keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Kaikki tallityypit tahtoo olla jotakin

Vuotiaat varsat näyttävät esimurrosikäisiltä. Ne ovat venähtäneet pituutta (korkeutta), mutta niiden mittasuhteet ovat hassut ja ne tuntuvat olevan pelkkää jalkaa. 3-4 -vuotiaat ovat jo melko lailla täysikasvuisen näköisiä, mutta sitähän ei harjaantumaton silmä näe, että ovat ihan lapsia. Sama homma pätee hevosihmisiin. Me olemme jossain määrin keskenkasvuisia aikuisten kuoressa ja sitä on joskus vaikea huomata ja muistaa. Mutta tämä väite vaatinee vähän avaamista.

Perävalot. Kuva: Erica Lilja 2016

Havahduin tähän tosiasiaan päivänä eräänä, jolloin puhuimme mieheni kanssa työstä. Hän naurahti, että siinä on kyllä puolensa, että työskentelee aikuisten seurassa. Vastasin, että kyllä joo, mutta nuoret ovat aika lailla rehellisiä. Nuorilta voi yleensä kysyä mitä vain ja sitten ne vastaavat melko lailla rehellisesti. Joskus liiankin rehellisesti. Totuuden nimessä, tietenkin. "Joo" on todennäköisesti "ei" ja toisinpäin. On sävyjä. Nuoret osaavat niitä lukea hirveän hyvin toisistaan. Tavallaan nuoret tulkitsevat kaikkea niin kuin yläluokkaiset seurapiirirouvat Jane Austenin kirjoissa. "Kuka sanoi? Ai mitä se teki? Ai kenen kanssa? APUA!" Ehkä se johtuu siitä, ettei ole paljoa muuta tekemistä.

Mutta toki nuorilla on myös se ikävaihe, jolloin ne pyöräyttävät silmänsä ympäri jokaisesta kerrasta, jolloin heitä puhutellaan, ja kääntyvät sitten supattamaan jotain kaverinsa korvaan, mutta nuoret saavat kernaasti olla hiukan ennakkoluuloisia kaikkea kohtaan, koska heidän maailmansa on vielä hiukan pieni. Silti he tykkäävät esittää, että he tietävät asioista enemmän kuin mitä tietävätkään. He nauttivat ihailusta eivätkä kestä kritiikkiä, koska ovat jo lähtökohtaisesti äärettömän kriittisiä itsejään kohtaan. Pitää olla erilainen, mutta ei saa olla outo. Eläimet ja rock-musiikki pelastavat, kun maailma kohtelee kaltoin ja kukaan ei ymmärrä. Kun nuoret viimein siirtyvät aikuisen maailmaan, he aikuistuvat pois tästä "minä vastaan maailma" -ajattelusta huomaamaan, että huomaamattomat silmänliikkeet eivät enää merkitse ja omat tekemiset kiinnostavat enemmän se, miltä näyttetään muiden silmissä. Ihmisille ei enää paukautella asioita totuuden vuoksi vaan asioita jätetään sanomatta, koska jotkut asiat ovat turhia ääneen sanottaviksi. Sopu tulee egoa tärkeämmäksi. Ei tarvitse esiintyä. Ei tarvitse muuttaa maailmaa eikä maailma ole paha ja pientä ihmistä vastaan. Voi olla kaveri kaikille, ei vain bestiksille.

Tai näinhän se menee oppikirjassa. Asiat voivat olla toisin, jos nuoret ovat hevosihmisiä ja jäävät sellaisiksi. Talleilla ei jotenkin oikeasti aikuistuta. Koska hevosten kanssa pitää olla suoraviivainen ja rehellinen ihan niinkuin nuoretkin ovat, hevosihmiset jäävät joskus sosiaalisilta taidoiltaan tällä tapaa keskenkasvuisiksi. Hevoset eivät kauheasti opeta meille ihmisten kanssa toimimisesta, vaikka haluamme kuvitella muuta. Eläimet ovat yleensä vain peilejä omille tunteillemme. Siksi niiden kanssa on helppo ajatella, että vain ne ymmärtävät meitä ja hulluuttamme. Kyllä me kaikki tunnemme jonkun, joka on pirun hyvä hevosten kanssa, mutta ihmisten kanssa sitten, noh, jotain muuta....

Mikä sitten lääkkeeksi aikuistumisprosessiin? Vietetään rohkeasti aikaa myös ihan oikeiden ihmisten kanssa. Hevosihmiset ja hevoset eivät aina ole sitä. Keskenkasvuisen porukan kanssa toimimiseen suosittelen yläasteen opettajan taktiikkaa: kehu, kuuntele, kiitä ja kunnioita. Kaikki haluavat tuntea olevansa tarpeellisia ja ihan oikeita ihmisiä. Jokainen meistä haluaa olla jotain, mutta kaikilla meistä ei ole liian montaa paikkaa, missä voi olla sitä.

perjantai 22. syyskuuta 2017

Seuratoiminta tarvitsee äitejä

Ei pyöri maassa seuratoiminta ilman äitejä. Kuka leipoisi, hoitaisi buffan tai kuskaisi, jos äidit menisivät lakkoon? Äidit ovat lasten lisäksi synnyttäneet maailmaan valtavan määrän aktiivisia seuroja. Pienellä syyllisyystwistillä maustettuna mokkapalat kuorruttuvat  ja pasteijat paistuvat tänäänkin.

Mutta missä vaiheessa äitien velvollisuus lasten seuratoimintaa kohtaan loppuu? Ei kuulkaa koskaan. Voin hyvillä mielin sanoa, että äitini - tai nykyisin ehkä enemmänkin anoppini - on edelleen aktiivisesti mukana seuratoiminnassa, sillä jonkunhan täytyy hoitaa lapsiani, kun minä leivon ratsastuskisojen buffaan, rakennan rataa, korjaan rataa, ratsastan, matkustan, treenaan, suunnittelen ja siivoan. Ilman (iso)äitiä ja (iso)isää panokseni seuratoimintaan olisi täysin olematonta.

Vanhempainvastuu ja osallistumisvelvoite ei vähene. Se saakavalasti laajenee. Ihana kamalaa. Pidän käsiä ristissä, että sen paremmin lapseni kuin lasteni tulevat puolisotkaan eivät koskaan harrasta tätä samaa, sillä ihan sama minkä ikäinen on harrastaja, hevoset on ennen pitkää koko suvun harrastus.

Meidän hevonen. Hän.

perjantai 15. syyskuuta 2017

Vasara ja nauloja - koko rahalla!

- Ja pennut pois tallista, rähisi lapsuusmuistojeni kengittäjä talliin saapuessaan, jos ehti meistä yhdenkään nähdä. Ei ollut puhettakaan, että kengitystä olisi saanut seurata vierestä.
25 vuotta myöhemmin seison hevosen kavio jalkojeni välissä. Toisessa kädessä on naula ja toisessa vasara. Aion lyödä tälle hevoselle kengän jalkaan. Jumankauta!


Juttu julkaistu ensimmäisen kerran Hevoset & Ratsastus -lehdessä 1/2015
Teksti: Anniina Paalanen 
Kuvat: Anniina Paalanen, Erica Lilja ja Alica Lilja  

Vasara ja nauloja - koko rahalla!


Kengityskurssille osallistuminen tuntuu kuin pääsisi osalliseksi salatiedosta, jonka ulkopuolelle on tahtomattaan jäänyt koko elämänsä ajan. Vaikka kahden päivän alkeiskurssi tarjoaa vain pienen makupalan kengityksen maailmasta, sen jälkeen moni asia kengityksessä tuntuu ymmärrettävämmältä ja seppien ammattitaitoa arvostaa vieläkin enemmän.

Harjun oppimiskeskus Virolahden Ravijoella on yksi harvoja hevosalan oppilaitoksia, jotka järjestävät kengityksen alkeiden viikonloppukursseja. Hevostalouden lehtoreiden Harri Ståhlbergin ja Markku Kostiaisen tavoitteena on kahden päivän aikana opettaa 20 hengen ryhmälle kavion anatomiaa ja käytäntöä, jotta kaikki pystyisivät nyt ainakin irrottamaan hevoselta kengän, mutta myös lyömään sen uudelleen paikalleen.

- Yleisin tilanne on se, että hevosen kenkä on irtoamassa tai hevonen on astunut kengän pois jalastaan ja käänne on painautunut kavion pohjaan. Silloin kenkä pitää saada pois, Harri Ståhlberg selittää.
Kurssilaiset nyökyttelevät. Tilanne on monelle tuttu. Kengittäjää ei aina ole ollut mahdollista saada paikalle lyhyellä varoitusajalla. Moni hevosenomistaja huolehtii kengistä edelleen pelkän kaviokoukun ja hokkivääntimen kanssa, ja muu jätetään kengittäjälle. Kengityksen ensiaputaidot – kengän irrottaminen, kengän suoristaminen ja kengän paikalleen lyöminen - olisi kuitenkin hyvä olla jokaisen hevosten kanssa puuhaavan hallussa.

Säteeseen saa koskea

Ratsastuksen alkeiskurssilla kavioiden puhdistus opetellaan luonnollisesti ihan ensimmäisten asioiden joukossa. Ainakin minun ikäluokkani on piirtänyt loputtomasti kuvia kavionpohjasta ja varoittanut uusia hevosenhoitajia sanomalla, ettei sädettä saa turhaan ronklata. Tämä asia on Harjun lehtoreille tuttua. Tyypillisesti kengityskursseilla ensimmäisenä kavioihin liittyvänä asiana nousee esille vahva uskomus siitä, ettei säteeseen saa koskea.


 - Miettikää, että säteen tehtävä on vaimentaa iskuja. Samalla jokainen askel edistää merkittävästi verenkieroa, Ståhlberg ja Kostianen muistuttavat.
- Ja miettikää, millaisia iskuja säde ottaa vastaan hevosen kulkiessa epätasaisessa maastossa!
Alkaa naurattaa, enkä ole ainoa. Minäkin olen lukenut hevoskirjoista, miten sädettä ei saa tökkiä.
Kuinka paljon olen oikein kuvitellut minussa ja kaviokoukussani olevan voimaa? Joku kertoo, miten häntä nuoruudessaan kiellettiin täysin koskemasta hevosen kavioihin. Kavioihin ei kuitenkaan voi kurkistaa liian usein.
- On tärkeää puhdistaa kaviot aina, kun hevonen on ollut ulkona, oli sitten kysymys ratsastuksesta, tarhaamisesta tai muusta ulkoilusta. Kengässä olevan hevosen kavioihin voi jäädä kiviä tai muuta, ja ne kyllä tekevät astumisesta kivuliasta.

Tunnen piston sydämessäni. Kuinka monta kertaa olen putsannut hevosen kaviot ainoastaan lähtiessäni ratsastamaan? Silloin kavioista on sentään tullut putsattua pois tarhassa sinne jääneet hiekat ja mudat, mutta olenko aina muistanut tarkastaa kaviot maastosta tultuani? Kerran maastolenkillä irrotin kiveä kaviosta autonavaimilla, minkä jälkeen aloin sentään kuljettaa kaviokoukkua taskussani. Silti kavionpuhdistus on talliin tultua jäänyt luvattoman monta kertaa.

En ole salatiedon äärellä, mutta nyt silmiäni avataan toden teolla. On pakko myöntää, että sekä hevosenhoitoon että kengitykseen liittyy paljon pinttyneitä tapoja, uskomuksia ja mielikuvia, joilla ei välttämättä ole todellisuuspohjaa. Vuosien amatöörikokemuksella sitä vain toimii eikä enää kyseenalaista omaa toimintaansa.

Kengitystä paperilla: kotkauksen avaaminen ja vääntyneen irtokengän suoristaminen

Välineet kuntoon

Hevosen puhtaat jalat ovat myös kunnioitusta kengittäjän välineitä kohtaan. Pelkästään kengän irrotukseen ja kiinnilyömiseen tarvittavista kunnollisista välineistä saa maksaa miltei 300 euroa. Aika harva lähtisi irrottamaan omilla välineillään kenkiä kavioista, joita ei ole edes vähän pessyt ja putsannut. Kura, muta ja lika kun eivät varsinaisesti auta pitämään välineitä terävinä.


Yksi tekee, toinen neuvoo ja lehtori Markku Koistiainen vahtii.

Myönnän, että vaikka olen usein mielestäni ajatellut kengittäjää, vasta hokkien ruuvaaminen oman hevosen mutaisiin jalkoihin huonoilla välineillä pimeänä marraskuun iltana huonossa valaistuksessa sai minut huolehtimaan hevosen jalkojen puhtaudesta ennen kengittäjän saapumista. Minulla ei kuitenkaan ole aina ollut mahdollisuutta olla tallilla kengittäjän saapuessa tai hakea hevosta sisään useampaa tuntia ennen kengitystä, jotta sen kaviot ehtisivät sulaa. Jäisiä kavioita on kuitenkin miltei mahdoton vuolla. Kerran kengittäjä soitti, että olen pahoillani, kengitys ei onnistu, koska hän joutui hakemaan hevosen pakkastarhasta.

Sen verran olen yrittänyt olla avuksi, että joskus olen suojannut hevoseni kengättömän kavion vauvan kertakäyttövaipalla ja ilmastointiteipillä, jotta se kestäisi vähän paremmin odotella kengittäjän saapumista. Silloin minusta tuntui, että kengittäjä oli lähinnä huvittunut yrityksestäni suojata kaviota, mutta eipä kai hän kehdannut olla kiittämättäkään. Ståhlberg ja Kostiainen eivät täysin tyrmää toimintaani.
- Mahdollisuuksien mukaan kavio kannattaa kyllä suojata, jos hevonen on vietävä jaloittelemaan ilman irronnutta kenkää. Se voi säästä kaviota melkoisesti.

Kengitysväli on yksilöllinen asia

- Kengitys on aina hevosen kavion luonnollisen rakenteen jatke eikä kengityksellä ole tarkoituksenmukaista yrittää muuttaa tätä rakennetta, Ståhlberg selittää.
- Jos kengitys ei kunnioita tätä, ongelmat siirtyvät kaviosta jonnekin muualle.

Lehtori Harri Ståhlberg näyttää, miten kengityksen tulee aina olla hevosen kavion luonnollisen rakenteen jatke.
Tuntuu loogiselta. Erityiskengityksille on kyllä paikkansa, mutta varsinaiset rakennekorjaukset voidaan tehdä vain pikku varsojen jalkoihin. Aikuinen hevonen on mitä on.
- Kengitysväli on jokaisella hevosella yksilöllinen ja paras mittari sille on silmä. Kengitysten välillä kavion kulma ei saisi käytännössä muuttua, Kostiainen sanoo.
- Mitä enemmän hevonen liikkuu, sitä parempi on kavion verenkierto ja sitä enemmän kavio kasvaa. Tämän voi huomata erityisesti kesäisin, jolloin laiduntavat hevoset voivat kävellä useita kymmeniä kilometrejä päivässä.

Kengitysvälin aikana kavion kulma muuttuu siksi, että kavion kanta kuluu enemmän kuin kavion kärki. Tämä tekee kavioista pitkät ja suksimaiset. Se, että kengät pysyvät hevosen jaloissa tai ne eivät ole kuluneet ei tarkoita, etteikö hevosta tarvitsisi kengittää uudelleen. Pitkä kengitysväli säästää omistajan rahoja ehkä jonkun kengityksen hinnan vuodessa, mutta hevosen kannalta se ei ole hyvä asia.
- Hevosen kengitys on aina hevosen kengitystä ja se pitää hoitaa ajallaan. Sillä ei pitäisi olla mitään merkitystä, onko hevonen ratsu vai ravuri, vähäisessä työssä vai raskaassa työssä.

Kengitystyön ytimessä

Mitä hevosenomistajan sitten täytyy tietää, kun hän aikoo lyödä irronneen kengän takaisin? On välineitä, joilla kotkaukset avataan, kenkä irrotetaan ja kavio ja kenkä putsataan. Sitten pitää tietää, minkä kokoisia nauloja käytetään ja kummin päin ne lyödään kavioon.
- Muistakaa, että se 600kg kyllä ilmoittaa aika nopeasti, jos naula menee väärin, opettajat varoittavat pilke silmäkulmassa oppilaiden tutustuessa naulojen muotoihin.
Naulat lyödään kiinni, käännetään ja katkaistaan. Katkaistun naulan alle raspataan raspilla pieni kohta, johon naula kotkaamalla kiinnitetään. Siinä se. Helppoa! Ei minkäänlaista salatiedettä! Paitsi että kun vastassa on varsinainen opetusmestarihevonen, se tietää, milloin kengitysoppilas epäröi. Ja pienellä heilautuksella siirtää jalan oppilaan sylistä itselleen. On vaikeaa olla nopea, kun ei ole kokemusta, todetaan useammankin hevosen jalkojen juuresta. Ja kuumakin tulee. Kengitysasennossa operoinnin tuntee pakaroissaan ja reisissään: kuin olisi ratsastanut kenttäistunnassa tuntitolkulla! Kuinka monta hevosta kengittäjä oikein jaksaa painaa päivässä?
- Sehän riippuu aina hevosista, ammattilaiset vastaavat.
- Jotkut hevoset eivät ole niin mukavia kengittää kuin omistajat uskovat tai kengittäjälle kertovat. Silloin aikaa menee enemmän ja aikatauluissa on vaikea pysyä.
No niin. Siinä taitaa olla syy siihen, että ”kengittäjät eivät koskaan tule ajallaan”, mitä niin monien kuulee valittavan. Kengittäjän työtä helpottaisi, jos omistajat pyrkisivät kouluttamaan hevosiaan kengitystilanteeseen ennen kengittäjän saapumista tai ainakin kertoisivat, millaisesta yksilöstä on kyse. Silloin kengittäjä saisi keskittyä itse kengitystyöhön hevoskoulutuksen sijaan. Tai osaisi edes varata aikaa riittävästi.
- Hevosen totuttaminen ei vaadi omistajalta isoja asioita: nostellaan jalkoja ja pidetään niitä ylhäällä päivä päivältä pikkaisen kauemmin.

Kotiläksyjen pariin

Päivä kengityskurssin jälkeen operoin kengänirrotuksen kanssa kotioloissa. En saa naulasta otetta ja kaipaan puhtaita ja putsattuja kavioita, joita en kehtaa valvovan silmän alla ryhtyä puunaamaan. Lopulta kokenut kengittäjä irrottaa kengän vauhdikkaasti ja minä saan todeta, että ammattilaisilla on ammattilaisten konstit.

Kurssille osallistunut Mira Kyynäräinen sen sijaan pääsi treenaamaan oppeja kotioloissa heti pari päivää kurssin jälkeen.
- Vasen takakenkä oli ulkoreunasta irti ja sisäreunasta taas kaikki naulat olivat kiinni, Mira kertoi.
- Kengän irrottaminen ja takaisinlyöminen onnistui hyvin, vaikka kavio oli kasvanut melkoisesti ja parit lohkeamatkin löytyi. Tässä oli iso ero juuri opittuun, sillä kaikki kurssin hevoset olivat enemmän tai vähemmän juuri kengitettyjä ja kaviot juuri vuoltuja. Nyt en saanut lyötyä kenkää vanhoihin reikiin, sillä lohkeamat ja kasvanut kavio estivät sen, Mira pohti.
Tilanne oli siis juuri niin autenttinen, kuin se yleensä on.
- Soitin tietenkin myös omalle kengittäjälle. Kun kerroin nakutelleeni kengän takaisin, kengittäjäni kuulosti tyytyväiseltä ja kehotti minua vielä harjoituksen vuoksi ottamaan kaikki kengät irti ennen kun hän saapuu loppuviikosta paikalle... ihan kuulemma treenin vuoksi!
Kurssin päätteeksi kurssilaisille jaettiin kurssitodistukset. Niissä kerrotaan, että kurssin tavoitteena on ”tutustua kavion rakenteeseen, kavion perushoitoon ja kengityksen perusteisiin”. Tavoitteen voidaan katsoa toteutuneen sillä kengitys tuntuu piirun verran enemmän tavallisten kuolevaisten hommalta. Silti kukaan ei ole seppä sen paremmin syntyessään kuin yhden viikonloppukurssin jälkeen. Itsevarmuutta kuitenkin lisää tieto siitä, että uskaltaisi tarvittaessa tarttua toimeen. Tai ainakin osallistua kurssille vuoden päästä uudelleen.

 Hevosenomistajan muistilista



  1. Totuta hevonen seisomaan paikallaan.
  2. Ole totuudenmukainen hevosesi kengityskäyttäytymisestä.
  3. Huolehdi hevonen talvella sisään hyvissä ajoin ennen kengittäjän tuloa, jotta kaviot ehtivät sulaa.
  4. Hyvä valaistus helpottaa kengittäjän työtä.
  5. Muista, että kohtuuton kura ja lika hevosen jaloissa tylsistyttävät kengittäjän työvälineitä.
  6. Jos et saa irtokenkää itse paikalleen, pyri suojaamaan paljasta kaviota ylimääräisiltä lohkeamisilta ennen kengittäjän tuloa.



Kengän irrottamiseen ja takaisinlyömiseen tarvitaan seuraavat välineet, järjestyksessä vasemmalta oikealle: 1. kotkauksen avausrauta, 2. nahkanuija, 3. irrotuspihdit, 4. vasara, 5. nauloja, 6. katkaisupihdit, 7. raspi ja 8. kotkauspihdit. Yllä 9. teräsharja kavionpohjan ja kengän puhdistusta varten. Hyvälaatuisen välineistön hinnaksi tulee noin 300 euroa.

perjantai 8. syyskuuta 2017

Millainen jalustimen pitää olla

En ole koskaan jäänyt jalustimeen kiinni jalastani. Minulla on ollut vuosikaudet käytössäni nivelletyt turvalajustimet ja koulusatulassa jotkut ihan perusjalustimet. Ostin ne aikoinaan tallikaverilta käytettynä kolmellakympillä.

Minulta ei lähde jalustimet kovin helpolla pois jalasta. Yleensä jos näin käy, se tapahtuu koulusatulan kanssa, jos tarraan yhtäkkiä ja väsyneenä polvilla kiinni satulaan ja nilkka nousee sen myötä ylös. Estasatulan kanssa paino on lähes koko ajan jalustimilla. Ei tällä elopainolla jalka sieltä juuri minnekään lipsu varsinkin, kun pidän jalustimen jalassa enkä varvistele sen kanssa.

Eri asia on tietysti se, jos joku asia on muotia. Silti huomaan, että minua ärsyttää niin turvavälineiden kuin lastentarvikkeidenkin kanssa se, että muotia myydään turvallisuudella. Minun mielestäni jalustimen pitää olla ainoastaan oikean kokoinen, riittävän painava ja siinä pitää olla hyvä jalustinkumi. Ne yleensä riittävät pitämään jalan jalustimessa, kun paino vain varataan jalustimien varaan.

Aikoinaan minun neuvottiin, että tätä harjoitellaan laukkaamalla kunnollisessa kevyessä istunnassa. Näiden kahden kuvan välillä olen laukannut aika paljon, ehkä eronkin huomaa? On muuten hauska yhteensattuma, että nämä kuvat on otettu tismalleen samassa paikassa.

Kuva: Sami Nyyssönen 2017
Kuva: Suvi Majuri 2009

torstai 7. syyskuuta 2017

Kenttäpostia 16

Hei pitkästä aikaa!

Tiesittekö, että ihmiset voivat loputtomiin ihastella meissä hevosissa sellaisia asioita, että ei voi muuta kuin heilutella päätä sitä lässytystä kuunnellessaan? Esimerkiksi tuon naisen mielestä on kauhean hauskaa, että minulla on aina pissahätä, kun tulen kotiin. Se jaksaa ihastella ja lässyttää kerta toisensa jälkeen sitä, ja selitellä muille ihmisille. "Katsokaa, se pissaa". Ihan kuin se ei olisi ikinä nähnyt, miten hevonen kusee. Mutta sellaisia ihmiset kai ovat kaikki: jotenkin niille on hirvittävän lajityypillistä puhua meille kuin vauvoille, vaikka niillä on ihan omatkin vauvat. Minun ihmiselläni on niitä kaksi: toinen haluaa yleensä seisoa selässäni ja toinen leikkiä poliisia.

Meille kävi kesällä pieni onnettomuus, kun kävelin vahingossa tuon naisen yli. En edes oikeastaan tiennyt, miksi sen piti mennä pyörimään jalkoihini, mutta nyt se pitää hirvittävän tiukkaa linjaa siitä, että kävelen aina sen vierellä. Minun mielestäni se voisi hyvin kävellä edessäni, kun sen silmät kerran ovat eteenpäin suunnatut. Onnettomuuden jälkeen minullakin oli vähän lomaa, kun tuo nainen ei sitten pystynyt ratsastamaan kunnolla.

Tämä kesä on mennyt aika hujauksessa. Sain lomalla kivan mahan. Meidän olisi kuulemma pitänyt käydä enemmänkin kilpailemassa, mutta eihän tuo nainen tuolla rikkinäisellä jalallaan pystynyt ratsastamaan. Pari viikkoa sitten olimme kyllä treenaamassa tässä lyhyen matkan päässä ja minä menin kuin tuulispää! Osa tehtävistä oli kuulemma niin vaikeita, ettei niitä vielä kilpailuissa mentäisi esittämään. Olin hurjan ylpeä itsestäni, mutta sitten ne päättivät yhtäkkiä laittaa ihan pieniä risuja eteeni. Ajattelin, että aukovat päitänsä enkä hypännyt.

Nainen meni sitten itse. Sitten se taas valitti sitä jalkaansa, mutta kyllä minun itsetuntoni sai moisesta kovemman kolauksen!

Muuten kaikki on täällä hyvin. Kisoja ei kuulemma ole enää tiedossa, mutta jostain leiristä tuo nainen on puhunut.

Päde 









Kuvat: Erica Lilja 2017

tiistai 5. syyskuuta 2017

Helvetin hieno matka

Eteläkarjalaisuus on minun mielestäni iloluontoisuuteen naamioitua synkkyyttä; ollaan hauskoja, sarkastisia, puheliaita ja itseironisia ja silti samaan aikaan masennukseen taipuvaisia. Olen mielestäni erittäin hyvä esimerkki rotuni edustajista. Nauran, vaikka tekisi mieli itkeä. Puhun paljon ja kiroilenkin. Suosikkejani ovat uskonnolliset ilmaisut, kuten saatana, helvetti ja perkele.

Kun aloitin ensimmäisessä työssäni opettajana, äitini muistutti, että ymmärräthän, ettet voi opettajana kiroilla. Olen tosiaan aina ollut kielenkäytöltäni rikas ja myös erittäin hyvä sinkauttelemaan kirosanoja. Elämä on toki tässä hionut pahimpia pintoja ja osaan toki noin lähtökohtaisesti olla siivota suuni. Vaikka olen 38 vuotta yrittänyt, minä silti valvon liikaa, kiroilen ja kotini on kaaoksessa.

Kerroin joitain vuosia sitten, miten lipsautin suustani perkeleen, kun Tintti meinasi kieltää maastoesteelle. Kirosanaa enemmän minua nolotti se, että tämä tapahtui rippileirillä, jossa olin teologina, ja suoritusta oli katsomassa rippileiriläinen. Melkein siitä jotain opin, mutta vielä enemmän nolotti viime viikonloppuna se, että Harjun kenttäkisoissa tahmeasti liikkunut Päde rysäytti esteradan ensimmäisestä esteestä ohi ja minulta lipsahti pelkästä hämmästyksestä perkele. Kielletty sana.

Kun otimme vielä toisenkin kiellon, oli aika raahautua tuomaritornin kautta jaboille ja todeta, että tulipa tehtyä helvetin hieno matka. Lupaan olla fiksumpi seuraavalla kerralla. Aikuinen ihminen. Äitikin vielä. Ja opettaja. Ihmisparka, syntinen, saatana kurja, sanoisi Aleksis Kivikin.

No prkl! Kuva: Ellikki


Mikä on, kun ei jalat nouse? Kuva: Ida Turunen

Kiipee, kiipee, kunnes ei enää pysty. Sinun matkasi päättyy tähän. Kuva: Ellikki


torstai 31. elokuuta 2017

Yhtenä aamuna

Sataa ja sumuttaa. Kello on vähän yli aamusyötön ja olen tallin pihassa. Vaihdan piilolinssejä päähäni autossa, koska siinä on paras valo. Meikkipussi jää odottamaan pelkääjän paikalle sitä, että olen ratsastanut ja käynyt suihkussa ja olen valmis menemään töihin.

On jännä, miten paljon toinen auto helpottaa elämää. Olimme pitkään sitä mieltä, että  yhdellä pärjää, se on vain asennekysymys. Nyt kuitenkin tajuaa, miten paljon elämä on helpottunut, kun pääsee kulkemaan ilman jatkuvaa aikatauluttamista siitä, kumpi vie lapset, kumpi hakee ja kuka heittää ja kenet. Auto lisää autonomiaa. Toisaalta se on vähän kuin maneesi: ilmankin pärjää, mutta on se mukavampi käyttää sadetakkia matkalla maneesiin kuin ratsastaessaan. Mukavuudenhalua ja helppoutta parjataan ihan liikaa.

Hevonen on yltä päältä purussa, mutta hyvähän tuo, että makaa pitkällään. Se on selvästi aamuhevosia, sillä siitä on mukava päästä töihin ani varhain. Kaikista hankalin aika on iltapäiväsyötön jälkeen. Kai sekin ajattelee, ettei ruuhka-aikaan kannata tunkea minnekään. Aika harvoin me olemmekaan liikkeellä välillä 17-20. Se on se aika, jolloin lapsettomat ratsasastavat, kun voivat tulla suoraan töistä. Jos minä tulisin silloin, en näkisi lapsiani hereillä ollenkaan.

Totean jälleen, että softshell-takki on idiootein keksintö ratsastusvaatteeksi ja jätän takin talliin. Ohuessa sumusateessa fleece pelittää ihan hyvin. Sadetakissa tulisi hiki. Maneesissa vasta tulisikin hiki, joten antaa olla, kastutaan sitten. Päde on samaa mieltä. Maneesin nurkalla se silti päättää haluta tutkia sen nurkan, missä se on nähnyt mörköjä viime aikoina. Se on jännä hevonen. Uteliaisuus voittaa pelon aina lopulta.

Kun olen vienyt hevosen tarhaan, menen itse suihkuun. Mietin, että menipä aamu mukavasti. Olen märkä ja hikinen, mutta tunnen valtavaa iloa siitä, että pääsen suihkuun. Märät ja hiostuneet vaatteet myttyyn lattialle. Nostaisin ne siitä autoon kuivumaan. Lämmin suihku. Shampoon tuoksu sekoittuneena aamutallin ja satulasaippuan aromeihin antaa taas vähän erilaisen kokemuksen hajuaistille. Tästä tulee hyvä päivä.

Olo on ihana, kunnes huomaan, että minulla ei ole mukanani vaihtoalushousuja.

perjantai 25. elokuuta 2017

Näkymättömät

Mitä suurempi on yhteisö, sitä varmemmin mukana on niitä, joiden olemassaolo sivuutetaan. Eniten näkymättömiä on ikäryhmässä murrosikäiset. Me aikuiset kyllä huomaamme pikkulapset, mutta teinit me haluamme sysätä pois mielestä aikuistumaan jonnekin. Että tulkaa takaisin sitten, kun osaatte tervehtiä oikein ja käyttäytyä niin kuin me aikuiset.

Uskokaa tai älkää, ympärillämme elää valtava joukko nuoria, jotka eivät tulee koskaan nähdyiksi arjessa. Vanhemmat ovat koko ajan jossain, koulussa heitä vain käskytetään ja komennetaan. Tallilla heitä ei ole kukaan aikuinen koskaan kohottanut vertaisekseen ja ottanut mukaan, vaikka heillä olisi osaamista vaikka miten paljon. Nämä nuoret eivät tervehdi aikuisia, koska kukaan ei koskaan tervehdi heitä. He kertovat mielipiteensä vain ikätovereilleen tai netissä, koska kukaan ei ole koskaan missään muualla kysynyt heidän mielipidettään. Heitä pidetään ylimielisinä, kaikkitietävinä, huonostikäyttäytyvinä ja lapsellisina, vaikka kenelläkään arvostelijalla ei ole harmainta hajua siitä, mitä nämä nuoret ajattelevat.

Ja tämän arvostelun teemme me aikuiset, jotka haluamme, että nuoret olisivat aikuisia. Eli millaisia? Minkä mallin me annamme itse aikuisuudesta, jos emme itse tervehdi, emme kysy kuulumisia, emme näe heitä, emme kuule heitä ja silti sanomme heidän olevan ylimielisiä, kaikkitietäviä, huonostikäyttäytyviä ja lapsellisia.

Jos koko kylä kasvattaa, aloita itse näyttämällä esimerkkiä äläkä vain hauku jonkun muun kasvatustyötä. Sano moi. Kysy, mitä kuuluu. Pyydä apua hevoshommiin. Tee nuori näkyväksi. Kysy, miten koulussa menee.

Osallistamalla tehdään osallistuvia ihmisiä. Ihmiset haluavat olla siellä, missä heidän on hyvä olla ja missä heidät hyväksytään.





keskiviikko 23. elokuuta 2017

Satulahuovan valinta on kuin puolisoa etsisi

Yhteistyössä Back on Track

Mistä tietää, että satulahuopa on hyvä? Peruskriteerit ovat olemassa, mutta yksi on varmaa: kimaltava ja korea, muodinmukainen ulkonäkö ei voi olla niistä tärkein. Kuinka monta kertaa meistä jokainen onkaan pettynyt siihen, että huopa on oikeasti vain kallis näyttelyesine? Sitten kun löytää hyvän, ei enää kannata säätää muiden kanssa.

Hyvä satulahuopa seisoo omilla jaloillaan ja kestää pesua. Se on suunniteltu käytettävyys ja muotoilu edellä. Se sopii satulaan täydellisesti. Sen pitää kestää kuurausta ja sen pitää pysyä paikallaan. Toiset meistä jaksavat olla kokeilunhaluisia, mutta uskoakseni lopulta meistä kaikista on turhauttavaa testata huopia ja valmistautua pettymyksiin, jotka vain vievät ajan ja rahat. Perustoimivuus on satulahuopasuhteessa tärkeintä. Kun satulahuopa antaa tilaa eikä hankaa, se on se oikea. Sen kanssa on hyvä olla, vaikka ilotulitusta ei näy eikä kukaan huokaile kateudesta sen nähdessään.

Jos hankit liian korean huovan, se voi viedä sinulta mielenterveyden. Saatat alkaa jopa pelätä jonkun varastavan sen. Pesut menevät hankaliksi, koska pinnat ja sisukset nyppyyntyvät ja nuhjaantuvat tai materiaalit eivät kestä kunnon pesua. Pehmeä sisus vanuttuu ja liikkuu. Puhtaasti ulkonäköperustein valittu menee turhan nopeasti pois muodista ja alkaa näyttää vanhalta. Tyhmintä on sekin, että säästät kallista huopaa vain pyhätarkoituksiin. Kannattaako sellaisesta maksaa sataa euroa? Moiset rahat kannattaa enemmin sijoittaa arkikäyttöön.

Sinulle oikeassa satulahuovassa saattaa joskus olla tekninen ominaisuus, johon joku muu ei usko. Ei siitä kannata välittää, tehkööt muut omiensa kanssa mitä haluavat. Sinä tiedät, että olet löytänyt sen oikean. Hyvää satulahuopaa ei kannata vaihtaa kuin puhtaaseen samanlaiseen.

Hyvässä huovassa on karvoja juuri oikeassa kohdassa.

Hyvä satulahuopa seisoo omilla jaloillaan. Tikkaus on tiiviis, minkä huomaa siitä, että huopa on painava.

Hyvä satulahuopa kestää käyttöä ja pesuja. Vasemmalla upouusi ja puhdas; oikealla puoli vuotta lähes ainoana käytössä ollut ja kuvanottohetkellä likainen huopa.
Hyvä huopa pitää muotonsa ja jättää selkärangalle tilaa. Vastinhihnoille on kaksi kujaa.



Lue Back on Track -tuotteissa käytetyn funktionaalisen kankaan lämpöä heijastavista ominaisuuksista täältä. 
Tekstissä esitetty huopa on Back on Trackin koulumallinen satulahuopa. Muita en enää hanki.

tiistai 22. elokuuta 2017

Harmonian elementit

Kun määrittelee itsensä jonkunlaiseksi, tästä identiteetistä voi olla vaikea räpistellä eroon. Kieli- ja matikkapäät ovat klassisia, mutta samaa pätee harrastuksiin. Kun ei pidä itseään ballerinana, on lähes mahdotonta kuvitella tekevänsä mitään balettiin liittyvää. Ratsastajat luokittelevat itsensä alta nanosekunnin eikä siinä olen koskaan kyse vain ratsastamisesta. On kyse asenteesta ja tavasta toteuttaa itseään hevosharrastajana.

Samalla kun määrittää itsensä, tulee määritelleeksi myös muut. Jos en pidä itseäni "ihmisenä, joka harrastaa voimistelua", olen luonnollisesti muodostanut päässäni käsityksen ihmisistä, jotka harrastavat sekä tehnyt mielessäni eron itseni ja heidän välille. Sen ei tarvitse olla arvottavaa, mutta loukkaantumisen vaara on aina olemassa. Muistan, kun tulin nykyiseen työpaikkaani. Kollega kysyi, tulinko opinto-ohjaajaksi vai liikunnanopettajaksi. Kuultuaan vastauksen, hän huudahti iloisesti, että "tietenkin, ethän sä näytä yhtään liikunnanmaikalta."

Kun sanon, mitä olen, sanon myös sen, mitä en ole. Aina kyse ei ole tekemisestä, vaan olemisesta. Viikottain kuulee ihmisten aloittavan lauseensa "mä olen niitä ihmisiä, jotka..." Mitä meistä kertoo se, että olemme niitä ihmisiä, jotka tykkäävät mankeloiduista lakanoista tai niitä ihmisiä, jotka eivät voi olla paikallaan? Ehkä sen, että jollain tapaa haluamme liittyä tällaisten ihmisten joukkoon. Koemme tarvetta laumaantua. Poikkeuksetta sanomme olevamme "niitä ihmisiä" vain, jos siinä on meistä jotain hienoa tai haluamme vapauttaa itsemme vastuusta.

Minä en ole koskaan pitänyt itseäni "sellaisena ihmisenä, joka harrastaa joogaa". Minun ajatuksissani joogaajat ovat harmonisia, seesteisiä, notkeita, maltillisia ja tästä syystä rytmiltään hiukan hitaita. Minä en ole mielestäni niitä ihmisiä, jotka voivat maata selällään kuuntelemassa hengitystään tai eivät häiriinny, kun ohjaaja taivuttaa heitä kaksinkerroin ja heiltä pääse siinä samalla pari tuhnupierua, mutta hengityksen tasaisuus ei purkaudu nauruna.

Olen hervoton, hektinen ja täysin keskenkasvuinen enkä taivu mitenkään enkä mihinkään paitsi joustamaan periaatteistani. Nyt yritän joogaa, kun sitä kerran työpaikalla kätevästi järjestetään. Toivottavasti osaan käyttäytyä enkä pilaa muiden harmoniaa.

http://fi.mlp.wikia.com/wiki/Harmonian_elementit

sunnuntai 20. elokuuta 2017

Pelko on aina yhteinen

En ole ollut koskaan shampoopesijä enkä showshinen suurkuluttaja. En puutu hevoseni jouhiin juuri koskaan enkä osta joka kuukausi uutta valjassaippuaa, koska entinen kuluu loppuun. Silti minullakin on periaatteeni ja pakkomielteeni, koska meillä kaikilla on. Olen fakkitunut "vähintään tunti päivässä jotain liikuntaa" -ajatteluun. Jos aikani on rajallinen, lähden ratsastamaan hevosella, jonka kankun päällä on likaa sen sijaan, että käyttäisin rajallista aikaa putsaamiseen. Mieluummin vartti enemmän liikettä. On muuten sangen vapauttavaa sopia ratsastustreffit jonkun toisen aikarajoitteisen kanssa, koska silloin yleensä ollaan yleensä hevosen selässä alle vartissa siitä, kun saavutaan tallille.

Liike ei aina tarkoita hikipäistä työntekoa, mutta seisontapäiviä en noin periaatteessa suosi. Hevonen ei niitä tarvitse, vaikka omistaja tarvitseekin. Minulle on opetettu, että metsäkävely on hevoselle hermolepoa ja käy vapaapäivästä ja tämän olen sisäistänyt. Päden viikko-ohjelmassa ei varsinaisesti ole suunniteltuja seisontapäiviä, mutta sitten vain tulee näitä päiviä, kuten tänään: tuttavaperheen lasten synttärikutsuilla venyy. Ilta alkaa hämärtyä. En vain jaksa lähteä tallille. Lapset toivovat, että jäisin kotiin lukemaan iltasatua. Joudun muistuttamaan itseäni, ettei hevonen kaipaa minua, kotona olo on tärkempää. Samaan aikaan mielessä jyskyttää, että laiminlyön hevoseni liikutuksen. Lasken viikon ohjelmaa yhteen kuin laihduttaja kaloreita rauhoittaakseni kolkuttavaa omatuntoa. Onko tämän viikon liikunnallinen saldo plussan puolella, onhan? Tiedän, että huomenna kärsin seisottamisen seuraukset, koska läpiratsastukseen menee vähän enemmän aikaa. No, itselleen pitää olla armollinen. Tässä kukaan kuole, vaikka kaikkea ei tehdä oppikirjan mukaan. Kokopäivätarhaus ja iltalaiduntava hevonen auttavat minua pyhittämään lepopäivän, jonka tarvitsen.

Ja mikä se oppikirja sitten on? Ei sitä mihinkään ole kirjoitettu, mutta se on tapa, joka minun mielestäni on oikein. Tapa, jolla olen oppinut ehkäisemään kaikkea sitä, mitä hevoseni kohdalla pelkään: lihasjumeja, jännevammoja, selkäkipuja, vatsavaivoja, liikakiloja, heikkoa ratsastettavuutta, tippuvia lihaksia, kipeää suuta... Ja kaikki me hevosihmiset pelkäämme näitä tismalleen samoja asioita, mutta vain hoidamme niitä eri tavoin.

Räikeimmillään se tarkoittaa sitä, että kun yksi jättää kannukset laittamatta, toinen vuoraa hevosensa kyljet rissasuojilla, jotta niihin ei tule kannuksista verijälkiä. Kumpikin ehkäisee samaa asiaa. Kumpikin haluaa hevoselleen hyvää. Kumpikaan ei halua satuttaa.

Kuva: Erica Lilja 2016



keskiviikko 9. elokuuta 2017

Punooko hevonen juonia?

Kyra sanoo kirjassaan Kyra ja ratsastuksen taito (WSOY) osuvasti, ettei hevonen käytä koko päiväänsä karsinassa sen miettimiseen, miten se voisi olla ihmiselle hankala. Hevonen elää hetkessä. Koska me ihmiset olemme niitä, jotka punomme juonia ja keksimme ilkeyksiä, meidän on helppo ajatella hevostenkin tekevän niin. Siitä kirotusta inhimillistämistähän siinä on kyse. Hevonen ei kuitenkaan ole ihminen.

Päde on ihan älyttömän skarppi silloin, kun hypätään esteitä tai maastoillaan, mutta kentällä pakoreaktiot aina välillä yllättävät kouluratsastajan. Päden pää pyörii sitä enemmän, mitä tylsemmältä puurtaminen siitä tuntuu. Tämä on tietysti seurausta puutteellisesta ratsastustaidostani; Päde ei selvästikään keskity silloin minuun eikä etenkään tehtävään, jota haluan suorittaa. Silti aina välillä tuntuu, että se keksii mörköjä puskiin ihan vain välttääkseen työnteon. Pakenee paikalta. Se on ärsyttävää.

Ensimmäisen yhteisen vuotemme aikana Päden keskittymiskyky on onneksi parantunut tosi paljon, mutta minkäs Päde luonteelleen mahtaa. Se on luonteeltaan tarkkailija ennemmin kuin rauhallinen keskittyjä. Tämän päälle minä olen itsekin sitä tyyppiä, jonka ajatukset karkailevat ja jonka on vaikea ylläpitää keskittymistä tylsissä jutuissa (lue: kouluratsastuksessa), joten siellä me sitten keekotamme yhdessä. Ihmisenä vastuu on kuitenkin minun ja minä voin tehdä tietoisesti keskittymiselleni jotain. Voin päättää ratsastaa hevostani keskittyneemmin ja onnistuakin siinä, mutta hevostani en saa muutettua kokonaan toisenlaiseksi. Olen tullut siihen tulokseen, että jos Päde hetkellisesti keskittyy tehtävään niin suuresti, että se unohtaa keskittyä ulkomaailmaan, se saattaa säikähtää ihan vain sitä. Saaliseläimen on vaarallista menettää ajan- ja paikantaju. Sellaisessa tilanteessa pitää tietysti yrittää paeta paikalta entistä lujempaa ja yllättävämmin.

Voihan olla, että sen keskittyneen pohkeenväistön aikana kentän laidalle ilmestyi itse Saatana. Joku esi-isistä ei jäänyt henkiin, koska keskittyi liikaa sivuttaisaskelten kaltaisiin turhuuksiin.

Tarkkailijat.
Kuva: Zelda Rantala 2016

Pakenijat.
Kuva: Erica Lilja 2016

perjantai 4. elokuuta 2017

Akti

Ihmisen ei tarvitse olla huippuratsastaja päätyäkseen ratsastamaan toisen ihmisen hevosta. Luonnollisesti ensin täytyy tuntea se ihminen, jonka hevosta voisi kuvitella liikuttavansa. Mutta sitten pitäkin olla varovainen: "voinko ratsastaa hevostasi" voi olla liian nopeasti esitettynä samanlainen kysymys, kuin jos tiedustelisit keneltä tahansa, että mennäänkö sänkyyn. Ole tahdikas. Anna toisen tehdä aloite etenkin, jos halu ja tarve näyttää olevan yksin sinun! Esimerkki tilanteesta, joissa ehdotuksia ei tehdä on esimerkiksi se,  jos ihminen itkee hevosensa selässä sitä, että ratsastus ei suju.

Suurin osa hevosihmisistä ymmärtää, miten tärkeä oma hevonen voi olla. Hevonen ei saa olla sinullekaan vain yksi muiden joukossa. Sekä parisuhteeseen että hevoskaupoille toki lähdetään akti mielessä, mutta molemmissa se vuosien varrella muuttuu vain yhdeksi - tosin hyvin tärkeäksi, mutta vain yhdeksi - tekijäksi muiden joukossa. Ei siis kannata lähteä liikkeelle henkseleitä paukutellen ja uhoten, että teet hevosenomistajalle palveluksen suorittamalla aktin hänen hevosensa kanssa. Toisen ihmisen hevosella ratsastaminen on luottamustehtävä. Riippuu täysin hevosenomistajasta, mitä sellaista korvaamatonta voit hänelle antaa vastineeksi, mitä hänellä ei itsellään juuri sillä hetkellä ole. Joskus se on raha. Se voi olla myös aika, kokemus tai tietotaito ja pian huomaat, että olet korvaamaton. Yhtä kaikki, se ei ole mainospuhe, jonka voit esittää ensitapaamisella. Etkä voi mennä selän takana rehvastelemaan, miten paljon parempi olet kuin hevosen omistaja, vaikka se olisi miten ilmeistä. 

Avainsana kaikkeen on rakkaus toisen ihmisen hevoseen, ei pelkkä akti. Jos menet akti edellä, paikkasi tuskin on toisen ihmisen hevosen elämässä, tai sitten olet ammattilainen, joka voi odottaa maksua. Hevosen ympärillä kaikki on pelkkää lovee ja pidennettyä esileikkiä. Ja sitten joku päivä omistaja saa koulukisoista yli 60% ja sitten katsellaan yhdessä ilotulitusta.






Kuvat: Tuija-Annika Järvinen

keskiviikko 2. elokuuta 2017

Sankarille Sankaria

Yhteistyössä RaisioAgro




"Hevonen syö heinää ja kauraa", olin sanonut varmasti niin monta kertaa, että lopulta yllätin itsekin itseni selailemalla muita rehuvaihtoehtoja. Oli nimittäin niin, että Päden todettiin tarvitsevan vähän enemmän murua rinnan alle. Elettiin maaliskuuta ja odotettiin kesää. Päde tuntui talven jälkeen siltä, että sen viime kesän hyppyvoimasta oli vain rippeet jäljellä. Kuntokin oli hiukan laskenut ja lihakset tippuneet.

Hylkäsin ajatuksen myslista ja kaikista muista hampaankoloihin jäävistä märistä mössöistä. Heinänkin olen halunnut syöttää Pädelle kuivana, vaikka se viime talven köyhä heinä vaatikin erityisen valkuaislisän syöttämistä. RaisioAgro oli juuri lanseerannut suomenhevosen 110-vuotisjuhlavuoden kunniaksi Sankari-suomenhevosrehun. Kyselin rehusta kokemuksia Suomenhevonen, paras hevonen – Facebook-ryhmässä, mutta aika harvalla se tuntui olevan vielä silloin käytössä, joten otin sähköpostilla yhteyttä suoraan RaisioAgroon.

Päädyin lähettämään heinäanalyysin ja sain paluupostina useamman erilaisen laskelman Pädelle sopivasta ruokinnasta. Tuntui hyvältä, ettei muiden valmistajien rehuja dissattu, vaan minulle pyrittiin tarjotamaan ratkaisua ongelmaan. Tilasin kokeilueränä kolme säkkiä, vaikka olisin toki voinut tilata pelkästään yhden säkin, koska toimitus oli säkkimäärästä riippumatta ilmainen. Säkit tulivat kotiovellemme muutamassa päivässä.

Litra Sankaria painaa noin 660g

Alkukesästä Päde sai vielä puolet väkirehuistaan kaurana, mutta siirryimme pikku hiljaa kokonaan Sankariin. Jos Sankaria syöttää ainoana rehuna, ei tarvita muita kivennäisiä. Vähän pihinä kuitenkin päätin syöttää vanhat kivennäiset ensin loppuun enkä siksi syöttänyt pelkkää Sankaria.

Alkuun nauratti Sankari-rehun mainoslause, että maistuu nirsommallekin. Näyttäkää nirso suomenhevonen! Päde on kuitenkin ollut vahvasti sitä mieltä, että vienosti omenantuoksuinen pellettirehu on sen suurta herkkua. Jopa niin, että kun se sai kauraa ja sankaria 50:50 –suhteella, se ei välttämättä edes koskenut kauroihin ennen kuin saa Sankaria. Suursyömärilläkin on herkkunsa!

Sankarin energiasta iso osa koostuu hyvistä rasvoista, joiden on osoitettu vähentävän kesäihottumaan liittyviä oireita, joilta me olemme onneksi muutenkin välttyneet. Rasvat ovat kuitenkin hyväksi ja saavat hevosen myös kiiltämään! Sankarissa tärkkelyspitoisuus on niin ikään kauraa alhaisempi, mikä on hyvä juttu, koska hevosen elimistö pystyy pilkkomaan vain rajallisen määrän tärkkelystä, joka pilkkoutumattomana pakkautuu suolistoon, muuttaa suoliston pH:ta ja voi edesauttaa bakteereiden leviämistä.

Omalle sankarilleni on saatu treenin ja ruokinnan hyvällä yhteistyöllä tosi paljon oikeanlaista puhtia, minkä oheiselta videolta varmasti huomaakin. Tällä linjalla jatketaan. Miksei Sankari olisi sille juuri oikea rehu, kun se kerran on juuri suomenhevoselle kehitetty.

Tuotekortin voit lukea täältä: https://shop.raisioagro.com/mimes/Tuotekortit/tk_924641_fi.pdf

Verkkokauppaan pääset tämän linkin kautta https://shop.raisioagro.com





sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Jännittäjä

Olen käynyt musiikkiluokat ja soittanut oboeta musiikkokoulun päättötodistukseen asti. Minulta jäi opiston tutkinnoista tekemättä vain "iso ykkönen". Soitin oboeta 11 vuotta, mikä on todella hassua ottaen huomioon, etten kauheasti pitänyt koko soittimesta. Soitin kyllä ihan mieluusti orkesterissa, mutta muuten kartoin oppilasiltoja ja soolotehtäviä kuin ruttoa. Kädet tärisivät. Laulamisen suhteen oli sama kuvio, vaikka tietysti lauloin kuorossakin aina.

Rakas, kamala oboe.

Jännitys on ollut minulla aina fyysistä. Kädet tärisevät. Lattia pyörii. Päiväkodin juhlasalissa oli aikoinaan vihreät seinät. Katselin niiden pyörimistä ja pidin kiinni hameenhelmoista laulaessani yksin pianon säestyksellä. Se oli kamalaa. Lauloin, koska minun odotettiin laulavan ja koska siskoni olivat olleet aina innokkaita esiintyjiä. Kun jossain vaiheessa keksin, että voin kieltäytyä, aloin myös kapinoida sitä vastaan, että minulta odotetaan mitään. Edelleen minulle paras tapa suorittaa yhtään mitään on se, että kukaan ei puutu tekemiseeni mitenkään. Tietysti maailma ei toimi aina sillä tavalla.

Kaikestä tästä huolimatta olen ollut hyvä hallitsemaan hermojani ja keskittymään. Jännitys on usein silti hyvin fyysistä. Reagoin koko kehollani. Ramppaan vessassa ja saatan voida pahoin. Tunnustan, että kaksi viikkoa sitten noustuani hevosen selkään ennen minun ja Päden ensimmäisten kenttäkisojen maastokoetta, minä oksensin. Ja kyllä, ihan sieltä hevosen selästä. Se ei kuitenkaan estänyt minua suorittamasta rataa keskittyneesti. Pystyn sulkemaan asioita pois mielestäni ja keskittymään suoritukseen heti, kun tilanne on päällä. Minun vain täytyy saada valmistautua suoritukseen. Oboensoittoaikoina fiilis oli ennen jokaista tutkintosuoritusta se, etten uskonunt muistavani, mistä kappale lähtee. En silti ole koskaan erehtynyt enkä ole unohtanut esterataakaan, vaikka viime viikonloppuna Niinisalossa hetkeksi polulta eksyinkin. Estetunneilla isommassa ryhmässä tykkäsin yleensä olla ensimmäinen, joka lähtee suorittamaan tehtävää. Eipä tarvitsisi odotella ja jännittää.

Soittamisen ja ratsastamisen yhdistävä tekijä on se, että aina pitää jatkaa seuraavaan nuottiin ja unohtaa edellisessä tahdissa tehty virhe. Molemmissa voi saada päälle flow´n. Kummassakin tavoite on hipoa täydellistä, mutta ratsastuksessa siihen on paljon vaikeampi päästä. Ratsastuksen suhteen jännittäminen on paremmin hallinnassa, koska adrenaliini auttaa vapautuessaan selviytymään ratsastuksen aiheuttamasta stressitilanteesta. Yhtäkkiä tietää tasan tarkkaan, mitä täytyy tehdä. On kysymys elämästä ja kuolemasta.

Ei silti ole sattumaa, että keho päättää stressitilanteen edessä tyhjentää itsensä. Se valmistautuu taisteluun, jonka jälkeen olo on kuin huumaantuneella.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Adrenaliini

Kuva: Henna Kallionkieli

keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Tätiratsastaja kirmailee Niinisalon kenttäkisoissa

Ei minulla tietysti käynyt mielessä, että etupurkutrailerin kanssa olisi minkäänlaisia ongelmia. Päde käveli kaverin traikkuun ihan tyytyväisenä, matkusti rauhallisesti Niinisaloon ja odotti ulospääsyä nätisti, vaikka traikussa oli vietetty neljä tuntia. Päivä oli lämmin, mutta minulla oli paljon päällä, koska olin huoltoaseman vessassa vaihtanut kisahousut ja -paidan, mutta vetänyt niiden päälle likasuojaksi vielä ulkohousut ja hupparin. Ja koska tiesin käveleväni viikonlopun aikana maastoradan, minulla oli tukevavartiset vaelluskengät. Onneksi oli.

Kaikki kävi ihan järkyttävän nopeasti. Traileri oli sellainen, jossa hevoset sekä lastataan että puretaan perältä, mutta jossa hevoset matkustavat diagonaalisesti peffa menosuuntaan päin. Ulospurkaminen on siis helppoa ja nopeaa, kun hevonen on jo valmiiksi tulossa ulos. Tällä kertaa se olikin sitten yllättävän nopeaa. Itse astuin ulos edeltä, mutta kun Päde sai kavionsa laskusillalle, se hyppäsi. Ja se hyppäsi minua päin. Kaaduin sen jalkoihin ja Päde rynnisti päältäni ulos.

Niin hullua kun se onkin, niin Päden rikoshistorialla tunsin ensin helpotusta siitä, että tallikaveri sai Päden heti kiinni. Vasta sitten tunsin kipua. Päällimmäinen ajatus oli tietysti se, että ollaanko ajettu pitkä matka turhaan. Kun tallikaverit veivät hevosia jaboihin, jäin lastaussillalle istumaan ja puremaan huulta. Vierestä käytiin kysymässä, tarvitsenko apua, mutta vakuutin selviäväni. Könkkäsin hakemaan ensiapulaukusta paukautettavan kylmäpussin ja istuin odottamaan. Totesin, että mitään tuskin on rikki, koska polvi ja nilkka toimivat. Kyllä tästä ehkä vielä kisaviikonloppu tulisi, kunhan selviäisin koulu- ja esteradalle. Selviäisinhän?

"Ihan on paska karsina", tuumaa Päde. Mutta Katjan letit on hienot. Ne tehtiin aamulla klo 05.30. 

Olimme Niinisalossa vähän vaille 11.00 ja minun starttini olisi joskus klo 13.00 aikaan. Jos on Niinisalossa käynyt, niin tietää, että siellä on aika pitkät etäisyydet jabakarsinoiden luota koulu- ja estratsastuskentille, jotka ovat varuskunta-alueella. Sinne taas ei saa mennä autolla. Ei siis ollut muuta vaihtoehtoa kuin nilkuttaa kilpailupaikkojen vieressä sijaitsevalle kanslialle ilmoittautumaan ja tarkastuttamaan kypärää ja turvaliiviä. En etsiytynyt ensiapupisteelle. Jalka tuntui muljuavan, mutta paättelin sen johtuvan kylmäpussin nesteestä, joka liikkui pussissa. Tai näin ainakin uskottelin itselleni. Kun sain ratsastussaappaan jalkaan, olo tuntui helpottuvan. "No tuossa on kompressio, kylmäähän sinä siihen jo laitoit, ja koho tulee tuolla hevosen selässä", tallikaveri vitsaili. Valmentajani Ulla tsemppasi puhelimella. Mieheni uskoi niin ikään, että huomenna on helpompaa.

Kouluradalla. Kuva: Raisa Mettala
Vähän jälkeen puolen päivän olin Buranan voimalla hevosen selässä ja irvistelin. Koulurata oli osioista tuskallisin, koska keventäminen ei onnistunut eikä adrenaliinista ollut apua. Mutta eipä kukaan kevennystäni kaivannut. Päivä oli lämmin, Päde hiukan tahmea ja kaikki energiani meni kivun hallitsemiseen. Enpä ehtinyt kummemmin jännittää. Koulurata oli itselleni melkoinen pettymys, mutta ainakin tiesin edenneni askeleen pidemmälle kisassa. Muutaman tunnin tauko sen jälkeen tuli tarpeeseen, mutta sen aikana piti jälleen kävellä edestakaisin jabakarsinoiden ja kilpailualueen väliä tutustumaan esterataan.

Päde ilmeisesti pettyneenä luuli ensin, että koko viikonlopuksi oli tulti tanssimaan balettia. Menimme ensimmäisten joukossa suorittamaan esterataa noin klo 15.00 ja olisittepa nähneet, miten Päden katse kirkastui, kun se tajusi meidän suuntaavaan estekenttää kohti! Luotin Buranaan ja adrenaliiniin ja minulla olis uunnitelma: en nousisi jalustimille kuin hypyssä. Verryttelyalueelle pääsi kuusi ratsukkoa kerralla ja meidät kutsuttiin radalle aika lailla tulojärjestyksessä. Oli siis oikeastaan sattuman kauppaa, että astuin sisään tuloryhmäni kolmantena ja sain useamman minuutin enemmän valmistautumisaikaa. Käytin sen lähinnä jarrujen etsimiseen, sillä Päden mielestä elämä Niniisalossa oli alkanut tuntua elämisen arvoiselta. Esterata oli suorituksena ihan kelpo, mutta painoni ei jakautunut jalustimille tasaisesti ja menimme esteeltä toiselle aika lailla kiemurrellen. Yksi käännöksistä meni pitkäksi ja maksoi meille puomin. Olin kuitenkin huojentunut siitä, että pääsisimme starttaamaan maastoon. Päde läpäisi eläinlääkärintarkastuksen mainiosti. Sisukkaasti sen itse esitin. "Ratsastaja pahasti ep", sanottiin.

"Että vanha akka jaksat", tuumaa Päde.

Pääsin majoittumaan "Poseen" vasta esteradan jälkeen, noin klo 18.00. Tässä vaiheessa tallikaveri käveli maksamaan 20 euron majoitusmaksuni kansliaan puolestani ja minä jäin istumaan sängylleni. Pelkäsin ottaa saappaita pois jalasta ja käärinkin sitten pintelin sääreni ympärille. Edessä oli vielä maastoradan kävely, mikä alkoi klo 19.00. Onneksi kaveri tunsi radan ja saatoimme kävellä sen muiden jäljessä. Menimme vielä katsomaan suomenhevosnäytöstä ja iltayhdeksältä istahdin viimein kaverin hevosrekan luona retkituoliin ja sain nostettua jalan ylös. Askelmittari näytti 14 000 askelta. Olin erittäin vakuuttunut, että pahimmasta oli selvitty. Jalka ei voisi mitenkään olla seuraavana päivänä kipeämpi.

Kun pääsin hevoset ruokittuani viimein petiin, ei uni meinannut tulla. Radalla oli muutama linja, joiden tiesin olevan Pädelle uusia. Emme varsinaisesti olleet treenanneet sitä, että este tulee eteen metsätiellä, täysin puskan takaa. Nyt myös ulkojalan mahdollinen heikkous alkoi mietityttää. Ratsastin rataa koko yön. Välillä heräsin, koska sopivaa nukkumisasentoa ei meinannut löytyä. Olin hereillä jokaisella mahdollisella kellonlyömällä ja klo 6.30 menin ruokkimaan hevoset. Päde näytti niin ikään siltä, ettei ollut nukkunut, ainakaan pitkällään. "Tiedätkö, me selvitään tästä", sanoin sille. "En tiedä mistä puhut, mutta anna heinää", se tuntui sanovan kuin kuka tahansa kaikkivoipa teini-ikäinen uuden edessä. "Olenhan saanut ajokortin jo eilen, miksen voisi olla maailman paras kuski?"

Aamuruokinnan jälkeen sain onneksi nukuttua lisää. Kävimme vielä kävelemässä radan uudelleen. Jalka ei tuntunut olevan turvoksissa, joten varasuunnitelmaani teipata terveyskortti oikeaan jalkaan jesarilla, jos vetoketju ei menisi kiinni, ei tarvittu. Saapas tuntui taas miellyttävältä: se tuki jalkaa ihanasti.

Osa maastoesteistä tuntui olevan maksimikorkeudessaan eli 80 cm:ssä, mikä oli sekä hyvä että huono asia. Huono siksi, että pysähdyttyään hevosen olisi vaarallista hypätä paikaltaan; hyvä siksi, että laiskaan ratsastukseen ei olisi yhtään varaa. Jalka kuitenkin huoletti. Se oli hirvittävän paljon parempi, vaikka vitsailuni  järjestävälle taholle ja kanssakilpailijoille siitä, miten "kirmailen täällä jo kuin vuorikauris" oli kirjaimellisesti vitsailua. Jossain vaiheessa jännitys alkoi käydä sietämättömäksi. Onneksi se kuitenkin kaikkosi, kun pääsin satulaan. (Jännitys on muuten ihan oman postauksensa väärti juttu, mutta siitä kuulette lisää ensi kerralla...)

Starttivuoroni oli 14.06. Minulla ei ollut minkäänlaista verryttelyrutiinia eikä -kokemusta Pädestä tilanteessa, missä se on seisonut koko aamun jabassa. Tallikaveri kertoi omista käytänteistään ja niitä sitten sovelsin kaahaavaan, pukittelevaan ja kovaan ääneen hirnuvaan hevoseeni: tiesin, että häsellysinnostus pitäisi saada talttumaan kuuliaisuudeksi, mutta väsyttää en hevosta saisi turhaan.

Lähtökarsinassa Päde oli niin kartalla kuin jos se olisi tehnyt tätä kymmeniä kertoja: tuonne me mennään ja tämä on kivaa! Päde on innokas hyppääjä, mutta ei sekään ilmaiseksi mene. Kolme kieltoa tulivat kaikki eri esteille, ja me etenimme aina esteelle nro 9. Jäljellä oli vain yksinkertaisia esteitä, joten koin silti, että lähdimme aika lailla henkisinä voittajina. Kisan jälkeistä eläinlääkäritarkastusta en sentään enää itse juossut. Menimme kahlaamaan järveen ja lähdimme ajamaan kotiin. Tallikaveri Tiina sijoittui hienosti kolmanneksi tyylipuhtailla radoilla! Onnea!

Maanantaina jalka alkoi turvota. Munkkiniemen Dextrassa juttelin röntgenhoitajalle, että epäilen itse jalassa olevan jonkunlaisen lihasvamman. Hoitaja katsoi minuun ja totesi, että kyllä täällä kuule murtuma on, mutta lääkäri kertoo lisää. Tyrmistyneenä astuin käytävään, missä lapset odottivat.

"Sä siis ratsastit teidän ekan kenttäkisan murtuneella jalalla?", viestitti Päden hoitaja Katja minulle niin ikään tyrmistyneenä.
"Joo, näköjään", vastasin.

Sattuneesta syystä tunsin itseni ihan kakaraksi. Sitten alkoi naurattaa.


Esteet 1-4

Esteen 3 (banketti) jälkeen. Kuva: Kimmo Virkki (www.kimmovirkki.com)
Esteen 4 (autonrenkaat) jälkeen. Kuva: Kimmo Virkki (www.kimmovirkki.com)
Esteet 5-8. Valkoinen piknikpöytä (7) kaarteessa jännitti eniten.
Toinen yritys piknikpöydälle. Kuva Henna Kallionkieli (www.bohenna.net)
Piknikpöydän jälkeen. Kuka katsoo kameraan? kuva: Henna Kallionkieli (www.bohenna.net)

Kun tuijottaa kameraa, ei näe estettä. Toinen yritys esteelle nro 8. Kuva. Henna Kallionkieli (www.bohenna.net)

Esteet 9-12. Rata tyssäsi esteelle nro 9. Jos siitä olisi selvitty, ei yksikään este olisi enää tullut puskista.

Täti ja kepit HopLopissa. Jalan pitäisi olla kunnossa elokuun kisoihin mennessä.

Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...