tiistai 23. toukokuuta 2017

Seliseli

Kun olosuhteiden pakosta joutuu ratsastamaan ei-optimaalisissa sielun tai ruumiin voimissa, kiukuttaa pakottaa selittelyn jälkeen itsensä toteamaan, että paska ratsastus on kuitenkin aina pelkkää selittelyä. Vaikka selitys olisi miten hyvä. Tunnetko nämä? (alkuperäinen teksti täällä)

Et ole syönyt
Et muista rataa etkä ymmärrä annettuja tehtäviä. Tai muutakaan puhetta.

Olet fyysisesti poikki
Pää ehkä toimii, mutta jos olet huonossa kunnossa tai maitohapoilla itse, et jaksa ratsastaa, vaan lähinnä matkustat hevosella.

Olet nukkunut kaksi tuntia
Toivottavasti ei tarvitse muuta kuin matkustaa hevosella, toivottavasti hevosesi sopii siihen? Olo on kuin ratsastaisit humalassa, mitä toivottavasti et ole.

Olet synnyttänyt hiljattain
Olethan muistanut käydä varavarapissalla?

Työt/elämä stressaavat
Et halua vastaanottaa kritiikkiä ratsastuksestasi. Kaikki haluavat vain kiusata sinua ohjeillaan eikä kukaan ymmärrä sinua ja tavoitteitasi.

Sinulla on krapula
Fiilis voi olla rento ja peloton, mutta muuten tässä tilassa yhdistyy yleensä kaikki yllämainitut.

Kuva: Erica Lilja




maanantai 22. toukokuuta 2017

Uhkapeliä

Ihmiset usein sanovat kenttäratsastajia rohkeiksi, jopa hullunrohkeiksi. Minäkin, joka hyppään lähinnä maahankaivettuja kiinteitä esteitä, saan helposti rohkean ihmisen leiman otsaani.

Tallikaverin kanssa maastossa pohdimme rohkeutta. Totesin, että minä varmistelen hurjan pitkään sitä, mitä olen tekemässä. En ole ikinä ollut sellainen, että lähtisin soitellen sotaan kokeilemaan, mitä tapahtuu, jos mennään riskillä. Olen aina ollut kiinnostunut seurauksista ja tuloksista. Inhoan tuurilla menemistä. Tuurilla ei voi voittaa.

Luotan hevoseeni, mutta vain tiettyyn rajaan asti. Minulla on oikeastaan tärkeämpää luottaa omiin taitoihini kuin hevoseen. Tämä saa aikaan esimerkiksi sen, ettei minun tulisi kuuna päivänä mieleen ratsastaa ilman kypärää, puhumattakaan että menisin ilman suitsia! Eikä minua oikeastaan kiinnosta tällaisessa yhteydessä keskustella aiheesta, ettenkö muka luota hevoseeni. Mikä mittari luottamus oikeastaan on ja miksi se otetaan esiin aina, kun aletaan toimia järjenvastaisesti?

Ilman asianmukaisia varusteita ratsastaminen on mielestäni täysin verrattavissa siihen, että harrastaa seksiä, muttei käytä ehkäisyä: se naurattaa ja saa kuvittelemaan, että voi uhmata kohtaloa, kunnes välinpitämättömyydestä ja tulella leikkimisestä koituu seurauksia. Siinä ei paljoa auta itkeä, että luottamuksen piti kyllä olla kohdallaan.

Kuva: Joanna Jokinen



tiistai 16. toukokuuta 2017

Kenttäpostia 14: arviointivirheitä

No terkkuja vaan kisakentiltä!

Minulle kävi tässä joku aika sitten pieni onnettomuus. Me pääsimme kuukausi sitten maneesista  kentälle ja minä olin tietysti hirveän innokas. Hyppäsin korkeelta ja kovaa. Oli niin valtavan ihanaa päästä hyppäämään, etten nyt ehkä itsekään ihan tajunnut tarkkailla kaikkea. Sitten kävi ikävästi. Oli trippeliä ja trappelia ja muuta. Tulimme sitten lopuksi kokonaista rataa komealle sarjalle ja jotenkin minä en nostanut jalkojani sille a-osalle ja puomi putosi. Sitten en saanut askeleita sopimaan b-osalle. Ihan pienen hetken mietin, että hyppäänkö ison hypyn vai otanko yhden pienen askeleen, mutta en jotenkin tehnyt kumpaakaan. Sukelsin siihen esteen sekaan ja kaaduin.

Onnistuin välttämään tuon naisen päälle kaatumisen ja vain potkaisin sitä jalkaan. Olin minä vähän nolona. Tulimme siinä sitten uudelleen, mutta minä en ollut enää ihan varma, haluaako tuo nainen enää jatkaa, joten pieni epävarmuus iski. Eihän kukaan yksin hyppää. Tätä pitää kummankin haluta.

Kyllä otti päähän. Menin karsinan nurkkaan mököttämään enkä edes tullut ruokia ensin ottamaan. Nainen kuitenkin sanoi, että ei se mitään ja sattuuhan näitä. Että onneksi ei käynyt mitenkään. Kuulin, kun se sanoi sille toiselle naiselle, että se oli kuulemma juuri alkanut olla jännittämättä sarjoja. Ja se toinen nainen sanoi, että ei Päde tuota mieti enää huomenna. Että sellaista sattuu isommillekin tekijöille. Arviointivirheitä.

Minä sitten päätin näyttää, että en mietikään, sillä tästä me noustaan! Minä en todellakaan kieltäydy hyppäämästä enkä pudottele puomeja. Tämä todellakin oli vain suuren luokan tekijän pieni arviointivirhe. Meidän ensimmäisistä estekisoista viime sunnuntaina otin sitten rusetin kotiin, vaikka tuo nainen ratsasti ehkä maailman ympäri esteiden välissä. 

Pääsen kuulemma kenttäkisoihin, kun jatketaan samaan malliin.

Ylos vaan ja ylemmäs,
Päde

Näin minä nostan jalkojani! Kuva: Erica Lilja

Sarjatulta! Kuva: Erica Lilja

Olen minä joka pennin arvoinen! Kuva: Erica Lilja









perjantai 12. toukokuuta 2017

Orvokkini, tummasilmä

Meillä ei ole suuresti harrastettu äitienpäivälahjoja, mutta lapset ovat tietysti aina askarrelleet omat lahjansa. Ne ovat hellyyttäviä ja pakahduttavat sydämen. Mieheni käy lasten kanssa äitienpäiväaamuisin aina poimimassa valkovuokkoja, koska se oli hänen lapsuudenkotinsa perinteitä. Minä en muista, että Etelä-Karjalassa valkovuokkoja olisi juuri kasvanut, ainakaan itse en ole niitä koskaan poiminut. Espoossa metsät kasvavat niitä valkoisenaan. Tänä keväänä valkoinen maa on saanut eri merkityksen. Tekee mieli laulaa "keltainen toukokuu, mikset sä jo tuu."

Viime vuonna sain äitienpäivälahjaksi lupauksen, että menemme katsomaan Badmintonia. Mieheni oli edellisenä päivänä kysynyt minulta, mitä toivoisin lahjaksi ja olin vastannut ainoastaan, että jos saan ostaa sen hevosen, en tartte muuta. Olin käynyt juuri koeratsastamassa Päden. Näin jälkikäteen on siis huomioitava, etten varsinaisesti saanut hevosenostolupaa tuossa yhteydessä, mutta jälkikäteen mieheni on sanonut, että tiesi hevosen olevan tulossa. Hän ei siis sanonut ei, mikä lienee tärkeintä. Badminto-liput maksoivat vain noin 70€/hlö

Näin Facebookissa mainoksen: ilahduta äitiä siivoamalla. Ajattelin, että olisipa paska lahja. Ei ole siivoaminen minun hommaani yhtään sen enempää kuin muidenkaan, joten miksi ilahtuisin siivouslahjasta? Ymmärrän kyllä, että on olemassa ihmisiä, joiden sielu lepää vasta kun ympäristö on kliininen ja näyttää sisustuslehdeltä, mutta minä en ole sellainen. Meillä ei näytä sisustuslehdeltä. Joitain viikkoja sitten latasin Facebookiin kuvan takapihaltamme ja siitä, miten aloitimme pihatyöt, "mutta sitten tapahtui jotain..." Yritin viitata valkoiseen lumipeitteeseen, mutta kaverin mies kommentoi "Tapahtui mitä? Heitit sinne kranaatin?"

"Ei meidän äiti siivoa", kuulin lapsen kerran sanovan. "Äiti tykkää hevosista".


tiistai 9. toukokuuta 2017

Antakaa minun inspiroitua

Jane Austenille oli varmasti hyväksi se, että oli asunut Bathissa, vaikka hän ei sisarelleen lähettämiensä kirjeiden perusteella kaupungista pitänytkään. Inspiraatio vaatii syntyäkseen pysähtyneisyyden tilan, sillä ajatus voi lentää vapaasti vain, jos ihmisellä on aikaa vapaudelle. Suotta ei sanota, että tylsistyminen ruokkii luovuutta. Minun lapsuuteni ja nuoruuteni Lappeenrannassa olivat älyttömän tylsää aikaa. Paska kaupunki, ajattelin. Bathin keskustasta tuli mieleen Lappeenranta, vaikka parituhatta vuotta vanhalla roomalaiskaupungilla ja viisisataa vuotta vanhalla eteläkarjalaiskaupungilla on aika vähän muuta yhteistä kuin väkiluku. Nykyisin osaa arvostaa kompaktiutta ja pysähtyneisyyttä, mutta turhaa olisi ollut kertoa sitä 16-vuotiaalle minulle.

Bathista on 20km Badmintoniin. Olen vakuuttunut, että minun paikkani on tuossa siistissä englantilaiskaupungissa ja sen maaseutuympäristössä tweedhattujen keskellä. Hennosti harmahtuen ja viiniä siemaillen eläisin siellä onnellisen viimeisen puoliskon elämästäni hevosten ja koirien keskellä, hissukseen ratsastuskatsomossa istuvien brittien seurassa, hevosista ja koirista hiljaa jutellen. Vaikka en teetä juokaan, tweed pukee minua ja kummalliskahviinkin ehkä tottuu. Nahkaiset jokasäänsaappaat pukevat minua. Fish and chips ei lihottaisi. Etikkasipsit ovat ihania ja lämpimään olueenkin voisi tottua. Lisäisin villaa katkenneiden solisluitteni suojaksi ja ratsastaisin taidokkaasti.

Tuulkoon tai satakoon. Tuolla ratsastaisi ohitseni Mark Todd, William Fox-Pitt, Mary King ja muut uudet ystäväni. Alueella on ainakin Horse&Hound -lehden mukaan myynnissä monta sopivaa pikku farmia eteläkarjalaiselle pientilallisen jälkeläiselle emännöitäväksi. Ruoho on vihreää, vaikka Suomessa sataa räntää. Radiojuontajat ovat niin hauskoja, että enemmän synnyttäneelle tulee pissat housuun jo pelkästä ajatuksesta. Ja vaikka uskallan juuri ja juuri ylittää kadun omatoimisesti, kyllä vääränpuoleiseen liikenteeseenkin voisi tottua. Päästäkää minut vapauteen kehä ykkösen ikeestä! Tweedhattuni alla muhii miljoona tarinaa, jotka vain tämä maisema voisi päästää vapauteen. Kannelmäen piiput eivät enää riitä maamerkeiksi!

"Ymmärräthän sinä, että täällä nämä ihmiset käyvät ihan normaalisti töissä eivätkä ole vain lomalla", mieheni muistutti minua aivan kuin olimme sanoneet lapsille Kanarian-lomalla lasten suunnitellessa muuttoa Bahia Feliziin. "Ymmärrän", minä huokasin. "Mutta tarvitsisin tätä niin paljon."

Mieheni katsoi minuun enkä ryhtynyt lukemaan mitään hänen kasvoiltaan. Seurueeseemme kuuluneen amerikkalaispariskunnan kuusikymppinen Ed katsoi autolla ostoksiamme ja sanoi miehelleni ilkikurisesti "I guess you somehow lost the conversation about what you really needed to buy...?" "Yes", mieheni sanoi. "But she got the inspiration."


tiistai 25. huhtikuuta 2017

Tiedosta riskit ja pelkää vähän

Oletteko te sitä mieltä, että ratsastuksen pitää olla turvallista? Oletteko ihan varmoja? Minun mielestäni meidän pitäisi lakata puhumasta ratsastuksesta turvallisena juttuna, koska se on kuin väittäisi, että chili ei polta. Tai että laskuvarjolla hyppäämisessä ei ole mitään riskejä. Ratsastus on aina riskilaji.

Tässä väitteessä on kuitenkin väärinymmärtämisen vaara. Olen sitä mieltä, että riskit pitää minimoida. Ratsastan itse aina kypärä päässäni ja hyppään etenkin maastoesteet turvaliivi päälläni. Käytän turvavarusteita, koska käytänhän turvavyötäkin ja noudatan liikennesääntöjä. En silti vuoraa itseäni turvavarusteilla ja kuvittele, että niiden avulla ratsastuksesta tehdään turvallista. Hevonen voi kaatua päälleni sileälläkin, jos asiat menevät kehnosti. Jostain voi juosta vapaana oleva koira ja silloin turvallisinkin hevonen sinkoaa puskaan. Iso osa onnettomuuksista tapahtuu, vaikka kaikki on tehty juuri niin kuin pitää. Me emme aina edes tajua, kuinka monta kertaa olemme olleet "läheltä piti"-tilanteissa, ennen kuin jotain oikeasti tapahtuu.

Turvavarusteiden käyttö ei muuta sitä, että minun ei ole missään tapauksessa tarkoitus tippua hevosen selästä. Liikenteessä minun ei ole tarkoitus ajaa kolaria. Riskit ovat silti aina olemassa aina, kun lähden liikenteeseen. Teen parhaani ja tiedostan, että siitä huolimatta jotain voi tapahtua. En voi välttää liikkumista ruuhka-aikaan, joten olen opetellut ajamaan ruuhkassa. Helsingin keskustassa opettelin alkuun ajamaan öisin.

Riskit pitää tietysti minimoida, mutta hevosen selässä riskien minimoinen on eri asia kuin kuolemanpelko. Ihminen, joka pelkää kuolemaa, lakkaa elämästä ja kun lopettaa elämisen, menettää nautinnon. Tyhmiä riskejä ei kannata ottaa, oli päällä turvavarusteet tai ei. Sen sijaan ihmisen olisi syytä opetella ratsastamaan. Ratsastaja, joka ei opettele hallitsemaan hevostaan, on riski itselleen ja muille. Hevosia opetellaan ratsastamaan maneesissa, jotta niillä voitaisiin hypätä esteitä ja lopulta lähteä maastoon. Hallintataitoja kerrytetään asteittain. Niiden karttuessa pelkokin laimenee.

Sen voi sanoa myös näin: kun oikein säännöllisesti syö chiliä ja kasvattaa kerta-annosta ilman, oppii nauttimaan chilistä. Mutta polte. Sen ei pidä koskaan kadota ihan niin kuin pienen jännityspelonkaan ei pidä kadota. Se pitää meidät elossa ja yleensä estää tekemästä samaa virhettä uudelleen.

Siteeraan tähän valmentajaani: rohkea ei ole se, joka vain tekee. Rohkea on se, joka ymmärtää riskit ja tekee silti.


keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Väsyneet ja rahattomat

Väsyneenä tulee helposti ajatelleeksi, että kaikilla muilla on asiat paremmin. Kun käpertyy itseensä ja omaan kurjaan oloonsa, muiden kuviteltu onni alkaa ärsyttää. Toiset kutsuvat sitä kateudeksi, vaikka se ei sitä varsinaisesti ole. Se on ehkä enemmänkin vaikeutta iloita muiden puolesta silloin, kun omat murheet tuntuvat liian suurilta. Ei_vain_jaksa. Muiden elämä näyttää liian helpolta. Ärsyttää.

Hevonen on aika- ja rahasyöppö harrastus. Se kyllä tuo energiaa, mutta harrastaminen oman hevosen kanssa väsyttää. Ne, joilla ei ole hevosta, helposti ajattelevat hevosenomistajien kylpevän rahassa, vaikka juuri raha on tallikäytävien yleisin keskustelunaihe. Kaikki uskovat muilla olevan rahaa enemmän. Joskus toisen elämään samastumisen vaikeus saa aikaan kummallisia kommentteja. Eräs puhisi toisen omistaman hevosen sairaudesta, että ainakin omistajalla on varaa hoitaa sitä. Että meni oikeaan osoitteeseen. Sitäkin yleisempää on puhina siitä, miksi hankkia hevonen, jos se niin kovin väsyttää tai jos aikoo hoidattaa sen muilla. Mutta kyllä tietoisetkin valinnat saavat väsyttää. Lapset väsyttävät. Työhönkin voi uupua.

Parisuhteessa elävä haaveilee siitä, ettei hänen tarvitsisi koskaan selitellä tallillaoloaan kellekään. Yksinelävä uskoo, että parisuhteessa elävän puoliso kustantaa hevosharrastuksen. Perheenäiti kadehtii yksinhuoltajan vuoroviikkoa tai viikonloppua, jolloin lapset ovat toisen vanhemman luona ja aikaa on vain itselle ainaisen huonon omatunnon sijaan. Yksinhuoltaja haaveilee, ettei aina tarvitsisi järjestää lapsenhoitoa, jotta pääsisi tallille tai kuljettaa lapsia siellä mukana. Olisipa velaton asunto. Maksaisipa joku tallivuokran. Kaikki haaveilevat rahasta. Jokainen uskoo, että toisilla menee paremmin ja että muilla ei ole kiire.

Toisen iloihin tuijottaminen on kuitenkin kuin uskoisi voivansa syödä pelkät kermat kakusta. Vanhan viisauden mukaan sen iloja ei kannata kadehtia, jonka suruja ei tunne. Väsymys ja rahapula vaanii jokaista. Kenenkään hevonen ei ole aina terve, vaikka se siltä näyttäisi. Heikkona hetkenä on hyvä muistaa, että kenenkään elämä ei ole koskaan niin kurjaa, ettei joku haaveilisi siitäkin: vapaudestasi, riippumattomuudestasi, ajastasi, parisuhteestasi, perheestäsi, hevosesi ruskeasta väristä.

keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

Minkä nuorena oppii

Ihmiset aina sanovat, että lapsilla on maailman luonnollisin ja oikein tapa istua hevosen selässä. Tästä kuvaparista voitte katsoa, miten minä istun ensimmäistä kertaa hevosen selässä 80-luvun puolivälissä ja miltä näyti 2010-luvun puolivälissä. Kädet ovat sylissä ja niitä siinä ihailen.

Hienosti on tämä luonnollinen taito säilynyt. Paljon paremmin kuin tuon taluttajatytön tukkatyyli. Toivottavasti. Ruotsalainen muodikkuus varjelkoon häntä siltä, että hän permiksensä olisi edelleen yhtä Europe.



tiistai 11. huhtikuuta 2017

Liian pienet housut

Lasten harrastamisessa yksi valtava rahareikä on varusteet. Kun tytär viikonloppuna kiskoi viime kesänä ostettuja ratsastushousuja jalkaansa, hän riiteli, että eivät mene. Oli vielä vähän viileää, joten ratsastushousut ottivat tietysti kiinni sukkahousuihin niiden alla.  Minä nostin tyttöä housunpunteista ilmaan ja kumpaakin meistä nauratti kovasti. Samanlainen operaatio oli riisua housut. Suihkussa tytär ihmetteli vatsassa olevia jälkiä ja myönsinkin, että meidän täytyy ostaa hänelle isommat housut. Tytär oli tyytyväisenä samaa mieltä, mutta sitten tuli se yllättävä puoli.

"Äiti, mutta kyllä kyllä sunkin täytyy. Sunkin maha on tosta ihan kirjava. Sä on liian iso noihin sun housuihin", tytär paukautti. Jos minulla olisi ollut suussa jotain, se oli purskahtanut sieltä pois. Tytär jatkoi juttua. "Katsos äiti, ei mulla ole tuollaista. Ihan tällainen pieni maha", tyttö taputti tyytyväisenä olematonta masuaan.

Olen aina ollut sitä mieltä, että äitien ei pidä laihduttaa eikä puhua läskistä ja ylensyömisestä, mutta sitten omastakin suusta lipsahti puolustelu. Tai totuus, miten sen nyt haluaa nähdä. "Minä oon tainnut syödä vähän liikaa." Tytär siihen minulle, että "ottaisit musta mallia, mä osaan syödä ihan sopivasti."

Alkutyrmistyksen jälkeen päätin ajatella positiivisesti. Sain tavallaan luvan uusiin housuihin.

Talvimasuja. Kuva: Sami Nyyssönen


maanantai 10. huhtikuuta 2017

Hööksillä 11.4.2017 - Oma ääni, oma juttu, oma blogi

Kirjoittaminen on ihanaa, hevosista kirjoittaminen vielä ihanampaa. Mutta kuka nyt kenenkään hevosjuttuja lukisi ja kehtaako niistä edes kirjoittaa? Enhän minä ole ammattilainen? Entä jos joku nauraa ja on eri mieltä? Kirjoittaa rumasti nettiin ja vitsailee lapselliselle hömpälle?

Viittaa kintaalla epävarmuudelle! Kyllä kehtaat kirjoittaa. Tule Espoon Hööksiin herättämään inspiraatiosi hevosjuttujen kirjoittamiseen. Puhumme luovuudesta, luovuuden vapauttamisesta, kehtaamisesta, rohkeudesta ja tietysti kirjoittamisesta. Innostetaan ja rohkaistaan toinen toistamme oman äänen löytämiseen.

Tilaisuuteen ei tarvitse ilmoittautua ennakkoon, mutta jos haluat laittaa minulle viestiä jostain sinulle tärkeästä aiheesta, laita minulle viestiä osoitteeseen ruuhkavuosiratsastaja at gmail.com. Tilaisuus alkaa klo 19.00 ja poikkeuksellisesti Hööks on avoinna klo 21.00 saakka. Kaikista vaatteista saat illan aikana 20% alennuksen.

Valkokangas ja tykki on jo viritetty! Huomenna nähdään!


perjantai 7. huhtikuuta 2017

Se kaikki raha, minkä hevonen vie

Tallikaverin mielestä on suorastaan perverssiä, että minulla on oma tili hevosen kuluille, koska tiedän, kuinka paljon se rahojani vie. Olen tottunut kuuntelemaan kuittailuja excel-taulukoistani. Minulla ei kuitenkaan ole niin paljon rahaa, että voisin sulkea silmäni rahanmenolta. Siitäkin huolimatta - tai ehkä juuri siksi - lukujen tuijotteleminen on aika kamalaa puuhaa. Excelistä löytyy muuten lukuisia budjettipohjia. Sieltä minä omani muokkasin.


Perusosa hevoskuluille on helppo laskea sen mukaan, paljonko maksaa tallipaikka, kengitykset, rokotus ja raspaus sekä vakuutukset. Ne ovat kuluja, joihin hevosta hankkivan kannattaa varautua kiinteinä kustannuksina. Sen päälle tulevat valmennukset, kisat ja muut. Tallipaikka valitessa voi säästää tai törsätä eniten. Meidän leveysasteillamme maksetaan maneesipaikasta käytännössä aina vähintään 900€.

Lyhyellä matematiikalla: jos tallivuokrasi on vaikkapa 700€, kengitys maksaa 100€, rokotus ja raspaus 100€ ja vakuutus 500€, hevoseesi menee 9600€ vuodessa. Näillä summilla ei tosin varmastikaan selviä pääkaupunkiseudulla. Mutta eihän siinä vielä kaikki. Jos valmentaudut kerran viikossa ja tunnin hinta on 30€, lisäät tuohon 1440€. Varaudu siis maksamaan vähintään 11 040€ vuodessa siitä, että hevonen on yksin sinun. Eikä siinäkään vielä kaikki.

Jos hevosesi sairastaa etkä pääsee valmennuksiin, käytät valmennuksestä säästyvät rahat eläinlääkärilaskuihin. Älä siis laske niitä pois. Jos hevosellasi on vuokraaja, hän ei osallistu kuluihin hevosen sairausaikana. Ei ehkä kannata laskea koko palettia vuokraajan varaan.

Sitten on ne muut kulut, joihin tulee valtava kiusaus jättää katsomatta. Laitoin tähän omat ekstrakuluni maaliskuulta, eli ne, jotka tulivat ihan peruskulujen päälle. Mielestäni en törsännyt ylimääräiseen, mutta silti... Kengitys näkyy tässä, mutta olisi tässä ilman sitäkin melkoinen summa

Jos haluat, voin lähettää sinulle sähköpostilla hevoskuluihin suunnitellun excel-pohjani. Laita sähköpostia osoitteeseen ruuhkavuosiratsastaja at gmail.com

keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Suomenhevosen itsetunnosta riittää omistajallekin

Suomalaiset kärsivät väittämän mukaan huonosta itsetunnosta. Olemmehan jumissa täällä perähikiällä emmekä ymmärrä isosta maailmasta mitään. Meiltä puuttuu tietoa, taitoa, kokemusta, näkemystä, sivistystä ja kaikkea muutakin. Hevosista emme tietenkään ymmärrä mitään.

Onneksi meillä vielä on suomenhevonen, joka kääntää katseen muualta meihin itseemme. Missään muualla maailmassa ei tunnetusti kasvateta, ajeta, ratsasteta, valmenneta tai pidetä suomenhevosia yhtä hyvin kuin Suomessa. Suomalainen saa syystäkin olla ylpeä suomenhevosestaan ja työstään sen eteen. Ehkä siksi suomenhevosväki on niin älyttömän positiivista eikä sillä ole minkäänlaista alemmuudentuntoa suhteessa yhtään kehenkään; mehän tiedämme osaavamme tämän homman oikein hyvin. Suomenhevonen on kimpale kultaa kaikin mahdollisin tavoin ja sen tietää toisenkin suomenhevosen omistaja. Toisen hevosen kehuminen ei ole itseltä pois. Kun ei kärsi alemmuudentunteesta, ei tarvitse alentaa muita.

Olla aidosti ylpeä itsestään ja täydellisyydestään ja tuntea hengenheimolaisuutta ja laumasieluisuutta suhteessa muihin. Sellainen on suomenhevonen. Suomenhevosen kanssa puuhaaminen palauttaa ihmiseen tällaisen tunteen, jos se onkin ollut joskus kadoksissa.

Päiväunilla.



maanantai 3. huhtikuuta 2017

Side

Isäni kertoi aina, miten hän tuli intistä lomille ja Seppo-hevonen käveli häntä bussipysäkille vastaan. Ilmeisesti sen laidun ulottui pysäkille päin, tai näin ainakin sen kuvittelin. Seppo oli painanut turpansa isäni olkapäälle ja olivat siinä sitten kävelleet kaksin talolle päin. Isäni arveli, että tuskinpa muut hänen poissaoloaan huomasivatkaan. Se oli hänen kokemuksensa ja ajatus siitä tekee minut edelleen surulliseksi. Isäni kuoli, kun olin 19-vuotias.

Nyt minulla on itselläni hevonen, joka tulee minua aina portille vastaan.
Olimme hiljattain viikon lomalla perheen kanssa ja kun menin loman jälkeen ensimmäistä kertaa tallille, Päde käveli minua vastaan aitauksen siihen kulmaan, joka ulottui lähimmäksi minua ja käveli siinä vierelläni aitauksen laitaa pitkin portille, joka sijaitsi hiukan taaempana. Se painoi turvan minuun kiinni ja kun päätin vielä käydä noukkimassa tarhan sisäpuolelle pallon, joka oli vierinyt aitauksesta pois, Päde seurasi edelleen kiinni minussa. Tällaisina hetkinä minulle tulee usein isä ja isäni tarina Seposta mieleen. Isä olisi tykännyt Pädestä. Hän olisi sanonut, että suomenhevonen on viisas ja tuntee kyllä oman ihmisensä. Hevonen tietää, kuka sille on hyvä ja reilu.

Vaikka minä en tee Päden kanssa töitä niinkuin Sepon kanssa tehtiin eikä Päde asu kotona omassa pihassa, niin kyllä hevoseen näin harrastaessakin aika lailla erityinen side muodostuu. Eikä se side ole vain sitä, että minä tuosta hevosesta tykkään. Pädekin on ollut mukana luomassa tätä sidettä.


Kuva: Tommi Turtola 2016

perjantai 31. maaliskuuta 2017

Kenttäpostia 13: melkein vuoden superdieetti

Terkkuja ja porkkanoita vaan kaikille!

Minä olen laihtunut. Sanovat ne vieläkin pyöreäksi ja hyvässä lihassa olevaksi, mutta kyllä minä olen paljon sutjakampi kuin viime kesänä. Pari viikkoa sitten sain vieraita entisestä kodistani ja nekin sanoivat, että olenpa sporttisen näköinen. Olisin voinut näyttää niille vaikka mitä temppuja, mutta tyttöystäväni oli juuri sinä päivänä potkaissut minua jalkaan ja jäi sitten juoksut juoksematta. Kyllä minä yritin, ei siinä mitään.

Te kaikki nyt tietysti palatte halusta tietää, miten tämä kaikki on tehty. Salaisuuteni on reipas maastokävely. Pystyn kävelemään tuon naisen mittarin mukaan jopa 7,5km/h. Tykkään kiipeillä. Kaiken tämän vastapainoksi saan ruokaa. Kyllähän se yksi toinen nainen tulee sinne maneesin laidalle ohjeita antamaan parikin kertaa viikossa, mutta muuten me kävellään. Ja ravataan. Ja laukataan. Meidän naapurissa on hirvittävän isot pellot. Tuo nainen sanoo, ettei niille saa mennä. Laittavat kuulemma laskun perään, jos sinne juoksen. Mutta ei se oikeastaan haittaa. Minullahan ei rahaa ole vaan tuo nainen maksaa. Sain viime viikolla taas uudet kengätkin ja pääsin hierojalle. On se nainen reilu. 

Ostaakohan se koskaan itselleen mitään? Mitenköhän se laihduttaa? Luulisi, että olisi tosi laiha, kun minuun  menee kaikki sen rahat!

Päde

Vasemmanpuoleinen kuva on meidän ensitapaamiselta. Oikeanpuoleinen lokuussa. Katsokaa tuon naisen vatsaa. Minussa on tapahtunut suurempi muutos.
Tässä viime viikolla otetussa kuvassa minä vedän vatsaa sisään ja haaveilen kesästä.



sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Hevosmessuilta se alkoi viime vuonna

Viime keväänä olimme mieheni kanssa suuntaamassa Tampereen hevosmessujen yhteyteen viettämään hääpäiväämme. Sitten lastenhoitokuviot menivät pieleen. Olin silti täynnä toivoa viikonlopun suhteen, sillä olin sopinut messuille myös tapaamisen aiheella hevoskaupat. Sitten meni sekin pieleen. Kaupankohteena olleen hevosen omistaja ilmoitti perjantai-iltana, että klinikalle ovat menossa. Kyllä harmitti hänen ja hevosen, mutta tietysti myös itseni puolesta.

Estekisat Hevoset-messuilla 2016, Kuva: Matti Kallio

 Onneksi en sentään joutunut olemaan Tampereella yksin, sillä käsittämättömällä tavalla järjestyi, että lapsuudenystäväni pääsi lähtemään mukaan. Messuilla hengasin silti yksin ja kiertely tuntui tosi masentavalta. Oikein mitään ei tehnyt mieli ostaa. Kenelle olisin ostanut?

Tänä vuonna tilanne on toinen. Ohjelmaa Tampereen messuhallissa on vaikka muille jakaa. Nyt minulla on hevonenkin, jolle ostaa. Kaikella varmasti on lopulta tarkoituksensa, vaikka aina onnettomuuden hetkellä ei siltä tunnukaan. Ilman viime kevään tapahtumia en olisi saanut päähänpistoa lähteä kokeilemaan synnyinkapungissani myynnissä ollutta "liian pientä suomenhevosta".

Tänä vuonna olen saanut kunnian olla Hevosmessujen #Tähtiblogisti. Kunniaan kuuluu luonnollisesti mahdollisuus arpoa ruhtinaallinen lippupaketti: kaikenkaikkiaan viisi lippua! Kerää kokoon autollinen ihmisiä ja suuntaa messuille. Liput tarjoaa Hevosmessut.

Voit osallistua arvontaan alla olevalla lomakkeella ja arvonta on auki lauantaihin 1.4.2017 klo 22.00 saakka tai kunnes lomake sulkeutuu. Mikäli emme tavoita voittajaa puhelimitse emmekä sähköpostitse sunnuntain aikana, pidätämme oikeuden arpoa voittajan uudelleen, jotta liput ehditään postittaa heti maanantaina 3.4.2017.

Onnea arvontaan!

Lippujen hinnoista lisää https://www.hevosmessut.fi/fi/messuinfo/paasyliput/
Muistathan ottaa mukaan SRL:n tai SHKL:n jäsenkortin, joilla saat alennusta sisäänpääsystä.

perjantai 24. maaliskuuta 2017

Satula, joka edellyttää vatsalihaksia

Satuloista ei voi kokeilematta tietää, sopivatko ne. Hevosen selästä voidaan piirtää kyllä kuvat ja sovittaa satula niiden perusteella, mutta asiat voivat muuttua, kun satulan päälle pistetään ratsastajan paino. Toisaalta ratsastajakaan ei voi ratsastamatta tietää, millaista jossain satulassa on ratsastaa.

Kun marraskuussa etsimme Pädelle koulusatulaa, minulle jäi ihan toisenlainen satula kuin mitä lähdin alunperin hakemaan. Olisin halunnut istua mahdollisimman lähellä hevosta, mahdollisimman flättärityyppisessä satulassa. Ensimmäinen kokeiltu oli Pädelle hyvä, mutta istuinosa oli minulle vääränlainen. Minulla oli koko ajan tunne, että nousen ylämäkeen taaksepäin ja joudun korjaamaan itseni takaisin. Istuimien tuumakoot voivat olla samoja, mutta niissä on silti eri verran istuintilaa.

Kokeilujen jälkeen minulle jäi kuitenkin satula, joka oli paljon kuppimaisempi, mitä olin ajatellut. Se yllättäen tuntui hyvältä ratsastaa. Valmentaja varoitti, että liian tuetussa satulassa voi tulla kiusaus alkaa tukeutua liikaa satulaan omien lihasten sijaan, mutta koska satula tuntui hyvältä sekä minulle että  hevoselle, se jäi. Vuokrasatulan kanssa oli sitä paitsi helppo tehdä kokeilupäätös, ja tottahan meillä on ollut koko ajan toive, että Päden selkä kehittyy ja muuttuu. Siinä mielessä se, ettei satula tullut omaksi, oli oikein hyvä ajatus.

Kuppimainen satula antoi liikaa tukea ratsastajalle. Neliömäiset paneelit taas alkoivat painaa hevosen selkää samalla, kun satula alkoi valua eteen. Se oli edestä liian leveä eikä sille voinut tehdä mitään. Onneksi se oli vuokrasatula.

Helmikuussa tulimme tuon kuppisatulan kanssa tiemme päähän. Se kipeytti myös Päden selän. Itsehän oli tietysti huomaamattani luisunut ratsastamaan satulaan tukeutuen. Siinä oli luvattoman helppoa antaa selän rojahtaa notkolle, sillä istuin jätti lopulta niin vähän liikkumatilaa. Kuppi-istuin suorastaan huusi, että hei, minä hoidan sinun pitämisesi paikallaan melkein ilmaiseksi, että ota sinä vain särkylääkettä!

Nyt olemme vaihtaneet satulan sellaiseen, jonka istuin on flättärityyppinen ja paneelit takaa kaartuvat. Siivet on kuitenkin koulusatulan siivet. Satulan pitäisi vähentää pakotettua painetta meidän molempien selistä pois.

Nyt tarvitaan siis vatsalihaksia, koska satula ei auta minua istumaan. Selkäsärky jää toivottavasti samalla historiaan. Tervetuloa vatsalihastreeni.

Estesatulan runko, koulusatulan siivet. Nyt ollaan lähempänä hevosta ja omien lihasten varassa. Satula ei valu. Paneelit ovat kaartuvat. Satula näyttää tästä syystä pienemmältä kuin aikaisempi. Satulahuopa on molemmissa kuvissa sama.

keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Palanen myötäintoa jokaiseen arkipäivään

Kirjoitin viisi vuotta sitten, miten pääsin mukaan kerhoon. Aikoinaan tuttava suorastaan kihisi, kun kerroin olevani raskaana. "Nyt sinultakin menee yöunet! Tervetuloa kerhoon!" En ollut varma, oliko kyse myötätunnosta vai vahingonilosta.

Kun ostaa hevosen, käy samalla tavalla. Hevosenomistaja siirtyy ratsastuskoulun Aina valmis hevonen -maailmasta vaihtopenkille odottamaan sitä, että hänen hevosensa tervehtyy ratsastuskuntoon, sillä mantran mukaisesti oma hevonen on aina rikki, tietenkin. Ennen kuin hevosenomistaja kokee ensimmäinen ontuman, kaviopaiseen, impparin, väärän satulan, selkäkivun, väärällä hetkellä irroneen kengän, revähtymän, mystisen ontuman, hän ei oikeasti vielä kuuluu kerhoon. Eihän hän ole kokenut mitään! Liian helpolla päässyt.

Mutta entä jos hevonen pysyy muiden kiusaksi terveena? Kerho ei välttämättä ajattele sinun olevan onnekas hevosenomistaja tai huolehtiva hevosenpitäjä vaan lähinnä välinpitämätön tyyppi, joka on ummistanut silmänsä väistämättömältä. Kerhoissa suuna päänä ovat he, jotka rakastavat hevostensa hoitamista niin paljon, että hevoset ovat heidän mielestään koko ajan vähän kipeitä. Ihan sama ihmistyyppi pitää lapsensa koko ajan kotona, koska päiväkodissa ne sairastuvat. Pienikin nuha on saikun paikka. Väsynyt ihminen näkee vain sairauksia. Sairauksien hoitamiseen väsyy.

Väsyneiden vanhempien kanssa keskustelu rullaa parhaiten, kun juttelee lasten sairauksista ja kuinka vähän on itsekin taas nukkunut, kuinka monta lasta aamulla löytyi parivuoteesta ja kuinka mones oksupäivä on menossa tämän kevään noroviruksesta. Kerhossa ollaan myötätuntoisia, kunhan teillä kaikilla vain menee yhtä huonosti.

Myötäinto sen sijaan on vaikeampi juttu. En lähde referoimaan Anne Birgitta Pessiä enempää kuin alla olevan lainauksen verran. Lukekaa lisää itse täältä. Oikeasti on ihanaa, että joku saa nukkua yönsä ja ratsastaa alati tervettä hevosta! Siihen kerhoon minäkin haluan! Yritän aidosti iloita jokaisen kanssa, jolla menee tuolla haaveilemallani tavalla hyvin. Ja samaan aikaan huomaan, etten aina uskalla omasta onnestani paljoa huudella. "Kell´ onni on, se..."

"Toisen ilossa iloitseminen tyydyttää perustarpeitamme ja vahvistaa merkityksen kokemusta. Tutkimusten mukaan myötäinto on valtava energiabuusti mm. myötäintoisen omakuvalle, mielihyvälle, tyytyväisyydelle, sosiaalisille sidoksille, luottamukselle ja jopa eliniän ennusteelle. Ratkaisemme esimerkiksi älyä ja luovuutta vaativia tehtäviä myötäintoisen kohtaamisen jälkeen paremmin kuin ilman kohtaamista. Myötäinto tekee sinusta tutkimusten mukaan siis paitsi kyvykkäämmän niin myös onnellisemman.

Myötäinnon edistämisen ensimmäinen askel on todentotta itsestäsi huolehtiminen; levänneenä ja hyvillä mielin perspektiivimme ympäristöömme on huomattavasti laveampi ja leveämpi. Uupuneena karmeimmat puolet saavat helposti vallan. Huomaa toinen ja heittäydy pieniin arjen kohtaamisiin, vaikka sitten kehumalla tuntemattoman takki kadulla. Tee ihmiskoe itselläsi: miltä sinusta tuntuu tällaisen myötäinto-hetken jälkeen? Myötäinnossa pieni ei ole suurta vaan pieni on kaikki."
Anne Birgitta Pessi
Lue lisää:
http://blogs.helsinki.fi/copassion/tag/myotainto/

"Tyttökaveri ei tykännyt, että menin sen helmoihin. Se potkaisi. Parempi antaa sen tehdä aloitteet."

perjantai 17. maaliskuuta 2017

Tiedän mitä teet viikonloppuna: Voita liput Helsinki Horse Fair-tapahtumaan

Vielä ehtii! Tämä arvonta on auki tähän iltaan klo 18.00 mennessä. Liput lahjoittaa Helsinki Horse Fair -tapahtuma ja lippupaketti sisältää kaksi lippua. Voittajalle ilmoitetaan henkilökohtaisesti ja mikäli häntä ei tavoiteta klo 22.00 mennessä, arvonta suoritetaan uudelleen!

Onnea matkaan, messuilla nähdään!

Tässä Päde näyttää teille pebaa ja habaa Laura Noreksen ikuistamassa kuvassa. Hän ei pääse messuille, koska on muita kiireitä, kuten karvanvaihto, auringonotto ja tallinpihan tarkkailu.


Helsinki Horse Fair Helsingin messukeskuksessa 17.-19.3.2017
Tutustu ohjelmaan osoitteessa http://goexpo.messukeskus.com/messuilla/

Yhteystietojasi käytetetään ainoastaan tavoittamiseesi. Liput toimitetaan sähköpostiin.
Arvonta on auki 17.3.2017 klo 18.00 saakka tai kunnes lomake suljetaan. Voittaja arvotaan heti tämän jälkeen ja hänelle ilmoitetaan henkilökohtaisesti. Jos emme tavoita sinua pe klo 22.00 mennessä, suoritamme arvonnan uudelleen.

torstai 16. maaliskuuta 2017

... häntä hellikäämme...

Päätän soittaa eläinlääkärille ja näppäilen numeron. Kipeä hevonen herättää äidinvaiston, jota järkevä hevosihminen ei tiennyt olevan olemassa.
  • Hevosen jalka on kipeä - laitan siis sille loimen, koska sillä on varmaan kylmä.
  • Ehkä sille tulee parempi mieli porkkanoista?
  • Istunko sen vierellä ja laulan sille?
  • Se on jotennkin hermostunut - häärään sen ympärillä hermoillen itse vielä enemmän.
  • Jotain on vialla - kirjoitan nettipalstalle, listaan oireet ja valmistaudun siihen, että sillä on syöpä ja se kuolee huomenna.
  • SE EI OLE OMA ITSENSÄ!!!! (Ja minähän olen..?)
Lisäksi:
  • Tiuskin kaikille, koska kukaan ei ymmärrä, miten kamalaa on kun lapseni hevoseni sairastaa.
  • Haluan puhua sairaudesta, mutta en halua kenenkään puhuvan minulle mistään. Muiden pitää ymmärtää vain kuunnella minua. KUKAAN EI KUITENKAAN KOSKAAN TAJUU MITÄÄN! MÄ OON NIIN VÄSYNYT!
  • En halua kuulla vähättelyä, että kyllä se siitä. En myöskään halua kuulla kaikkia mahdollisia asioita, jotka voisivat olla pielessä. "Kun meidän Pippu oli tuolla tavoin kipeä, sen jalka oli poikki ja se lopetettiin."
  • En halua kuulla, että hermoilen turhasta, että miten paljon pahempia asioita ihmsten hevosille on käynyt. En halua kuulla olevani tyhmä. OLEN HUOLISSANI IHAN SAMA VAIKKA SINULTA OLISI KUOLLUT SATA MARSUA JA MUMMO!
  • TArvitsen tähän eläinlääkärin, vaikka pitäisi olla fiksu ja odottaa. Eläinlääkärin täytyy tulla, koska minähän maksan siitä. 
  • Käperryn, ahdistun. Tahdittava hevonen on muuttunut silmissäni kolmijalkaiseksi. Se kuolee. Mietin miten järjestän lopetuksen, miten tuhkauksen. Mietin, mitä teen tallipaikalla. Mietin, että se oli tässä. Hevosella on virus, jalka poikki, kasvain, vatsahaava, kuppa ja aids. Käytännössä se on kuollut.
  • Niin se vain meni pois ennen kuin koko hevoslainakaan oli maksettu. Minä niin kaipaan sitä. Se oli hieno hevonen. Olisipa se saanut elää hyvän elämän. 
Vihdoin puhelin lakkaa hälyttämästä ja eläinlääkäri vastaa. En ehdik ertoa kuka olen. Mieli tekee huutaa puhelimeen "MUN HEVONEN KUOLI AUTTAKAA!"

"Ihmiset ovat lajityypillisesti säikkyjä ja luulosairaita", tuumaa Päde. "Kouluttakaa niitä."

sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Suomenhevonen sairastaa

- Minä en oo kipeä. Näpit irti.
- No anna kun katson sitä...
- Et koske, Jos kosket siihen, se tulee kipeäksi. Anna minä nyt vain olen ja huomenna oon taas kunnossa.
- No mutta pitäähän se katsoa. Tai sitten soitan eläinlääkkärin.
- JUMALAUTA ET KUTSU TÄNNE MITÄÄN LÄÄKÄRIÄ! Ei olis sodistakaan selvitty, jos joka jumalan vaivasta olis valitettu.
- Me ei eletä 40-luvulla ja sinä et oo sotahevonen. Anna nyt kun katson...
- Sinä teet sen kipeäksi, jos kosket.
- Noo ihan pieni skraidu se on, mennään katsomaan, pystytkö juoksemaan sillä. Kävely näköjään onnistuu...
- Minä oon ihan kunnossa. Minä voin tehdä töitä kolmellakin jalalla. Tai vaikka kahdella. Katso, minä laukkaan! Mene kotiis siitä sairastuttamasta muita. Tämmösen takia ei oo ennenkään ketään hyllytetty!
- Joo mutta kyllä tässä nyt koulukisat jää...
- Jaaa... mutta se on selvää se. Tietenkin. Minä kuolen. Kaadun tähän. "


keskiviikko 8. maaliskuuta 2017

Vuosissa aikuisiksi

Hiekka pöllyää. Hevoset jolkottelevat laiskaa ravia toistensa perässä. Naurava tyttöjoukko istuu ratsastuskentän aidalla. "Vaihda kevennys", ne huikkaavat jollekin ratsastajalle, ja tirskunta jatkuu. Ratsastuksenopettaja ei sano tytöille mitään, tai jos sanoo, tieto siitä ei välity ratsastustunnilla ratsastaville lapsille. Kaikilla on tunne, että näin saa käyttäytyä.

Ratsastustuntilainen ei saa hevosta kääntymään voltille. Ratsastuksenopettaja antaa ohjeet sen seitsemännen kerran. Lapsi hevosen selässä yrittää, mutta keskittyminen vaikeutuu kentänlaidan tirskuvien tyttöjen katseen alla. "Miten se nyt ei sitä saa", tytöt huokailevat. "Tosi noloa, kun opettajakin on jo sanonut monta kertaa." "Kuluu kaikkien aikaa."

Tosi noloa.
Tosi noloa, on.
Ihan niin kuin nämä verkkarit ja saappatkin.
Hevosen selässä istuvaa tyttöä hävettää oma osaamattomuus ja liian moni muu asia. Hän ei pysty keskittymään ratsastuksenopettajaan, vaikka haluaisi. Voi, miten kovin hän haluaisikaan osata ratsastaa! Kunpa joku sanoisi, mitä pitää tehdä eikä vain sitä, mitä hän tekee väärin!

Vuosien jälkeen oman hevosen selässä tuon jo aikuiseksi kasvaneen tytön sydän hypähtää joskus kurkkuun kentänlaidalla ratsastusta seuraavien ihmisten katseiden alla. "Minun pitäisi osata", hän pohtii ja tietää, että enää osaamattomuuden selitykseksi ei riitä se, että saa ratsastaa vain kerran viikossa. Hän tuntee katseet selässään. Kentänlaidan aikuiset naiset huokailevat, miten hukkaan hyvä hevonen hänellä menee ja miten noloa on olla käymättä valmennuksessa monta kertaa viikossa, kun "selvästi tarvitsee valmennusta."

Kulkee väärin päin.
Ei polje alle.
Rahalla saa hevosen, muttei taitoa.
Naurettavaa säätöä satuloiden kanssa, kun vika on satulan päällä.
Kipeytyyhän se hevonen, kun on huonosti ratsastettu.
Laihduttaisi.
Miksi kannukset?
Ei selvästi välitä hevosestaan, ainoastaan itsestään.
Ei kuuntele, vaikka kaikki ollaan sanottu samasta asiasta.
Joku hevosenpitoajokortti pitäisi olla.

Rahaa kuluu. Priorisointi on vaikeaa. Hevonen tekee onnelliseksi, mutta miten voi olla välittämättä kaikesta muusta?

Tyttö toivoo, että ihmiset olisivat kasvaneet aikuisiksi, mutta eniten hän toivoo, että hän pystyisi itse kasvamaan kaiken yli. Pölyn kentällä olisi pitänyt laskeutua jo 30 vuotta sitten, mutta se ei vain tunnu siltä. Hevonen kantaa murheet ja pyyhkii kyyneleet ihan kuin ennenkin.

Ja voihan se olla, että joku kertoi kentänlaidalla vain hyvän vitsin? Voihan?

1991


maanantai 6. maaliskuuta 2017

HeinäPähkinä purtavaksi

Yhteistyössä 1hevosvoima.com

Päde on leikkisä ja kekseliäs. Se on niitä hevosia, joiden takia on keksitty hevosten leluja. Tintin aikaan aina ihmettelin, millaiset hevoset haluavat leikkiä. No, Päden kaltaiset. Sillä on aina meneillään joku juttu.

Jos hevoseni asuisi omassa pihassa, käyttäisin varmaan aikaani keksien sille erilaisia pähkinöitä purtavaksi. Voisin jopa viritellä aitaukseen feikkinaruja, joita Päde mielellään availisi. Laittaisin pahvilaatikoita, jotka täyttäisin vaikkapa heinällä. Päde tietysti tarvitsee ympärilleen sähkölangat, mutta niiden sisällä se varmasti mielellään siirtelisi aitalankkujakin, mikä oli edellisellä tallilla sen suurta hupia. Merkittävää on sekin, että jos laittaa mitä tahansa kiellettyä mihin tahansa, se alkaa leikkiä sillä. Hienon puisen heinäruokintapöydän se kalusi viikossa. Erityisen ihanaa siitä on repia tarroja. Valitettavasti entisen tarhakaverin suojat kärsivät tästä erityisen kovasti. Päde on nähty juoksemassa aitauksessa suojia heitellen kuin koira. Se viihtyy hetken kerrallaan kahvapallon kanssa ja kantelee milloin mitäkin. Kun siivoan illalla lantoja, se osallistuu ottamalla kiinni ämpäristä tai vaikkapa talikosta.

Saimme 1hevosvoima.comilta apua sekä tarha- että sisäruokintaan HayPlay-palloista. Pallo on kestävästä muovista valmistettu reikäpallo, joka täytetään heinillä. Se hidastaa ruokailua ja tarjoaa virikettä. Pädestä se on vallan hauska. Jopa niin hauska, että se mieluummin pyöritteli aitauksessa palloa kuin aterioi sen vieressä olleella heinäkasalla.

"Mikäs se tämä on? Miksi heinä on täällä? Otetaan se pois!"

Pallo painaa itsessään kaksi kiloa ja siihen mahtuu ohjeen mukaa kolme kiloa heinää. Ihan täyteen en silti sitä tunkisi ja ainakin itsestä tuntui, että kahden kilon kuivaheinäsatsi ei olisi millään mahtunut palloon ilman, että pallo olisi ollut liian täyteen tungettu. Hevoselta sitä paitsi saattaa mennä palloon mielenkiinto, jos heinä ei lähdekään helposti purkautumaan. Paras on käyttää jokaisen luukun taktiikkaa, eli tunkea heinää palloon niin virallisesta täyttöaukosta kuin syömisrei´istäkin.

Tarjoiluehdotus.
Aitauksessa ongelmaksi voi tulla se, että pallo vierii sieltä pois. Tätä voi helpottaa kiinnittämällä aidantolppiin alareunaan narua tai jotain muuta, mikä vastaanottaa vierivän pallon. Talvella voi kasata  aidan viereen vaikka pienen lumivallin. Kulmikkaana palloa pystyy toki pitämään kaviolla paikallaan. Päde ainakin osaa.

Saimme pallomme ystävänpäivän aikaan ja juuri siksi nyt käsillänne on pallotarjous kahdelle! Kivahan se nimittäin on palloa pyöritellä porukalla. Normaalisti pallot maksavat 67 euroa/kpl, mutta 31.3.2017 saakka saat kaksi palloa hintaan 124 euroa. Alennusta kertyy siis kymppi. Tilatkaa vaikka kaikille tarhakamuille! Puuhakkaille tuhmisponeille violetti on hyvä väri: se on liturgisissa väreissäkin katumuksen väri...

Tarjoukseen pääset tästä linkistä:
http://1hevosvoima.omaverkkokauppa.fi/Kaksi-HayPlay-heinaepalloa-tarjoushintaan

Heinäkasa kiinnostaa enemmän, jos pallo on tungettu liian tiiviiksi.

http://1hevosvoima.omaverkkokauppa.fi/Kaksi-HayPlay-heinaepalloa-tarjoushintaan

torstai 2. maaliskuuta 2017

Tule alas!

Sarjaesteet ovat olleen viime vuosina minulle kaikista vaikeimpia esteitä. Olen löytänyt itseni liian monta kertaa sarjan b-osan toiselta puolelta yksikseni, että se on alkanut vaikuttaa sarjojen ratsastamiseen hevosesta riippumatta.

Päde ei ole kieltäjä ja nuorena hevosena se jaksaa venyttää askeltaan. Kun perusrytmi pysyy hyvänä, sarjoihin ei tule pikkuaskeleita.  Hevosta vaihtamalla vika ei silti korjaannu ratsastajan päästä. Lääkkeenä sarja-ahdistukseen on ollut se, että sarjoja yksinkertaisesti hypätään. Tarvitsen niihin varmuutta. Tarvitsen varmuutta siihen, että annan hevosen tulla esteelle enkä ala häiritä sitä optimoimalla sen askelia jotenkin.

Useimmat esteratsastajat mainitsevat jonkun esteen heikoksi kohdakseen. Maastoesteistä minä jännitän eniten alashyppyjä, etenkin sarjassa. En ole koskaan kaatunut hevosella sillä tavalla oikeasti, mutta joka kerta kun tehtäväksi laitetaan alashyppy, alan kelata mielessäni kaatumisen mahdollisuutta. Tajuanhan sitten varmasti, että NYT hevonen on menossa nurin? Miten pääsen parhaiten sen luota kauemmas, etten jää sen alle? Saanko suojattua kasvoni kavioniskulta? Mitä jos jään alle? Kuka hoitaa hevosen? Onneksi asumme yksitasoisessa kodissa.

En silti jätä alashyppyjäkään tekemättä. Mieltäni rauhoittaa sen muistaminen, että juuri sillä hetkellä, kun teen kammoksumaani asiaa, koen keskittymiseni olevan huipussaan. Ainoastaan tällainen kuivaharjoittelu on ahdistavaa.

Silti mitä enemmän kuivaharjoittelee omien pelkojensa kanssa, sitä vähemmän pelot pelottavat.

Laukalla ylös... "Ota vauhtia"


Ravilla alas.... Hengitä!

Alas Tintin kanssa, kesä 2012. "Liu´uta sormia!"


Sarja alas. Kesä 2015. "Muista hypätä jalat edellä, jos et halua päätyä pää edellä."

Pikkurappu alas. Kesä 2015.

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Hillitte ittes, ihminen!

Nykyisin on muodikasta olla rehellinen. Puututaan, sanotaan ja kommentoidaan muita ja muiden asioita, koska ei vain voida olla hiljaa. Miksei voida?

Me olemme hevosten kanssa ihan samanlaisia kuin ihmistenkin. Jos ihminen ei osaa hillitä itseään toisten ihmisten kanssa, hän ei todennäköisesti osaa sitä tehdä hevostenkaan kanssa. Itsehillinnän puutteessa kiukku purkautuu ympäristöön, joka ei osaa käyttäytyä "oikein". Kyse on kuitenkin siitä, että itseltään loppuvat konstit hallita tilannetta.

Itsehillinnän puute ilmenee myös ympäristön arvostelemisena. Se auttaa ummistamaan silmät omilta virheiltä ja korottautumaan muiden yläpuolelle. Muista samanmielisistä saadaan kaivattua voimaa. Mitä pidempään muiden ilkeämielinen arvostelu jatkuu, sitä varmemmin itsestä ei enää löydy mitään vikaa. Kun noustaan hevosen selkään, vika on edelleen muissa ihmisissä: valmentajissa, tuomareissa, katsomossa istuvissa ihmisissä, kilpakumppaneissa, jotka eivät osaa kilpailla reilusti, tallikavereissa, jotka ovat kateellisia eivätkä kannusta. Ennen pitkää vikaa on myös hevosessa. Täydelliset ihmiset eivät koe, että heidän pitäisi sopeutua ympäristöön, vaan he vaativat ympäristöä sopeutumaan heihin ja heidän erityislaatuisuuteensa.

Eipä meistä kukaan silti ole yli-ihminen. Me kaikki arvioimme muita. Fiksut kuitenkin ymmärtävät pitää mielipiteensä omana tietonaan eivätkä lähde lietsoutumaan samanmielisten joukkoon, länkyttämään selän taakse. Joukossa ilkeys tiivistyy. Kun puhutaan pahaa joukolla, vika on porukan eli ei oikein kenekään. "No kun ne muutkin." Ärsyynnytään yhdessä. Lopulta ihan kaikesta.

Lapsilla ja nuorilla ei välttämättä ole työkaluja olla ärsyyntymättä toisista ihmisistä ja heidän erilaisuudestaan, ja kun joku ihminen on oikein "ärsyttävä", häneltä katoaa ihmisarvo. Yhtäkkiä sanotaan ja tehdään ihan mitä sattuu, "koska se ärsyttää meitä pelkällä olemassaolollaan." Koulussa tähän pyritään puuttumaan. Entä sitten, kun koulu on ohi? Monelle tulee yllätyksenä, etteivät aikuiset ole yhtää sen fiksumpia. Itse asiassa aikuiset ovat ihan samanalaisia laumaeläimiä kuin nuoretkin. He vain väittävät olevansa rehellisiä ja mielestään ainoita, jotka "uskaltavat sanoa ja puuttua epäkohtiin".

Ihmiset, jotka osaavat hillitä itsensä toisten ihmisten kanssa, hillitsevät itsensä myös hevostensa kanssa. Tällaiset ihmiset osaavat myös ottaa vastaan neuvoja ja palautetta.Ihmiset, jotka vativat itseltään käytöstapoja, vaativat niitä myös eläimiltään.   Ihmiset, jotka ovat toisten ihmisten mielestä mukavia ja pitävät kiinni säännöistä ja käytöstavoista, ovat yleensä myös hevosten mielestä mukavia, koska nekin pitävät selkeistä säännöistä ja hyvästä käytöksestä. Hevonen ei halua, että joku käy yhtäkkiä sen kimppuun kuin yleinen syyttäjä, muuttaa mieltään ja raivoaa.

Ei ole millään tavalla kunnia-asia olla muiden mielestä "tosi taitava hevosten kanssa, mutta huono ihmisten kanssa." Eikä sellaisia ihmisiä sitäpaitsi oikeasti ole olemassakaan. Se on vain käytöstavattomien ihmisten tapa puolustaa huonoa käytöstään.

Itsehillintä kuuluu hevosmiestaitoihin, myös ihmisten seurassa. Puhu kauniisti. Arvosta muita. Ole mukava. Kuuntele kaikkia, ja paina mieleesi viisaiden sanat.



 


maanantai 20. helmikuuta 2017

Kenttäpostia 12: Bucas Freedom

"Joku on jättänyt tänne loimen."

"Outi kuule, se on Bucas Turnoff. Tiedän noi loimet. Tää Freedom on paljon parempi päällä."

"Tuu hakemaan se pois. Kenen lie."

"Ihan on jätetty kiinni kaikki vyötkin."

"Aha. Et uskonut sitten?"
Kuvat: Outi Alander

perjantai 17. helmikuuta 2017

Unohtamisen aikaikkuna

"Kannettu vesi ei kaivossa pysy eikä luettu tieto ain päässä", lohdutti professori Raija Sollamo minua, kun kävimme läpi graduni raakaversiota. Muististani ei löytynyt kreikan käännökseeni liittyvää oikeaa termiä. Vähän hävetti. Olisi ollut helpompaa mokata paperilla kuin kasvotusten. Nyt 10 vuotta gradun palautuksen jälkeen olen autuaasti unohtanut ihan kaiken. Ihminen unohtaa sen, mitä ei tee.

Ratsastuksesta kuulee monen sanovan, että se on kuin polkupyörällä ajoa; kerran opittuaan sitä ei unohda koskaan. Hienosäätö sen sijaan on jotain, mikä unohtuu. Vai vieläkö sinä ajelet polkupyörällä alamäkeä X-asennossa satulan päällä istuen?

Saksalainen psykologi Hermann Ebbinghaus (1850-1909) on muistitutkimuksen pioneereja. Useat hänen löydöksistään ovat yleisesti tunnustettuja vielä tänäkin päivänä. Yksi niistä on "forgetting curve". Termiä ei ymmärtääkseni ole käännetty vakiintuneeksi suomeksi, mutta kyseessä on eräänlainen unohtamisen aikaikkuna. Ebbinghaus havaitsi, että unohtaminen alkaa välittömästi oppimistilanteen jälkeen, jos opittua asiaa ei aktiivisesti ylläpidetä. Opittu asia on parhaiten hallussa 20 minuuttia oppimistapahtuman jälkeen, minkä jälkeen muistijälki heikkenee eksponentiaalisesti. Seitsemässä päivässä muistijälki on jo tyystin kadonnut.

Vaikka Ebbinghausin tutkimuksessa oli kyse merkityksettömien sanalistojen opettelusta, sitä voi hyvin hyödyntää myös ratsastuksessa. Tuntuuko joskus, että kaikki menee ratsastustunnilla hyvin, opettaja opettaa sinulle asian ja lopputunti on yhtä nousukiitoa? Viikon päästä aloitatte kuitenkin taas alusta. Homma junnaa paikallaan ja sinua turhauttaa. Silloin kannattaa miettiä Ebbinghausin teoriaa ja pohtia, mitä tuli tehtyä hevosen kanssa ratsastustuntia seuraavana päivänä ja muina päivinä ennen seuraavaa ratsastustuntia.

15 minuuttia päivässä on oppimisen kannalta parempi kuin tunti kerran viikossa. Oman hevosen kanssa siihen on mahdollisuus.

Kuva: https://en.wikipedia.org/wiki/Hermann_Ebbinghaus

Näillä linkeillä pääset googlettelun alkuun.
http://www.opinto.net/web/parser.php?sec=psyk&page=kogni-005-6
https://en.wikipedia.org/wiki/Hermann_Ebbinghaus
http://www.peda.net/en/magazine/jarvenpaa/lukio/psykologia?m=content&s_id=discussion&d_v=new&t_id=5&p_id=5


tiistai 14. helmikuuta 2017

Kenttäpostia 11: Hyvää ystävänpäivää

No kuulkaa, nyt on muutettu. Täällä on kaikki naiset minuun ihan lääpällään. Jouduin yhdelle sanomaan matkalla maneesin harjoituskisoihin, että voishan se olla mielessä, mutta hypätään nyt ensin! Ihme lorottajia. Kuseskelevat joka paikkaan ja jättävät kannet auki mennessään.


Kuva : Laura Nores
Minä tosiaan hyppäsin viime viikonloppuna ensimmäisen pienen harjoituskisani täällä etelässä. Esteet nyt olivat sellaisia, että vähän mietin, viitsiikö tässä edes jalkojaan nostaa, mutta tein ihan kelpo suorituksen. Nainen sai tyylituomarilta kehuja esimerkiksi asenteesta. Ihmekös tuo, kun joka esteellä se erikseen minulle sanoi, että hyppää. Ihan kun en olisi tajunnut itse, että edessä on este! Nalkuttaja! Onneksi se toinen nainen on puolellani ja pyrkii kitkemään kaikki typerät tavat tuosta naisesta pois.

Minulla on täällä tosi iso karsina ja näen siitä ulos. Naapurin mies on ihan hauska tyyppi ja aitaukseenkin olen saanut seuraa. Olen vähän sisustanut ja päätin tehdä yhdestä nurkasta vessan. Heinän ne vaihtoivat minulle ihan rutikuivaksi ja sitä tarjotaan tosi usein. Se on hyvä, koska kuivike on täällä tosi pahaa eikä sitä juuri kannata syödä.

Tuon naisen mielestä olen ollut täällä näin alkuun vähän outo. En ole paljoa jutellut ja sitten olen kuulemma ollut muutenkin vähän vaisumpi. Kuulemma tukeudun siihen enemmän enkä tee niin paljon omia ratkaisuja.

Ja kehtaa vielä ihmetellä! Tuntuu kuin se olisi unohtanut, että viime kesänä kun se toi minut uuteen paikkaan, se jätti minut metsään yksin! Varsinainen hevosen paras ystävä!

Päde
Me ei olla lihavia. Se on toi talvikarva ja tuon naisen valkoiset housut. (Kuva: Sami Nyyssönen)






maanantai 13. helmikuuta 2017

Mitä voi sanoa

Hevosenpitoon ja lastenkasvatukseen pätevät monet samat lainalaisuudet. Ensinnäkin toisten ihmisten lapsia ja hevosia pitää aina kehua ihaniksi ja söpöiksi, vaikka ne eivät sitä olisikaan. Kehuminen murtaa jään ihmisten välillä. Kyllähän me lähes poikkeuksetta olemme sitä mieltä, että lapsemme ja eläimemme ovat jatkeitamme ja ison työn tuloksia. Siksi kehut.

Arvostelulla sen sijaan padotaan jäätä. Sitä paitsi kaikki hevosiimme tai lapsiimme kohdistuva kritiikki menee meillä ihon alle. Jos joku sanoo, että lapseni ei osaa käyttäytyä, kuulen hänen sanovan myös, että minä en osaa kasvattaa. Jos joku sanoo, että hevoseni meno on kauhean näköistä, korvissani soi, että minä en osaa ratsastaa enkä kouluttaa. Joskus lause vielä alkaa sillä kuuluisalla "ei millään pahalla, mutta..." Ai hyvälläkö sitten?

Me luulemme vähän turhan usein osaavamme antaa "rakentavaa kritiikkiä" ja oikeasti vain töksäyttelemme asioita, joita ei tarvitsisi sanoa. Ainakaa juuri meidän. Talliolosuhteissa huomautellaan kaikenlaista, minkä voisi jättää sanomatta. Ohjeemme voivat toimia meillä itsellämme, mutta muille ne ovat hyödyttömiä ohjeita. Ja voi olla, että itsekin ajattelemme virheellisesti. Suomen mittakaavassa hyvinkin luettua blogia kirjoittavana olen tietysti päässyt myös julkisen arvostelun kohteeksi. Sen takaa löytyy usein sellaiset tutut ja puolitutut, jotka kirjoittavat hevostallinettiin, koska haluavat kasvotusten olla kanssani väleissä, mikä tietysti tekee esimerkiksi tallikohtaamisista paljon helpompia. Minulle se käy ihan hyvin. Minun elämäni on helpompaa, kun ajattelen kassaihmisten olevan hyväntahtoisia ja mukavia, vaikka se olisi pelkkää näytelmää. Länkyttäkööt sitten selän takana, mitä haluavat.

Ja kyllähän sen ihmisistä huomaa, ketkä sellaisia ovat. Näkevät välillä kiitettävästi vaivaa peittääkseen sen. Ja minusta se on hyvä niin.

"Ei se osaa edes ratsastaa". (Kuva: Erica Lilja)

Lue ystäväni Kirsin kirjoitus nettikirjoittelusta täällä.
http://starbox.fi/kirsikankukkia/nettikayttaytymisen-kultaset-saannot

perjantai 10. helmikuuta 2017

Ihana Apassionata ja ihana Bartolo Messina


Tämän vuoden Apassionata "The Cinema of Dreams" oli edellisvuosien tapaan ihana satu. Tyttäreni mielestä sisääntuloratsastuksen isosiipiset keijut olivat ihaninta, mitä hän oli ikinä nähnyt. Esittelyn jälkeen show kuitenkin lähti tänä vuonna vauhdikkaammin käyntiin. Saimme välittömästi seurata laukkaavien hevosten selässä esitettyjä temppuja. Ei siis turhaa odottelua eikä kitinää vieruspenkiltä, että milloin alkaa tapahtua! Heti tapahtui. Äiti kiittää.

Mutta niin se menee, että se, mistä äiti erityisesti pitää, on lapsen mielestä todella tylsää. Olisin voinut seurata italialaisen Bartolo Messinan työskentelyä vapaana kulkevan hevoslauman kanssa vaikka kuinka pitkään. Messinan kerrotaan olevan jo toisen polven hevoskouluttaja ja olen vakuuttunut, että tämä tapa kommunikoida hevosten kanssa saisi paatuneimmatkin Apassionata-shown arvostelijat vaikuttumaan. Tyttären mielessä oli kuitenkin kysymys, joko mennään ravintolaan. Olin luvannut hänelle simpukkaillallisen ja ostoksia Helsingissä.

Apassionatassa täytyy ihailla sitä, miten iloiseksi hevosten esittäminen voidaan tehdä. Joskus ihmettelen, miten jotkut ihmiset jaksavat mennä katsomoon arvostelemaan, ettei esillä ole olympiatason kouluratsastusta tai että joku temppu ei mennyt täydellisesti. Menkää hyvät ihmiset kouluratsastuskilpailuihin tai vaikka seuraamaan hevosia laitumelle, jos ette esityksiä halua nähdä! Täällä on musiikkia, elämyksiä, wau-kokemuksia ja hyvää mieltä. Kaikki lavalla esiintyvät osaavat enemmän kuin peruspulliainen ikinä. Enkä ole ollenkaan vakuuttunut, että hevoset lavalla kärsisivät. Kärsivämpiä hevosia näkee suomalaisten täydellisten hevosenomistajien hemmetin hyvässä hoidossa.

Esityksen jälkeen menimme tyttäreni kanssa siis perinteisesti ravintolaan ja ostoksille. Täydellisen päivän kruunasi uusi Shopkins-pakkaus, johon tyttäreni  vaihtoi luvatun jälkiruoan jossain kahvilassa, ja suostuipa vielä kävelemään kauempana olevalta bussipysäkiltä mukisematta kotiin. Kun tiedustelin, mitähän äiti mahtaisi saada menetetyn kahvinsa tilalle, tytär sanoi pikkuvanhasti ja katsettansa lelustaan nostamatta, että "kuule äiti, on meillä kotonakin kahvia. Ei tartte sunkaan aina kaikkea ostaa."



Kuvat: Apassionata

keskiviikko 8. helmikuuta 2017

Ruuhka!

Kun kymmenen vuotta sitten päädyin vuokraamaan nyt jo edesmennyttä Tinttiä, jonka siis myöhemmin ostin itselleni, minun piti opetella ratsastamaan itsenäisesti. Ei ollut helppoa. Kun oli tottunut menemään muiden kanssa samaan suuntaan ja tekemään sitä, mitä joku sanoi, itsenäiseen treenaamiseen ja muiden tekemiseen keskittyminen samanaikaisesti oli tosi vaikeaa. Niinpä laskelmoin. Niihin aikoihin tiesin hyvin, keneltä tuli tiuskaisuita ja kuka ei kestänyt sitten millään kaltaiseni tohelon puuhia, joten tein kuin hevoset: väistin vihaisia.

Mutta eihän ruuhkaa voinut loputtomiin välttää, jos meinasi ratsastaa ihmisten aikaan. Toimin samalla tavalla kuin silloin, kun opettelin ajamaan autoa Helsingissä: en heti rynnännyt aamu- tai iltapäiväruuhkaan. Ilta- ja yöajat olivat aika helppoja, sillä taksikuskit ja muut ammattiautoilijat kaahaasivat ohi joka tapauksessa minusta välittämättä, sillä kaikkihan ovat heidän tiellään kellonajasta riippumatta. Pikku hiljaa tuli varmuutta. Neljän ruuhka ei edelleenkään ole suosikkiaikani ydinkeskustassa, mutta kyllä minä siellä voin ajaa. Mitä enemmän autoja, sitä enemmän ihmiset seuraavat liikennettä. Sama se on maneesissakin.

Viimeiset neljä vuotta itsenäinen ratsastus sujui tosi helposti, koska vaikka meitä oli maneesissa tai kentällä useampi, yksi aina ilmoitti, milloin vaihdetaan suuntaa. Ja silloin kun ihmiset osaavat kommunikoida ystävällisesti ilmoittamalla omat kuvionsa muille, kaikilla on tilaa eikä törmäyksiä tule. Avainsanat ovat mielestäni nimenomaan kommunikointi ja toisten kuunteleminen. Ja mennäänhän kilpailujen verryttelyssäkin aina kaikki samaan suuntaan.

Nyt olen taas hevoseni kanssa isolla tallilla, missä maneesissa on välillä tosi paljon ratsukoita. Huomaan ajattelevani, että yhteen suuntaan ratsastaminen helpottaisi kaikkien tekemistä. Kaikenlaiset kiemuraurat ja vasta-asetukset ovat sitä varten, että tasapainoinen ratsastaminen onnistuu, vaikka yleinen ratsastussuunta olisi eri kuin se, missä juuri sillä hetkellä haluaa ratsastaa.

Mutta jokaisella tallilla on tapansa. Itse olen nyt tehnyt niin, että pyrin seuraamaan muita ratsukoita ja valitsemaan suuntaa heidän mukaansa. Ja jos jollain on siellä ruuhkan keskellä valmennustunti, silloin minun on kannattavinta ratsastaa valmennuksessa olevan ratsukon ratsastussuuntaan ja antaa tilaa. Ratsastuksenopettajan ääni yleensä kaikuu maneesissa ja suunta käy siitä ilmi.

Turpa tuuleen päin! Kuva: Erica Lilja

P.S. Horzen ystäväviikon kunniaksi saat 14.2.2017 saakka 10% alennusta kaikista Horze-  ja B Vertigo- merkkien tuotteista  Lisäksi ensi sunnuntaina 12.2.2017 saat 25% alennusta mistä tahansa Horze-merkin tuotteesta (ei koske muutamia poissuljettuja tuotteita). Täydellisesti minun tuuriani, että kävin juuri ostamassa sieltä täyteen hintaan Pädelle leikkipallon...

perjantai 3. helmikuuta 2017

Käytetyn tavaran kauppaa

Olen huono ostamaan käytettyä tavaraa tuntemattomilta. Pari viikkoa sitten hyökkäsin ensimmäistä kertaa surman suuhun ja laitoin Facebook-kirpparille ilmoituksen, että haluan ostaa tietynlaisen loimen. Tarjous tuli. Arvelin olevani myyjän mielestä täysin mielipuoli, kun pyytelin loiemsta kaikenlaisia eri mittoja, mutta myyjä sanoi ymmärtävänsä ja mittasi. Teimme kaupat, rahat siirrettiin, loimi laitettiin postiin ja vajaan viikon kuluttua posti toi loimen. Se oli Postilta nopeaa toimintaa, sillä sisareni Lappeenrannasta minulle 24.11.2016 lähettämä paketti oli perillä Espoossa ihan heti 16.1.2017.

Kaupoista ja Postin palvelusta rohkaistuneena olinkin jo vanha tekijä ja ostin Pädelle ihanat rupsukat kuljetussuojat. Nekin Posti toi parissa päivässä.

Olen ollut aina hiveän huono käytetyn tavaran ostaja, mutta myös myyjä. Käytetyn tavaran markkinoiden välttely on siinä mielessä erikoista, että oikeasti olen aika pihi. Ostan lähes kaiken tarvitsemani alennusmyynnistä enkä edelleenkään raaskisi laittaa täyttä rahasummaa yhtään mihinkään. Jostain syystä pelkään, että minua yritetään huijata ja höynäyttää tai etten saakaan sitä, mitä olen uskonut ostavani. Että raahkasta tavarasta pyydetään uutta vastaavaa summaa ja sitä väitetään uudeksi, mitä se ei oikeasti olekaan samalla, kun esimerkiksi loimi on pesty pilalle.

En aina ymmärrä sitäkään, että ihmiset pyytävät lähes uusiksi mainostamistaan tuotteista ihan valtavan suuria summia. Ilmaiseksi ei tietenkään tarvitse antaa, mutta silti ylihinnoittelussa on jotain, mikä minua ärsyttää. Minusta käytettyyn tavaraan pätee sama asia kuin uuteen autoon: auton hinta yksinkertaisesti romahtaa, kun sen ajaa kaupasta ulos, vaikka minkäänlaista kulumista ei olisi tapahtunut.Vaatteessa on vielä sekin, että jos se on kertaalleenkin pesty, on ihan mielestäni ihan sama, kuinka monta kertaa se on pesty. Se on käytetty vaate. Käytetyt ratsastusvaatteet ovat kaiken lisäksi paskanhajussa pyöritettyjä urheiluvaatteita. Käytettyjä_urheiluvaatteita.

Kiteytettynä sanottakoon, että jos haluan priimaa, menen ja ostan sellaista kaupasta. Jos ostan käytettyä, ostan rehellisesti kulahtanutta ja käytettyä ja hinnan on oltava sen mukainen: halpa. Olen tosin muutenkin hevostarvikekauppiaan painajainen: paikalla ainoastaan punaisten lappujen jälkeen.

Osta tosi hyvät kengät ja chapsit. Pienellä putsauksella priimakuntoiset, mutta en viitsinyt putsata myyntikuvaa varten. Näillä on kävelty oikeasti todella vähän. Ovh ainakin 250€ nyt vain 150€.









maanantai 30. tammikuuta 2017

Ensiksi haluaisin kiittää perhettäni....

Katsoin joskus jostain huippu-urheilijasta tehtyä dokumenttia. Muistaakseni kyse oli painijasta tai jostain muusta lajista, missä treenataan tosissaan ja olympiatasolla, mutta mikä ei kuitenkaan mahdollista palkkatöistä poisjäämistä. Suokaa anteeksi jos nyt muistan lajin väärin.

Urheilijan vaimo kertoi siinä, että aivan seurustelun alkuaikoina hän oli sanonut tulevalle appiukolleen, miten odottaa joululomaa ja kiireetöntä yhdessäoloa. Appiukko oli vastannut jotenkin niin, että ymmärräthän, ettei sitä tule tapahtumaan. Tulet huomaamaan, että huippu-urheilijalle loma ei ole sitä, että ollaan aloillaan ja perheen kanssa, vaan lomalla on aikaa treenata kahta enemmän.

Kun huippu-urheilija kiittää perhettään tuesta, se kuulostaa helposti siltä, että kiitos, kun kannustitte ja hurrasitte katsomossa. Urheilija tiivistää yhteen pieneen sanaan puolison kannalta helvetin vaativan todellisuuden.
  • Kiitos niistä sunnuntaipäivällisistä, jotka nautitte ilman minua, kun en sitten taaskaan tullut kotiin ajoissa.
  • Kiitos puolisoni, että olet joka ilta hoitanut lapset yöpuulle, jotta olen voinut vain suukottaa heitä kotiin tultuani.
  • Kiitos, että olet kasvattanut lapset.
  • Kiitos, että jaksoitte odottaa, kun treenini venyvät.
  • Kiitos, että laitoit ruoan valmiiksi.
  • Kiitos, että olette kestäneet rahallisen panostuksen tähän lajiin, josta ei elannoksi ole kellekään, vaikka se vie saman verran aikaa kuin toinen päivätyö.
  • Kiitos, että pyörität pyykkikonetta ja viikkaat pyykkejä kaappiin.
  • Kiitos, että imuroit.
  • Kiitos, että kuljetat lapsia harrastuksiin.
  • Kiitos, että suostut lomiin, joita vietetään tämän lajin ehdoilla.
  • Kiitos, että ymmärrä, että vähän taas sattui ja tapahtui ja olen raajarikko.
  • Kiitos, että olet unohtanut omat halusi harrastaa tai keksinyt harrastuksia, joita voi treenata kotona.
Aloitinko huippu-urheilusta? Ihan tavallista hevosharrastamista minä kuitenkin tarkoitin.


Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...