. Heiltä hevonen voidaan myös myydä alta pois ja asia konkretisoituu siinä. Meillä muilla hevoset nyt vain ovat tuossa eivätkä lähde minnekään, ellemme onnistu niitä pilaamaan sellaisiksi, ettemme enää uskalla tehdä niiden kanssa mitään. Minä yritän "tehdä jotain", jotta näin ei tapahtuisi.

Hassua kyllä se nimittäin ei ole niin, että tuo porkkanaa syöttelevä ihminen jättäisi hevosensa ratsastamatta. Hän vain jaksaa nauraa touhulleen vähän minua enemmän. Osaanhan minäkin jouten olla, mutta en vain ymmärrä olevani. Ja sitäkin enemmän on hetkiä, jolloin minä olen niin säälittävän tosissani pikku kisailuideni ja maahankaivettuine esteineni, että jonkun pitäisi itse asiassa viedä minut tarhaan ja syöttää porkkanaa.

Nähdään viideltä. Eikä minulla olisi mitään hajua, mitä se tarkoittaa.

Kuva: Erica Lilja, elokuu 2017