maanantai 22. toukokuuta 2017

Uhkapeliä

Ihmiset usein sanovat kenttäratsastajia rohkeiksi, jopa hullunrohkeiksi. Minäkin, joka hyppään lähinnä maahankaivettuja kiinteitä esteitä, saan helposti rohkean ihmisen leiman otsaani.

Tallikaverin kanssa maastossa pohdimme rohkeutta. Totesin, että minä varmistelen hurjan pitkään sitä, mitä olen tekemässä. En ole ikinä ollut sellainen, että lähtisin soitellen sotaan kokeilemaan, mitä tapahtuu, jos mennään riskillä. Olen aina ollut kiinnostunut seurauksista ja tuloksista. Inhoan tuurilla menemistä. Tuurilla ei voi voittaa.

Luotan hevoseeni, mutta vain tiettyyn rajaan asti. Minulla on oikeastaan tärkeämpää luottaa omiin taitoihini kuin hevoseen. Tämä saa aikaan esimerkiksi sen, ettei minun tulisi kuuna päivänä mieleen ratsastaa ilman kypärää, puhumattakaan että menisin ilman suitsia! Eikä minua oikeastaan kiinnosta tällaisessa yhteydessä keskustella aiheesta, ettenkö muka luota hevoseeni. Mikä mittari luottamus oikeastaan on ja miksi se otetaan esiin aina, kun aletaan toimia järjenvastaisesti?

Ilman asianmukaisia varusteita ratsastaminen on mielestäni täysin verrattavissa siihen, että harrastaa seksiä, muttei käytä ehkäisyä: se naurattaa ja saa kuvittelemaan, että voi uhmata kohtaloa, kunnes välinpitämättömyydestä ja tulella leikkimisestä koituu seurauksia. Siinä ei paljoa auta itkeä, että luottamuksen piti kyllä olla kohdallaan.

Kuva: Joanna Jokinen



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...