perjantai 1. joulukuuta 2017

Suomessa on oltava ammattilainen

Selailin huvikseni Sweden Horse Show´n nettisivuja. Kiinnitin huomioni osioon, jossa oli mahdollisuus lähettää kysymyksiä eläinlääkärille. Yhtäkkiä minulle kirkastui jotain suomalaisesta hevosurheilusta ja hevosharrastamisesta: täällä ei saa olla amatööri. Täällä pitää tietää kaikki, sillä kysyjille nauretaan.

Ei se nyt tietenkään johdu yhdestä SIHS-sivulla olleesta kyselystä. Ei asia korjaannut sillä, että HIHS laittaisi sivuilleen vastaavanlaisen mahdollisuuden kysyä elänlääkäriltä. Kyllä Suomessakin on yritetty, mutta valitettavasti kaikenlainen yritys kansanomaistaa hevosurheilua saa osakseen vastustusta. Suomalaiseen on iskostettu, että hevoset ovat rikkaiden ja ammattilaisten laji. Ja koska meistä vain harva on rikas ja amamttilainen, jäljelle jää vain alemmuudentunto. En ole tavannut hevosihmistä, joka ei vähättelisi ratsastustaitoaan tai hevososaamistaan.

Se on kuitenkin vähän kaksiteräinen miekka. Koska ihminen haluaa olla parempi, hän vertaa itseään johonkin (ammattilaiseen yleensä) ja sanoo, ettei ole yhtä hyvä. Samalla hän jollain tasolla haluaa tehdä selväksi, etteivät muutkaan ole. Ja auta armias, jos joku muka luulee olevansa! Sille täytyy sanoa, ettei se ole! EI alemmuudessa ole kiva rypeä yksin! Kaikki mukaan. Ollaan kaikki paskoja! Ja mikä riemu, kun joku on itseä paskempi!

"Kyllä luulis tietävän tuonkin, kun kerta hevosen ostaa."
"Luulin, että noilla ratsastusvuosilla olisi edes vähän parempi!"
"Miksi kisata tuollaista luokkaa, kun ei selvästi osaa?"
"Noloa mennä napsimaan tikkarit lastein suista."

Inhoan stereotypisointia, mutta olen silti sitä mieltä, että hevosharrastamisen tapa on meillä hirvittävän masentava, toisia arvosteleva ja kyttäävä. Kukaan ei kenenkään mielestä osaa yhtään mitään, ei oikeastaan edes ammattilaiset, jotka vain luulevat olevansa ammattilaisia, koska eihän hevoskouluissa opi mitään.  Aika luterilaista ja aika körttiä: syntisiä olemme kaikki. Eron kristillisyyteen tekee kuitenkin armon täydellinen puuttuminen. Me vain hoemme, että emme tule koskaan paremmiksi.

Vähän kuin sanoisimme, että menemme kaikki suoraan helvettiin. Se on masentavaa. En halua itse elää niin.

Naurettavaa. Noloa. Rääkkäystä. Hevonen menee hukkaan. Räpellystä. Ei rahalla saa kaikkea.Ylipainoa. Ylpeyttä.
 Varmasti olet joskus jonkun suusta näitä kuullut, ehkä sanonut itsekin?




keskiviikko 29. marraskuuta 2017

Kakkia ja kärpäsiä - Kysy sinä, Ruuhkis vastaa

Ciao ja Tsau Ruuhkis! 
SOS, LOL, OMG, WTF. Kävin eilen lasta viemässä ponikerhoon ja sit siinä kävi jotenki niin että mulla on ens maanantaina ratsastustunti. Mitä v****a mä sit teen jos musta tulee hevoshullu keski-ikäinen tanttara?!
Nimim: En halua olla hullu -80

Hei tuleva hullu!
Kiitos kysymyksestäsi, tämä askarruttaa tosi monen pian nelikymppisen mieltä. Jos on jano, pitää mennä baariin ja jos tekee mieli hevostella, käännytään hevosihmisten puoleen. Yleensä homma toimii seuraavasti: ensin heppastelet vähän ja sitten heppastelet vähän enemmän. Kun pääset siihen pisteeseen, että puhut vain hevosista, katoaa ne kaverit, jotka eivät jaksa kuunnella. Pian menee rahat, niin omat kuin miehen ja lapsilisät voi suoraan budjetoida heppailuun. Haiset paskalle, mutta olet onnellinen. Toivottavasti mies jaksaa. Onnea matkaan, sinä ansaitset kultaa (ja hevosen).

*********************************************************************


Tällä palstalla Ruuhkis vastaa yli 30-vuotiaiden hevoselämää askarruttaviin kysymyksiin. Mitä tehdä, kun mies ei erota pinteliä kyntelistä? Häiritseekö nuorison puberteetti, valvottaako uhmaikä vai kuumat aallot?  Kysy rohkeasti ja omalla vastuulla. Taustalla yli vuosikymmen kokemusta teinien paimentamisesta ja vähän vähemmän oman katraan kasvattamisesta sekä siitä, miten kaikki rahat kuitenkin kuluu hevosiin. Oho. 
Yhteydenotot: ruuhkavuosiratsastaja (at) gmail.com

tiistai 28. marraskuuta 2017

Kenttäpostia 17: vieraita

No hei!

Minulla kävi viime viikonloppuna vieraita. Jotenkin huvitti tuon naisen hössötys. Se sanoi monta kertaa, että muista sitten käyttäytyä ja olla eduksesi. Ihmettelin jo, että kuninkaallistako täällä odotellaan, mutta tulikin pitkäjalkainen nainen. Täytyy tunnustaa, etten tiennyt niin pitkäjalkaisia olevan olemassakaan. Omani on tuollainen, jolla jalat on upotettu vähän syvemmälle persiiseen ja jolle toiset vähän nauravat joskus. Yleensä olen vain sanonut, että ne ovat rotuominaisuuksia ja kyllä se lopulta suorittaa tuolla omalla tasollaan ihan yhtä hyvin kuin joku toisenkin rotuinen. Olisi vain ehkä vähän epäreilua laittaa se tanssimaan samaan aikaan ballerinojen kanssa. 

No, vieras tuli ja sanoi, että onpa hauska tavata minut eikä vain etsiä minua. Sanoin kohteliaasti, että sama juttu, vaikka en ollut häntä koskaan mistään etsinyt. Vieras höpötti sillä tavalla tutusti niin kuin tuon ikäiset nyt tapaavat. Mutta voi taivas, minä ihan häkellyin, kun se nousi selkään. Hyvä ettei se kietonut kinttujaan ihan kokonaan ympärilleni! Se otti sellaisen syliotteen, että en minä sitten muuta kuin kuljin nätisti, koska ei niiden jalkojen ohi mihinkään päässyt. Olin kyllä suunnitellut kaikenlaista sellaisen perinteisen matkustajavieraan varalle, mutta unohdin ne, koska tämä vieras nainen päätti ratsastaa.

Kävimme me sitten maastossakin. Sinne mennessä vähän lehahdin toiseen suuntaan, kun nurkan takaa ilmestyi yhtäkkiä tuttuja... Oman ihmisen kasvoille nousi kai jotain kummaa punaa, mutta vieras nainen sanoi vain että "Ai kamala, siellä on hevonen, onko täällä talli jossain?" Olin ensin, että tartte tulle tänne päätä aukomaan, mutta sitten annoin olla. Hyvinhän se kesti kyydissä, ei horjahtanut täyskäännöksessäkään. Se on rotuun katsomatta tarpeellinen ominaisuus. Ja se, että jaksaa tämmöisille vitseille nauraa. Läppä, läppä.

Päde

"Se oli niin pitkä, että sen pää vissiin osui puihin."

"Ja sitten ne otti näitä "hei katsokaa, meillä on tässä hevonen" -kuvia."

maanantai 20. marraskuuta 2017

Mitä sinä teet sen kanssa?

Suorittava ihminen, kuten itse olen, utelee hirvittävän nopeasti uusilta tuttavuuksilta, mitä he tekevät. On se tietysti opinto-ohjaajan ammattitautikin, mutta jotenkin huomaan olevani sitä sorttia ihmisiä, joille joutenolo ei tunnu kelpaavan vastaukseksi. Siksi menin lähes hämilleni, kun sain jokin aika sitten "mitä teet hevosesi kanssa" -kysymykseen vastaukseksi, että pidän sitä tarhassa ja syötän sille porkkanoita.

Lähes hämilleni tarkoittaa minun kohdallani sitä, että nyökkään, hymyilen, myöntelen ja mietin, että minkä vitsin sanon tähän seuraavaksi, jotta se ei näy, että olen idiootti.

Hevosen kanssa joutuu väistämättä kohtaamaan riittämättömyyttä. Tallikaveri puki tänään Facebookissa asian hyvin sanomalla, että se on jokaisen kohtalo miettiä, että joku varmaan ratsastaisi tätäkin hevosta minua paremmin, mutta tässä se nyt vain on minulla. Ja että tältä eivät välty maailman huiputkaan. Heiltä hevonen voidaan myös myydä alta pois ja asia konkretisoituu siinä. Meillä muilla hevoset nyt vain ovat tuossa eivätkä lähde minnekään, ellemme onnistu niitä pilaamaan sellaisiksi, ettemme enää uskalla tehdä niiden kanssa mitään. Minä yritän "tehdä jotain", jotta näin ei tapahtuisi.

Hassua kyllä se nimittäin ei ole niin, että tuo porkkanaa syöttelevä ihminen jättäisi hevosensa ratsastamatta. Hän vain jaksaa nauraa touhulleen vähän minua enemmän. Osaanhan minäkin jouten olla, mutta en vain ymmärrä olevani. Ja sitäkin enemmän on hetkiä, jolloin minä olen niin säälittävän tosissani pikku kisailuideni ja maahankaivettuine esteineni, että jonkun pitäisi itse asiassa viedä minut tarhaan ja syöttää porkkanaa.

Nähdään viideltä. Eikä minulla olisi mitään hajua, mitä se tarkoittaa.


Kuva: Erica Lilja, elokuu 2017

keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Olutta kenttäratsastajille

Pidän oluesta. Yhtenä aamuna Radio Rockin aamutoimittajat sanoivat, että olutta juova nainen on seksikäs. En muista, miten he tämän perustelivat, mutta olen kyllä sitä mieltä, että olut on sekin melkoinen hifistelylaji. On täysin eri asia juodaa kaljaa kuin olutta.

Olimme mieheni kanssa viime keväänä katsomassa Badmintonin kenttäkisoja. Yövyimme Bathissa, missä kaksi ensimmäistä päivää käytimme pubeissa ja kirjakaupoissa ja kaksi viimeistä päivää seurasimme ratsastusta. Monellakin tapaa kiva jakaa puolison kanssa sama maku. Olin sitä paitsi pyhästi luvannut, ettei hänen tarvitse seurata kouluratsastusta.

Olut on asia, joka täytyy opetella. En tiedä, syntyykö kukaan luontaisesti rakastamaan olutta tai vaikkapa edes kahvia. Valkoviiniinkin moni muistaa sekoittaneensa Spritea, kunnes suu on jossain vaiheessa tottunut happamaan makuun. Chilikin polttaa ensikertalaista.

Tuskin olen ainoa, joka muistaa oluen maun ihan oikeasti oksettaneen silloin, kun sitä on ensimmäisiä kertoja maistanut. Opettelu edellytti samaa asennetta ja metodeja, mitä osa maastoesteistäkin: ota nenästä kiinni ja laita tarvittaessa silmät kiinni. Äläkä välitä, jos vähän oksettaa.

Kuvat: Emma Vähä-Pesola / Hallatuuli.




















perjantai 10. marraskuuta 2017

Maneesijengi

PerusPertsa

PerusPertsa ilmoittaa maneesiin tulostaan ja maneesista lähtemisestään kuuluvasti. Hän osaa maneesin liikennesäännöt, ei pysähtele uralla ja kertoo toisille, mitä tehtävää hän milloinkin suorittaa. Valmentautuessaan hän ei kuvittele maneesin olevan hänen yksityiskäytössään ja mikäli jollakulla on valmennus, hän antaa tälle suoritusrauhan. PerusPertsa ei ratsasta kenenkään lantojen yli ja kerää omat jätöksensä. PerusPertsa tervehtii muita ikään, sukupuoleen ja ratsastustasoon katsomatta. PerusPertsan kanssa on kiva ratsastaa.

Äiti

Äiti on aina paikalla, kun lapsi ratsastaa. Sillä ei ole väliä, minkä ikäinen lapsi on, vaikka useimmiten lapsi on oikeasti lapsi ja tarvitsee hevoshommiin äitiä. Äiti ottaa kuvat ja pehmentää valmentajien kommentit. Joskus äiti myös kääntää ne lapselle ihan päinvastaisiksi, mikä ei ole aina valmentajan mieleen. Yleensä äiti kuitenkin pitää ratsastuksen seuraamisesta, kehuu ja kannustaa lastaan sekä kerää lantoja.

Äidillä ei tarvitse suinkaan olla omia lapsia. Niillä talleilla, missä on muutama yleisäiti, on yleensä hirvittävän hyvä henki. Jokainen aikuisratsastajakin on onnellinen muutamasta kehusta ja valokuvasta. Yleisäidillä pysyy talikko käsissä myös muiden ratsukoiden lantojen suhteen. Yksityisäiti sen sijaan on olemassa vain omaa lastaan varten, jonka menestyksen tiellä suurin osa ratsukoista seisoo. Yksityisäitejä kutsutaan joskus myös Poniäideiksi.

Itsevaltias

Itsevaltias saattaa omistaa maneesin joko oikeasti tai vain omasta mielestään. Hänen kanssaan voi olla henkisesti todella vaikea mahtua maneesiin samanaikaisesti. Oikeasti maneesin omistavan päähänpistoja kestetään kuitenkin melko hyvin. Vaikka maneesisssa ei saisi Itsevaltiaan luomien sääntöjen mukaan juoksuttaa, kun siellä on muita ratsukoita, Itsevaltiasta tämä ei koske.

Tilanteet ovat hiukan kinkkisempiä, jos Itsevaltiaalla on ihan sama omistussuhde maneesiin kuin kaikilla muillakin. Molemmissa tapauksissa Itsevaltias voi kokea, että kaikkien muiden tehtävä on siivota hänen jälkensä ja väistää häntä.

Mikäli Itsevaltias kuitenkin on maneesin omistaja, hän osaa tarttua talikkoon ja pitää huolta maneesin pohjasta, koska sen ylläpito menee hänen omasta pussistaan. Muka-omistajaa tämä ei kiinnosta.

Kakkavahti

Jokaisessa ratsastajassa on syytä olla kakkavahdin vikaa,s illä ratsastuspohjien kunnossapito on yhteinen asia. Toisille kakan vahtiminen on kuitenkin elämäntehtävä, jonka motiivi ei ole niinkään pitää maneesin pohjaa kunnossa, vaan saada muut kiinni virheestä, mielellään rysän päältä. Itsevaltias Kakkavahti olettaa, että muut korjaavat lantansa pois välittömästi, kun niitä ilmestyy, mutta saattaa olettaa, että hänen jätöksiään voi kiertää, koska hänellä on tehtävä kesken. Tai että joku muu korjaa ne, koska hän itsekin korjaa muiden jälkiä.

Suuri Valmentaja

Suuri Valmentaja saapuu paikalle ja laskuttaa ison summan äidiltä, joka on paikalla keräämässä lantoja ja kantamassa puomeja, sillä Suuri Valmentaja on vain valmentaja, ei paskalinko. Suuri Valmentaja tietä oman maineensa, joten hänen ei enää tarvitse oikeastaan edes valmentaa vaan maine valmentaa hänen puolestaan.

Normivalmentaja

Normivalmentaja on keikkatyöläinen, joka tekee töitä toisten omistamisssa tiloissa, millainen maneesi on. Siksi hän toimii kuten toisten tiloissa toimitaan, eli laittaa roskansa roskikseen, siivoaa lannat lantakärryyn ja suunnittelee tehtävät sen mukaisesti, että kaikki en työnteko on mahdollista. Normivalmentaja ei oleta, että kaikki tietävät, kuka hän on (vaikka tietäisivätkin), vaan tervehtii kaikkia, on ystävällinen ja saattaa jossain välissä vaihtaa sanan myös jonkun muun kuin oman valmennettavansa kanssa.

Ratsuttaja

Ratsuttaja voi olla asenteeltaan mitä tahansa Normivalmentajan ja Suuren Valmentajan väliltä. Erona se, että Ratsuttaja ratsastaa eikä yleensä anna vain maineensa ratsastaa.

Sunnuntaikuski

Maneesiruuhka on pääsääntöisesti niin kamala, että Sunnuntaikuski ei tule maneesiin. Säännöt ovat hänen mielestään vaikeita noudattaa ja ihmiset ratsastavat päälle. Sunnuntaikuski liikkuu ruuhka-aikaan vain äärimmäisessä pakkotilanteessa ja saa silloin aikaan liikenneraivoa ja vaaratilanteita.

Entourage

Lauma ratsastajan omia lapsia tai nuoren ihmisen seuralainen/seurue, joka katsoo yhden ratsastusta kameran linssien läpi. Voi olla myös bloggaajan kuvausseurue. Jossain tapauksessa kyseessä on nuoren hevosenomistajan vastentahtoisesti maneesin katsomoon raahattu kumppani, joka tuijottaa kännykkää joko kuvatessaan ratsastusta sen läpi tai chattaillessaan niiden kanssa, joiden kanssa viettäisi mieluummin aikaa. Tekee tämän rakkaudesta siihen mimmiin jonka salaista solaa, laaksoja ja kumpuja hän katselee mielellään myös ratsastusvermeissä. Ei välitä paskanhajusta eikä tartu talikkoon.

maanantai 6. marraskuuta 2017

Rakas odotuspäiväkirjani...

Tuntuu ihan hurjalta odottaa. Onhan kavioliiton solmimisesta kuitenkin jo puolitoista vuotta ja koko ajan olen tätä toivonut. En oikeastaan edes arvannut, miten trailerikuume voikaan iskeä päälle, ennen kuin se todella iskee. Ei tällaista tunnetta ollut aikaisemmassa kavioliitossani. Niin, on tässä tullut sellainenkin koettua, mutta silloin kaikki oli niin erilaista.

Aiemmin ajattelin, että voin ihan hyvin lainata tai vuokrata muiden trailereita. Ajattelin, että maailma on trailereita täynnä, miksi minun pitäisi oma hankkia. Siitä olisi kustannuksia ja kaikenlaisia huoltokuluja, vakuutuksia ja muuta. Joutuisin lohkaisemaan sen ylläpitoon jonkunlaisen summan kuukausituloistani. Lopulta tunne voitti järjen. On aika. Kello käy ja ensi vuoden kisakausi lähestyy. Haluan olla vapaa kulkemaan ja tekemään oman mieleni mukaan. Haluan luoda omat aikatauluni, siivota omia nurkkiani. Odotusaika sinällään on valtavan raastavaa. Huomaan miettiväni kaikenlaisia lisävarusteita, kuten siirreltäviä satulakaappeja ja trailerikameroita. Molemmat olisivat ihania, joskus pitää miettiä, ovatko nyt oikeasti tarpeellisia. Ainakaan tähän hätään. Trailerissani tulee olemaan iso etuikkuna, josta ainakin teoriassa näkee taustaikkunan kautta hevostilaan.

Harkitsematta ei asioita voi tietenkään tehdä. Minulle ei oikeastaan mikään muu ollut tärkeää kuin se, että traileri on priimakunnossa. Nyt ei tietenkään pidä käsittää väärin. En tarkoita, etteivätkö pikkuvikaisetkin trailerit voisi olla rakkaita. Jos minulla olisi jo traileri, en varmaankaan välittäisi, jos siinä jotain pieniä kolhuja olisi. Miksi riskit maailmassa vain lisääntyvät iän myötä? Ehkä se myös vähän helpottaa, ettei ole enää nuori, koska nyt on varaa ajatella turvallisuutta. Viisi vuotta sitten minulla oli vielä opintolainan takaisinmaksun kaltaisia ylimääräisiä kuukausikuluja. Nyt on taloudellisesti helpompi tilanne. Nuorena rahaa tulee ajateltua ihan toisella tavalla, koska sitä ei ole. Sitä elää vain päivän kerrallaan ja ajattelee, että näinkin pärjää.

Minulla on nyt odotusaikaa jäljellä vielä yli 20 viikkoa. Joku voi ihmetellä, miten näin pitkään, mutta se on valinta, joka perustuu käsirahan säästämiseen. Eikä tässä talvikaudella nyt samalla tavalla traileria tarvitse ja siksi hankinta tuntuu tarpeelliselta tehdä kesärenkaat alla. 

Sen verran minä tähän olen varustautunut, että olen hankkinut BE-ajokortin. Kyllä jokaisen pitäisi jonkunlainen ajokortti hankkia ennen perheenlisäyksen hankintaa, oli sitten kysymys trailerista tai siitä kavioliitosta. Jälkimmäiseen ei vain oikein ole mitään ajokorttia olemassa. Sitä vain hyppää suhteeseen ja koettaa pärjätä. Ja niinhän se ennen vanhaan tehtiinkin, kun mitään ajokortteja ei mihinkään tarvittu. Ehkä ihmiset jotenkin sitten osasivat luonnostaan paremmin?

Ensi kesänä kisoihin omalla kalustolla. Kuva: Hallatuuli / Emma Vähä-Pesola, lokakuu 2017

perjantai 3. marraskuuta 2017

Kuka hoitaa sinun hevosesi tulevaisuudessa?

Tulevaisuuden ennustaminen on vaikeaa. Lukiolaiset ja heidän vanhempansa pyytävät aika ajoin opinto-ohjaajaa kertomaan, millä alalla olisi töitä 20 vuoden kuluttua. Pyydän aina miettimään, mitä sellaisia ammatteja oli 20 vuotta sitten, mitä nykyisin ei ole? Kuka olisi uskonut, ettei lähijunissa olisi enää konduktöörejä? Ja onhan meiltä kadonnut huonekalujakin, kuten lankapuhelinpöydät, CD-tornit ja stereokaapit. Joskus ruokiksella pankkitiskille jonottaminen oli ihan arkea. Nyt ei ole maksuautomaattejakaan enää kuin muistoissa.

Hevosenhoitajan palkka on siivoojan palkka ilman siivoojan työaikoja. Palkkauksen puolesta kumpikaan ei ole erityisen houkutteleva ammatti. Tänä päivänä siivoojan työt ovat ainakin isoissa kaupungeissa ulkoistettuja maahanmuuttajille, mutta siinä missä keski-Euroopassa riuskat maahanmuuttajamiehet tekevät kuulemma tallitöitä, Suomessa tallitöitä tekevät nuoret naiset, jotka toimivat kutsumusammatissaan. Kutsumuksesta ei luonnollisesti tarvitse maksaa, ja jos me rinnastamme tallin siivoamisen siivoamiseen, olemme perustelleet palkkakuopan, vaikka miten pitäisimmekin siivoamista tarpeellisena ja vaativana hommana. Toisaalta kun maksumiehinä ovat tavalliset hevosharrastajat, ei ole, mistä maksaa, mistä syystä hevosenomistajan nuolevat nurkkia ammattilaisten vanavedessä ja valittavat.

 

Aika nopeasti hevosenhoitaja kutsumusammatista katoaa kutsumus, kun tajuaa olevansa tallityöntekijä. Se on aikana kaukana siitä, että saisi_hoitaa_hevosia. Vähän kuin valmistuisit lastentarhanopettajaksi, mutta päätyisit siivoamaan päiväkodin käytäviä ja vaihtamaan vaippoja, koska työaikasi ei riitä muuhun. Hevosen hoitamisesta harva saa enää palkkaa. Sehän on harrastus, jota tehdään paskanmättötyöpäivän päälle.

Suomalainen ratsuharrastaja tarvitsee hevoselleen tallipaikat ja ratsastustilat, joiden rakentaminen omin voimin on kallista. Hevosen pitäminen muiden nurkissa on kallista sekin. Työntekijöiden palkat maksavat tallinpitäjälle rahaa, ja tallitöitä tehdään valtaosassa paikoista edelleen samalla menetelmällä kuin 50 vuotta sitten: lapiolla, talikolla ja kottikärryillä. Edistystä ei ole tapahtunut, palkat ovat pienet, mutta elinkustannukset ovat kohonneet pilviin. Maatalousala ei toimi virka-aikojen puitteissa. Tämä ei voi jatkua loputtomiin, koska meillä harrastajilla ei ole kohta enää varaa. Tallipaikka 900 euroa, lisäheinät 30 euroa, lisärehut 20 euroa, kengitykset 150 euroa... Päälle valmennukset ja muut. On toki etuoikeus omistaa hevonen. Se ei näillä luettelemillani summilla ole mitenkään perusoikeus.

Missä on automaatio, joka vähentäisi hartiavoimin tehtävää työtä, ja kuka sellaisen investoinnin kustantaisi? Olisiko hevosalan palkkoja mahdollista nostaa ja mistä olisi mahdollista tinkiä? Heinät, rehut, kuivikkeet ja peruskorjaukset on hoidettava. Ei niistä voi säästää.

Vai olisiko tulevaisuuden ratkaisu tosiaan se, että eläisimme hevoskylissä, joissa jokaisella olisi talli omassa pihassa ja maneesit ja kentät toimisivat osuuskuntaperiaatteella? Tuleeko vielä se päivä, jolloin me mietimme, että oikeastiko joskus hoidatimme hevosemme muilla; miten yläluokkaista ja tuhlailevaa kuvitella, että voi asua kaupungissa, pitää hevosta ja käyttää siihen puolet palkastaan?

Mikä on sinun tulevaisuusvisiosi?

maanantai 30. lokakuuta 2017

Sovinistit tallilla

Hevosala on naisvaltainen, mutta joka tallille mahtuu muutava sovinisti. Koska kyse on naisvaltaisesta harrastuksesta, sovinismi ei todellakaan katso sukupuolta.

Me olemme kaikki takuulla tavanneet sen naisen, joka haukkuu muita naisia akkamaisiksi, juoruilijoiksi, kyttääjiksi tai suhtautuu muuten vain halventavasti toisiin naisiin. Tämän naisen mielestä toisten naisten kanssa ei voi tehdä yhtään mitään. Hän on vähän samanlainen luonnonoikku kuin hevonen, joka vihaa muita hevosia. Kyllä, sellaisiakin on, vaikkakaan luonnollista se ei ole. Hevosalalla saattaa olla määrällisesti enemmän naisiin vihamielisesti suhtautuvia naisia kuin miehiä. Vähemmistöä onneksi kummatkin ryhmät.

Naisten seura tekee sovinistin yleensä hiukan epävarmaksi. Yleensä sovinisti on mielestään tosi äijä, ja niinpä hän sulaa ja vapautuu nimenomaan miesten seurassa. Kukkoilu loppuu ja kanailu alkaa, joskin nokkiminen kohdistuu edelleen toisiin naisiin, joita haukkumalla sovinisti uskoo saavansa arvstusta miesten keskuudessa, koska hänhän ei ole kuin nuo akat. Hevospiireissä miehet yleensä eivät tunne kovin suurta hengenheimolaisuutta tätä sovinistia kohtaan, vaikka hän muuta kuvittelee. Sovinistin kanssa ei oikeastaan kukaan koe voivansa tehdä yhteistyötä, sillä hän ei oikein tunnu itsekään tietävän mitä ja kuka hänen pitäisi olla. Ihmiset eivät tykkää olla arvaamattomien ihmisten kanssa. Tämä on sovinistin mielestä tietysti "akkojen vika", koska akat kyttää eivätkä osaa tehdä yhteistyötä.

Hevosalalla on toki myös miespuolisia sovinisteja. Yhteistä kaikille sovinisteille on kuitenkin jonkunlainen munattomuus. Ihminen, joka ylistää itseään alistamalla muita, on loppujen lopuksi vähän reppana. Lopulta ihminen, joka käy koko ajan yksipuolista sotaa muuta maailmaa vastaan jää yleensä huomaamattaan ulkopuolelle.


keskiviikko 25. lokakuuta 2017

Kuumat HIHS-vinkit - faktoja muistettavaksi

Somelinkit pursuavat nyt HIHS- haastatteluja ja muita lehtiartikkeleita suomalaisen ratsastusurheilun ykköstapahtumasta. Olin jäähallilla useampana päivänä nauttimassa ratsastuksesta että tunnelmasta enkä suinkaan istunut katsomossa koko aikaa. HIHSiin kuuluu hyvin olennaisesti se, että voi nähdä vanhoja tuttuja ja tutustua uusiin. Tämä on siinä mielessä ollut minulle monena vuonna helppoa, että minulla on ollut all-event -lippu. Usein ne, jotka tulevat vain yhteen näytökseen, ihmettelevät, miksi jotkut eivät istu katsomassa ratsastusta. No, koska hallilla on niin paljon muutakin: voit koeajaa autoa, shoppailla koruja, tutustua tallirakentamiseen, kuivikkeisiin, ratsastuslomiin ja tietenkin varusteisiin. Voit myös katsoa väliaikaohjelmaa, jos et halua sukeltaa varsinaisten näytösten käytävä- ja exporuuhkiin.

HIHS on elämys. Se on samanaikaisesti kotoisa ja kuitenkin suuren maailman tapahtuma. Aina välillä huomaan, että ihmiset marmattavat asioista, jotka ovat jotenkin yhtä olemassaolevia faktoja kuin se, että lumi pääsee yllättämään autoilijat joka vuosi. Listasin tähän asioita, jotka olen päättänyt itse hyväksyä.

1. Suljettu tila on aina kallis tila

Helsinki on kalliimpi kaupunki kuin monet muut. Menet sitten oopperaan, jäähalliin tai stadikalle, siellä on sen markkinat, joka ravintolatoimintaa pyörittää, ja kyseinen yritys on yleensä maksanut sievoisen summan tästä yksinoikeudesta. Se näkyy hinnoissa, sillä kun tila on suljettu, sieltä ostetaan sitä, mitä siellä on tarjolla. Budjettikävijä voi piilottaa eväänsä laukkuun tai käydä syömässä jäähallin ulkopuolella. Alkoholia ei ole pakko juoda.
Hotelliyöpyjä voi tankata itsensä ähkyyn hotelliaamiaisella. Helsingissä rahaa säästyy, kun käyttää julkisia tai kävelee. Jäähallilta Scandicille on ihan lyhyt matka eikä Mannerheimintie ole vaarallinen paikka kävellä yölläkään.

Lippuhinnoista on oikeastaan turha sanoa mitään. Ehkä me olemme turhan tottuneita siihen, että hevosia saa katsella ilmaiseksi, että haluaisimme tuon ilmaisuuden ulottuvan myös tapahtumiin, joiden järjestäminen maksaa.

Verrattuna ensimmäisen jäähalli-HIHSin legendaariseen nakkimukitarjontaan, brunssi oli aivan taivaallinen. VIP-tilojen tarjonta oli kuulemma edellisvuotta kehnompi, mutta siitäpä en tiedä kuin kuulopuheita. En ole VIP.

Minä rakastan Caecar-salaattia, graavilohta ja pikku lihapullia. Voin ihan hyvin maksaa brunssista 31.50€. Maistui

 

2. Expo on esittelyhuone ennemmin kuin tarjoushalli

Koska expotilat ovat vuokriltaan kalliita, "vanhoja kunnon HIHS-tarjouksia" ei juurikaan näy. Sen sijaan moni esittelee uutuustuotteita tai myy pois hajakokoja. Tämän vuoden juttu oli mittatilaussaappaat, joita oli kaikissa maailman väreissä ja malleissa.
Väentungoksesta on ihan turha valittaa. Jos tapahtuma on Suomen ykköstapahtuma, sinne haluaa minun lisäkseni tulla muutkin, ja silloin_siellä_on_ihmisiä. Amateur Tour -päivinä on väljempää shoppailla.


3. Lähempänä jäätä on usein kylmä

Minkäs teet, mutta kun hevostapahtuma järjestetään jäähallissa, katsomossa on sitä kylmempi, mitä lähempänä jäätä istut. Kannattaa pukeutua niin kuin jäähallille nyt pukeudutaan.

Saimme mieheni ansiosta liput ringside tableen lasten matinean ajaksi. Lapset olisivat mieluummin meneet katsomoon, koska sieltä olisi nähnyt paremmin ja paikkojakin oli tyhjinä! Poliisihevoset eivät päässeet tänä vuonna paikalle Tampereen mielenosoituksen takia, ja niiden esiintyminen oli peruuntunut viime hetkellä. Kyllä lapsia harmitti! Kiitos, natsit.

 

4. Amatöörit eivät ole ammattilaisia

Minusta on mukava katsoa amatöörien ratsastusta ja varsinkin poniratsastus on ihan kipeää touhua. Ammattilaiset ovat niin siistejä ja kliinisiä ja esteet jumalattoman korkeita, että siinä touhussa ihailee sitten ihan muita juttuja. Hienoa, että amatöörienkin on mahdollista ratsastaa ammattilaisolosuhteissa.

5. Tämä järjestetään vain kerran vuodessa

Olen ollut siinä onnellisessä tilanteessa, että olen päässyt HIHSiin teidän lukijoiden ansioista useampana vuotena. Tänä vuonna katsoin sunnuntain worldcupin kotona. Täytyy sanoa, että on tavallaan sääli, että kun kerrankin Suomessa tapahtuu jotaint ällaista, pitää valita huipputapahtuman liveseuraamisen ja ihan mielettömän asiantuntevan liveselostuksen välillä. Olisi ihanaa saada molemmat. Paikan päällä katsomossa tapahtuvaa live-selostusta en sen sijaan kestä tippaakaan. Minun mielestäni hevoskilpailujen katsomossa olisi syytä istua kuin kirkossa.

keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Kaikki tallityypit tahtoo olla jotakin

Vuotiaat varsat näyttävät esimurrosikäisiltä. Ne ovat venähtäneet pituutta (korkeutta), mutta niiden mittasuhteet ovat hassut ja ne tuntuvat olevan pelkkää jalkaa. 3-4 -vuotiaat ovat jo melko lailla täysikasvuisen näköisiä, mutta sitähän ei harjaantumaton silmä näe, että ovat ihan lapsia. Sama homma pätee hevosihmisiin. Me olemme jossain määrin keskenkasvuisia aikuisten kuoressa ja sitä on joskus vaikea huomata ja muistaa. Mutta tämä väite vaatinee vähän avaamista.

Perävalot. Kuva: Erica Lilja 2016

Havahduin tähän tosiasiaan päivänä eräänä, jolloin puhuimme mieheni kanssa työstä. Hän naurahti, että siinä on kyllä puolensa, että työskentelee aikuisten seurassa. Vastasin, että kyllä joo, mutta nuoret ovat aika lailla rehellisiä. Nuorilta voi yleensä kysyä mitä vain ja sitten ne vastaavat melko lailla rehellisesti. Joskus liiankin rehellisesti. Totuuden nimessä, tietenkin. "Joo" on todennäköisesti "ei" ja toisinpäin. On sävyjä. Nuoret osaavat niitä lukea hirveän hyvin toisistaan. Tavallaan nuoret tulkitsevat kaikkea niin kuin yläluokkaiset seurapiirirouvat Jane Austenin kirjoissa. "Kuka sanoi? Ai mitä se teki? Ai kenen kanssa? APUA!" Ehkä se johtuu siitä, ettei ole paljoa muuta tekemistä.

Mutta toki nuorilla on myös se ikävaihe, jolloin ne pyöräyttävät silmänsä ympäri jokaisesta kerrasta, jolloin heitä puhutellaan, ja kääntyvät sitten supattamaan jotain kaverinsa korvaan, mutta nuoret saavat kernaasti olla hiukan ennakkoluuloisia kaikkea kohtaan, koska heidän maailmansa on vielä hiukan pieni. Silti he tykkäävät esittää, että he tietävät asioista enemmän kuin mitä tietävätkään. He nauttivat ihailusta eivätkä kestä kritiikkiä, koska ovat jo lähtökohtaisesti äärettömän kriittisiä itsejään kohtaan. Pitää olla erilainen, mutta ei saa olla outo. Eläimet ja rock-musiikki pelastavat, kun maailma kohtelee kaltoin ja kukaan ei ymmärrä. Kun nuoret viimein siirtyvät aikuisen maailmaan, he aikuistuvat pois tästä "minä vastaan maailma" -ajattelusta huomaamaan, että huomaamattomat silmänliikkeet eivät enää merkitse ja omat tekemiset kiinnostavat enemmän se, miltä näyttetään muiden silmissä. Ihmisille ei enää paukautella asioita totuuden vuoksi vaan asioita jätetään sanomatta, koska jotkut asiat ovat turhia ääneen sanottaviksi. Sopu tulee egoa tärkeämmäksi. Ei tarvitse esiintyä. Ei tarvitse muuttaa maailmaa eikä maailma ole paha ja pientä ihmistä vastaan. Voi olla kaveri kaikille, ei vain bestiksille.

Tai näinhän se menee oppikirjassa. Asiat voivat olla toisin, jos nuoret ovat hevosihmisiä ja jäävät sellaisiksi. Talleilla ei jotenkin oikeasti aikuistuta. Koska hevosten kanssa pitää olla suoraviivainen ja rehellinen ihan niinkuin nuoretkin ovat, hevosihmiset jäävät joskus sosiaalisilta taidoiltaan tällä tapaa keskenkasvuisiksi. Hevoset eivät kauheasti opeta meille ihmisten kanssa toimimisesta, vaikka haluamme kuvitella muuta. Eläimet ovat yleensä vain peilejä omille tunteillemme. Siksi niiden kanssa on helppo ajatella, että vain ne ymmärtävät meitä ja hulluuttamme. Kyllä me kaikki tunnemme jonkun, joka on pirun hyvä hevosten kanssa, mutta ihmisten kanssa sitten, noh, jotain muuta....

Mikä sitten lääkkeeksi aikuistumisprosessiin? Vietetään rohkeasti aikaa myös ihan oikeiden ihmisten kanssa. Hevosihmiset ja hevoset eivät aina ole sitä. Keskenkasvuisen porukan kanssa toimimiseen suosittelen yläasteen opettajan taktiikkaa: kehu, kuuntele, kiitä ja kunnioita. Kaikki haluavat tuntea olevansa tarpeellisia ja ihan oikeita ihmisiä. Jokainen meistä haluaa olla jotain, mutta kaikilla meistä ei ole liian montaa paikkaa, missä voi olla sitä.

perjantai 22. syyskuuta 2017

Seuratoiminta tarvitsee äitejä

Ei pyöri maassa seuratoiminta ilman äitejä. Kuka leipoisi, hoitaisi buffan tai kuskaisi, jos äidit menisivät lakkoon? Äidit ovat lasten lisäksi synnyttäneet maailmaan valtavan määrän aktiivisia seuroja. Pienellä syyllisyystwistillä maustettuna mokkapalat kuorruttuvat  ja pasteijat paistuvat tänäänkin.

Mutta missä vaiheessa äitien velvollisuus lasten seuratoimintaa kohtaan loppuu? Ei kuulkaa koskaan. Voin hyvillä mielin sanoa, että äitini - tai nykyisin ehkä enemmänkin anoppini - on edelleen aktiivisesti mukana seuratoiminnassa, sillä jonkunhan täytyy hoitaa lapsiani, kun minä leivon ratsastuskisojen buffaan, rakennan rataa, korjaan rataa, ratsastan, matkustan, treenaan, suunnittelen ja siivoan. Ilman (iso)äitiä ja (iso)isää panokseni seuratoimintaan olisi täysin olematonta.

Vanhempainvastuu ja osallistumisvelvoite ei vähene. Se saakavalasti laajenee. Ihana kamalaa. Pidän käsiä ristissä, että sen paremmin lapseni kuin lasteni tulevat puolisotkaan eivät koskaan harrasta tätä samaa, sillä ihan sama minkä ikäinen on harrastaja, hevoset on ennen pitkää koko suvun harrastus.

Meidän hevonen. Hän.

perjantai 15. syyskuuta 2017

Vasara ja nauloja - koko rahalla!

- Ja pennut pois tallista, rähisi lapsuusmuistojeni kengittäjä talliin saapuessaan, jos ehti meistä yhdenkään nähdä. Ei ollut puhettakaan, että kengitystä olisi saanut seurata vierestä.
25 vuotta myöhemmin seison hevosen kavio jalkojeni välissä. Toisessa kädessä on naula ja toisessa vasara. Aion lyödä tälle hevoselle kengän jalkaan. Jumankauta!


Juttu julkaistu ensimmäisen kerran Hevoset & Ratsastus -lehdessä 1/2015
Teksti: Anniina Paalanen 
Kuvat: Anniina Paalanen, Erica Lilja ja Alica Lilja  

Vasara ja nauloja - koko rahalla!


Kengityskurssille osallistuminen tuntuu kuin pääsisi osalliseksi salatiedosta, jonka ulkopuolelle on tahtomattaan jäänyt koko elämänsä ajan. Vaikka kahden päivän alkeiskurssi tarjoaa vain pienen makupalan kengityksen maailmasta, sen jälkeen moni asia kengityksessä tuntuu ymmärrettävämmältä ja seppien ammattitaitoa arvostaa vieläkin enemmän.

Harjun oppimiskeskus Virolahden Ravijoella on yksi harvoja hevosalan oppilaitoksia, jotka järjestävät kengityksen alkeiden viikonloppukursseja. Hevostalouden lehtoreiden Harri Ståhlbergin ja Markku Kostiaisen tavoitteena on kahden päivän aikana opettaa 20 hengen ryhmälle kavion anatomiaa ja käytäntöä, jotta kaikki pystyisivät nyt ainakin irrottamaan hevoselta kengän, mutta myös lyömään sen uudelleen paikalleen.

- Yleisin tilanne on se, että hevosen kenkä on irtoamassa tai hevonen on astunut kengän pois jalastaan ja käänne on painautunut kavion pohjaan. Silloin kenkä pitää saada pois, Harri Ståhlberg selittää.
Kurssilaiset nyökyttelevät. Tilanne on monelle tuttu. Kengittäjää ei aina ole ollut mahdollista saada paikalle lyhyellä varoitusajalla. Moni hevosenomistaja huolehtii kengistä edelleen pelkän kaviokoukun ja hokkivääntimen kanssa, ja muu jätetään kengittäjälle. Kengityksen ensiaputaidot – kengän irrottaminen, kengän suoristaminen ja kengän paikalleen lyöminen - olisi kuitenkin hyvä olla jokaisen hevosten kanssa puuhaavan hallussa.

Säteeseen saa koskea

Ratsastuksen alkeiskurssilla kavioiden puhdistus opetellaan luonnollisesti ihan ensimmäisten asioiden joukossa. Ainakin minun ikäluokkani on piirtänyt loputtomasti kuvia kavionpohjasta ja varoittanut uusia hevosenhoitajia sanomalla, ettei sädettä saa turhaan ronklata. Tämä asia on Harjun lehtoreille tuttua. Tyypillisesti kengityskursseilla ensimmäisenä kavioihin liittyvänä asiana nousee esille vahva uskomus siitä, ettei säteeseen saa koskea.


 - Miettikää, että säteen tehtävä on vaimentaa iskuja. Samalla jokainen askel edistää merkittävästi verenkieroa, Ståhlberg ja Kostianen muistuttavat.
- Ja miettikää, millaisia iskuja säde ottaa vastaan hevosen kulkiessa epätasaisessa maastossa!
Alkaa naurattaa, enkä ole ainoa. Minäkin olen lukenut hevoskirjoista, miten sädettä ei saa tökkiä.
Kuinka paljon olen oikein kuvitellut minussa ja kaviokoukussani olevan voimaa? Joku kertoo, miten häntä nuoruudessaan kiellettiin täysin koskemasta hevosen kavioihin. Kavioihin ei kuitenkaan voi kurkistaa liian usein.
- On tärkeää puhdistaa kaviot aina, kun hevonen on ollut ulkona, oli sitten kysymys ratsastuksesta, tarhaamisesta tai muusta ulkoilusta. Kengässä olevan hevosen kavioihin voi jäädä kiviä tai muuta, ja ne kyllä tekevät astumisesta kivuliasta.

Tunnen piston sydämessäni. Kuinka monta kertaa olen putsannut hevosen kaviot ainoastaan lähtiessäni ratsastamaan? Silloin kavioista on sentään tullut putsattua pois tarhassa sinne jääneet hiekat ja mudat, mutta olenko aina muistanut tarkastaa kaviot maastosta tultuani? Kerran maastolenkillä irrotin kiveä kaviosta autonavaimilla, minkä jälkeen aloin sentään kuljettaa kaviokoukkua taskussani. Silti kavionpuhdistus on talliin tultua jäänyt luvattoman monta kertaa.

En ole salatiedon äärellä, mutta nyt silmiäni avataan toden teolla. On pakko myöntää, että sekä hevosenhoitoon että kengitykseen liittyy paljon pinttyneitä tapoja, uskomuksia ja mielikuvia, joilla ei välttämättä ole todellisuuspohjaa. Vuosien amatöörikokemuksella sitä vain toimii eikä enää kyseenalaista omaa toimintaansa.

Kengitystä paperilla: kotkauksen avaaminen ja vääntyneen irtokengän suoristaminen

Välineet kuntoon

Hevosen puhtaat jalat ovat myös kunnioitusta kengittäjän välineitä kohtaan. Pelkästään kengän irrotukseen ja kiinnilyömiseen tarvittavista kunnollisista välineistä saa maksaa miltei 300 euroa. Aika harva lähtisi irrottamaan omilla välineillään kenkiä kavioista, joita ei ole edes vähän pessyt ja putsannut. Kura, muta ja lika kun eivät varsinaisesti auta pitämään välineitä terävinä.


Yksi tekee, toinen neuvoo ja lehtori Markku Koistiainen vahtii.

Myönnän, että vaikka olen usein mielestäni ajatellut kengittäjää, vasta hokkien ruuvaaminen oman hevosen mutaisiin jalkoihin huonoilla välineillä pimeänä marraskuun iltana huonossa valaistuksessa sai minut huolehtimaan hevosen jalkojen puhtaudesta ennen kengittäjän saapumista. Minulla ei kuitenkaan ole aina ollut mahdollisuutta olla tallilla kengittäjän saapuessa tai hakea hevosta sisään useampaa tuntia ennen kengitystä, jotta sen kaviot ehtisivät sulaa. Jäisiä kavioita on kuitenkin miltei mahdoton vuolla. Kerran kengittäjä soitti, että olen pahoillani, kengitys ei onnistu, koska hän joutui hakemaan hevosen pakkastarhasta.

Sen verran olen yrittänyt olla avuksi, että joskus olen suojannut hevoseni kengättömän kavion vauvan kertakäyttövaipalla ja ilmastointiteipillä, jotta se kestäisi vähän paremmin odotella kengittäjän saapumista. Silloin minusta tuntui, että kengittäjä oli lähinnä huvittunut yrityksestäni suojata kaviota, mutta eipä kai hän kehdannut olla kiittämättäkään. Ståhlberg ja Kostiainen eivät täysin tyrmää toimintaani.
- Mahdollisuuksien mukaan kavio kannattaa kyllä suojata, jos hevonen on vietävä jaloittelemaan ilman irronnutta kenkää. Se voi säästä kaviota melkoisesti.

Kengitysväli on yksilöllinen asia

- Kengitys on aina hevosen kavion luonnollisen rakenteen jatke eikä kengityksellä ole tarkoituksenmukaista yrittää muuttaa tätä rakennetta, Ståhlberg selittää.
- Jos kengitys ei kunnioita tätä, ongelmat siirtyvät kaviosta jonnekin muualle.

Lehtori Harri Ståhlberg näyttää, miten kengityksen tulee aina olla hevosen kavion luonnollisen rakenteen jatke.
Tuntuu loogiselta. Erityiskengityksille on kyllä paikkansa, mutta varsinaiset rakennekorjaukset voidaan tehdä vain pikku varsojen jalkoihin. Aikuinen hevonen on mitä on.
- Kengitysväli on jokaisella hevosella yksilöllinen ja paras mittari sille on silmä. Kengitysten välillä kavion kulma ei saisi käytännössä muuttua, Kostiainen sanoo.
- Mitä enemmän hevonen liikkuu, sitä parempi on kavion verenkierto ja sitä enemmän kavio kasvaa. Tämän voi huomata erityisesti kesäisin, jolloin laiduntavat hevoset voivat kävellä useita kymmeniä kilometrejä päivässä.

Kengitysvälin aikana kavion kulma muuttuu siksi, että kavion kanta kuluu enemmän kuin kavion kärki. Tämä tekee kavioista pitkät ja suksimaiset. Se, että kengät pysyvät hevosen jaloissa tai ne eivät ole kuluneet ei tarkoita, etteikö hevosta tarvitsisi kengittää uudelleen. Pitkä kengitysväli säästää omistajan rahoja ehkä jonkun kengityksen hinnan vuodessa, mutta hevosen kannalta se ei ole hyvä asia.
- Hevosen kengitys on aina hevosen kengitystä ja se pitää hoitaa ajallaan. Sillä ei pitäisi olla mitään merkitystä, onko hevonen ratsu vai ravuri, vähäisessä työssä vai raskaassa työssä.

Kengitystyön ytimessä

Mitä hevosenomistajan sitten täytyy tietää, kun hän aikoo lyödä irronneen kengän takaisin? On välineitä, joilla kotkaukset avataan, kenkä irrotetaan ja kavio ja kenkä putsataan. Sitten pitää tietää, minkä kokoisia nauloja käytetään ja kummin päin ne lyödään kavioon.
- Muistakaa, että se 600kg kyllä ilmoittaa aika nopeasti, jos naula menee väärin, opettajat varoittavat pilke silmäkulmassa oppilaiden tutustuessa naulojen muotoihin.
Naulat lyödään kiinni, käännetään ja katkaistaan. Katkaistun naulan alle raspataan raspilla pieni kohta, johon naula kotkaamalla kiinnitetään. Siinä se. Helppoa! Ei minkäänlaista salatiedettä! Paitsi että kun vastassa on varsinainen opetusmestarihevonen, se tietää, milloin kengitysoppilas epäröi. Ja pienellä heilautuksella siirtää jalan oppilaan sylistä itselleen. On vaikeaa olla nopea, kun ei ole kokemusta, todetaan useammankin hevosen jalkojen juuresta. Ja kuumakin tulee. Kengitysasennossa operoinnin tuntee pakaroissaan ja reisissään: kuin olisi ratsastanut kenttäistunnassa tuntitolkulla! Kuinka monta hevosta kengittäjä oikein jaksaa painaa päivässä?
- Sehän riippuu aina hevosista, ammattilaiset vastaavat.
- Jotkut hevoset eivät ole niin mukavia kengittää kuin omistajat uskovat tai kengittäjälle kertovat. Silloin aikaa menee enemmän ja aikatauluissa on vaikea pysyä.
No niin. Siinä taitaa olla syy siihen, että ”kengittäjät eivät koskaan tule ajallaan”, mitä niin monien kuulee valittavan. Kengittäjän työtä helpottaisi, jos omistajat pyrkisivät kouluttamaan hevosiaan kengitystilanteeseen ennen kengittäjän saapumista tai ainakin kertoisivat, millaisesta yksilöstä on kyse. Silloin kengittäjä saisi keskittyä itse kengitystyöhön hevoskoulutuksen sijaan. Tai osaisi edes varata aikaa riittävästi.
- Hevosen totuttaminen ei vaadi omistajalta isoja asioita: nostellaan jalkoja ja pidetään niitä ylhäällä päivä päivältä pikkaisen kauemmin.

Kotiläksyjen pariin

Päivä kengityskurssin jälkeen operoin kengänirrotuksen kanssa kotioloissa. En saa naulasta otetta ja kaipaan puhtaita ja putsattuja kavioita, joita en kehtaa valvovan silmän alla ryhtyä puunaamaan. Lopulta kokenut kengittäjä irrottaa kengän vauhdikkaasti ja minä saan todeta, että ammattilaisilla on ammattilaisten konstit.

Kurssille osallistunut Mira Kyynäräinen sen sijaan pääsi treenaamaan oppeja kotioloissa heti pari päivää kurssin jälkeen.
- Vasen takakenkä oli ulkoreunasta irti ja sisäreunasta taas kaikki naulat olivat kiinni, Mira kertoi.
- Kengän irrottaminen ja takaisinlyöminen onnistui hyvin, vaikka kavio oli kasvanut melkoisesti ja parit lohkeamatkin löytyi. Tässä oli iso ero juuri opittuun, sillä kaikki kurssin hevoset olivat enemmän tai vähemmän juuri kengitettyjä ja kaviot juuri vuoltuja. Nyt en saanut lyötyä kenkää vanhoihin reikiin, sillä lohkeamat ja kasvanut kavio estivät sen, Mira pohti.
Tilanne oli siis juuri niin autenttinen, kuin se yleensä on.
- Soitin tietenkin myös omalle kengittäjälle. Kun kerroin nakutelleeni kengän takaisin, kengittäjäni kuulosti tyytyväiseltä ja kehotti minua vielä harjoituksen vuoksi ottamaan kaikki kengät irti ennen kun hän saapuu loppuviikosta paikalle... ihan kuulemma treenin vuoksi!
Kurssin päätteeksi kurssilaisille jaettiin kurssitodistukset. Niissä kerrotaan, että kurssin tavoitteena on ”tutustua kavion rakenteeseen, kavion perushoitoon ja kengityksen perusteisiin”. Tavoitteen voidaan katsoa toteutuneen sillä kengitys tuntuu piirun verran enemmän tavallisten kuolevaisten hommalta. Silti kukaan ei ole seppä sen paremmin syntyessään kuin yhden viikonloppukurssin jälkeen. Itsevarmuutta kuitenkin lisää tieto siitä, että uskaltaisi tarvittaessa tarttua toimeen. Tai ainakin osallistua kurssille vuoden päästä uudelleen.

 Hevosenomistajan muistilista



  1. Totuta hevonen seisomaan paikallaan.
  2. Ole totuudenmukainen hevosesi kengityskäyttäytymisestä.
  3. Huolehdi hevonen talvella sisään hyvissä ajoin ennen kengittäjän tuloa, jotta kaviot ehtivät sulaa.
  4. Hyvä valaistus helpottaa kengittäjän työtä.
  5. Muista, että kohtuuton kura ja lika hevosen jaloissa tylsistyttävät kengittäjän työvälineitä.
  6. Jos et saa irtokenkää itse paikalleen, pyri suojaamaan paljasta kaviota ylimääräisiltä lohkeamisilta ennen kengittäjän tuloa.



Kengän irrottamiseen ja takaisinlyömiseen tarvitaan seuraavat välineet, järjestyksessä vasemmalta oikealle: 1. kotkauksen avausrauta, 2. nahkanuija, 3. irrotuspihdit, 4. vasara, 5. nauloja, 6. katkaisupihdit, 7. raspi ja 8. kotkauspihdit. Yllä 9. teräsharja kavionpohjan ja kengän puhdistusta varten. Hyvälaatuisen välineistön hinnaksi tulee noin 300 euroa.

perjantai 8. syyskuuta 2017

Millainen jalustimen pitää olla

En ole koskaan jäänyt jalustimeen kiinni jalastani. Minulla on ollut vuosikaudet käytössäni nivelletyt turvalajustimet ja koulusatulassa jotkut ihan perusjalustimet. Ostin ne aikoinaan tallikaverilta käytettynä kolmellakympillä.

Minulta ei lähde jalustimet kovin helpolla pois jalasta. Yleensä jos näin käy, se tapahtuu koulusatulan kanssa, jos tarraan yhtäkkiä ja väsyneenä polvilla kiinni satulaan ja nilkka nousee sen myötä ylös. Estasatulan kanssa paino on lähes koko ajan jalustimilla. Ei tällä elopainolla jalka sieltä juuri minnekään lipsu varsinkin, kun pidän jalustimen jalassa enkä varvistele sen kanssa.

Eri asia on tietysti se, jos joku asia on muotia. Silti huomaan, että minua ärsyttää niin turvavälineiden kuin lastentarvikkeidenkin kanssa se, että muotia myydään turvallisuudella. Minun mielestäni jalustimen pitää olla ainoastaan oikean kokoinen, riittävän painava ja siinä pitää olla hyvä jalustinkumi. Ne yleensä riittävät pitämään jalan jalustimessa, kun paino vain varataan jalustimien varaan.

Aikoinaan minun neuvottiin, että tätä harjoitellaan laukkaamalla kunnollisessa kevyessä istunnassa. Näiden kahden kuvan välillä olen laukannut aika paljon, ehkä eronkin huomaa? On muuten hauska yhteensattuma, että nämä kuvat on otettu tismalleen samassa paikassa.

Kuva: Sami Nyyssönen 2017
Kuva: Suvi Majuri 2009

torstai 7. syyskuuta 2017

Kenttäpostia 16

Hei pitkästä aikaa!

Tiesittekö, että ihmiset voivat loputtomiin ihastella meissä hevosissa sellaisia asioita, että ei voi muuta kuin heilutella päätä sitä lässytystä kuunnellessaan? Esimerkiksi tuon naisen mielestä on kauhean hauskaa, että minulla on aina pissahätä, kun tulen kotiin. Se jaksaa ihastella ja lässyttää kerta toisensa jälkeen sitä, ja selitellä muille ihmisille. "Katsokaa, se pissaa". Ihan kuin se ei olisi ikinä nähnyt, miten hevonen kusee. Mutta sellaisia ihmiset kai ovat kaikki: jotenkin niille on hirvittävän lajityypillistä puhua meille kuin vauvoille, vaikka niillä on ihan omatkin vauvat. Minun ihmiselläni on niitä kaksi: toinen haluaa yleensä seisoa selässäni ja toinen leikkiä poliisia.

Meille kävi kesällä pieni onnettomuus, kun kävelin vahingossa tuon naisen yli. En edes oikeastaan tiennyt, miksi sen piti mennä pyörimään jalkoihini, mutta nyt se pitää hirvittävän tiukkaa linjaa siitä, että kävelen aina sen vierellä. Minun mielestäni se voisi hyvin kävellä edessäni, kun sen silmät kerran ovat eteenpäin suunnatut. Onnettomuuden jälkeen minullakin oli vähän lomaa, kun tuo nainen ei sitten pystynyt ratsastamaan kunnolla.

Tämä kesä on mennyt aika hujauksessa. Sain lomalla kivan mahan. Meidän olisi kuulemma pitänyt käydä enemmänkin kilpailemassa, mutta eihän tuo nainen tuolla rikkinäisellä jalallaan pystynyt ratsastamaan. Pari viikkoa sitten olimme kyllä treenaamassa tässä lyhyen matkan päässä ja minä menin kuin tuulispää! Osa tehtävistä oli kuulemma niin vaikeita, ettei niitä vielä kilpailuissa mentäisi esittämään. Olin hurjan ylpeä itsestäni, mutta sitten ne päättivät yhtäkkiä laittaa ihan pieniä risuja eteeni. Ajattelin, että aukovat päitänsä enkä hypännyt.

Nainen meni sitten itse. Sitten se taas valitti sitä jalkaansa, mutta kyllä minun itsetuntoni sai moisesta kovemman kolauksen!

Muuten kaikki on täällä hyvin. Kisoja ei kuulemma ole enää tiedossa, mutta jostain leiristä tuo nainen on puhunut.

Päde 









Kuvat: Erica Lilja 2017

tiistai 5. syyskuuta 2017

Helvetin hieno matka

Eteläkarjalaisuus on minun mielestäni iloluontoisuuteen naamioitua synkkyyttä; ollaan hauskoja, sarkastisia, puheliaita ja itseironisia ja silti samaan aikaan masennukseen taipuvaisia. Olen mielestäni erittäin hyvä esimerkki rotuni edustajista. Nauran, vaikka tekisi mieli itkeä. Puhun paljon ja kiroilenkin. Suosikkejani ovat uskonnolliset ilmaisut, kuten saatana, helvetti ja perkele.

Kun aloitin ensimmäisessä työssäni opettajana, äitini muistutti, että ymmärräthän, ettet voi opettajana kiroilla. Olen tosiaan aina ollut kielenkäytöltäni rikas ja myös erittäin hyvä sinkauttelemaan kirosanoja. Elämä on toki tässä hionut pahimpia pintoja ja osaan toki noin lähtökohtaisesti olla siivota suuni. Vaikka olen 38 vuotta yrittänyt, minä silti valvon liikaa, kiroilen ja kotini on kaaoksessa.

Kerroin joitain vuosia sitten, miten lipsautin suustani perkeleen, kun Tintti meinasi kieltää maastoesteelle. Kirosanaa enemmän minua nolotti se, että tämä tapahtui rippileirillä, jossa olin teologina, ja suoritusta oli katsomassa rippileiriläinen. Melkein siitä jotain opin, mutta vielä enemmän nolotti viime viikonloppuna se, että Harjun kenttäkisoissa tahmeasti liikkunut Päde rysäytti esteradan ensimmäisestä esteestä ohi ja minulta lipsahti pelkästä hämmästyksestä perkele. Kielletty sana.

Kun otimme vielä toisenkin kiellon, oli aika raahautua tuomaritornin kautta jaboille ja todeta, että tulipa tehtyä helvetin hieno matka. Lupaan olla fiksumpi seuraavalla kerralla. Aikuinen ihminen. Äitikin vielä. Ja opettaja. Ihmisparka, syntinen, saatana kurja, sanoisi Aleksis Kivikin.

No prkl! Kuva: Ellikki


Mikä on, kun ei jalat nouse? Kuva: Ida Turunen

Kiipee, kiipee, kunnes ei enää pysty. Sinun matkasi päättyy tähän. Kuva: Ellikki


torstai 31. elokuuta 2017

Yhtenä aamuna

Sataa ja sumuttaa. Kello on vähän yli aamusyötön ja olen tallin pihassa. Vaihdan piilolinssejä päähäni autossa, koska siinä on paras valo. Meikkipussi jää odottamaan pelkääjän paikalle sitä, että olen ratsastanut ja käynyt suihkussa ja olen valmis menemään töihin.

On jännä, miten paljon toinen auto helpottaa elämää. Olimme pitkään sitä mieltä, että  yhdellä pärjää, se on vain asennekysymys. Nyt kuitenkin tajuaa, miten paljon elämä on helpottunut, kun pääsee kulkemaan ilman jatkuvaa aikatauluttamista siitä, kumpi vie lapset, kumpi hakee ja kuka heittää ja kenet. Auto lisää autonomiaa. Toisaalta se on vähän kuin maneesi: ilmankin pärjää, mutta on se mukavampi käyttää sadetakkia matkalla maneesiin kuin ratsastaessaan. Mukavuudenhalua ja helppoutta parjataan ihan liikaa.

Hevonen on yltä päältä purussa, mutta hyvähän tuo, että makaa pitkällään. Se on selvästi aamuhevosia, sillä siitä on mukava päästä töihin ani varhain. Kaikista hankalin aika on iltapäiväsyötön jälkeen. Kai sekin ajattelee, ettei ruuhka-aikaan kannata tunkea minnekään. Aika harvoin me olemmekaan liikkeellä välillä 17-20. Se on se aika, jolloin lapsettomat ratsasastavat, kun voivat tulla suoraan töistä. Jos minä tulisin silloin, en näkisi lapsiani hereillä ollenkaan.

Totean jälleen, että softshell-takki on idiootein keksintö ratsastusvaatteeksi ja jätän takin talliin. Ohuessa sumusateessa fleece pelittää ihan hyvin. Sadetakissa tulisi hiki. Maneesissa vasta tulisikin hiki, joten antaa olla, kastutaan sitten. Päde on samaa mieltä. Maneesin nurkalla se silti päättää haluta tutkia sen nurkan, missä se on nähnyt mörköjä viime aikoina. Se on jännä hevonen. Uteliaisuus voittaa pelon aina lopulta.

Kun olen vienyt hevosen tarhaan, menen itse suihkuun. Mietin, että menipä aamu mukavasti. Olen märkä ja hikinen, mutta tunnen valtavaa iloa siitä, että pääsen suihkuun. Märät ja hiostuneet vaatteet myttyyn lattialle. Nostaisin ne siitä autoon kuivumaan. Lämmin suihku. Shampoon tuoksu sekoittuneena aamutallin ja satulasaippuan aromeihin antaa taas vähän erilaisen kokemuksen hajuaistille. Tästä tulee hyvä päivä.

Olo on ihana, kunnes huomaan, että minulla ei ole mukanani vaihtoalushousuja.

perjantai 25. elokuuta 2017

Näkymättömät

Mitä suurempi on yhteisö, sitä varmemmin mukana on niitä, joiden olemassaolo sivuutetaan. Eniten näkymättömiä on ikäryhmässä murrosikäiset. Me aikuiset kyllä huomaamme pikkulapset, mutta teinit me haluamme sysätä pois mielestä aikuistumaan jonnekin. Että tulkaa takaisin sitten, kun osaatte tervehtiä oikein ja käyttäytyä niin kuin me aikuiset.

Uskokaa tai älkää, ympärillämme elää valtava joukko nuoria, jotka eivät tulee koskaan nähdyiksi arjessa. Vanhemmat ovat koko ajan jossain, koulussa heitä vain käskytetään ja komennetaan. Tallilla heitä ei ole kukaan aikuinen koskaan kohottanut vertaisekseen ja ottanut mukaan, vaikka heillä olisi osaamista vaikka miten paljon. Nämä nuoret eivät tervehdi aikuisia, koska kukaan ei koskaan tervehdi heitä. He kertovat mielipiteensä vain ikätovereilleen tai netissä, koska kukaan ei ole koskaan missään muualla kysynyt heidän mielipidettään. Heitä pidetään ylimielisinä, kaikkitietävinä, huonostikäyttäytyvinä ja lapsellisina, vaikka kenelläkään arvostelijalla ei ole harmainta hajua siitä, mitä nämä nuoret ajattelevat.

Ja tämän arvostelun teemme me aikuiset, jotka haluamme, että nuoret olisivat aikuisia. Eli millaisia? Minkä mallin me annamme itse aikuisuudesta, jos emme itse tervehdi, emme kysy kuulumisia, emme näe heitä, emme kuule heitä ja silti sanomme heidän olevan ylimielisiä, kaikkitietäviä, huonostikäyttäytyviä ja lapsellisia.

Jos koko kylä kasvattaa, aloita itse näyttämällä esimerkkiä äläkä vain hauku jonkun muun kasvatustyötä. Sano moi. Kysy, mitä kuuluu. Pyydä apua hevoshommiin. Tee nuori näkyväksi. Kysy, miten koulussa menee.

Osallistamalla tehdään osallistuvia ihmisiä. Ihmiset haluavat olla siellä, missä heidän on hyvä olla ja missä heidät hyväksytään.





Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...