Hävettävän huono ratsastaja
Pysytäänpä aiemmin aloitetussa häpeäteemassa. Minua hävettää joskus ihan hirveästi se, miten huono ratsastaja olin Tintille. Sillä reppanalla ei käynyt elämässä hyvä tuuri sen suhteen, millaisesta ratsastuksesta se joutui osalliseksi. Se oli puskaratsu elämänsä loppuun asti. En tiedä, oliko se onnellinen vai enemmänkin tympääntynyt. Maneesiin se ei juuri koskaan halunnut vaan olisi aina mennyt mielellään maastoon. Pitänee hyväksyä, että se varmaan johtui siitä, että sitä otti päähän olla ratsastettavana siellä.
Suomin silti itseäni ehkä turhankin paljon. Tinttihän pysyi terveenä 19-vuotiaaksi asti, lukuunottamatta cushingin tautia. Toiset sanovat, että se puhkeaa stressistä. Aiheutinko minä sille stressin? En ehkä halua miettiä. Tintti maastoili paljon ja sen elämä oli uskoakseni täynnä aika monipuolista tekemistä.
Päden onni (?) on päästä korjaamaan sitä satoa, mikä alkoi kasvaa ensimmäisen kavioliittoni jälkeen. Ehkä se on niin, ettei ensimmäisessä hevossuhteessaan voi millään olla riittävän valmis onnistuakseen. Hevoskaupoissa ollaan aina hiukan "ensitreffit alttarilla" ja jotta ne onnistuisivat, tarvitaan mukaan pari asiantuntijaa ja rutosti onnea. Yleensä ihminen ihastuu sellaisiin piirteisiin, mitkä ovat hiukan yli tarpeiden. Tulee ostettua kasvunvaraa väärällä tavalla. Minun ensimmäinen kavioliittoni tuli solmittua lähinnä siksi, että hevonen jäi minulle.
Päden olen valinnut tietysti itse senkin, mutta raahasinpa valmentajankin mukaani sitä katsomaan ennen kuin tein tarjouksen. Aika näyttää, mitä tästä tulee. Kun joskus ostan seuraavan hevosen, ajattelen tästäkin varmaan samalla tavalla kuin mitä nyt ajattelen Tintistä.
Osaisiko ihminen olla koskaan tyytyväinen itseensä?
 |
| 2012 |
Suomin silti itseäni ehkä turhankin paljon. Tinttihän pysyi terveenä 19-vuotiaaksi asti, lukuunottamatta cushingin tautia. Toiset sanovat, että se puhkeaa stressistä. Aiheutinko minä sille stressin? En ehkä halua miettiä. Tintti maastoili paljon ja sen elämä oli uskoakseni täynnä aika monipuolista tekemistä.
Päden onni (?) on päästä korjaamaan sitä satoa, mikä alkoi kasvaa ensimmäisen kavioliittoni jälkeen. Ehkä se on niin, ettei ensimmäisessä hevossuhteessaan voi millään olla riittävän valmis onnistuakseen. Hevoskaupoissa ollaan aina hiukan "ensitreffit alttarilla" ja jotta ne onnistuisivat, tarvitaan mukaan pari asiantuntijaa ja rutosti onnea. Yleensä ihminen ihastuu sellaisiin piirteisiin, mitkä ovat hiukan yli tarpeiden. Tulee ostettua kasvunvaraa väärällä tavalla. Minun ensimmäinen kavioliittoni tuli solmittua lähinnä siksi, että hevonen jäi minulle.
Päden olen valinnut tietysti itse senkin, mutta raahasinpa valmentajankin mukaani sitä katsomaan ennen kuin tein tarjouksen. Aika näyttää, mitä tästä tulee. Kun joskus ostan seuraavan hevosen, ajattelen tästäkin varmaan samalla tavalla kuin mitä nyt ajattelen Tintistä.
Osaisiko ihminen olla koskaan tyytyväinen itseensä?
Kommentit
Lähetä kommentti