Kroppa valehtelee, hevonen ei

Minä olen vino. Me kaikki olemme, ja vinous on asia, jota on täysin mahdotonta korjata vain hevosen selässä. Meistä harrastajista ei kukaan ratsasta niin paljon, että asentokorjaus pidemämän päälle hyödyttäisi, jos se tehdään kerran viikossa ratsailla. Tunti päivässäkään tuskin riittää, jos sen jälkeen jatketaan hiirikäsi sojottaen ja mutkalla työtuolissa röhnöttäen. Ihmisen on suoristettava itsensä ilman hevosta ihan niin kuin kuntokin pitää kasvattaa muualla kuin hevosen selässä. Ratsastuksen ei pitäisi hengästyttää, vaikka kyllähän se väistämättä niin joskus tekee.

Joskus meillä menee vähän puurot ja vellit sekaisin. Puhumme istunnan korjaamisesta ja keskitymme pelkästään itseemme ikään kuin allamme olisi urheiluväline. Kummallinen kiero kroppamme valehtelee meille kuin viimeistä päivää ja siksi siihen ei kannata luottaa ollenkaan. On yksi mittari, joka ei valehtele. Se on hevonen.

Sillä mitä väliä on sillä, että keskityt itseesi ja suorassa olemiseesi, jos hevosesi kulkee kummallisessa asennossa? Yrität ehkä pitää itseäsi optimaalisessa asennossa, mutta koko keskittymisesi menee asentosi ylläpitoon. Sitten jos tapahtuu jotain yllättävää ja hevosesi singahtaa jonnekin, jäät täydellisen istuntasi kanssa syljeskelemään kentän hiekkaa. Tarinan opetus tulee seuraavassa kappaleessa.

Harva meistä pystyy keskittymään kovin moneen asiaan yhtä aikaa. Siksi on kaikista turvallisinta keskittyä hevoseen. Jos pidät lähtökohtana sitä, että kroppasi valehtelee ja hevosesi pitää kulkea pohkeittesi mukaisesti, mitä väliä on sillä, tunnetko olevasi suorassa? Jos käytät apujasi niin, että hevonen kulkee halutunlaisesti, hevonen on kertonut, että olet itse asiassa ollut sen mielestä suorassa, vaikka sinusta on tuntunut, että olet vinksallasi.

Lopputuloksen kannalta on siis ollut fiksumpaa unohtaa oman kropan täydellinen kuuntelu ja keskittyä hevosen kuuntelemiseen.

Ei oo aikaa ajatella asentoa. Nyt mennään. Kuva: Maarit Kuronen 2017