Tule alas!

Sarjaesteet ovat olleen viime vuosina minulle kaikista vaikeimpia esteitä. Olen löytänyt itseni liian monta kertaa sarjan b-osan toiselta puolelta yksikseni, että se on alkanut vaikuttaa sarjojen ratsastamiseen hevosesta riippumatta.

Päde ei ole kieltäjä ja nuorena hevosena se jaksaa venyttää askeltaan. Kun perusrytmi pysyy hyvänä, sarjoihin ei tule pikkuaskeleita.  Hevosta vaihtamalla vika ei silti korjaannu ratsastajan päästä. Lääkkeenä sarja-ahdistukseen on ollut se, että sarjoja yksinkertaisesti hypätään. Tarvitsen niihin varmuutta. Tarvitsen varmuutta siihen, että annan hevosen tulla esteelle enkä ala häiritä sitä optimoimalla sen askelia jotenkin.

Useimmat esteratsastajat mainitsevat jonkun esteen heikoksi kohdakseen. Maastoesteistä minä jännitän eniten alashyppyjä, etenkin sarjassa. En ole koskaan kaatunut hevosella sillä tavalla oikeasti, mutta joka kerta kun tehtäväksi laitetaan alashyppy, alan kelata mielessäni kaatumisen mahdollisuutta. Tajuanhan sitten varmasti, että NYT hevonen on menossa nurin? Miten pääsen parhaiten sen luota kauemmas, etten jää sen alle? Saanko suojattua kasvoni kavioniskulta? Mitä jos jään alle? Kuka hoitaa hevosen? Onneksi asumme yksitasoisessa kodissa.

En silti jätä alashyppyjäkään tekemättä. Mieltäni rauhoittaa sen muistaminen, että juuri sillä hetkellä, kun teen kammoksumaani asiaa, koen keskittymiseni olevan huipussaan. Ainoastaan tällainen kuivaharjoittelu on ahdistavaa.

Silti mitä enemmän kuivaharjoittelee omien pelkojensa kanssa, sitä vähemmän pelot pelottavat.

Laukalla ylös... "Ota vauhtia"

Ravilla alas.... Hengitä!

Alas Tintin kanssa, kesä 2012. "Liu´uta sormia!"

Sarja alas. Kesä 2015. "Muista hypätä jalat edellä, jos et halua päätyä pää edellä."

Pikkurappu alas. Kesä 2015.