sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Jännittäjä

Olen käynyt musiikkiluokat ja soittanut oboeta musiikkokoulun päättötodistukseen asti. Minulta jäi opiston tutkinnoista tekemättä vain "iso ykkönen". Soitin oboeta 11 vuotta, mikä on todella hassua ottaen huomioon, etten kauheasti pitänyt koko soittimesta. Soitin kyllä ihan mieluusti orkesterissa, mutta muuten kartoin oppilasiltoja ja soolotehtäviä kuin ruttoa. Kädet tärisivät. Laulamisen suhteen oli sama kuvio, vaikka tietysti lauloin kuorossakin aina.

Rakas, kamala oboe.

Jännitys on ollut minulla aina fyysistä. Kädet tärisevät. Lattia pyörii. Päiväkodin juhlasalissa oli aikoinaan vihreät seinät. Katselin niiden pyörimistä ja pidin kiinni hameenhelmoista laulaessani yksin pianon säestyksellä. Se oli kamalaa. Lauloin, koska minun odotettiin laulavan ja koska siskoni olivat olleet aina innokkaita esiintyjiä. Kun jossain vaiheessa keksin, että voin kieltäytyä, aloin myös kapinoida sitä vastaan, että minulta odotetaan mitään. Edelleen minulle paras tapa suorittaa yhtään mitään on se, että kukaan ei puutu tekemiseeni mitenkään. Tietysti maailma ei toimi aina sillä tavalla.

Kaikestä tästä huolimatta olen ollut hyvä hallitsemaan hermojani ja keskittymään. Jännitys on usein silti hyvin fyysistä. Reagoin koko kehollani. Ramppaan vessassa ja saatan voida pahoin. Tunnustan, että kaksi viikkoa sitten noustuani hevosen selkään ennen minun ja Päden ensimmäisten kenttäkisojen maastokoetta, minä oksensin. Ja kyllä, ihan sieltä hevosen selästä. Se ei kuitenkaan estänyt minua suorittamasta rataa keskittyneesti. Pystyn sulkemaan asioita pois mielestäni ja keskittymään suoritukseen heti, kun tilanne on päällä. Minun vain täytyy saada valmistautua suoritukseen. Oboensoittoaikoina fiilis oli ennen jokaista tutkintosuoritusta se, etten uskonunt muistavani, mistä kappale lähtee. En silti ole koskaan erehtynyt enkä ole unohtanut esterataakaan, vaikka viime viikonloppuna Niinisalossa hetkeksi polulta eksyinkin. Estetunneilla isommassa ryhmässä tykkäsin yleensä olla ensimmäinen, joka lähtee suorittamaan tehtävää. Eipä tarvitsisi odotella ja jännittää.

Soittamisen ja ratsastamisen yhdistävä tekijä on se, että aina pitää jatkaa seuraavaan nuottiin ja unohtaa edellisessä tahdissa tehty virhe. Molemmissa voi saada päälle flow´n. Kummassakin tavoite on hipoa täydellistä, mutta ratsastuksessa siihen on paljon vaikeampi päästä. Ratsastuksen suhteen jännittäminen on paremmin hallinnassa, koska adrenaliini auttaa vapautuessaan selviytymään ratsastuksen aiheuttamasta stressitilanteesta. Yhtäkkiä tietää tasan tarkkaan, mitä täytyy tehdä. On kysymys elämästä ja kuolemasta.

Ei silti ole sattumaa, että keho päättää stressitilanteen edessä tyhjentää itsensä. Se valmistautuu taisteluun, jonka jälkeen olo on kuin huumaantuneella.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Adrenaliini

Kuva: Henna Kallionkieli

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...