sunnuntai 20. elokuuta 2017

Pelko on aina yhteinen

En ole ollut koskaan shampoopesijä enkä showshinen suurkuluttaja. En puutu hevoseni jouhiin juuri koskaan enkä osta joka kuukausi uutta valjassaippuaa, koska entinen kuluu loppuun. Silti minullakin on periaatteeni ja pakkomielteeni, koska meillä kaikilla on. Olen fakkitunut "vähintään tunti päivässä jotain liikuntaa" -ajatteluun. Jos aikani on rajallinen, lähden ratsastamaan hevosella, jonka kankun päällä on likaa sen sijaan, että käyttäisin rajallista aikaa putsaamiseen. Mieluummin vartti enemmän liikettä. On muuten sangen vapauttavaa sopia ratsastustreffit jonkun toisen aikarajoitteisen kanssa, koska silloin yleensä ollaan yleensä hevosen selässä alle vartissa siitä, kun saavutaan tallille.

Liike ei aina tarkoita hikipäistä työntekoa, mutta seisontapäiviä en noin periaatteessa suosi. Hevonen ei niitä tarvitse, vaikka omistaja tarvitseekin. Minulle on opetettu, että metsäkävely on hevoselle hermolepoa ja käy vapaapäivästä ja tämän olen sisäistänyt. Päden viikko-ohjelmassa ei varsinaisesti ole suunniteltuja seisontapäiviä, mutta sitten vain tulee näitä päiviä, kuten tänään: tuttavaperheen lasten synttärikutsuilla venyy. Ilta alkaa hämärtyä. En vain jaksa lähteä tallille. Lapset toivovat, että jäisin kotiin lukemaan iltasatua. Joudun muistuttamaan itseäni, ettei hevonen kaipaa minua, kotona olo on tärkempää. Samaan aikaan mielessä jyskyttää, että laiminlyön hevoseni liikutuksen. Lasken viikon ohjelmaa yhteen kuin laihduttaja kaloreita rauhoittaakseni kolkuttavaa omatuntoa. Onko tämän viikon liikunnallinen saldo plussan puolella, onhan? Tiedän, että huomenna kärsin seisottamisen seuraukset, koska läpiratsastukseen menee vähän enemmän aikaa. No, itselleen pitää olla armollinen. Tässä kukaan kuole, vaikka kaikkea ei tehdä oppikirjan mukaan. Kokopäivätarhaus ja iltalaiduntava hevonen auttavat minua pyhittämään lepopäivän, jonka tarvitsen.

Ja mikä se oppikirja sitten on? Ei sitä mihinkään ole kirjoitettu, mutta se on tapa, joka minun mielestäni on oikein. Tapa, jolla olen oppinut ehkäisemään kaikkea sitä, mitä hevoseni kohdalla pelkään: lihasjumeja, jännevammoja, selkäkipuja, vatsavaivoja, liikakiloja, heikkoa ratsastettavuutta, tippuvia lihaksia, kipeää suuta... Ja kaikki me hevosihmiset pelkäämme näitä tismalleen samoja asioita, mutta vain hoidamme niitä eri tavoin.

Räikeimmillään se tarkoittaa sitä, että kun yksi jättää kannukset laittamatta, toinen vuoraa hevosensa kyljet rissasuojilla, jotta niihin ei tule kannuksista verijälkiä. Kumpikin ehkäisee samaa asiaa. Kumpikin haluaa hevoselleen hyvää. Kumpikaan ei halua satuttaa.

Kuva: Erica Lilja 2016



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...