Kenttäpostia 14: arviointivirheitä
No terkkuja vaan kisakentiltä!
Minulle kävi tässä joku aika sitten pieni onnettomuus. Me pääsimme kuukausi sitten maneesista kentälle ja minä olin tietysti hirveän innokas. Hyppäsin korkeelta ja kovaa. Oli niin valtavan ihanaa päästä hyppäämään, etten nyt ehkä itsekään ihan tajunnut tarkkailla kaikkea. Sitten kävi ikävästi. Oli trippeliä ja trappelia ja muuta. Tulimme sitten lopuksi kokonaista rataa komealle sarjalle ja jotenkin minä en nostanut jalkojani sille a-osalle ja puomi putosi. Sitten en saanut askeleita sopimaan b-osalle. Ihan pienen hetken mietin, että hyppäänkö ison hypyn vai otanko yhden pienen askeleen, mutta en jotenkin tehnyt kumpaakaan. Sukelsin siihen esteen sekaan ja kaaduin.
Onnistuin välttämään tuon naisen päälle kaatumisen ja vain potkaisin sitä jalkaan. Olin minä vähän nolona. Tulimme siinä sitten uudelleen, mutta minä en ollut enää ihan varma, haluaako tuo nainen enää jatkaa, joten pieni epävarmuus iski. Eihän kukaan yksin hyppää. Tätä pitää kummankin haluta.
Kyllä otti päähän. Menin karsinan nurkkaan mököttämään enkä edes tullut ruokia ensin ottamaan. Nainen kuitenkin sanoi, että ei se mitään ja sattuuhan näitä. Että onneksi ei käynyt mitenkään. Kuulin, kun se sanoi sille toiselle naiselle, että se oli kuulemma juuri alkanut olla jännittämättä sarjoja. Ja se toinen nainen sanoi, että ei Päde tuota mieti enää huomenna. Että sellaista sattuu isommillekin tekijöille. Arviointivirheitä.
Minä sitten päätin näyttää, että en mietikään, sillä tästä me noustaan! Minä en todellakaan kieltäydy hyppäämästä enkä pudottele puomeja. Tämä todellakin oli vain suuren luokan tekijän pieni arviointivirhe. Meidän ensimmäisistä estekisoista viime sunnuntaina otin sitten rusetin kotiin, vaikka tuo nainen ratsasti ehkä maailman ympäri esteiden välissä.
Pääsen kuulemma kenttäkisoihin, kun jatketaan samaan malliin.
Minulle kävi tässä joku aika sitten pieni onnettomuus. Me pääsimme kuukausi sitten maneesista kentälle ja minä olin tietysti hirveän innokas. Hyppäsin korkeelta ja kovaa. Oli niin valtavan ihanaa päästä hyppäämään, etten nyt ehkä itsekään ihan tajunnut tarkkailla kaikkea. Sitten kävi ikävästi. Oli trippeliä ja trappelia ja muuta. Tulimme sitten lopuksi kokonaista rataa komealle sarjalle ja jotenkin minä en nostanut jalkojani sille a-osalle ja puomi putosi. Sitten en saanut askeleita sopimaan b-osalle. Ihan pienen hetken mietin, että hyppäänkö ison hypyn vai otanko yhden pienen askeleen, mutta en jotenkin tehnyt kumpaakaan. Sukelsin siihen esteen sekaan ja kaaduin.
Onnistuin välttämään tuon naisen päälle kaatumisen ja vain potkaisin sitä jalkaan. Olin minä vähän nolona. Tulimme siinä sitten uudelleen, mutta minä en ollut enää ihan varma, haluaako tuo nainen enää jatkaa, joten pieni epävarmuus iski. Eihän kukaan yksin hyppää. Tätä pitää kummankin haluta.
Kyllä otti päähän. Menin karsinan nurkkaan mököttämään enkä edes tullut ruokia ensin ottamaan. Nainen kuitenkin sanoi, että ei se mitään ja sattuuhan näitä. Että onneksi ei käynyt mitenkään. Kuulin, kun se sanoi sille toiselle naiselle, että se oli kuulemma juuri alkanut olla jännittämättä sarjoja. Ja se toinen nainen sanoi, että ei Päde tuota mieti enää huomenna. Että sellaista sattuu isommillekin tekijöille. Arviointivirheitä.
Minä sitten päätin näyttää, että en mietikään, sillä tästä me noustaan! Minä en todellakaan kieltäydy hyppäämästä enkä pudottele puomeja. Tämä todellakin oli vain suuren luokan tekijän pieni arviointivirhe. Meidän ensimmäisistä estekisoista viime sunnuntaina otin sitten rusetin kotiin, vaikka tuo nainen ratsasti ehkä maailman ympäri esteiden välissä.
Pääsen kuulemma kenttäkisoihin, kun jatketaan samaan malliin.
Ylos vaan ja ylemmäs,
Päde
 |
| Näin minä nostan jalkojani! Kuva: Erica Lilja |
 |
| Sarjatulta! Kuva: Erica Lilja |
 |
| Olen minä joka pennin arvoinen! Kuva: Erica Lilja |
Kommentit
Lähetä kommentti