Jännittäjä

Olen käynyt musiikkiluokat ja soittanut oboeta musiikkokoulun päättötodistukseen asti. Minulta jäi opiston tutkinnoista tekemättä vain "iso ykkönen". Soitin oboeta 11 vuotta, mikä on todella hassua ottaen huomioon, etten kauheasti pitänyt koko soittimesta. Soitin kyllä ihan mieluusti orkesterissa, mutta muuten kartoin oppilasiltoja ja soolotehtäviä kuin ruttoa. Kädet tärisivät. Laulamisen suhteen oli sama kuvio, vaikka tietysti lauloin kuorossakin aina.

Rakas, kamala oboe.

Jännitys on ollut minulla aina fyysistä. Kädet tärisevät. Lattia pyörii. Päiväkodin juhlasalissa oli aikoinaan vihreät seinät. Katselin niiden pyörimistä ja pidin kiinni hameenhelmoista laulaessani yksin pianon säestyksellä. Se oli kamalaa. Lauloin, koska minun odotettiin laulavan ja koska siskoni olivat olleet aina innokkaita esiintyjiä. Kun jossain vaiheessa keksin, että voin kieltäytyä, aloin myös kapinoida sitä vastaan, että minulta odotetaan mitään. Edelleen minulle paras tapa suorittaa yhtään mitään on se, että kukaan ei puutu tekemiseeni mitenkään. Tietysti maailma ei toimi aina sillä tavalla.

Kaikestä tästä huolimatta olen ollut hyvä hallitsemaan hermojani ja keskittymään. Jännitys on usein silti hyvin fyysistä. Reagoin koko kehollani. Ramppaan vessassa ja saatan voida pahoin. Tunnustan, että kaksi viikkoa sitten noustuani hevosen selkään ennen minun ja Päden ensimmäisten kenttäkisojen maastokoetta, minä oksensin. Ja kyllä, ihan sieltä hevosen selästä. Se ei kuitenkaan estänyt minua suorittamasta rataa keskittyneesti. Pystyn sulkemaan asioita pois mielestäni ja keskittymään suoritukseen heti, kun tilanne on päällä. Minun vain täytyy saada valmistautua suoritukseen. Oboensoittoaikoina fiilis oli ennen jokaista tutkintosuoritusta se, etten uskonunt muistavani, mistä kappale lähtee. En silti ole koskaan erehtynyt enkä ole unohtanut esterataakaan, vaikka viime viikonloppuna Niinisalossa hetkeksi polulta eksyinkin. Estetunneilla isommassa ryhmässä tykkäsin yleensä olla ensimmäinen, joka lähtee suorittamaan tehtävää. Eipä tarvitsisi odotella ja jännittää.

Soittamisen ja ratsastamisen yhdistävä tekijä on se, että aina pitää jatkaa seuraavaan nuottiin ja unohtaa edellisessä tahdissa tehty virhe. Molemmissa voi saada päälle flow´n. Kummassakin tavoite on hipoa täydellistä, mutta ratsastuksessa siihen on paljon vaikeampi päästä. Ratsastuksen suhteen jännittäminen on paremmin hallinnassa, koska adrenaliini auttaa vapautuessaan selviytymään ratsastuksen aiheuttamasta stressitilanteesta. Yhtäkkiä tietää tasan tarkkaan, mitä täytyy tehdä. On kysymys elämästä ja kuolemasta.

Ei silti ole sattumaa, että keho päättää stressitilanteen edessä tyhjentää itsensä. Se valmistautuu taisteluun, jonka jälkeen olo on kuin huumaantuneella.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Adrenaliini

Kuva: Henna Kallionkieli

Tätiratsastaja kirmailee Niinisalon kenttäkisoissa

Ei minulla tietysti käynyt mielessä, että etupurkutrailerin kanssa olisi minkäänlaisia ongelmia. Päde käveli kaverin traikkuun ihan tyytyväisenä, matkusti rauhallisesti Niinisaloon ja odotti ulospääsyä nätisti, vaikka traikussa oli vietetty neljä tuntia. Päivä oli lämmin, mutta minulla oli paljon päällä, koska olin huoltoaseman vessassa vaihtanut kisahousut ja -paidan, mutta vetänyt niiden päälle likasuojaksi vielä ulkohousut ja hupparin. Ja koska tiesin käveleväni viikonlopun aikana maastoradan, minulla oli tukevavartiset vaelluskengät. Onneksi oli.

Kaikki kävi ihan järkyttävän nopeasti. Traileri oli sellainen, jossa hevoset sekä lastataan että puretaan perältä, mutta jossa hevoset matkustavat diagonaalisesti peffa menosuuntaan päin. Ulospurkaminen on siis helppoa ja nopeaa, kun hevonen on jo valmiiksi tulossa ulos. Tällä kertaa se olikin sitten yllättävän nopeaa. Itse astuin ulos edeltä, mutta kun Päde sai kavionsa laskusillalle, se hyppäsi. Ja se hyppäsi minua päin. Kaaduin sen jalkoihin ja Päde rynnisti päältäni ulos.

Niin hullua kun se onkin, niin Päden rikoshistorialla tunsin ensin helpotusta siitä, että tallikaveri sai Päden heti kiinni. Vasta sitten tunsin kipua. Päällimmäinen ajatus oli tietysti se, että ollaanko ajettu pitkä matka turhaan. Kun tallikaverit veivät hevosia jaboihin, jäin lastaussillalle istumaan ja puremaan huulta. Vierestä käytiin kysymässä, tarvitsenko apua, mutta vakuutin selviäväni. Könkkäsin hakemaan ensiapulaukusta paukautettavan kylmäpussin ja istuin odottamaan. Totesin, että mitään tuskin on rikki, koska polvi ja nilkka toimivat. Kyllä tästä ehkä vielä kisaviikonloppu tulisi, kunhan selviäisin koulu- ja esteradalle. Selviäisinhän?

"Ihan on paska karsina", tuumaa Päde. Mutta Katjan letit on hienot. Ne tehtiin aamulla klo 05.30. 

Olimme Niinisalossa vähän vaille 11.00 ja minun starttini olisi joskus klo 13.00 aikaan. Jos on Niinisalossa käynyt, niin tietää, että siellä on aika pitkät etäisyydet jabakarsinoiden luota koulu- ja estratsastuskentille, jotka ovat varuskunta-alueella. Sinne taas ei saa mennä autolla. Ei siis ollut muuta vaihtoehtoa kuin nilkuttaa kilpailupaikkojen vieressä sijaitsevalle kanslialle ilmoittautumaan ja tarkastuttamaan kypärää ja turvaliiviä. En etsiytynyt ensiapupisteelle. Jalka tuntui muljuavan, mutta paättelin sen johtuvan kylmäpussin nesteestä, joka liikkui pussissa. Tai näin ainakin uskottelin itselleni. Kun sain ratsastussaappaan jalkaan, olo tuntui helpottuvan. "No tuossa on kompressio, kylmäähän sinä siihen jo laitoit, ja koho tulee tuolla hevosen selässä", tallikaveri vitsaili. Valmentajani Ulla tsemppasi puhelimella. Mieheni uskoi niin ikään, että huomenna on helpompaa.

Kouluradalla. Kuva: Raisa Mettala

Vähän jälkeen puolen päivän olin Buranan voimalla hevosen selässä ja irvistelin. Koulurata oli osioista tuskallisin, koska keventäminen ei onnistunut eikä adrenaliinista ollut apua. Mutta eipä kukaan kevennystäni kaivannut. Päivä oli lämmin, Päde hiukan tahmea ja kaikki energiani meni kivun hallitsemiseen. Enpä ehtinyt kummemmin jännittää. Koulurata oli itselleni melkoinen pettymys, mutta ainakin tiesin edenneni askeleen pidemmälle kisassa. Muutaman tunnin tauko sen jälkeen tuli tarpeeseen, mutta sen aikana piti jälleen kävellä edestakaisin jabakarsinoiden ja kilpailualueen väliä tutustumaan esterataan.

Päde ilmeisesti pettyneenä luuli ensin, että koko viikonlopuksi oli tulti tanssimaan balettia. Menimme ensimmäisten joukossa suorittamaan esterataa noin klo 15.00 ja olisittepa nähneet, miten Päden katse kirkastui, kun se tajusi meidän suuntaavaan estekenttää kohti! Luotin Buranaan ja adrenaliiniin ja minulla olis uunnitelma: en nousisi jalustimille kuin hypyssä. Verryttelyalueelle pääsi kuusi ratsukkoa kerralla ja meidät kutsuttiin radalle aika lailla tulojärjestyksessä. Oli siis oikeastaan sattuman kauppaa, että astuin sisään tuloryhmäni kolmantena ja sain useamman minuutin enemmän valmistautumisaikaa. Käytin sen lähinnä jarrujen etsimiseen, sillä Päden mielestä elämä Niniisalossa oli alkanut tuntua elämisen arvoiselta. Esterata oli suorituksena ihan kelpo, mutta painoni ei jakautunut jalustimille tasaisesti ja menimme esteeltä toiselle aika lailla kiemurrellen. Yksi käännöksistä meni pitkäksi ja maksoi meille puomin. Olin kuitenkin huojentunut siitä, että pääsisimme starttaamaan maastoon. Päde läpäisi eläinlääkärintarkastuksen mainiosti. Sisukkaasti sen itse esitin. "Ratsastaja pahasti ep", sanottiin.

"Että vanha akka jaksat", tuumaa Päde.

Pääsin majoittumaan "Poseen" vasta esteradan jälkeen, noin klo 18.00. Tässä vaiheessa tallikaveri käveli maksamaan 20 euron majoitusmaksuni kansliaan puolestani ja minä jäin istumaan sängylleni. Pelkäsin ottaa saappaita pois jalasta ja käärinkin sitten pintelin sääreni ympärille. Edessä oli vielä maastoradan kävely, mikä alkoi klo 19.00. Onneksi kaveri tunsi radan ja saatoimme kävellä sen muiden jäljessä. Menimme vielä katsomaan suomenhevosnäytöstä ja iltayhdeksältä istahdin viimein kaverin hevosrekan luona retkituoliin ja sain nostettua jalan ylös. Askelmittari näytti 14 000 askelta. Olin erittäin vakuuttunut, että pahimmasta oli selvitty. Jalka ei voisi mitenkään olla seuraavana päivänä kipeämpi.

Kun pääsin hevoset ruokittuani viimein petiin, ei uni meinannut tulla. Radalla oli muutama linja, joiden tiesin olevan Pädelle uusia. Emme varsinaisesti olleet treenanneet sitä, että este tulee eteen metsätiellä, täysin puskan takaa. Nyt myös ulkojalan mahdollinen heikkous alkoi mietityttää. Ratsastin rataa koko yön. Välillä heräsin, koska sopivaa nukkumisasentoa ei meinannut löytyä. Olin hereillä jokaisella mahdollisella kellonlyömällä ja klo 6.30 menin ruokkimaan hevoset. Päde näytti niin ikään siltä, ettei ollut nukkunut, ainakaan pitkällään. "Tiedätkö, me selvitään tästä", sanoin sille. "En tiedä mistä puhut, mutta anna heinää", se tuntui sanovan kuin kuka tahansa kaikkivoipa teini-ikäinen uuden edessä. "Olenhan saanut ajokortin jo eilen, miksen voisi olla maailman paras kuski?"

Aamuruokinnan jälkeen sain onneksi nukuttua lisää. Kävimme vielä kävelemässä radan uudelleen. Jalka ei tuntunut olevan turvoksissa, joten varasuunnitelmaani teipata terveyskortti oikeaan jalkaan jesarilla, jos vetoketju ei menisi kiinni, ei tarvittu. Saapas tuntui taas miellyttävältä: se tuki jalkaa ihanasti.

Osa maastoesteistä tuntui olevan maksimikorkeudessaan eli 80 cm:ssä, mikä oli sekä hyvä että huono asia. Huono siksi, että pysähdyttyään hevosen olisi vaarallista hypätä paikaltaan; hyvä siksi, että laiskaan ratsastukseen ei olisi yhtään varaa. Jalka kuitenkin huoletti. Se oli hirvittävän paljon parempi, vaikka vitsailuni  järjestävälle taholle ja kanssakilpailijoille siitä, miten "kirmailen täällä jo kuin vuorikauris" oli kirjaimellisesti vitsailua. Jossain vaiheessa jännitys alkoi käydä sietämättömäksi. Onneksi se kuitenkin kaikkosi, kun pääsin satulaan. (Jännitys on muuten ihan oman postauksensa väärti juttu, mutta siitä kuulette lisää ensi kerralla...)

Starttivuoroni oli 14.06. Minulla ei ollut minkäänlaista verryttelyrutiinia eikä -kokemusta Pädestä tilanteessa, missä se on seisonut koko aamun jabassa. Tallikaveri kertoi omista käytänteistään ja niitä sitten sovelsin kaahaavaan, pukittelevaan ja kovaan ääneen hirnuvaan hevoseeni: tiesin, että häsellysinnostus pitäisi saada talttumaan kuuliaisuudeksi, mutta väsyttää en hevosta saisi turhaan.

Lähtökarsinassa Päde oli niin kartalla kuin jos se olisi tehnyt tätä kymmeniä kertoja: tuonne me mennään ja tämä on kivaa! Päde on innokas hyppääjä, mutta ei sekään ilmaiseksi mene. Kolme kieltoa tulivat kaikki eri esteille, ja me etenimme aina esteelle nro 9. Jäljellä oli vain yksinkertaisia esteitä, joten koin silti, että lähdimme aika lailla henkisinä voittajina. Kisan jälkeistä eläinlääkäritarkastusta en sentään enää itse juossut. Menimme kahlaamaan järveen ja lähdimme ajamaan kotiin. Tallikaveri Tiina sijoittui hienosti kolmanneksi tyylipuhtailla radoilla! Onnea!

Maanantaina jalka alkoi turvota. Munkkiniemen Dextrassa juttelin röntgenhoitajalle, että epäilen itse jalassa olevan jonkunlaisen lihasvamman. Hoitaja katsoi minuun ja totesi, että kyllä täällä kuule murtuma on, mutta lääkäri kertoo lisää. Tyrmistyneenä astuin käytävään, missä lapset odottivat.

"Sä siis ratsastit teidän ekan kenttäkisan murtuneella jalalla?", viestitti Päden hoitaja Katja minulle niin ikään tyrmistyneenä.
"Joo, näköjään", vastasin.

Sattuneesta syystä tunsin itseni ihan kakaraksi. Sitten alkoi naurattaa.

Esteet 1-4

Esteen 3 (banketti) jälkeen. Kuva: Kimmo Virkki (www.kimmovirkki.com)

Esteen 4 (autonrenkaat) jälkeen. Kuva: Kimmo Virkki (www.kimmovirkki.com)

Esteet 5-8. Valkoinen piknikpöytä (7) kaarteessa jännitti eniten.

Toinen yritys piknikpöydälle. Kuva Henna Kallionkieli (www.bohenna.net)

Piknikpöydän jälkeen. Kuka katsoo kameraan? kuva: Henna Kallionkieli (www.bohenna.net)

Kun tuijottaa kameraa, ei näe estettä. Toinen yritys esteelle nro 8. Kuva. Henna Kallionkieli (www.bohenna.net)

Esteet 9-12. Rata tyssäsi esteelle nro 9. Jos siitä olisi selvitty, ei yksikään este olisi enää tullut puskista.

Täti ja kepit HopLopissa. Jalan pitäisi olla kunnossa elokuun kisoihin mennessä.

Apinalla on pitkät kädet

Sisaruksissa on se hyvä puoli, että heidän ansiostaan ei pääse luulemaan itsestään liikoja. Neljää kymppiä lähestyttäessä se tarkoittaa esimerkiksi sitä, ettei pääse lihomaan tai rupsahtamaan huomaamattaan. Saunassa sisarus voi selkääsi pestessä etsiä selästäsi ällöttävän luomen, jossa kasvaa karva, ja nauraa sille.  Vain sisko voi tehdä niin. Veri nimittäin on aina vettä sakeampaa. Ei kenenkään toisen siskoa saa mennä haukkumaan. Omaa voi tietysti haukkua ihan mielin määrin. Omaa rakasta paskiaista. Sama pätee toisten lapsiin tai hevosiin. Puhu niistä nätisti, vaikka ne olisivat susirumia.

Minä olen lapsuudenperheeni kuopus. Lellipentu. "Taas Anni sai", kaikui korvissani lapsena ja hiukan nakersi iloa ihan miltä tahansa asialta, minkä olin saanut, mutta opin sivuttamaan asian. Olen sillä tavalla sisaruksiani nuorempi, ettei meillä ollut yhteisiä leikkejä. Aikuisiällä asia on tietysti korjaantunut. Viisi ja kahdeksan vuotta ovat jossain vaiheessa valovuosien mittaisia ikäeroja.

Yksi ihan suosikkijuttuja toiselle siskolleni oli haukkua minua munakoisoksi. Aikuisiällä hän osti minulle munakoiso-magneetin jääkaapin oveen ja liimasi erään suomalaisen keihäänheittäjän julisteen opiskelija-asuntoni vessanoven sisäpuolelle. Mieheni oli sitä ensi visiitillä hiukan säikähtänyt, mutta ei jotenkin kehdannut kysyä asiasta mitään. Myöhemmin seivästään pitelevä Tero teipattiin myös yhteisen kotimme vessanoveen. Huumorintaju yhdisti.

Toinen juttu oli haukkua minua apinaksi, jolla on pitkät kädet. Pidin lapsena ja pidän edelleen banaaneista, mutta sillä nyt ei varsinaisesti ollut mitään tekemistä sen kanssa, että siskoni esitti apinaliikehdintää, äänteli ugh-ugh-äänteillä ja roikotti käsiään esittäessään minua. Minulla on kuulemma pitkät kädet. Olin tietysti hirvittävän kiitollinen kiusattava, koska kiihdyin nollasta sataan sekunnissa. Vastapainoksi heittelin häntä tavaroilla ja paiskoin ovia, koska en ollut vielä verbaalisesti riittävän kehittynyt vastaamaan mitenkään muuten. Asia korjaantui jossain vaiheessa. Ihminen ei kehity, ellei häntä kukaan haasta.

Luulin kuitenkin pitkään, että minulla on pitkät kädet. Sitten useampikin valmentaja on minulle huomauttanut, etten tavallaan voi pitää käsiäni ratsastaessani optimaalisella paikalla, koska ne ovat siihen hiukan liian lyhyet. Kun kuulin tämän ensimmäisen kerran, meinasin haljeta hämmästyksestä ja voitonriemusta. Soitin välittömästi sisarelleni ja sanoin, että ettäs tiedät, minulla on sitten lyhyet kädet, että ugh-ugh vain itsellesi.

Voitte olla varmoja, ettei sisareni ymmärtänyt laisinkaan, mistä puhuin. Mutta myöhemmin mieleen on sitten livahtanut kaikenlaisia hienovaraisia tapoja tehdä tilejä selväksi, mikä kuulunee kaikkiin sisarussuhteisiin. Vastikään tarjosin hänelle sovitettavasti vaatteita, joiden sanoin jääneen minulle laihtumisen jälkeen suuriksi ja joihin hän sitten hyvästä yrityksestä huolimatta ei ihan mahtunut.

Oi anteeksi. En vain mitenkään osannut arvata. Ugh-ugh.

Ystävät pitävät itsetuntosi korkealla, sisarukset pitävät sinut maan pinnalla ja hevonen pitää sinut köyhänä.