sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Kroppa valehtelee, hevonen ei

Minä olen vino. Me kaikki olemme, ja vinous on asia, jota on täysin mahdotonta korjata vain hevosen selässä. Meistä harrastajista ei kukaan ratsasta niin paljon, että asentokorjaus pidemämän päälle hyödyttäisi, jos se tehdään kerran viikossa ratsailla. Tunti päivässäkään tuskin riittää, jos sen jälkeen jatketaan hiirikäsi sojottaen ja mutkalla työtuolissa röhnöttäen. Ihmisen on suoristettava itsensä ilman hevosta ihan niin kuin kuntokin pitää kasvattaa muualla kuin hevosen selässä. Ratsastuksen ei pitäisi hengästyttää, vaikka kyllähän se väistämättä niin joskus tekee.

Joskus meillä menee vähän puurot ja vellit sekaisin. Puhumme istunnan korjaamisesta ja keskitymme pelkästään itseemme ikään kuin allamme olisi urheiluväline. Kummallinen kiero kroppamme valehtelee meille kuin viimeistä päivää ja siksi siihen ei kannata luottaa ollenkaan. On yksi mittari, joka ei valehtele. Se on hevonen.

Sillä mitä väliä on sillä, että keskityt itseesi ja suorassa olemiseesi, jos hevosesi kulkee kummallisessa asennossa? Yrität ehkä pitää itseäsi optimaalisessa asennossa, mutta koko keskittymisesi menee asentosi ylläpitoon. Sitten jos tapahtuu jotain yllättävää ja hevosesi singahtaa jonnekin, jäät täydellisen istuntasi kanssa syljeskelemään kentän hiekkaa. Tarinan opetus tulee seuraavassa kappaleessa.

Harva meistä pystyy keskittymään kovin moneen asiaan yhtä aikaa. Siksi on kaikista turvallisinta keskittyä hevoseen. Jos pidät lähtökohtana sitä, että kroppasi valehtelee ja hevosesi pitää kulkea pohkeittesi mukaisesti, mitä väliä on sillä, tunnetko olevasi suorassa? Jos käytät apujasi niin, että hevonen kulkee halutunlaisesti, hevonen on kertonut, että olet itse asiassa ollut sen mielestä suorassa, vaikka sinusta on tuntunut, että olet vinksallasi.

Lopputuloksen kannalta on siis ollut fiksumpaa unohtaa oman kropan täydellinen kuuntelu ja keskittyä hevosen kuuntelemiseen.

Ei oo aikaa ajatella asentoa. Nyt mennään. Kuva: Maarit Kuronen 2017

keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Kenttäpostia 15: kisailua

Terkkuja taas ja nyt vähän kaikkialta!

On kuulkaa tullut kierrettyä vähän muutakin kuin tahkoa tässä alkukesän aikana. Olen käynyt hyppäämässä esteitä monessakin paikassa. Nainen sanoo, että meillä on nyt oikeus osallistua ihan oikeisiin kenttäratsastuskilpailuihin. Harjoittelemassakin käytiin viime viikonloppuna. Ajettiin pitkä matka ja hypättiin pitkin jotain laidunta. Tätä olisi sitten tiedossa enemmänkin tänä kesänä.

Kenttäratsastukseen kuuluu sekin, että pitää käyttäytyä sievästi valkoisten aitojen sisäpuolella eikä niitä aitoja ole tarkoitettu hyppäämiseen. Olen kokeillut elämäni ensimmäisen kerran tänä kesänä. Nainen sanoi, ettei kouluratsastus ole kuulemma aikaratsastusta. Ja minä kun yritin olla reipas ja nopea!

Olen minä saanut paljon ruusukkeitakin. Se on sentään hyvä, että tuo nainen osallistuu minun kanssani vain sellaisiin luokkiin, joissa palkitaan kaikki virheettömän radan suorittaneet. On nimittäin niin, että kyllä nolottaisi, jos lapset jäisivät ilman palkintoja kun täti rohmuaisi kaiken. Onneksi tuo nainen on samaa mieltä. Joskin sen lasten leikeistä puuttuu kuulemma punainen ruusuke, joka pitäisi niille voittaa. Minä teen kaikkeni, mutta tuon nainen ja se toinen nainen sanovat, että pitää mennä tyylillä eikä vauhdilla.

Tässä teille pari kuvaa siitä, miten minä päästelen! Hauskaa juhannusta! Syökää hyvin!

Hästbacka Stall, Kirkkonummi. Toukokuu 2017 Kuva: Saara Brax


Gumbölen ratsastuskeskus, kesäkuu 2017. Kuva:Sami Nyyssönen

Nygårdin talli, Kemiö. Kesäkuu 2017. Kuva: Maarit Kuronen

Nygårdin talli, Kemiö. Kesäkuu 2017. Kuva: Maarit Kuronen
P.S.
Tuo nainen on tosi kovin Englanti-fani. Se kävi keväällä Englannissa katsomassa jotain upeaa kenttäkilpailua. Silti se on nyt luvannut, ettei se ota tätä vanhaa englantilaista tyyliä tavaksi. Puolustukseksi sanon, että pakkohan minun on vähän ottaa varaa näille sarjojen kakkososille, etten taas kaadu. Onneksi nainen osaa heittää näissä tapauksissa ohjat pois. Esteen jälkeen minä saankin sitten helposti päättää, minne päin mennään.


Gumbölen ratsastuskeskus, kesäkuu 2017. Kuva:Sami Nyyssönen



keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Varustemyyjän painajainen

Matemaatikon ja humanistin ero on siinä, että matemaatikko haluaa löytää ratkaisun, humanisti ongelman. Meissä hevosihmisissä on aivan liikaa humanisteja.

Harvaan asiaan myydään yhtä paljon ratkaisuja kuin hevosen suuhun. Joskus tuntuu kuin koko hevoskeskustelu olisi jämähtänyt yhteen ainoaan puheenaiheeseen: mitä laitetaan tai ei laiteta hevosen päähän.

Hevosen pää ja suu ovat tietysti tärkeitä juttuja; yhtä tärkeitä kuin se, mitä hevosen selkään laitetaan. Varusteiden pitää olla sopivia eikä vähiten siksi, että varusteiden vaihteleminen ja kokeileminen on kallista. Lompakon avaaminen on silti valtavan paljon helpompaa ja nopeampaa kuin ratsastamisen oppiminen. On varmasti niinkin, että joku tietty jalustin voi pitää jalan jalustimessa paremmin kuin joku toinen, mutta jos ratsastajan paino ei ole jalustimella, ei mikään liima auta pitämään sitä siellä.

Mielikuva varusteen auttavasta vaikutuksesta voi silti auttaa meitä myös ratsastuksellisesti. Lumevaikutuskin on vaikutus, mutta ainaostaan ratsastajalle. Hevonen ei moisesta välitä. Sen sijaan silloin, kun oma ratsastus ei suju, on hirveän helppo lähteä arvelemaan, että vika olisi varusteissa. Niitä kun edelleen on nopeampi vaihtaa kuin opetella ratsastamista. Hevonenkaan ei välttämättä ole niistä varusteista kipeä, ainoastaan oppinut vastustelemaan puhtaasta mukavuudenhalustaan. Varusteiden vaihtelu ei välttämättä ole hevosesta kivaa. Se tykkäisi enemmän hyvästä ratsastuksesta.

Yksi perushyvä konsti on säännöllisesti pyytää omalle hevoselleen itseään nohevampi ratsastaja ja mennä itse katsomaan tätä ratsastussessiota. Ratsuttaja kyllä maksaa, mutta jos näet, että hevosesi toimii ihan mainiosti niillä perusvarusteilla, kunhan selässä on sinua osaavampi ratsastaja, saat ehkä mielenrauhan ja voit lopettaa kalliin varusterallin ja keskittyä olennaiseen.

Nimim. viisien kuolaimien ja kolmien suitsien jälkeen palattiin siihen, mistä viime kesänä kokeilut aloitettiin


Tämän turparemmin tarkoitus on antaa laukkaavalle hevoselle enemmän happea.
Kuva: Sami Nyyssönen

maanantai 12. kesäkuuta 2017

Kiintymyshevoskasvattajat #yritettiinkyllärekisteröidä

"Kiintymyshevoskasvattajat on yhdistys lempeästä hevoskasvatuksesta kiinnostuneille. Kiintymyshevosenomistajuudella tarkoitetaan hevosten hoitofilosofiaa, jossa keskiössä on hevosen tarpeiden tunnistaminen ja niihin vastaaminen ihmiselle lajityypillisellä tavalla. Tietyt hevosenhoitotavat ovat kiintymysvanhemmuusperheissä yleisiä. Näitä ovat esimerkiksi täydellinen hevosen tahdon kuunteleminen kaikissa tilanteissa sekä jatkuva makupalaruokailu, jonka tavoitteena on jalostua sormiruokailuksi. Tavat vastaavat ihmisen tarpeisiin ja tukevat räjähdysherkän, ehkä jopa ylisensitiivisen hevossuhteen muodostumista.

Kiintymyshevosomistajuudessa on kyse ennen kaikkea perusasenteesta hevosta kohtaan. Perusoletuksena on, että hevoset ovat synnynnäisesti sosiaalisia ja halukkaita yhteistyöhön nimenomaan ihmisten kanssa, ja ne haluavat miellyttää ihmistä, johon ovat muodostaneet tiiviin kiintymyssuhteen. Kiintymyshevosomistajuus on hevosen tunteiden ja ajatusten kunnioittamista ja pyrkimystä ymmärtää hevosta kokonaisvaltaisesti aivan kuin se olisi ihminen.

Lempeä kasvatus keskittyy hevosen ymmärtämiseen, kunnioittamiseen, empaattisuuteen ja ihmisen ja hevosen välille muodostuneisiin vuorovaikutustaitoihin. Hevosenomistajan keskeinen tehtävä on auttaa hevosta tyydyttämään inhimilliset fyysiset, psyykkiset ja sosiaaliset tarpeensa – myös ne, jotka poikkeavat hevosen sen hetkisistä haluista ja tahdosta. Hevosenomistajan rooli on olla aito, tunteva ja toimiva ihminen, joka näyttää hevoselle, kuinka omia tarpeita ja tunteita voi ilmaista ihmismäisesti. Ihminen antaa myös hevoselle mallin siitä, kuinka ristiriitatilanteissa pyritään etsimään ratkaisua rauhanomaisesti neuvotellen sivistyneesti purematta, potkimatta ja juoksematta ympäriinsä.

Ideologian tavoitteena on edistää lempeää hevosenhoitoa, ja niin hevosten kuin erityisesti ihmisten tunteet ja tarpeet huomioonottavaa vuorovaikutusta. Lisäksi tarjoamme tukea ja vinkkejä kiintymyshevosomistajuudesta kiinnostuneille ihmisille.

Mottomme on: älä suotta huuda ja komenna – hevosesi ei tottele sinua kuitenkaan, sillä sillä on oma tahto, jota sinun tulee kunnioittaa."


P.S: Jos olet lukenut Bowlbyn kiinntymysvanhemmuusteoriaa, saat kiinni siitä, mihin tässä viitataan. Hevosta pitää kuitenkin kohdella hevoselle lajityypillisellä, ei ihmiselle lajityypillisellä tavalla.

keskiviikko 7. kesäkuuta 2017

Hyvän paimenen askartelua

- Nyt kuulostaa pahalta, sanoi autokorjaamon mies. Hän oli kolmas, joka kiinnitti huomionsa verbiin "askartelu" puhuessani sähköpaimenen piuhojen parissa työskentelystä. Aiemmin sekä mieheni että lankoni olivat puhelimessa huomauttaneet, että askartelu on mielenkiintoinen sanavalinta, kun puhutaan sähkötöistä.

Mutta ei kai sana tavoitteellista toimintaa pahenna? Askarteluohjeet olin saanut Motonetin mukavalta myyjältä. Sitä ennen olin kiehunut kiukusta sekä hevostarvikeliikkeen myyjiä, paimenen käyttöohjeita että käytettynä ostamaani paimenta kohtaan. Operoin itselleni täysin vieraalla maaperällä ja tiesin, ettei kyseessä ole minkäänlainen rakettitiede. Silti olin täysin epämukavuusalueellani ja mies oli työmatkalla. Jossain vaiheessa mieleeni tuli sekin suuri vääryys, että isäni kuollut. "Kaiken joutuu tekemään itse", nyyhkytin mielessäni. Ehkä vähän PMS.

Mutta mitäpä ei ihminen tekisi hevosensa kesälaitumen eteen. Sain lapset hoitoon kahdeksi tunniksi ja suuntasin kohti missiotani, joka oli helpommin sanottu kuin tehty. Jouduin käymään kolmessa rautakaupassa. Ensimmäisessä yritin valmistelematta selittää, minkätyyppistä piuhaa tarvitsen. Nuori mies oli ystävällinen ja kväelimme piuhoilta piuhoille, mutta jouduin jatkamaan seuraavaan paikkaan. Luulen, että hän totesi käyntini jälkeen, ettei ymmärtänyt hittoakaan siitä, mitä halusin. Seuraavan rautakaupan myyjä oli kartalla, koska olin ehtinyt suunnitella repliikkejäni, mutta valikoimista ei löytynyt mitään enkä saanut palvelua muuta kuin että "mee hyllyväliin 13". 

Motonetissä minulle avautui askartelun maailma. Neuvonnan tyttö ohjasi oikealle hyllylle, ja huikkasi perään, että "tiskin pojilta vaan kysyt apua, ne auttaa varmasti." Viisi minuuttia oli liikaa odotusaikaa jonotusnumeron kanssa ja soitin myös lankomiehelle, jonka puhelinohjeet vahvistivat, että olin oikealla tiellä. Kassan poika 45v tarjosi viimein apua ja  oikeat välineet.  
- Saanko minä nämä liittimet piuhoihin ihan tavallisilla pihdeillä? 
- No et saa, joudut ostamaan nuo, mutta niillä saat myös piuhan eristeen kuorittua. 
- Eikö se mee ihan saksilla, niin oon ennen tehnyt lamppujen kanssa? 
- Sovitaanko, etten nyt kuullut tuota....

Rautakaupa velvoite on myydä jäätelöä.

Oli kulunut puolet lastenhoitoajasta, kun ajoin tallinpihaan. Vielä hevonen ratsastamatta. Mieleen tuli juurikin se asia, mihin haaveni omasta tallista aina torppaantuvat: että sitten kun sulla on hevoset omassa pihassa, et ratsasta ikinä vaan vain korjaat aitaa. Hevonen oli ihan täysin kupletin juonessa mukana: tehdään tää nopeesti, sulla on kiire, joten anna minä määrään vauhdin. Tää on aikaluokka.

Kuitenkin. Seuraavan yön valoisina tunteina askarreltujen piuhojen avulla sähköön saatu laidun ja siellä seuraavana päivänä voikukkaileva hevonen palauttivat luonnollisesti elämäniloni. Mieskin uskaltaa palata työmatkaltaan. Aita on vakava asia.

Tarinan opetus? Sellaista ei ole. Elämä. On.

Äidin pikku apulainen. "En anna tätä kahvaa". "Miksi?" "En halua."



perjantai 2. kesäkuuta 2017

Tuntemattoman hevosen rukous

”Koska on jo myöhä, lienee paikallaan lukea rukous tällekin tallille.
Varjele meitä kenttäratsastuksen vaaroilta ja ennen kaikkea väsymisiltä sekä kaatumisilta. Muona-annos saisi myöskin olla jonkin verran suurempi, mikäli sinulla vielä on käyttämättömiä varastoja hevostesi tarpeisiin. Anna siedettäviä ilmoja, että olisi hauskempi paahtaa maastossa menemään. Kesäyöt ovat tervetulleita jännityksen lieventämiseksi sekä kentänvalojen ja sähkölaskujen säästämiseksi. Suojele kaikkia kenttäratsastajia, esteratsastajia, lännenratsastajia ja hevosmiehiä, mutta kouluratsastajista ei ole niin suurta lukua, koska ei niille mitään käy kuitenkaan. Suojele hevosenomistajia, tallipäällikköä, tallityöntekijöitä, hevostenhoitajia sekä erityisesti kengittäjiä sikäli kuin sinulta aikaa riittää.
Ja lopuksi yleensä ja erikseen: varjele liiton herroja, etteivät ne löisi päitänsä Karjalan mäntyyn.
Amen”.

Muunnelma Sotamies Honkajoen rukouksesta teoksessa Väinö Linna: Tuntematon Sotilas (1954)

Kuva: Erica Lilja 2016

maanantai 29. toukokuuta 2017

Mies ja bussi

Yhdellä naapurilla on avoauto ja toinen ajaa moottoripyörällä. Yhden eksällä oli joskus hevonen. Minun mieheni lähtee aamuisin töihin bussilla.

Tämä on useimmista ihmisistä täysin kestämätön yhtälö: miten miehesi voi kulkea bussilla. Siis MIES, tuo sukupuolista ylväämpi ja luomakunnan kruunu. Muistan kun serkkuni aikoinaan lähti opiskelemaan toiselle paikkakunnalle ja hänen miehensä jäi pienten lasten kanssa elämään arkiviikkoja kotiin. Kaikki kauhistelivat, miten äiti tuolla tavalla voi lähteä ja miten mies siellä pärjää. Serkkuni vastasi, että onhan mies niiden isä. "Ei se mikään lastenhoitaja ole".

Tähän mennessä tietääkseni kukaan ei ole kysellyt mieheltäni säälivästi, kuinka kova ikävä lapsilla mahtoi häntä olla työmatkan aikana. Minun muutaman päivän poissaoloni saa useimmat ihmiset vielä näin vuonna 2017 ajattelemaan, että olen lähestulkoon hylännyt lapseni. Hevosharrastus kuuluu samaan hylkäämisajatukseen. Siihen yhtyi aikoinaan myös päiväkodintäti, joka joka kerta lapsia hakiessani voivotteli, miten kova ikävä näillä onkaan ollut etenkin, jos ilmestyin pihaan tallivaatteissa. Lisäksi on suorastaan loukkaavaa, miten kädettöminä sukupolveni miehiä pitävät ihan myös saman sukupolven naiset. "Isäkin voi osallistua" on loukkaavasti sanottu. Meille lapset ovat yhteisiä. Rakkaita ja yhteisiä. Ei yhtään enemmän minun kuin miehenikään.

Mutta se hevonen. Se mahtaa kuitenkin viedä sekä mieheni rahat että pilata hänen välttämättömän geneettisen haaveensa kalliista autosta. Ja ihan mies joutuu lapsiaankin hoitamaan, jauhelihaa paistamaan ja kulkemaan bussilla. Miesparka. Siellä bussissa joutuu rahvaan keskellä istuu, kun rouva kaasuttaa perheen Toyotalla kehää pitkin itä-Helsinkiin. Herra varjele, mies, jätä jo tuollainen kelvoton ämmä, joka jättää miehen tekemään naisten töitä Herran Vuonna 2017. Mitä sellaista voit häneltä muka saada, mitä muilta et?

Kumppanuus, parisuhde ja onnellisuus eivät riitä! Mies, sinä tarvitset urheiluauton ja sikarin!

Ei ole voinut olla miehellä kivaa Badmintonissa. Kärsi varmasti.







perjantai 26. toukokuuta 2017

Rukous

Hyvä Kouluratsastuksen Jumala.

Ihmettet varmaan, miksi käännyt puoleesi. En ole paljoa ollut yhteyksissä. Totta puhuen, en ole aina uskonut sinun olevan edes olemassa, mutta koska olen hiukan epätoivoinen, ajattelin kysäistä muutamaa juttua.

Tai pyyntöjähän minulla on. Niin kuin kaikilla harvakseltaan rukoilevilla. Aloitan silti kiitoksella. Kiitos, että minulle on tarjoutunut mukava mahdollisus haastaa itseni hevosen kanssa, joka ei ole varsinaisesti luonteeltaan sopivin kouluratsastukseen. Yritän kuitenkin saada sekä sen että itseni keskittymään. Oikeasti yritän. On pakko tunnustaa, että minua ei kauheasti kiinnostaisi. Minusta kouluratsastus on aika tylsää. Se on samaa sarjaa kuin koululiikunta tai matematiikka: haluaisin olla luonnostaan hyvä, koska en jaksaisi harjoitella. Tällaisissa tilanteissa kehnot arvosanat kiukuttavat eniten. Ei kouluratsastuksella ole minulle mitään itseisarvoa, ainoastaan välinearvoa.

Pyyntöni olisivat kuitenkin seuraavat: voisitko järjestää käsiini tasaisen tuntuman. Yritän kyllä itsekin, mutta jos se sormia napsauttamalla onnistuisi, niin kiitos. Ehkä te jumalat pystytte mihin vain. Lisäksi haluaisin ymmärtää, että jos jotain pitää tehdä jossain tietyssä pisteessä, se pitää tehdä siinä tietyssä pisteessä eikä esimerkiksi vähän myöhemmin tai sinne päin. Ymmärtääkseni asennat kouluratsastajiin täsmällisyyttä. Ottaisin sitä ison tuopin. Kiitos.

Kiitos kärsivällisestä valmentajasta, kiitos harjoittelumahdollisuuksista, kiitos ratsastushousuista, jotka pysyvät valkoisina. Mutta ethän kuitenkaan iskosta päähäni ajatusta, että kehno menestykseni olisi tuomarin syytä eikä itseni? Silloin minun on nimittäin pakko peruuttaa rukoukseni, koska moinen toiminta paljastaa sinun olevan Saatana. 

Sori. Amen.

tiistai 23. toukokuuta 2017

Seliseli

Kun olosuhteiden pakosta joutuu ratsastamaan ei-optimaalisissa sielun tai ruumiin voimissa, kiukuttaa pakottaa selittelyn jälkeen itsensä toteamaan, että paska ratsastus on kuitenkin aina pelkkää selittelyä. Vaikka selitys olisi miten hyvä. Tunnetko nämä? (alkuperäinen teksti täällä)

Et ole syönyt
Et muista rataa etkä ymmärrä annettuja tehtäviä. Tai muutakaan puhetta.

Olet fyysisesti poikki
Pää ehkä toimii, mutta jos olet huonossa kunnossa tai maitohapoilla itse, et jaksa ratsastaa, vaan lähinnä matkustat hevosella.

Olet nukkunut kaksi tuntia
Toivottavasti ei tarvitse muuta kuin matkustaa hevosella, toivottavasti hevosesi sopii siihen? Olo on kuin ratsastaisit humalassa, mitä toivottavasti et ole.

Olet synnyttänyt hiljattain
Olethan muistanut käydä varavarapissalla?

Työt/elämä stressaavat
Et halua vastaanottaa kritiikkiä ratsastuksestasi. Kaikki haluavat vain kiusata sinua ohjeillaan eikä kukaan ymmärrä sinua ja tavoitteitasi.

Sinulla on krapula
Fiilis voi olla rento ja peloton, mutta muuten tässä tilassa yhdistyy yleensä kaikki yllämainitut.

Kuva: Erica Lilja




maanantai 22. toukokuuta 2017

Uhkapeliä

Ihmiset usein sanovat kenttäratsastajia rohkeiksi, jopa hullunrohkeiksi. Minäkin, joka hyppään lähinnä maahankaivettuja kiinteitä esteitä, saan helposti rohkean ihmisen leiman otsaani.

Tallikaverin kanssa maastossa pohdimme rohkeutta. Totesin, että minä varmistelen hurjan pitkään sitä, mitä olen tekemässä. En ole ikinä ollut sellainen, että lähtisin soitellen sotaan kokeilemaan, mitä tapahtuu, jos mennään riskillä. Olen aina ollut kiinnostunut seurauksista ja tuloksista. Inhoan tuurilla menemistä. Tuurilla ei voi voittaa.

Luotan hevoseeni, mutta vain tiettyyn rajaan asti. Minulla on oikeastaan tärkeämpää luottaa omiin taitoihini kuin hevoseen. Tämä saa aikaan esimerkiksi sen, ettei minun tulisi kuuna päivänä mieleen ratsastaa ilman kypärää, puhumattakaan että menisin ilman suitsia! Eikä minua oikeastaan kiinnosta tällaisessa yhteydessä keskustella aiheesta, ettenkö muka luota hevoseeni. Mikä mittari luottamus oikeastaan on ja miksi se otetaan esiin aina, kun aletaan toimia järjenvastaisesti?

Ilman asianmukaisia varusteita ratsastaminen on mielestäni täysin verrattavissa siihen, että harrastaa seksiä, muttei käytä ehkäisyä: se naurattaa ja saa kuvittelemaan, että voi uhmata kohtaloa, kunnes välinpitämättömyydestä ja tulella leikkimisestä koituu seurauksia. Siinä ei paljoa auta itkeä, että luottamuksen piti kyllä olla kohdallaan.

Kuva: Joanna Jokinen



tiistai 16. toukokuuta 2017

Kenttäpostia 14: arviointivirheitä

No terkkuja vaan kisakentiltä!

Minulle kävi tässä joku aika sitten pieni onnettomuus. Me pääsimme kuukausi sitten maneesista  kentälle ja minä olin tietysti hirveän innokas. Hyppäsin korkeelta ja kovaa. Oli niin valtavan ihanaa päästä hyppäämään, etten nyt ehkä itsekään ihan tajunnut tarkkailla kaikkea. Sitten kävi ikävästi. Oli trippeliä ja trappelia ja muuta. Tulimme sitten lopuksi kokonaista rataa komealle sarjalle ja jotenkin minä en nostanut jalkojani sille a-osalle ja puomi putosi. Sitten en saanut askeleita sopimaan b-osalle. Ihan pienen hetken mietin, että hyppäänkö ison hypyn vai otanko yhden pienen askeleen, mutta en jotenkin tehnyt kumpaakaan. Sukelsin siihen esteen sekaan ja kaaduin.

Onnistuin välttämään tuon naisen päälle kaatumisen ja vain potkaisin sitä jalkaan. Olin minä vähän nolona. Tulimme siinä sitten uudelleen, mutta minä en ollut enää ihan varma, haluaako tuo nainen enää jatkaa, joten pieni epävarmuus iski. Eihän kukaan yksin hyppää. Tätä pitää kummankin haluta.

Kyllä otti päähän. Menin karsinan nurkkaan mököttämään enkä edes tullut ruokia ensin ottamaan. Nainen kuitenkin sanoi, että ei se mitään ja sattuuhan näitä. Että onneksi ei käynyt mitenkään. Kuulin, kun se sanoi sille toiselle naiselle, että se oli kuulemma juuri alkanut olla jännittämättä sarjoja. Ja se toinen nainen sanoi, että ei Päde tuota mieti enää huomenna. Että sellaista sattuu isommillekin tekijöille. Arviointivirheitä.

Minä sitten päätin näyttää, että en mietikään, sillä tästä me noustaan! Minä en todellakaan kieltäydy hyppäämästä enkä pudottele puomeja. Tämä todellakin oli vain suuren luokan tekijän pieni arviointivirhe. Meidän ensimmäisistä estekisoista viime sunnuntaina otin sitten rusetin kotiin, vaikka tuo nainen ratsasti ehkä maailman ympäri esteiden välissä. 

Pääsen kuulemma kenttäkisoihin, kun jatketaan samaan malliin.

Ylos vaan ja ylemmäs,
Päde

Näin minä nostan jalkojani! Kuva: Erica Lilja

Sarjatulta! Kuva: Erica Lilja

Olen minä joka pennin arvoinen! Kuva: Erica Lilja









perjantai 12. toukokuuta 2017

Orvokkini, tummasilmä

Meillä ei ole suuresti harrastettu äitienpäivälahjoja, mutta lapset ovat tietysti aina askarrelleet omat lahjansa. Ne ovat hellyyttäviä ja pakahduttavat sydämen. Mieheni käy lasten kanssa äitienpäiväaamuisin aina poimimassa valkovuokkoja, koska se oli hänen lapsuudenkotinsa perinteitä. Minä en muista, että Etelä-Karjalassa valkovuokkoja olisi juuri kasvanut, ainakaan itse en ole niitä koskaan poiminut. Espoossa metsät kasvavat niitä valkoisenaan. Tänä keväänä valkoinen maa on saanut eri merkityksen. Tekee mieli laulaa "keltainen toukokuu, mikset sä jo tuu."

Viime vuonna sain äitienpäivälahjaksi lupauksen, että menemme katsomaan Badmintonia. Mieheni oli edellisenä päivänä kysynyt minulta, mitä toivoisin lahjaksi ja olin vastannut ainoastaan, että jos saan ostaa sen hevosen, en tartte muuta. Olin käynyt juuri koeratsastamassa Päden. Näin jälkikäteen on siis huomioitava, etten varsinaisesti saanut hevosenostolupaa tuossa yhteydessä, mutta jälkikäteen mieheni on sanonut, että tiesi hevosen olevan tulossa. Hän ei siis sanonut ei, mikä lienee tärkeintä. Badminto-liput maksoivat vain noin 70€/hlö

Näin Facebookissa mainoksen: ilahduta äitiä siivoamalla. Ajattelin, että olisipa paska lahja. Ei ole siivoaminen minun hommaani yhtään sen enempää kuin muidenkaan, joten miksi ilahtuisin siivouslahjasta? Ymmärrän kyllä, että on olemassa ihmisiä, joiden sielu lepää vasta kun ympäristö on kliininen ja näyttää sisustuslehdeltä, mutta minä en ole sellainen. Meillä ei näytä sisustuslehdeltä. Joitain viikkoja sitten latasin Facebookiin kuvan takapihaltamme ja siitä, miten aloitimme pihatyöt, "mutta sitten tapahtui jotain..." Yritin viitata valkoiseen lumipeitteeseen, mutta kaverin mies kommentoi "Tapahtui mitä? Heitit sinne kranaatin?"

"Ei meidän äiti siivoa", kuulin lapsen kerran sanovan. "Äiti tykkää hevosista".


tiistai 9. toukokuuta 2017

Antakaa minun inspiroitua

Jane Austenille oli varmasti hyväksi se, että oli asunut Bathissa, vaikka hän ei sisarelleen lähettämiensä kirjeiden perusteella kaupungista pitänytkään. Inspiraatio vaatii syntyäkseen pysähtyneisyyden tilan, sillä ajatus voi lentää vapaasti vain, jos ihmisellä on aikaa vapaudelle. Suotta ei sanota, että tylsistyminen ruokkii luovuutta. Minun lapsuuteni ja nuoruuteni Lappeenrannassa olivat älyttömän tylsää aikaa. Paska kaupunki, ajattelin. Bathin keskustasta tuli mieleen Lappeenranta, vaikka parituhatta vuotta vanhalla roomalaiskaupungilla ja viisisataa vuotta vanhalla eteläkarjalaiskaupungilla on aika vähän muuta yhteistä kuin väkiluku. Nykyisin osaa arvostaa kompaktiutta ja pysähtyneisyyttä, mutta turhaa olisi ollut kertoa sitä 16-vuotiaalle minulle.

Bathista on 20km Badmintoniin. Olen vakuuttunut, että minun paikkani on tuossa siistissä englantilaiskaupungissa ja sen maaseutuympäristössä tweedhattujen keskellä. Hennosti harmahtuen ja viiniä siemaillen eläisin siellä onnellisen viimeisen puoliskon elämästäni hevosten ja koirien keskellä, hissukseen ratsastuskatsomossa istuvien brittien seurassa, hevosista ja koirista hiljaa jutellen. Vaikka en teetä juokaan, tweed pukee minua ja kummalliskahviinkin ehkä tottuu. Nahkaiset jokasäänsaappaat pukevat minua. Fish and chips ei lihottaisi. Etikkasipsit ovat ihania ja lämpimään olueenkin voisi tottua. Lisäisin villaa katkenneiden solisluitteni suojaksi ja ratsastaisin taidokkaasti.

Tuulkoon tai satakoon. Tuolla ratsastaisi ohitseni Mark Todd, William Fox-Pitt, Mary King ja muut uudet ystäväni. Alueella on ainakin Horse&Hound -lehden mukaan myynnissä monta sopivaa pikku farmia eteläkarjalaiselle pientilallisen jälkeläiselle emännöitäväksi. Ruoho on vihreää, vaikka Suomessa sataa räntää. Radiojuontajat ovat niin hauskoja, että enemmän synnyttäneelle tulee pissat housuun jo pelkästä ajatuksesta. Ja vaikka uskallan juuri ja juuri ylittää kadun omatoimisesti, kyllä vääränpuoleiseen liikenteeseenkin voisi tottua. Päästäkää minut vapauteen kehä ykkösen ikeestä! Tweedhattuni alla muhii miljoona tarinaa, jotka vain tämä maisema voisi päästää vapauteen. Kannelmäen piiput eivät enää riitä maamerkeiksi!

"Ymmärräthän sinä, että täällä nämä ihmiset käyvät ihan normaalisti töissä eivätkä ole vain lomalla", mieheni muistutti minua aivan kuin olimme sanoneet lapsille Kanarian-lomalla lasten suunnitellessa muuttoa Bahia Feliziin. "Ymmärrän", minä huokasin. "Mutta tarvitsisin tätä niin paljon."

Mieheni katsoi minuun enkä ryhtynyt lukemaan mitään hänen kasvoiltaan. Seurueeseemme kuuluneen amerikkalaispariskunnan kuusikymppinen Ed katsoi autolla ostoksiamme ja sanoi miehelleni ilkikurisesti "I guess you somehow lost the conversation about what you really needed to buy...?" "Yes", mieheni sanoi. "But she got the inspiration."


tiistai 25. huhtikuuta 2017

Tiedosta riskit ja pelkää vähän

Oletteko te sitä mieltä, että ratsastuksen pitää olla turvallista? Oletteko ihan varmoja? Minun mielestäni meidän pitäisi lakata puhumasta ratsastuksesta turvallisena juttuna, koska se on kuin väittäisi, että chili ei polta. Tai että laskuvarjolla hyppäämisessä ei ole mitään riskejä. Ratsastus on aina riskilaji.

Tässä väitteessä on kuitenkin väärinymmärtämisen vaara. Olen sitä mieltä, että riskit pitää minimoida. Ratsastan itse aina kypärä päässäni ja hyppään etenkin maastoesteet turvaliivi päälläni. Käytän turvavarusteita, koska käytänhän turvavyötäkin ja noudatan liikennesääntöjä. En silti vuoraa itseäni turvavarusteilla ja kuvittele, että niiden avulla ratsastuksesta tehdään turvallista. Hevonen voi kaatua päälleni sileälläkin, jos asiat menevät kehnosti. Jostain voi juosta vapaana oleva koira ja silloin turvallisinkin hevonen sinkoaa puskaan. Iso osa onnettomuuksista tapahtuu, vaikka kaikki on tehty juuri niin kuin pitää. Me emme aina edes tajua, kuinka monta kertaa olemme olleet "läheltä piti"-tilanteissa, ennen kuin jotain oikeasti tapahtuu.

Turvavarusteiden käyttö ei muuta sitä, että minun ei ole missään tapauksessa tarkoitus tippua hevosen selästä. Liikenteessä minun ei ole tarkoitus ajaa kolaria. Riskit ovat silti aina olemassa aina, kun lähden liikenteeseen. Teen parhaani ja tiedostan, että siitä huolimatta jotain voi tapahtua. En voi välttää liikkumista ruuhka-aikaan, joten olen opetellut ajamaan ruuhkassa. Helsingin keskustassa opettelin alkuun ajamaan öisin.

Riskit pitää tietysti minimoida, mutta hevosen selässä riskien minimoinen on eri asia kuin kuolemanpelko. Ihminen, joka pelkää kuolemaa, lakkaa elämästä ja kun lopettaa elämisen, menettää nautinnon. Tyhmiä riskejä ei kannata ottaa, oli päällä turvavarusteet tai ei. Sen sijaan ihmisen olisi syytä opetella ratsastamaan. Ratsastaja, joka ei opettele hallitsemaan hevostaan, on riski itselleen ja muille. Hevosia opetellaan ratsastamaan maneesissa, jotta niillä voitaisiin hypätä esteitä ja lopulta lähteä maastoon. Hallintataitoja kerrytetään asteittain. Niiden karttuessa pelkokin laimenee.

Sen voi sanoa myös näin: kun oikein säännöllisesti syö chiliä ja kasvattaa kerta-annosta ilman, oppii nauttimaan chilistä. Mutta polte. Sen ei pidä koskaan kadota ihan niin kuin pienen jännityspelonkaan ei pidä kadota. Se pitää meidät elossa ja yleensä estää tekemästä samaa virhettä uudelleen.

Siteeraan tähän valmentajaani: rohkea ei ole se, joka vain tekee. Rohkea on se, joka ymmärtää riskit ja tekee silti.


keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Väsyneet ja rahattomat

Väsyneenä tulee helposti ajatelleeksi, että kaikilla muilla on asiat paremmin. Kun käpertyy itseensä ja omaan kurjaan oloonsa, muiden kuviteltu onni alkaa ärsyttää. Toiset kutsuvat sitä kateudeksi, vaikka se ei sitä varsinaisesti ole. Se on ehkä enemmänkin vaikeutta iloita muiden puolesta silloin, kun omat murheet tuntuvat liian suurilta. Ei_vain_jaksa. Muiden elämä näyttää liian helpolta. Ärsyttää.

Hevonen on aika- ja rahasyöppö harrastus. Se kyllä tuo energiaa, mutta harrastaminen oman hevosen kanssa väsyttää. Ne, joilla ei ole hevosta, helposti ajattelevat hevosenomistajien kylpevän rahassa, vaikka juuri raha on tallikäytävien yleisin keskustelunaihe. Kaikki uskovat muilla olevan rahaa enemmän. Joskus toisen elämään samastumisen vaikeus saa aikaan kummallisia kommentteja. Eräs puhisi toisen omistaman hevosen sairaudesta, että ainakin omistajalla on varaa hoitaa sitä. Että meni oikeaan osoitteeseen. Sitäkin yleisempää on puhina siitä, miksi hankkia hevonen, jos se niin kovin väsyttää tai jos aikoo hoidattaa sen muilla. Mutta kyllä tietoisetkin valinnat saavat väsyttää. Lapset väsyttävät. Työhönkin voi uupua.

Parisuhteessa elävä haaveilee siitä, ettei hänen tarvitsisi koskaan selitellä tallillaoloaan kellekään. Yksinelävä uskoo, että parisuhteessa elävän puoliso kustantaa hevosharrastuksen. Perheenäiti kadehtii yksinhuoltajan vuoroviikkoa tai viikonloppua, jolloin lapset ovat toisen vanhemman luona ja aikaa on vain itselle ainaisen huonon omatunnon sijaan. Yksinhuoltaja haaveilee, ettei aina tarvitsisi järjestää lapsenhoitoa, jotta pääsisi tallille tai kuljettaa lapsia siellä mukana. Olisipa velaton asunto. Maksaisipa joku tallivuokran. Kaikki haaveilevat rahasta. Jokainen uskoo, että toisilla menee paremmin ja että muilla ei ole kiire.

Toisen iloihin tuijottaminen on kuitenkin kuin uskoisi voivansa syödä pelkät kermat kakusta. Vanhan viisauden mukaan sen iloja ei kannata kadehtia, jonka suruja ei tunne. Väsymys ja rahapula vaanii jokaista. Kenenkään hevonen ei ole aina terve, vaikka se siltä näyttäisi. Heikkona hetkenä on hyvä muistaa, että kenenkään elämä ei ole koskaan niin kurjaa, ettei joku haaveilisi siitäkin: vapaudestasi, riippumattomuudestasi, ajastasi, parisuhteestasi, perheestäsi, hevosesi ruskeasta väristä.

keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

Minkä nuorena oppii

Ihmiset aina sanovat, että lapsilla on maailman luonnollisin ja oikein tapa istua hevosen selässä. Tästä kuvaparista voitte katsoa, miten minä istun ensimmäistä kertaa hevosen selässä 80-luvun puolivälissä ja miltä näyti 2010-luvun puolivälissä. Kädet ovat sylissä ja niitä siinä ihailen.

Hienosti on tämä luonnollinen taito säilynyt. Paljon paremmin kuin tuon taluttajatytön tukkatyyli. Toivottavasti. Ruotsalainen muodikkuus varjelkoon häntä siltä, että hän permiksensä olisi edelleen yhtä Europe.



tiistai 11. huhtikuuta 2017

Liian pienet housut

Lasten harrastamisessa yksi valtava rahareikä on varusteet. Kun tytär viikonloppuna kiskoi viime kesänä ostettuja ratsastushousuja jalkaansa, hän riiteli, että eivät mene. Oli vielä vähän viileää, joten ratsastushousut ottivat tietysti kiinni sukkahousuihin niiden alla.  Minä nostin tyttöä housunpunteista ilmaan ja kumpaakin meistä nauratti kovasti. Samanlainen operaatio oli riisua housut. Suihkussa tytär ihmetteli vatsassa olevia jälkiä ja myönsinkin, että meidän täytyy ostaa hänelle isommat housut. Tytär oli tyytyväisenä samaa mieltä, mutta sitten tuli se yllättävä puoli.

"Äiti, mutta kyllä kyllä sunkin täytyy. Sunkin maha on tosta ihan kirjava. Sä on liian iso noihin sun housuihin", tytär paukautti. Jos minulla olisi ollut suussa jotain, se oli purskahtanut sieltä pois. Tytär jatkoi juttua. "Katsos äiti, ei mulla ole tuollaista. Ihan tällainen pieni maha", tyttö taputti tyytyväisenä olematonta masuaan.

Olen aina ollut sitä mieltä, että äitien ei pidä laihduttaa eikä puhua läskistä ja ylensyömisestä, mutta sitten omastakin suusta lipsahti puolustelu. Tai totuus, miten sen nyt haluaa nähdä. "Minä oon tainnut syödä vähän liikaa." Tytär siihen minulle, että "ottaisit musta mallia, mä osaan syödä ihan sopivasti."

Alkutyrmistyksen jälkeen päätin ajatella positiivisesti. Sain tavallaan luvan uusiin housuihin.

Talvimasuja. Kuva: Sami Nyyssönen


maanantai 10. huhtikuuta 2017

Hööksillä 11.4.2017 - Oma ääni, oma juttu, oma blogi

Kirjoittaminen on ihanaa, hevosista kirjoittaminen vielä ihanampaa. Mutta kuka nyt kenenkään hevosjuttuja lukisi ja kehtaako niistä edes kirjoittaa? Enhän minä ole ammattilainen? Entä jos joku nauraa ja on eri mieltä? Kirjoittaa rumasti nettiin ja vitsailee lapselliselle hömpälle?

Viittaa kintaalla epävarmuudelle! Kyllä kehtaat kirjoittaa. Tule Espoon Hööksiin herättämään inspiraatiosi hevosjuttujen kirjoittamiseen. Puhumme luovuudesta, luovuuden vapauttamisesta, kehtaamisesta, rohkeudesta ja tietysti kirjoittamisesta. Innostetaan ja rohkaistaan toinen toistamme oman äänen löytämiseen.

Tilaisuuteen ei tarvitse ilmoittautua ennakkoon, mutta jos haluat laittaa minulle viestiä jostain sinulle tärkeästä aiheesta, laita minulle viestiä osoitteeseen ruuhkavuosiratsastaja at gmail.com. Tilaisuus alkaa klo 19.00 ja poikkeuksellisesti Hööks on avoinna klo 21.00 saakka. Kaikista vaatteista saat illan aikana 20% alennuksen.

Valkokangas ja tykki on jo viritetty! Huomenna nähdään!


perjantai 7. huhtikuuta 2017

Se kaikki raha, minkä hevonen vie

Tallikaverin mielestä on suorastaan perverssiä, että minulla on oma tili hevosen kuluille, koska tiedän, kuinka paljon se rahojani vie. Olen tottunut kuuntelemaan kuittailuja excel-taulukoistani. Minulla ei kuitenkaan ole niin paljon rahaa, että voisin sulkea silmäni rahanmenolta. Siitäkin huolimatta - tai ehkä juuri siksi - lukujen tuijotteleminen on aika kamalaa puuhaa. Excelistä löytyy muuten lukuisia budjettipohjia. Sieltä minä omani muokkasin.


Perusosa hevoskuluille on helppo laskea sen mukaan, paljonko maksaa tallipaikka, kengitykset, rokotus ja raspaus sekä vakuutukset. Ne ovat kuluja, joihin hevosta hankkivan kannattaa varautua kiinteinä kustannuksina. Sen päälle tulevat valmennukset, kisat ja muut. Tallipaikka valitessa voi säästää tai törsätä eniten. Meidän leveysasteillamme maksetaan maneesipaikasta käytännössä aina vähintään 900€.

Lyhyellä matematiikalla: jos tallivuokrasi on vaikkapa 700€, kengitys maksaa 100€, rokotus ja raspaus 100€ ja vakuutus 500€, hevoseesi menee 9600€ vuodessa. Näillä summilla ei tosin varmastikaan selviä pääkaupunkiseudulla. Mutta eihän siinä vielä kaikki. Jos valmentaudut kerran viikossa ja tunnin hinta on 30€, lisäät tuohon 1440€. Varaudu siis maksamaan vähintään 11 040€ vuodessa siitä, että hevonen on yksin sinun. Eikä siinäkään vielä kaikki.

Jos hevosesi sairastaa etkä pääsee valmennuksiin, käytät valmennuksestä säästyvät rahat eläinlääkärilaskuihin. Älä siis laske niitä pois. Jos hevosellasi on vuokraaja, hän ei osallistu kuluihin hevosen sairausaikana. Ei ehkä kannata laskea koko palettia vuokraajan varaan.

Sitten on ne muut kulut, joihin tulee valtava kiusaus jättää katsomatta. Laitoin tähän omat ekstrakuluni maaliskuulta, eli ne, jotka tulivat ihan peruskulujen päälle. Mielestäni en törsännyt ylimääräiseen, mutta silti... Kengitys näkyy tässä, mutta olisi tässä ilman sitäkin melkoinen summa

Jos haluat, voin lähettää sinulle sähköpostilla hevoskuluihin suunnitellun excel-pohjani. Laita sähköpostia osoitteeseen ruuhkavuosiratsastaja at gmail.com

keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Suomenhevosen itsetunnosta riittää omistajallekin

Suomalaiset kärsivät väittämän mukaan huonosta itsetunnosta. Olemmehan jumissa täällä perähikiällä emmekä ymmärrä isosta maailmasta mitään. Meiltä puuttuu tietoa, taitoa, kokemusta, näkemystä, sivistystä ja kaikkea muutakin. Hevosista emme tietenkään ymmärrä mitään.

Onneksi meillä vielä on suomenhevonen, joka kääntää katseen muualta meihin itseemme. Missään muualla maailmassa ei tunnetusti kasvateta, ajeta, ratsasteta, valmenneta tai pidetä suomenhevosia yhtä hyvin kuin Suomessa. Suomalainen saa syystäkin olla ylpeä suomenhevosestaan ja työstään sen eteen. Ehkä siksi suomenhevosväki on niin älyttömän positiivista eikä sillä ole minkäänlaista alemmuudentuntoa suhteessa yhtään kehenkään; mehän tiedämme osaavamme tämän homman oikein hyvin. Suomenhevonen on kimpale kultaa kaikin mahdollisin tavoin ja sen tietää toisenkin suomenhevosen omistaja. Toisen hevosen kehuminen ei ole itseltä pois. Kun ei kärsi alemmuudentunteesta, ei tarvitse alentaa muita.

Olla aidosti ylpeä itsestään ja täydellisyydestään ja tuntea hengenheimolaisuutta ja laumasieluisuutta suhteessa muihin. Sellainen on suomenhevonen. Suomenhevosen kanssa puuhaaminen palauttaa ihmiseen tällaisen tunteen, jos se onkin ollut joskus kadoksissa.

Päiväunilla.



maanantai 3. huhtikuuta 2017

Side

Isäni kertoi aina, miten hän tuli intistä lomille ja Seppo-hevonen käveli häntä bussipysäkille vastaan. Ilmeisesti sen laidun ulottui pysäkille päin, tai näin ainakin sen kuvittelin. Seppo oli painanut turpansa isäni olkapäälle ja olivat siinä sitten kävelleet kaksin talolle päin. Isäni arveli, että tuskinpa muut hänen poissaoloaan huomasivatkaan. Se oli hänen kokemuksensa ja ajatus siitä tekee minut edelleen surulliseksi. Isäni kuoli, kun olin 19-vuotias.

Nyt minulla on itselläni hevonen, joka tulee minua aina portille vastaan.
Olimme hiljattain viikon lomalla perheen kanssa ja kun menin loman jälkeen ensimmäistä kertaa tallille, Päde käveli minua vastaan aitauksen siihen kulmaan, joka ulottui lähimmäksi minua ja käveli siinä vierelläni aitauksen laitaa pitkin portille, joka sijaitsi hiukan taaempana. Se painoi turvan minuun kiinni ja kun päätin vielä käydä noukkimassa tarhan sisäpuolelle pallon, joka oli vierinyt aitauksesta pois, Päde seurasi edelleen kiinni minussa. Tällaisina hetkinä minulle tulee usein isä ja isäni tarina Seposta mieleen. Isä olisi tykännyt Pädestä. Hän olisi sanonut, että suomenhevonen on viisas ja tuntee kyllä oman ihmisensä. Hevonen tietää, kuka sille on hyvä ja reilu.

Vaikka minä en tee Päden kanssa töitä niinkuin Sepon kanssa tehtiin eikä Päde asu kotona omassa pihassa, niin kyllä hevoseen näin harrastaessakin aika lailla erityinen side muodostuu. Eikä se side ole vain sitä, että minä tuosta hevosesta tykkään. Pädekin on ollut mukana luomassa tätä sidettä.


Kuva: Tommi Turtola 2016

perjantai 31. maaliskuuta 2017

Kenttäpostia 13: melkein vuoden superdieetti

Terkkuja ja porkkanoita vaan kaikille!

Minä olen laihtunut. Sanovat ne vieläkin pyöreäksi ja hyvässä lihassa olevaksi, mutta kyllä minä olen paljon sutjakampi kuin viime kesänä. Pari viikkoa sitten sain vieraita entisestä kodistani ja nekin sanoivat, että olenpa sporttisen näköinen. Olisin voinut näyttää niille vaikka mitä temppuja, mutta tyttöystäväni oli juuri sinä päivänä potkaissut minua jalkaan ja jäi sitten juoksut juoksematta. Kyllä minä yritin, ei siinä mitään.

Te kaikki nyt tietysti palatte halusta tietää, miten tämä kaikki on tehty. Salaisuuteni on reipas maastokävely. Pystyn kävelemään tuon naisen mittarin mukaan jopa 7,5km/h. Tykkään kiipeillä. Kaiken tämän vastapainoksi saan ruokaa. Kyllähän se yksi toinen nainen tulee sinne maneesin laidalle ohjeita antamaan parikin kertaa viikossa, mutta muuten me kävellään. Ja ravataan. Ja laukataan. Meidän naapurissa on hirvittävän isot pellot. Tuo nainen sanoo, ettei niille saa mennä. Laittavat kuulemma laskun perään, jos sinne juoksen. Mutta ei se oikeastaan haittaa. Minullahan ei rahaa ole vaan tuo nainen maksaa. Sain viime viikolla taas uudet kengätkin ja pääsin hierojalle. On se nainen reilu. 

Ostaakohan se koskaan itselleen mitään? Mitenköhän se laihduttaa? Luulisi, että olisi tosi laiha, kun minuun  menee kaikki sen rahat!

Päde

Vasemmanpuoleinen kuva on meidän ensitapaamiselta. Oikeanpuoleinen lokuussa. Katsokaa tuon naisen vatsaa. Minussa on tapahtunut suurempi muutos.
Tässä viime viikolla otetussa kuvassa minä vedän vatsaa sisään ja haaveilen kesästä.



sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Hevosmessuilta se alkoi viime vuonna

Viime keväänä olimme mieheni kanssa suuntaamassa Tampereen hevosmessujen yhteyteen viettämään hääpäiväämme. Sitten lastenhoitokuviot menivät pieleen. Olin silti täynnä toivoa viikonlopun suhteen, sillä olin sopinut messuille myös tapaamisen aiheella hevoskaupat. Sitten meni sekin pieleen. Kaupankohteena olleen hevosen omistaja ilmoitti perjantai-iltana, että klinikalle ovat menossa. Kyllä harmitti hänen ja hevosen, mutta tietysti myös itseni puolesta.

Estekisat Hevoset-messuilla 2016, Kuva: Matti Kallio

 Onneksi en sentään joutunut olemaan Tampereella yksin, sillä käsittämättömällä tavalla järjestyi, että lapsuudenystäväni pääsi lähtemään mukaan. Messuilla hengasin silti yksin ja kiertely tuntui tosi masentavalta. Oikein mitään ei tehnyt mieli ostaa. Kenelle olisin ostanut?

Tänä vuonna tilanne on toinen. Ohjelmaa Tampereen messuhallissa on vaikka muille jakaa. Nyt minulla on hevonenkin, jolle ostaa. Kaikella varmasti on lopulta tarkoituksensa, vaikka aina onnettomuuden hetkellä ei siltä tunnukaan. Ilman viime kevään tapahtumia en olisi saanut päähänpistoa lähteä kokeilemaan synnyinkapungissani myynnissä ollutta "liian pientä suomenhevosta".

Tänä vuonna olen saanut kunnian olla Hevosmessujen #Tähtiblogisti. Kunniaan kuuluu luonnollisesti mahdollisuus arpoa ruhtinaallinen lippupaketti: kaikenkaikkiaan viisi lippua! Kerää kokoon autollinen ihmisiä ja suuntaa messuille. Liput tarjoaa Hevosmessut.

Voit osallistua arvontaan alla olevalla lomakkeella ja arvonta on auki lauantaihin 1.4.2017 klo 22.00 saakka tai kunnes lomake sulkeutuu. Mikäli emme tavoita voittajaa puhelimitse emmekä sähköpostitse sunnuntain aikana, pidätämme oikeuden arpoa voittajan uudelleen, jotta liput ehditään postittaa heti maanantaina 3.4.2017.

Onnea arvontaan!

Lippujen hinnoista lisää https://www.hevosmessut.fi/fi/messuinfo/paasyliput/
Muistathan ottaa mukaan SRL:n tai SHKL:n jäsenkortin, joilla saat alennusta sisäänpääsystä.

perjantai 24. maaliskuuta 2017

Satula, joka edellyttää vatsalihaksia

Satuloista ei voi kokeilematta tietää, sopivatko ne. Hevosen selästä voidaan piirtää kyllä kuvat ja sovittaa satula niiden perusteella, mutta asiat voivat muuttua, kun satulan päälle pistetään ratsastajan paino. Toisaalta ratsastajakaan ei voi ratsastamatta tietää, millaista jossain satulassa on ratsastaa.

Kun marraskuussa etsimme Pädelle koulusatulaa, minulle jäi ihan toisenlainen satula kuin mitä lähdin alunperin hakemaan. Olisin halunnut istua mahdollisimman lähellä hevosta, mahdollisimman flättärityyppisessä satulassa. Ensimmäinen kokeiltu oli Pädelle hyvä, mutta istuinosa oli minulle vääränlainen. Minulla oli koko ajan tunne, että nousen ylämäkeen taaksepäin ja joudun korjaamaan itseni takaisin. Istuimien tuumakoot voivat olla samoja, mutta niissä on silti eri verran istuintilaa.

Kokeilujen jälkeen minulle jäi kuitenkin satula, joka oli paljon kuppimaisempi, mitä olin ajatellut. Se yllättäen tuntui hyvältä ratsastaa. Valmentaja varoitti, että liian tuetussa satulassa voi tulla kiusaus alkaa tukeutua liikaa satulaan omien lihasten sijaan, mutta koska satula tuntui hyvältä sekä minulle että  hevoselle, se jäi. Vuokrasatulan kanssa oli sitä paitsi helppo tehdä kokeilupäätös, ja tottahan meillä on ollut koko ajan toive, että Päden selkä kehittyy ja muuttuu. Siinä mielessä se, ettei satula tullut omaksi, oli oikein hyvä ajatus.

Kuppimainen satula antoi liikaa tukea ratsastajalle. Neliömäiset paneelit taas alkoivat painaa hevosen selkää samalla, kun satula alkoi valua eteen. Se oli edestä liian leveä eikä sille voinut tehdä mitään. Onneksi se oli vuokrasatula.

Helmikuussa tulimme tuon kuppisatulan kanssa tiemme päähän. Se kipeytti myös Päden selän. Itsehän oli tietysti huomaamattani luisunut ratsastamaan satulaan tukeutuen. Siinä oli luvattoman helppoa antaa selän rojahtaa notkolle, sillä istuin jätti lopulta niin vähän liikkumatilaa. Kuppi-istuin suorastaan huusi, että hei, minä hoidan sinun pitämisesi paikallaan melkein ilmaiseksi, että ota sinä vain särkylääkettä!

Nyt olemme vaihtaneet satulan sellaiseen, jonka istuin on flättärityyppinen ja paneelit takaa kaartuvat. Siivet on kuitenkin koulusatulan siivet. Satulan pitäisi vähentää pakotettua painetta meidän molempien selistä pois.

Nyt tarvitaan siis vatsalihaksia, koska satula ei auta minua istumaan. Selkäsärky jää toivottavasti samalla historiaan. Tervetuloa vatsalihastreeni.

Estesatulan runko, koulusatulan siivet. Nyt ollaan lähempänä hevosta ja omien lihasten varassa. Satula ei valu. Paneelit ovat kaartuvat. Satula näyttää tästä syystä pienemmältä kuin aikaisempi. Satulahuopa on molemmissa kuvissa sama.

keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Palanen myötäintoa jokaiseen arkipäivään

Kirjoitin viisi vuotta sitten, miten pääsin mukaan kerhoon. Aikoinaan tuttava suorastaan kihisi, kun kerroin olevani raskaana. "Nyt sinultakin menee yöunet! Tervetuloa kerhoon!" En ollut varma, oliko kyse myötätunnosta vai vahingonilosta.

Kun ostaa hevosen, käy samalla tavalla. Hevosenomistaja siirtyy ratsastuskoulun Aina valmis hevonen -maailmasta vaihtopenkille odottamaan sitä, että hänen hevosensa tervehtyy ratsastuskuntoon, sillä mantran mukaisesti oma hevonen on aina rikki, tietenkin. Ennen kuin hevosenomistaja kokee ensimmäinen ontuman, kaviopaiseen, impparin, väärän satulan, selkäkivun, väärällä hetkellä irroneen kengän, revähtymän, mystisen ontuman, hän ei oikeasti vielä kuuluu kerhoon. Eihän hän ole kokenut mitään! Liian helpolla päässyt.

Mutta entä jos hevonen pysyy muiden kiusaksi terveena? Kerho ei välttämättä ajattele sinun olevan onnekas hevosenomistaja tai huolehtiva hevosenpitäjä vaan lähinnä välinpitämätön tyyppi, joka on ummistanut silmänsä väistämättömältä. Kerhoissa suuna päänä ovat he, jotka rakastavat hevostensa hoitamista niin paljon, että hevoset ovat heidän mielestään koko ajan vähän kipeitä. Ihan sama ihmistyyppi pitää lapsensa koko ajan kotona, koska päiväkodissa ne sairastuvat. Pienikin nuha on saikun paikka. Väsynyt ihminen näkee vain sairauksia. Sairauksien hoitamiseen väsyy.

Väsyneiden vanhempien kanssa keskustelu rullaa parhaiten, kun juttelee lasten sairauksista ja kuinka vähän on itsekin taas nukkunut, kuinka monta lasta aamulla löytyi parivuoteesta ja kuinka mones oksupäivä on menossa tämän kevään noroviruksesta. Kerhossa ollaan myötätuntoisia, kunhan teillä kaikilla vain menee yhtä huonosti.

Myötäinto sen sijaan on vaikeampi juttu. En lähde referoimaan Anne Birgitta Pessiä enempää kuin alla olevan lainauksen verran. Lukekaa lisää itse täältä. Oikeasti on ihanaa, että joku saa nukkua yönsä ja ratsastaa alati tervettä hevosta! Siihen kerhoon minäkin haluan! Yritän aidosti iloita jokaisen kanssa, jolla menee tuolla haaveilemallani tavalla hyvin. Ja samaan aikaan huomaan, etten aina uskalla omasta onnestani paljoa huudella. "Kell´ onni on, se..."

"Toisen ilossa iloitseminen tyydyttää perustarpeitamme ja vahvistaa merkityksen kokemusta. Tutkimusten mukaan myötäinto on valtava energiabuusti mm. myötäintoisen omakuvalle, mielihyvälle, tyytyväisyydelle, sosiaalisille sidoksille, luottamukselle ja jopa eliniän ennusteelle. Ratkaisemme esimerkiksi älyä ja luovuutta vaativia tehtäviä myötäintoisen kohtaamisen jälkeen paremmin kuin ilman kohtaamista. Myötäinto tekee sinusta tutkimusten mukaan siis paitsi kyvykkäämmän niin myös onnellisemman.

Myötäinnon edistämisen ensimmäinen askel on todentotta itsestäsi huolehtiminen; levänneenä ja hyvillä mielin perspektiivimme ympäristöömme on huomattavasti laveampi ja leveämpi. Uupuneena karmeimmat puolet saavat helposti vallan. Huomaa toinen ja heittäydy pieniin arjen kohtaamisiin, vaikka sitten kehumalla tuntemattoman takki kadulla. Tee ihmiskoe itselläsi: miltä sinusta tuntuu tällaisen myötäinto-hetken jälkeen? Myötäinnossa pieni ei ole suurta vaan pieni on kaikki."
Anne Birgitta Pessi
Lue lisää:
http://blogs.helsinki.fi/copassion/tag/myotainto/

"Tyttökaveri ei tykännyt, että menin sen helmoihin. Se potkaisi. Parempi antaa sen tehdä aloitteet."

perjantai 17. maaliskuuta 2017

Tiedän mitä teet viikonloppuna: Voita liput Helsinki Horse Fair-tapahtumaan

Vielä ehtii! Tämä arvonta on auki tähän iltaan klo 18.00 mennessä. Liput lahjoittaa Helsinki Horse Fair -tapahtuma ja lippupaketti sisältää kaksi lippua. Voittajalle ilmoitetaan henkilökohtaisesti ja mikäli häntä ei tavoiteta klo 22.00 mennessä, arvonta suoritetaan uudelleen!

Onnea matkaan, messuilla nähdään!

Tässä Päde näyttää teille pebaa ja habaa Laura Noreksen ikuistamassa kuvassa. Hän ei pääse messuille, koska on muita kiireitä, kuten karvanvaihto, auringonotto ja tallinpihan tarkkailu.


Helsinki Horse Fair Helsingin messukeskuksessa 17.-19.3.2017
Tutustu ohjelmaan osoitteessa http://goexpo.messukeskus.com/messuilla/

Yhteystietojasi käytetetään ainoastaan tavoittamiseesi. Liput toimitetaan sähköpostiin.
Arvonta on auki 17.3.2017 klo 18.00 saakka tai kunnes lomake suljetaan. Voittaja arvotaan heti tämän jälkeen ja hänelle ilmoitetaan henkilökohtaisesti. Jos emme tavoita sinua pe klo 22.00 mennessä, suoritamme arvonnan uudelleen.

torstai 16. maaliskuuta 2017

... häntä hellikäämme...

Päätän soittaa eläinlääkärille ja näppäilen numeron. Kipeä hevonen herättää äidinvaiston, jota järkevä hevosihminen ei tiennyt olevan olemassa.
  • Hevosen jalka on kipeä - laitan siis sille loimen, koska sillä on varmaan kylmä.
  • Ehkä sille tulee parempi mieli porkkanoista?
  • Istunko sen vierellä ja laulan sille?
  • Se on jotennkin hermostunut - häärään sen ympärillä hermoillen itse vielä enemmän.
  • Jotain on vialla - kirjoitan nettipalstalle, listaan oireet ja valmistaudun siihen, että sillä on syöpä ja se kuolee huomenna.
  • SE EI OLE OMA ITSENSÄ!!!! (Ja minähän olen..?)
Lisäksi:
  • Tiuskin kaikille, koska kukaan ei ymmärrä, miten kamalaa on kun lapseni hevoseni sairastaa.
  • Haluan puhua sairaudesta, mutta en halua kenenkään puhuvan minulle mistään. Muiden pitää ymmärtää vain kuunnella minua. KUKAAN EI KUITENKAAN KOSKAAN TAJUU MITÄÄN! MÄ OON NIIN VÄSYNYT!
  • En halua kuulla vähättelyä, että kyllä se siitä. En myöskään halua kuulla kaikkia mahdollisia asioita, jotka voisivat olla pielessä. "Kun meidän Pippu oli tuolla tavoin kipeä, sen jalka oli poikki ja se lopetettiin."
  • En halua kuulla, että hermoilen turhasta, että miten paljon pahempia asioita ihmsten hevosille on käynyt. En halua kuulla olevani tyhmä. OLEN HUOLISSANI IHAN SAMA VAIKKA SINULTA OLISI KUOLLUT SATA MARSUA JA MUMMO!
  • TArvitsen tähän eläinlääkärin, vaikka pitäisi olla fiksu ja odottaa. Eläinlääkärin täytyy tulla, koska minähän maksan siitä. 
  • Käperryn, ahdistun. Tahdittava hevonen on muuttunut silmissäni kolmijalkaiseksi. Se kuolee. Mietin miten järjestän lopetuksen, miten tuhkauksen. Mietin, mitä teen tallipaikalla. Mietin, että se oli tässä. Hevosella on virus, jalka poikki, kasvain, vatsahaava, kuppa ja aids. Käytännössä se on kuollut.
  • Niin se vain meni pois ennen kuin koko hevoslainakaan oli maksettu. Minä niin kaipaan sitä. Se oli hieno hevonen. Olisipa se saanut elää hyvän elämän. 
Vihdoin puhelin lakkaa hälyttämästä ja eläinlääkäri vastaa. En ehdik ertoa kuka olen. Mieli tekee huutaa puhelimeen "MUN HEVONEN KUOLI AUTTAKAA!"

"Ihmiset ovat lajityypillisesti säikkyjä ja luulosairaita", tuumaa Päde. "Kouluttakaa niitä."

sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Suomenhevonen sairastaa

- Minä en oo kipeä. Näpit irti.
- No anna kun katson sitä...
- Et koske, Jos kosket siihen, se tulee kipeäksi. Anna minä nyt vain olen ja huomenna oon taas kunnossa.
- No mutta pitäähän se katsoa. Tai sitten soitan eläinlääkkärin.
- JUMALAUTA ET KUTSU TÄNNE MITÄÄN LÄÄKÄRIÄ! Ei olis sodistakaan selvitty, jos joka jumalan vaivasta olis valitettu.
- Me ei eletä 40-luvulla ja sinä et oo sotahevonen. Anna nyt kun katson...
- Sinä teet sen kipeäksi, jos kosket.
- Noo ihan pieni skraidu se on, mennään katsomaan, pystytkö juoksemaan sillä. Kävely näköjään onnistuu...
- Minä oon ihan kunnossa. Minä voin tehdä töitä kolmellakin jalalla. Tai vaikka kahdella. Katso, minä laukkaan! Mene kotiis siitä sairastuttamasta muita. Tämmösen takia ei oo ennenkään ketään hyllytetty!
- Joo mutta kyllä tässä nyt koulukisat jää...
- Jaaa... mutta se on selvää se. Tietenkin. Minä kuolen. Kaadun tähän. "


keskiviikko 8. maaliskuuta 2017

Vuosissa aikuisiksi

Hiekka pöllyää. Hevoset jolkottelevat laiskaa ravia toistensa perässä. Naurava tyttöjoukko istuu ratsastuskentän aidalla. "Vaihda kevennys", ne huikkaavat jollekin ratsastajalle, ja tirskunta jatkuu. Ratsastuksenopettaja ei sano tytöille mitään, tai jos sanoo, tieto siitä ei välity ratsastustunnilla ratsastaville lapsille. Kaikilla on tunne, että näin saa käyttäytyä.

Ratsastustuntilainen ei saa hevosta kääntymään voltille. Ratsastuksenopettaja antaa ohjeet sen seitsemännen kerran. Lapsi hevosen selässä yrittää, mutta keskittyminen vaikeutuu kentänlaidan tirskuvien tyttöjen katseen alla. "Miten se nyt ei sitä saa", tytöt huokailevat. "Tosi noloa, kun opettajakin on jo sanonut monta kertaa." "Kuluu kaikkien aikaa."

Tosi noloa.
Tosi noloa, on.
Ihan niin kuin nämä verkkarit ja saappatkin.
Hevosen selässä istuvaa tyttöä hävettää oma osaamattomuus ja liian moni muu asia. Hän ei pysty keskittymään ratsastuksenopettajaan, vaikka haluaisi. Voi, miten kovin hän haluaisikaan osata ratsastaa! Kunpa joku sanoisi, mitä pitää tehdä eikä vain sitä, mitä hän tekee väärin!

Vuosien jälkeen oman hevosen selässä tuon jo aikuiseksi kasvaneen tytön sydän hypähtää joskus kurkkuun kentänlaidalla ratsastusta seuraavien ihmisten katseiden alla. "Minun pitäisi osata", hän pohtii ja tietää, että enää osaamattomuuden selitykseksi ei riitä se, että saa ratsastaa vain kerran viikossa. Hän tuntee katseet selässään. Kentänlaidan aikuiset naiset huokailevat, miten hukkaan hyvä hevonen hänellä menee ja miten noloa on olla käymättä valmennuksessa monta kertaa viikossa, kun "selvästi tarvitsee valmennusta."

Kulkee väärin päin.
Ei polje alle.
Rahalla saa hevosen, muttei taitoa.
Naurettavaa säätöä satuloiden kanssa, kun vika on satulan päällä.
Kipeytyyhän se hevonen, kun on huonosti ratsastettu.
Laihduttaisi.
Miksi kannukset?
Ei selvästi välitä hevosestaan, ainoastaan itsestään.
Ei kuuntele, vaikka kaikki ollaan sanottu samasta asiasta.
Joku hevosenpitoajokortti pitäisi olla.

Rahaa kuluu. Priorisointi on vaikeaa. Hevonen tekee onnelliseksi, mutta miten voi olla välittämättä kaikesta muusta?

Tyttö toivoo, että ihmiset olisivat kasvaneet aikuisiksi, mutta eniten hän toivoo, että hän pystyisi itse kasvamaan kaiken yli. Pölyn kentällä olisi pitänyt laskeutua jo 30 vuotta sitten, mutta se ei vain tunnu siltä. Hevonen kantaa murheet ja pyyhkii kyyneleet ihan kuin ennenkin.

Ja voihan se olla, että joku kertoi kentänlaidalla vain hyvän vitsin? Voihan?

1991


maanantai 6. maaliskuuta 2017

HeinäPähkinä purtavaksi

Yhteistyössä 1hevosvoima.com

Päde on leikkisä ja kekseliäs. Se on niitä hevosia, joiden takia on keksitty hevosten leluja. Tintin aikaan aina ihmettelin, millaiset hevoset haluavat leikkiä. No, Päden kaltaiset. Sillä on aina meneillään joku juttu.

Jos hevoseni asuisi omassa pihassa, käyttäisin varmaan aikaani keksien sille erilaisia pähkinöitä purtavaksi. Voisin jopa viritellä aitaukseen feikkinaruja, joita Päde mielellään availisi. Laittaisin pahvilaatikoita, jotka täyttäisin vaikkapa heinällä. Päde tietysti tarvitsee ympärilleen sähkölangat, mutta niiden sisällä se varmasti mielellään siirtelisi aitalankkujakin, mikä oli edellisellä tallilla sen suurta hupia. Merkittävää on sekin, että jos laittaa mitä tahansa kiellettyä mihin tahansa, se alkaa leikkiä sillä. Hienon puisen heinäruokintapöydän se kalusi viikossa. Erityisen ihanaa siitä on repia tarroja. Valitettavasti entisen tarhakaverin suojat kärsivät tästä erityisen kovasti. Päde on nähty juoksemassa aitauksessa suojia heitellen kuin koira. Se viihtyy hetken kerrallaan kahvapallon kanssa ja kantelee milloin mitäkin. Kun siivoan illalla lantoja, se osallistuu ottamalla kiinni ämpäristä tai vaikkapa talikosta.

Saimme 1hevosvoima.comilta apua sekä tarha- että sisäruokintaan HayPlay-palloista. Pallo on kestävästä muovista valmistettu reikäpallo, joka täytetään heinillä. Se hidastaa ruokailua ja tarjoaa virikettä. Pädestä se on vallan hauska. Jopa niin hauska, että se mieluummin pyöritteli aitauksessa palloa kuin aterioi sen vieressä olleella heinäkasalla.

"Mikäs se tämä on? Miksi heinä on täällä? Otetaan se pois!"

Pallo painaa itsessään kaksi kiloa ja siihen mahtuu ohjeen mukaa kolme kiloa heinää. Ihan täyteen en silti sitä tunkisi ja ainakin itsestä tuntui, että kahden kilon kuivaheinäsatsi ei olisi millään mahtunut palloon ilman, että pallo olisi ollut liian täyteen tungettu. Hevoselta sitä paitsi saattaa mennä palloon mielenkiinto, jos heinä ei lähdekään helposti purkautumaan. Paras on käyttää jokaisen luukun taktiikkaa, eli tunkea heinää palloon niin virallisesta täyttöaukosta kuin syömisrei´istäkin.

Tarjoiluehdotus.
Aitauksessa ongelmaksi voi tulla se, että pallo vierii sieltä pois. Tätä voi helpottaa kiinnittämällä aidantolppiin alareunaan narua tai jotain muuta, mikä vastaanottaa vierivän pallon. Talvella voi kasata  aidan viereen vaikka pienen lumivallin. Kulmikkaana palloa pystyy toki pitämään kaviolla paikallaan. Päde ainakin osaa.

Saimme pallomme ystävänpäivän aikaan ja juuri siksi nyt käsillänne on pallotarjous kahdelle! Kivahan se nimittäin on palloa pyöritellä porukalla. Normaalisti pallot maksavat 67 euroa/kpl, mutta 31.3.2017 saakka saat kaksi palloa hintaan 124 euroa. Alennusta kertyy siis kymppi. Tilatkaa vaikka kaikille tarhakamuille! Puuhakkaille tuhmisponeille violetti on hyvä väri: se on liturgisissa väreissäkin katumuksen väri...

Tarjoukseen pääset tästä linkistä:
http://1hevosvoima.omaverkkokauppa.fi/Kaksi-HayPlay-heinaepalloa-tarjoushintaan

Heinäkasa kiinnostaa enemmän, jos pallo on tungettu liian tiiviiksi.

http://1hevosvoima.omaverkkokauppa.fi/Kaksi-HayPlay-heinaepalloa-tarjoushintaan

torstai 2. maaliskuuta 2017

Tule alas!

Sarjaesteet ovat olleen viime vuosina minulle kaikista vaikeimpia esteitä. Olen löytänyt itseni liian monta kertaa sarjan b-osan toiselta puolelta yksikseni, että se on alkanut vaikuttaa sarjojen ratsastamiseen hevosesta riippumatta.

Päde ei ole kieltäjä ja nuorena hevosena se jaksaa venyttää askeltaan. Kun perusrytmi pysyy hyvänä, sarjoihin ei tule pikkuaskeleita.  Hevosta vaihtamalla vika ei silti korjaannu ratsastajan päästä. Lääkkeenä sarja-ahdistukseen on ollut se, että sarjoja yksinkertaisesti hypätään. Tarvitsen niihin varmuutta. Tarvitsen varmuutta siihen, että annan hevosen tulla esteelle enkä ala häiritä sitä optimoimalla sen askelia jotenkin.

Useimmat esteratsastajat mainitsevat jonkun esteen heikoksi kohdakseen. Maastoesteistä minä jännitän eniten alashyppyjä, etenkin sarjassa. En ole koskaan kaatunut hevosella sillä tavalla oikeasti, mutta joka kerta kun tehtäväksi laitetaan alashyppy, alan kelata mielessäni kaatumisen mahdollisuutta. Tajuanhan sitten varmasti, että NYT hevonen on menossa nurin? Miten pääsen parhaiten sen luota kauemmas, etten jää sen alle? Saanko suojattua kasvoni kavioniskulta? Mitä jos jään alle? Kuka hoitaa hevosen? Onneksi asumme yksitasoisessa kodissa.

En silti jätä alashyppyjäkään tekemättä. Mieltäni rauhoittaa sen muistaminen, että juuri sillä hetkellä, kun teen kammoksumaani asiaa, koen keskittymiseni olevan huipussaan. Ainoastaan tällainen kuivaharjoittelu on ahdistavaa.

Silti mitä enemmän kuivaharjoittelee omien pelkojensa kanssa, sitä vähemmän pelot pelottavat.

Laukalla ylös... "Ota vauhtia"


Ravilla alas.... Hengitä!

Alas Tintin kanssa, kesä 2012. "Liu´uta sormia!"


Sarja alas. Kesä 2015. "Muista hypätä jalat edellä, jos et halua päätyä pää edellä."

Pikkurappu alas. Kesä 2015.

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Hillitte ittes, ihminen!

Nykyisin on muodikasta olla rehellinen. Puututaan, sanotaan ja kommentoidaan muita ja muiden asioita, koska ei vain voida olla hiljaa. Miksei voida?

Me olemme hevosten kanssa ihan samanlaisia kuin ihmistenkin. Jos ihminen ei osaa hillitä itseään toisten ihmisten kanssa, hän ei todennäköisesti osaa sitä tehdä hevostenkaan kanssa. Itsehillinnän puutteessa kiukku purkautuu ympäristöön, joka ei osaa käyttäytyä "oikein". Kyse on kuitenkin siitä, että itseltään loppuvat konstit hallita tilannetta.

Itsehillinnän puute ilmenee myös ympäristön arvostelemisena. Se auttaa ummistamaan silmät omilta virheiltä ja korottautumaan muiden yläpuolelle. Muista samanmielisistä saadaan kaivattua voimaa. Mitä pidempään muiden ilkeämielinen arvostelu jatkuu, sitä varmemmin itsestä ei enää löydy mitään vikaa. Kun noustaan hevosen selkään, vika on edelleen muissa ihmisissä: valmentajissa, tuomareissa, katsomossa istuvissa ihmisissä, kilpakumppaneissa, jotka eivät osaa kilpailla reilusti, tallikavereissa, jotka ovat kateellisia eivätkä kannusta. Ennen pitkää vikaa on myös hevosessa. Täydelliset ihmiset eivät koe, että heidän pitäisi sopeutua ympäristöön, vaan he vaativat ympäristöä sopeutumaan heihin ja heidän erityislaatuisuuteensa.

Eipä meistä kukaan silti ole yli-ihminen. Me kaikki arvioimme muita. Fiksut kuitenkin ymmärtävät pitää mielipiteensä omana tietonaan eivätkä lähde lietsoutumaan samanmielisten joukkoon, länkyttämään selän taakse. Joukossa ilkeys tiivistyy. Kun puhutaan pahaa joukolla, vika on porukan eli ei oikein kenekään. "No kun ne muutkin." Ärsyynnytään yhdessä. Lopulta ihan kaikesta.

Lapsilla ja nuorilla ei välttämättä ole työkaluja olla ärsyyntymättä toisista ihmisistä ja heidän erilaisuudestaan, ja kun joku ihminen on oikein "ärsyttävä", häneltä katoaa ihmisarvo. Yhtäkkiä sanotaan ja tehdään ihan mitä sattuu, "koska se ärsyttää meitä pelkällä olemassaolollaan." Koulussa tähän pyritään puuttumaan. Entä sitten, kun koulu on ohi? Monelle tulee yllätyksenä, etteivät aikuiset ole yhtää sen fiksumpia. Itse asiassa aikuiset ovat ihan samanalaisia laumaeläimiä kuin nuoretkin. He vain väittävät olevansa rehellisiä ja mielestään ainoita, jotka "uskaltavat sanoa ja puuttua epäkohtiin".

Ihmiset, jotka osaavat hillitä itsensä toisten ihmisten kanssa, hillitsevät itsensä myös hevostensa kanssa. Tällaiset ihmiset osaavat myös ottaa vastaan neuvoja ja palautetta.Ihmiset, jotka vativat itseltään käytöstapoja, vaativat niitä myös eläimiltään.   Ihmiset, jotka ovat toisten ihmisten mielestä mukavia ja pitävät kiinni säännöistä ja käytöstavoista, ovat yleensä myös hevosten mielestä mukavia, koska nekin pitävät selkeistä säännöistä ja hyvästä käytöksestä. Hevonen ei halua, että joku käy yhtäkkiä sen kimppuun kuin yleinen syyttäjä, muuttaa mieltään ja raivoaa.

Ei ole millään tavalla kunnia-asia olla muiden mielestä "tosi taitava hevosten kanssa, mutta huono ihmisten kanssa." Eikä sellaisia ihmisiä sitäpaitsi oikeasti ole olemassakaan. Se on vain käytöstavattomien ihmisten tapa puolustaa huonoa käytöstään.

Itsehillintä kuuluu hevosmiestaitoihin, myös ihmisten seurassa. Puhu kauniisti. Arvosta muita. Ole mukava. Kuuntele kaikkia, ja paina mieleesi viisaiden sanat.



 


maanantai 20. helmikuuta 2017

Kenttäpostia 12: Bucas Freedom

"Joku on jättänyt tänne loimen."

"Outi kuule, se on Bucas Turnoff. Tiedän noi loimet. Tää Freedom on paljon parempi päällä."

"Tuu hakemaan se pois. Kenen lie."

"Ihan on jätetty kiinni kaikki vyötkin."

"Aha. Et uskonut sitten?"
Kuvat: Outi Alander

Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...