perjantai 26. toukokuuta 2017

Rukous

Hyvä Kouluratsastuksen Jumala.

Ihmettet varmaan, miksi käännyt puoleesi. En ole paljoa ollut yhteyksissä. Totta puhuen, en ole aina uskonut sinun olevan edes olemassa, mutta koska olen hiukan epätoivoinen, ajattelin kysäistä muutamaa juttua.

Tai pyyntöjähän minulla on. Niin kuin kaikilla harvakseltaan rukoilevilla. Aloitan silti kiitoksella. Kiitos, että minulle on tarjoutunut mukava mahdollisus haastaa itseni hevosen kanssa, joka ei ole varsinaisesti luonteeltaan sopivin kouluratsastukseen. Yritän kuitenkin saada sekä sen että itseni keskittymään. Oikeasti yritän. On pakko tunnustaa, että minua ei kauheasti kiinnostaisi. Minusta kouluratsastus on aika tylsää. Se on samaa sarjaa kuin koululiikunta tai matematiikka: haluaisin olla luonnostaan hyvä, koska en jaksaisi harjoitella. Tällaisissa tilanteissa kehnot arvosanat kiukuttavat eniten. Ei kouluratsastuksella ole minulle mitään itseisarvoa, ainoastaan välinearvoa.

Pyyntöni olisivat kuitenkin seuraavat: voisitko järjestää käsiini tasaisen tuntuman. Yritän kyllä itsekin, mutta jos se sormia napsauttamalla onnistuisi, niin kiitos. Ehkä te jumalat pystytte mihin vain. Lisäksi haluaisin ymmärtää, että jos jotain pitää tehdä jossain tietyssä pisteessä, se pitää tehdä siinä tietyssä pisteessä eikä esimerkiksi vähän myöhemmin tai sinne päin. Ymmärtääkseni asennat kouluratsastajiin täsmällisyyttä. Ottaisin sitä ison tuopin. Kiitos.

Kiitos kärsivällisestä valmentajasta, kiitos harjoittelumahdollisuuksista, kiitos ratsastushousuista, jotka pysyvät valkoisina. Mutta ethän kuitenkaan iskosta päähäni ajatusta, että kehno menestykseni olisi tuomarin syytä eikä itseni? Silloin minun on nimittäin pakko peruuttaa rukoukseni, koska moinen toiminta paljastaa sinun olevan Saatana. 

Sori. Amen.

tiistai 23. toukokuuta 2017

Seliseli

Kun olosuhteiden pakosta joutuu ratsastamaan ei-optimaalisissa sielun tai ruumiin voimissa, kiukuttaa pakottaa selittelyn jälkeen itsensä toteamaan, että paska ratsastus on kuitenkin aina pelkkää selittelyä. Vaikka selitys olisi miten hyvä. Tunnetko nämä? (alkuperäinen teksti täällä)

Et ole syönyt
Et muista rataa etkä ymmärrä annettuja tehtäviä. Tai muutakaan puhetta.

Olet fyysisesti poikki
Pää ehkä toimii, mutta jos olet huonossa kunnossa tai maitohapoilla itse, et jaksa ratsastaa, vaan lähinnä matkustat hevosella.

Olet nukkunut kaksi tuntia
Toivottavasti ei tarvitse muuta kuin matkustaa hevosella, toivottavasti hevosesi sopii siihen? Olo on kuin ratsastaisit humalassa, mitä toivottavasti et ole.

Olet synnyttänyt hiljattain
Olethan muistanut käydä varavarapissalla?

Työt/elämä stressaavat
Et halua vastaanottaa kritiikkiä ratsastuksestasi. Kaikki haluavat vain kiusata sinua ohjeillaan eikä kukaan ymmärrä sinua ja tavoitteitasi.

Sinulla on krapula
Fiilis voi olla rento ja peloton, mutta muuten tässä tilassa yhdistyy yleensä kaikki yllämainitut.

Kuva: Erica Lilja




maanantai 22. toukokuuta 2017

Uhkapeliä

Ihmiset usein sanovat kenttäratsastajia rohkeiksi, jopa hullunrohkeiksi. Minäkin, joka hyppään lähinnä maahankaivettuja kiinteitä esteitä, saan helposti rohkean ihmisen leiman otsaani.

Tallikaverin kanssa maastossa pohdimme rohkeutta. Totesin, että minä varmistelen hurjan pitkään sitä, mitä olen tekemässä. En ole ikinä ollut sellainen, että lähtisin soitellen sotaan kokeilemaan, mitä tapahtuu, jos mennään riskillä. Olen aina ollut kiinnostunut seurauksista ja tuloksista. Inhoan tuurilla menemistä. Tuurilla ei voi voittaa.

Luotan hevoseeni, mutta vain tiettyyn rajaan asti. Minulla on oikeastaan tärkeämpää luottaa omiin taitoihini kuin hevoseen. Tämä saa aikaan esimerkiksi sen, ettei minun tulisi kuuna päivänä mieleen ratsastaa ilman kypärää, puhumattakaan että menisin ilman suitsia! Eikä minua oikeastaan kiinnosta tällaisessa yhteydessä keskustella aiheesta, ettenkö muka luota hevoseeni. Mikä mittari luottamus oikeastaan on ja miksi se otetaan esiin aina, kun aletaan toimia järjenvastaisesti?

Ilman asianmukaisia varusteita ratsastaminen on mielestäni täysin verrattavissa siihen, että harrastaa seksiä, muttei käytä ehkäisyä: se naurattaa ja saa kuvittelemaan, että voi uhmata kohtaloa, kunnes välinpitämättömyydestä ja tulella leikkimisestä koituu seurauksia. Siinä ei paljoa auta itkeä, että luottamuksen piti kyllä olla kohdallaan.

Kuva: Joanna Jokinen



tiistai 16. toukokuuta 2017

Kenttäpostia 14: arviointivirheitä

No terkkuja vaan kisakentiltä!

Minulle kävi tässä joku aika sitten pieni onnettomuus. Me pääsimme kuukausi sitten maneesista  kentälle ja minä olin tietysti hirveän innokas. Hyppäsin korkeelta ja kovaa. Oli niin valtavan ihanaa päästä hyppäämään, etten nyt ehkä itsekään ihan tajunnut tarkkailla kaikkea. Sitten kävi ikävästi. Oli trippeliä ja trappelia ja muuta. Tulimme sitten lopuksi kokonaista rataa komealle sarjalle ja jotenkin minä en nostanut jalkojani sille a-osalle ja puomi putosi. Sitten en saanut askeleita sopimaan b-osalle. Ihan pienen hetken mietin, että hyppäänkö ison hypyn vai otanko yhden pienen askeleen, mutta en jotenkin tehnyt kumpaakaan. Sukelsin siihen esteen sekaan ja kaaduin.

Onnistuin välttämään tuon naisen päälle kaatumisen ja vain potkaisin sitä jalkaan. Olin minä vähän nolona. Tulimme siinä sitten uudelleen, mutta minä en ollut enää ihan varma, haluaako tuo nainen enää jatkaa, joten pieni epävarmuus iski. Eihän kukaan yksin hyppää. Tätä pitää kummankin haluta.

Kyllä otti päähän. Menin karsinan nurkkaan mököttämään enkä edes tullut ruokia ensin ottamaan. Nainen kuitenkin sanoi, että ei se mitään ja sattuuhan näitä. Että onneksi ei käynyt mitenkään. Kuulin, kun se sanoi sille toiselle naiselle, että se oli kuulemma juuri alkanut olla jännittämättä sarjoja. Ja se toinen nainen sanoi, että ei Päde tuota mieti enää huomenna. Että sellaista sattuu isommillekin tekijöille. Arviointivirheitä.

Minä sitten päätin näyttää, että en mietikään, sillä tästä me noustaan! Minä en todellakaan kieltäydy hyppäämästä enkä pudottele puomeja. Tämä todellakin oli vain suuren luokan tekijän pieni arviointivirhe. Meidän ensimmäisistä estekisoista viime sunnuntaina otin sitten rusetin kotiin, vaikka tuo nainen ratsasti ehkä maailman ympäri esteiden välissä. 

Pääsen kuulemma kenttäkisoihin, kun jatketaan samaan malliin.

Ylos vaan ja ylemmäs,
Päde

Näin minä nostan jalkojani! Kuva: Erica Lilja

Sarjatulta! Kuva: Erica Lilja

Olen minä joka pennin arvoinen! Kuva: Erica Lilja









perjantai 12. toukokuuta 2017

Orvokkini, tummasilmä

Meillä ei ole suuresti harrastettu äitienpäivälahjoja, mutta lapset ovat tietysti aina askarrelleet omat lahjansa. Ne ovat hellyyttäviä ja pakahduttavat sydämen. Mieheni käy lasten kanssa äitienpäiväaamuisin aina poimimassa valkovuokkoja, koska se oli hänen lapsuudenkotinsa perinteitä. Minä en muista, että Etelä-Karjalassa valkovuokkoja olisi juuri kasvanut, ainakaan itse en ole niitä koskaan poiminut. Espoossa metsät kasvavat niitä valkoisenaan. Tänä keväänä valkoinen maa on saanut eri merkityksen. Tekee mieli laulaa "keltainen toukokuu, mikset sä jo tuu."

Viime vuonna sain äitienpäivälahjaksi lupauksen, että menemme katsomaan Badmintonia. Mieheni oli edellisenä päivänä kysynyt minulta, mitä toivoisin lahjaksi ja olin vastannut ainoastaan, että jos saan ostaa sen hevosen, en tartte muuta. Olin käynyt juuri koeratsastamassa Päden. Näin jälkikäteen on siis huomioitava, etten varsinaisesti saanut hevosenostolupaa tuossa yhteydessä, mutta jälkikäteen mieheni on sanonut, että tiesi hevosen olevan tulossa. Hän ei siis sanonut ei, mikä lienee tärkeintä. Badminto-liput maksoivat vain noin 70€/hlö

Näin Facebookissa mainoksen: ilahduta äitiä siivoamalla. Ajattelin, että olisipa paska lahja. Ei ole siivoaminen minun hommaani yhtään sen enempää kuin muidenkaan, joten miksi ilahtuisin siivouslahjasta? Ymmärrän kyllä, että on olemassa ihmisiä, joiden sielu lepää vasta kun ympäristö on kliininen ja näyttää sisustuslehdeltä, mutta minä en ole sellainen. Meillä ei näytä sisustuslehdeltä. Joitain viikkoja sitten latasin Facebookiin kuvan takapihaltamme ja siitä, miten aloitimme pihatyöt, "mutta sitten tapahtui jotain..." Yritin viitata valkoiseen lumipeitteeseen, mutta kaverin mies kommentoi "Tapahtui mitä? Heitit sinne kranaatin?"

"Ei meidän äiti siivoa", kuulin lapsen kerran sanovan. "Äiti tykkää hevosista".


tiistai 9. toukokuuta 2017

Antakaa minun inspiroitua

Jane Austenille oli varmasti hyväksi se, että oli asunut Bathissa, vaikka hän ei sisarelleen lähettämiensä kirjeiden perusteella kaupungista pitänytkään. Inspiraatio vaatii syntyäkseen pysähtyneisyyden tilan, sillä ajatus voi lentää vapaasti vain, jos ihmisellä on aikaa vapaudelle. Suotta ei sanota, että tylsistyminen ruokkii luovuutta. Minun lapsuuteni ja nuoruuteni Lappeenrannassa olivat älyttömän tylsää aikaa. Paska kaupunki, ajattelin. Bathin keskustasta tuli mieleen Lappeenranta, vaikka parituhatta vuotta vanhalla roomalaiskaupungilla ja viisisataa vuotta vanhalla eteläkarjalaiskaupungilla on aika vähän muuta yhteistä kuin väkiluku. Nykyisin osaa arvostaa kompaktiutta ja pysähtyneisyyttä, mutta turhaa olisi ollut kertoa sitä 16-vuotiaalle minulle.

Bathista on 20km Badmintoniin. Olen vakuuttunut, että minun paikkani on tuossa siistissä englantilaiskaupungissa ja sen maaseutuympäristössä tweedhattujen keskellä. Hennosti harmahtuen ja viiniä siemaillen eläisin siellä onnellisen viimeisen puoliskon elämästäni hevosten ja koirien keskellä, hissukseen ratsastuskatsomossa istuvien brittien seurassa, hevosista ja koirista hiljaa jutellen. Vaikka en teetä juokaan, tweed pukee minua ja kummalliskahviinkin ehkä tottuu. Nahkaiset jokasäänsaappaat pukevat minua. Fish and chips ei lihottaisi. Etikkasipsit ovat ihania ja lämpimään olueenkin voisi tottua. Lisäisin villaa katkenneiden solisluitteni suojaksi ja ratsastaisin taidokkaasti.

Tuulkoon tai satakoon. Tuolla ratsastaisi ohitseni Mark Todd, William Fox-Pitt, Mary King ja muut uudet ystäväni. Alueella on ainakin Horse&Hound -lehden mukaan myynnissä monta sopivaa pikku farmia eteläkarjalaiselle pientilallisen jälkeläiselle emännöitäväksi. Ruoho on vihreää, vaikka Suomessa sataa räntää. Radiojuontajat ovat niin hauskoja, että enemmän synnyttäneelle tulee pissat housuun jo pelkästä ajatuksesta. Ja vaikka uskallan juuri ja juuri ylittää kadun omatoimisesti, kyllä vääränpuoleiseen liikenteeseenkin voisi tottua. Päästäkää minut vapauteen kehä ykkösen ikeestä! Tweedhattuni alla muhii miljoona tarinaa, jotka vain tämä maisema voisi päästää vapauteen. Kannelmäen piiput eivät enää riitä maamerkeiksi!

"Ymmärräthän sinä, että täällä nämä ihmiset käyvät ihan normaalisti töissä eivätkä ole vain lomalla", mieheni muistutti minua aivan kuin olimme sanoneet lapsille Kanarian-lomalla lasten suunnitellessa muuttoa Bahia Feliziin. "Ymmärrän", minä huokasin. "Mutta tarvitsisin tätä niin paljon."

Mieheni katsoi minuun enkä ryhtynyt lukemaan mitään hänen kasvoiltaan. Seurueeseemme kuuluneen amerikkalaispariskunnan kuusikymppinen Ed katsoi autolla ostoksiamme ja sanoi miehelleni ilkikurisesti "I guess you somehow lost the conversation about what you really needed to buy...?" "Yes", mieheni sanoi. "But she got the inspiration."


Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...