perjantai 30. joulukuuta 2016

Ponikirjastereotypiat

Ponikirjat ovat ihania. Hevoshullulle kummitytölle ostin tietenkin sellaisen joululahjaksi.
Ponikirjoissa seikkailee aina samat strereotyyppiset hahmot.

Rooleissa on
  • Tyttö, jolla ei ole rahaa, mutta joka on sitkeä ja lahjakas ja joka välittää ponistaan. 
  • Rakastavat vanhemmat, joilla ei ole rahaa, mutta joilla on ymmärrystä.
  • Poika, joka on loistava ratsastaja, mutta jonka ponikauppiaana toimiva ilkeä isä on pakottanut ratsastamaan. Pojalle ponit ovat olleet vain harrastusvälineitä, vaikka jossain tietysti on se poni, joka on murtanut pojankin sydämen.
  • Ponikauppias, jota kiinnostaa vain oman maineensa säilyttäminen sekä tietenkin raha, jota hän voi ponikaupoilla tehdä. Myös sillä poikansa ainoalla oikealla.
  • Ainakin yksi vapaavalintaisella tavalla pelottava hevosmies.
  • Hyvin ratsatava tyttö, joka ratsastaa innokaasti siitäkin huolimatta, että hänen sukunsa on aina ratsastanut.
  • Kamalat vanhemmat, jotka pilaavat lahjakkaan lapsen unelmat juopottelemalla tai jollain muulla vapaavalintaisella tavalla.
  • Tyhmä tyttö, jolle on ostettu kallis ja kuuliainen poni, mutta jota tyttö ei osaa laisinkaan ratsastaa, toisin kuin hän itse kuvittelee.
  • Poniäiti, joka tekee mitä tahansa saadakseen joukkueelleen kultaa ja kunniaa.
Ja me kaikki lukijat olemme tietysti niitä, joilla ei ole rahaa eikä poneja ja joilla on ne ymmärtämättömät vanhemmat, jotka eivät halua kustantaa mitään ja jotka seisovat unelmiemme tiellä.

Sitten me aikuisina ostamme poneja itsellemme.

P.S. Arvatkaa, mikä oli kummitytön mielestä paras joululahja? Se oli ratsastustunti Pädellä! Oma tytär kysyi, miksei hän voi saada sellaista. Sanoin, että hänhän saa ratsastaa aina, kun haluaa. Tyttö kuitenkin haluaa lahjakortin. Pitää tehdä sellainen. Ei se ole yhtään sen helpompaa, vaikka perheessä on oma hevonen. Kun vois ratsastaa, muttei haluakaan.

Missä mitataan hevosia? Haluan mittauttaa sen virallisesti piekkariksi! Se on mun poni! Kuva: Erica Lilja

maanantai 26. joulukuuta 2016

Vähän parempaa laukkaa

Yleensä suomenhevosista sanotaan samoja kliseitä. Suomenhevonen on ehkä perusominaisuuksiltaan raskas, etupainoinen, vahvasuinen ja huonolaukkainen, mutta ei sen tarvitse jäädä sellaiseksi. Sitä on kuitenkin mahdollista kehittää siinä missä minkä tahansa muunkin hevosta. Täykkäriä suokista ei silti saa koskaan. Suomenhevosta ei olekaan järin reilua verrata ominaisuuksiltaan mihinkään muuhun kuin toiseen suomenhevoseen. Ja kun näin tehdään, löydetään myös oikeasti hyvälaukkaisia, kevyitä ja herkkäsuisia suokkeja. Olen jo itsekin tottunut siihen, että on kehu kuulla, miten "tää ei tunnu suokilta ollenkaan".

Pädellä on aika kiva laukka ja se laukkaa mielellään. Siitä on hyvä rakentaa.. Parempi laukka on tosi monen tekijän summa. Ensinäkin parempi laukka vaatii lisää voimaa takapäähän. Sitä saa esimerkiksi kiipeilemällä mäkiä ihan pelkässä käynnissä. Jos hevosen perään voisi laittaa kärryt tai talvella reen, sekin olisi tosi upeaa. Mäkikiipeiluiden lisäksi on parempi tehdä mieluummin useeaimpia laukannostoja kuin vain posottaa laukkaa, sillä nimenomaan nostot vahvistavat.

Juuri nyt Päde jaksaa kantaa itsensä ravissa jo oikein hyvin, mutta laukka on vaikeampi pala. Päde on toiminut nivelkuolaimella ihan hyvin, mutta oli minullakin kesällä epäuskon hetkeni. Ne kuitenkin ratkaistiin meille parhaimmalla tavalla: lisäämällä perusratsastusta. Kovempi kuolain olisi ehkä auttanut hetken, mutta todellista ongelmaa se ei olisi poistanut. Hevonen tarvitsee siirtymisiä, taivuttelua ja voimistelua. Ei sen suussa mitään vikaa ole.

Kesäkuussa näin. Takapää hakee voimaa.

Olin nimittäin loppukesästä siinä pisteessä, että pohdin haluavani Pädelle toisen kuolaimen, koska herra tuntui makaavan kuolaimella. Pään kannattelu oli minulle raskasta. Hetken aikaa homma olisi varmaan ollut ok, mutta kovempi kuolain ei olisi muuttanut minun käteni toimintaa, vaan olisin senkin kanssa jatkanut pään kannattelemista, Pädekin olisi jatkanut roikuttamista. Kierre olisi ollut valmis ja jatkuva suusta vetäminen alati kovenevilla kuolaimilla olisi jossain vaiheessa alkanut vaikuttaa negatiivisesti laukan pyörivyyteen. Kovalla ja vipuvartisella kuolaimella kaulaa saisi tietysti kivasti rullattua ryntäisiin, mutta kun ongelma ei ole suussa vaan takapäässä, ongelmaa ei oikein kannata hoitaa lisäämällä rautaa suuhun. Jos hevosella ei ole takapäässä kauheasti voimaa, se tarvitsee kaulaansa normaalia enemmän siihen, että se pysyy tasapainossa. Jos suuta silloin kuitenkin kiskotaan ja kaulaa rullataan, laukkaaminen ei ole enää hevosesta kivaa. Sitten on takajalat tallissa.

Olen tullut siihen tulokseen, että suomenhevosen kanssa parasta on olla ajattelematta, että se on suomenhevonen. Se ei nimittäin ole yhtään sen kummallisempi hevonen kuin mikä tahansa muukaan. Se pitää sen sijaan saada irti kuolaimesta ja pehmeäksi suusta, koska se VOI IHAN OIKEASTI olla sitä. Pehmeäksi ja irtonaiseksi sen saa, jos ratsastaja ratsastaa sen joka kerta läpi. Tämä tarkoittaa paljon voltteja, kaarevia teitä, kiemurauria, pohkeenväistöjä, avotaivutuksia jne. Se tarkoittaa, ettei hevonen saa juosta kulmien läpi, mennä omia menojaan, kuunnella silloin kun sitä huvittaa ja tehdä asioita ns. omiin nimiinsä. Läpiratsastus ei vie niin paljon aikaa, kun sen tekee joka kerta, kun hevosen selkään nousee.

Tylsää? Ehkä vähän. Vastapainoksi esteratsastus ja maastoilu kuitenkin sujuu paljon helpommin.

torstai 22. joulukuuta 2016

Satulasaippuaoopperaa

Mitäpä, jos ryhtyisinkin käsikirjoittamaan satulasaippuaoopperaa? Kyllähän talliympäristöön saadaan sovitettua muutama psykopaatti, naistenmies, hyväntahtoinen hölmö, matriarkka, harmiton sivustaseuraaja ja liuta rikkaita prinssejä ja prinsessoja. Jaksot voisivat olla jotain tällaista

Kuohuvat kartanolaiset


1. Erikoispitkä aloitusjakso: Tervetuloa kartanoon
Kaikki ovat kauhuissaan: Tallinpitäjä Jorma on kadonnut juuri, kun tallille saapuu uusi tallimestari Erja. Anita käyttäytyy kummallisesti eikä Vesa puhu Mintulle. Mitä on tapahtunut?

2. "Kakka vai kepponen?"
Jorma tuntuu hävinneen kuin tuhka tuuleen. Esteratsastajakaunotar Elisa on Mintun hampaissa, koska hänen sanotaan jättäneen hevosensa lannat maneesiin. Mutta miksi Saaraa naurattaa? Ja kuka päästi hevoset irti?

3. "Saara, senkin liukas satulasaippua"
Elisa itkettää ja Vesa lohduttaa. Minttu näkee kaiken ja sanoo Erjalle, että Elisan käytökseen pitää puuttua. Samaan aikaan Saara kerää Elisan hevosen karsinasta kakkakikkareita ja marssii päättäväisesti kohti maneesia. Mutta miksi? Ja missä on Jorma?

4. "Oi aikoja, oi tapoja"
Minttu ratkeaa päärynäsiideriin heinävarastossa. Viiden pullon jälkeen hän kuulee jossain Jorman ääneen. Kukaan ei usko Minttua, joka on liian humalassa. Vesa löytää sammuneen Mintun ja kantaa tämän satulahuoneeseen. Anita tulee paikalle ja kertoo, että tallille tulee SM-tason kilpahevonen. Vesa kauhistuu, sillä hän luulee tuntevansa hevosen omistajan.

5. "Kissanminttua ja muita hullutuksia"
Kyyneleensä kuivannut Elisa purskahtaa itkuun uudelleen, kun näkee Vesan silittelevän sammunutta Minttua. Hevosensa karsinassa Elisa huomaa kakkakikkareiden hävinneen ja yllättäen löytää Saaran piiloutuneen loimikasan taakse. Kukaan ei tiedä missä Jorma on, ja samassa kuvankaunis SM-ratsastaja Annabella taluttaa korskean orinsa talliin. Vesa tajuaa, että menneisyys seuraa häntä, kun Annabella heilauttaa pitkää tukkaansa. Jorma palaa kaupasta.

--- jatkoa seuraa...









lauantai 17. joulukuuta 2016

Kulkurin iltakalja

Kesällä tuli todistettua, että kun hevosen vapauttaa luontoon, se hakeutuu syömään mustikkaa. Että ei esimerkiksi esikuivattua säilöheinää tai muita puristeruokia ja myslisekoituksia. Nyt Pädelle tuli kesä talven keskelle! Saimme Fortinutilta lähetyksen mustikkaa ja mustikkasekoitusta.



Juotan Pädelle joka kerta ratsastuksen jälkeen ämpärillisen vettä. Jätän ennen ratsastusta kourallisen vehnäleserouhetta turpoamaan pieneen määrään vettä. Ratsastuksen jälkeen täytän ämpärin lämpimällä vedellä ja Päde juo sen yhdellä kulauksella. Kaiken kaikkiaan juomaa on tarjolla 8 litraa. Päde on muutenkin hyvä juomaan ja yleensä se juo pienen kulauksen juoma-automaatista, kun alan satuloida ja menee ensitöikseen juomaan heti treenin jälkeen. Nyt kulkurin iltakalja maistuu ennestään terästettynä.

Niin Päde. Ismokin niin jo lauloi: "Juosta voit henkesi edestä, voit ravata paikasta paikkaan. Silti olet sidottu materiaan ja aikaan... ... Ei korista rinnuksiani minkäänlaiset valjaat. Ainoa kahleeni olet sinä, kulkurin iltakalja."

Kalsaritissuttelua.

Tallitukusta kaikki kuivahedelmät ja marjat nyt 15% alennuksella 31.12.2016 saakka. Syötä kassalla koodi herkut15. Verkkokauppaan tästä http://tallitukku.fi/Fortinut/


Vehnälesettä, Fortunut- mustikkaa sekä Fortinut Digestion Mix.

Pari teelusikallista ihan mielenvirkistykseksi.


Vehnäolut, joka on maustettu ripauksella mustikkaa ja kaneliaromeita. Pohjasakkaa on jonkun verran.

Päde on loukkaantunut, koska ei ole päässyt mustikkamannekiiniksi pussin kylkeen.

Lisätiedot ja tuotetiedot
Fortinut Digestion Care+
http://tallitukku.fi/Yrttiseokset/Digestion-Care+-500g/
Sis. kanelia, mustikkaa, punajalavaa, islänninjäkälää, lakritsijuurta ja hampunsiemeniä
Tarkoitus rauhoittaa sekä suolistoa että mieltä

Fortinut Mustikka
http://tallitukku.fi/Yrtit-ja-Luonnontuotteet/Mustikka-250g/
Mustikan tarkoitus on parantaa vastustuskykyä. Lisäksi se on hyväksi silmille.





torstai 15. joulukuuta 2016

Milloin viimeksi roikuit voimistelurenkaissa?

Yhteistyössä Suomen Voimistelutuote

Vanhenevat tammat vaativat lihashuoltoa. Ratsastus riittää vain harvoin ainoaksi konstiksi hoitaa lihaskuntoa. Suurimman osan ajasta tuntuu siltä, että olen lysyssä ja menen kasaan. Toimistotyö vetää kieroon, auton vaihdekeppi ja hiirikäsi työntävät oikean kyynärpään kauas kyljestä. On tunnustettava tosiasia: jotain on tehtävä.



Apuun tuli Suomen Voimistelutuote. Syksyllä saimme kotiin sekä puolapuut että voimistelurenkaat. Lapset ovat tietysti olleet tästä niin ikään haltioissaan ja minun on ollut jopa vaikea saada välineitä omaan käyttööni: jotain, mitä tuskin tapahtuisi, jos olisin hankkinut aikuisten jumppalaitteita.

Fibacon Reetta Raivio teki minulle marraskuussa treenin, johon jää koukkuun. Ensi alkuun treeni kipeyttää kropan, mutta aika nopeasti huomaa, miten paljon syvemmälle satulaan pääsee. Kun olen nyt joutunut osin laiskuuttani ja osin ihan syystäkin jättämään treenit muutamaksi viikoksi väliin, olen huomannut eron heti. Mukautuminen liikkeeseen ei ole enää yhtä mutkatonta ja alaselkää kiristää.

Mutta siitä on tulossa erikseen juttu myöhemmin. Nyt arvotaan joulukuun kunniaksi yhdet voimistelurenkaat. Hyvässä lykyssä saat nämä jouluksi kotiin! Joulupyhien aikana voit järjestää lapsille huumorinäytöksen, jonka perusteella heille valkenee, että he osaavat jotain paremmin kuin äiti!

Osallistu arvontaan vastaamalla kyselyyn sunnuntai-iltaan 18.12.2016 klo 21.00 mennessä ja voit voittaa Suomen voimistelutuotteen puiset voimistelurenkaat (arvo 79,90€) Mikäli voittajaa ei tavoiteta 20.12.2016 klo 21.00 mennessä, pidätämme oikeuden arpoa uuden voittajan.

Onnea arvontaan!





keskiviikko 14. joulukuuta 2016

Kyllä täällä tarkenee! - Talviratsastus on taitolaji

Muutama tuttu äiti on ottanut yhteyttä viime kuukausina kysyäkseen, mitä lapselle puetaan päälle ratsastustunneille talvisin. Olen joutunut vastaamaan, etten ihan tarkkaan tiedä, koska omat lapseni eivät harrasta ratsastusta ja oman lapsuuden ratsastusvarusteiden muisteleminen on jo vähän kuin muistelisi talvisotaa. Eihän meillä kellään ollut useampaa ratsastusvaatekertaa. Oikein kovalla pakkasella riisuttiin satulat ja käytettiin toppalenkkareita, sillä hevonen lämmitti eikä ilman satulaa ollut pelkoa, että kannaton kenkä tarttuisi tippumistilanteessa jalustimeen. Tänä päivänä ilman satulaa ratsastaminen on ratsastuskoulussa varmaankin kiellettyä ja jos yksityistallilta kysytään, hevoset pukittelevat vaarallisesti pakkasella. Sitten vuoraudutaan erilaisiin viltteihin, mikä itse asiassa tekee tippumistilanteesta ainakin minun mielestäni vielä vaarallisemman...

Olen tutuille lajista tietämättömille äideille kuitenkin kertonut, mitä itse puen pakkasella. Olisin itse hiukan nihkeästi ostamassa vastaavia varusteita kasvavalle lapselle ainakaan uutena. Tärkeämpää, kuin vaatteiden määrä on kuitenkin se, että niiden riisuminen ja pukeminen ajoitetaan oikein. Muussa tapauksessa flunssa kolkuttaa ovella nopeammin kuin ehdit kissaa sanoa. Ratsastuskouluissa opettajat toivottavasti pitävät huolen siitä, että pakkasella ei hiota ja kylmetytä. Lapsethan eivät sitä itse osaa ajatella.

Hööksin heijastava toppaliivi palvelee sekä lenkkeillessä että ratsastaessa.

Ylävartalo


Hiihtokerrastopaita siirtää hien pois iholta ja lämmittää ja fleecetakki nostaa hien pintaan. Tähän päälle puetaan toppaliivi tai toppatakki lämmittämään ja se riisutaan päältä välittömästi, kun aletaan ratsastaa, koska toppavaatteiden läpi ei haihdu mikään hiki tai lämpö, vaan niiden alla tulee hiki. Pakkassäässä urheileva ei saa hikoilla siksi, että hänellä on liikaa vaatteita. Liikkelle lähtiessä pitää ollakin vähän viileä. Kun treeni on treenattu, ei jäädä pakkaseen istumaan vaan jäähdytellään vaikka kävellen hevosen vierellä. Ja vaihdetaan kostea fleece mahdollisimman pian lämpimään ja kuivaan liiviin ja takkiin.

Eli alas hevosen selästä ja hikiselle hevoselle viltti niskaan ja itselle maneesin laidalta fleecen tilalle toppatakki. Jos lähden pakkasella reippaammalle maastolenkille, saatan lähteä matkaan kuten lähtisin juoksulenkille: kerrasto, fleecetakki ja toppaliivi. Jos itselle ehtii missään vaiheessa yhtään tulla hiki, kannattaa kävellä hevosen vierellä mieluummin kuin istua kävelevän hevosen selässä hikisenä.

Horzen pitkähelmainen fleece-takki, Rukka-hiihtokerrastopaita ja Mountain Horsen seuratakki.

 Alavartalo


Minulla on Mountain Horsen softshell-talviratsastushousut. Kun pakkasta on noin 10 astetta tai enemmän, laitan niiden alle vielä thermolegginssit, jotka ovat pikkuisen pörheämmät sukkahousut ja joita saa niin Lidlistä kuin Hööksiltäkin. Hiihtokalsaritkin käyvät samaan tarkoitukseen.
En ymmärrä, miten olen pärjännyt joskus ilman talviratsastushousuja. Lapsena laitoimme toppahousujen päälle hapsulliset kokochapsit, jolloin molemmista sai sekä lämpöä että chapseista pitoa. Nyt en ole raaskinut chapseja ostaa. Oikein kovan pakkasen kävelymaastoon laitan vanhat topparatsarit, mutta ei niissä kyllä voi muuten ratsastaa. Toppahametta en ole testannut, mutta moni tuntuu niistäkin tykkäävän.

Musta on uusi musta.

Varpaat 


Varpaani tykkäävät, kuin laitan hiihtosukat, niiden päälle ratsastussukat ja villasukat. Jalkaan laitan englantilaiset Toggi-merkkiset country-bootsit, jotka sain brittilehti Horse&Riderilta lähetettyäni heille lukijakirjeen keväällä 2014. Varpaitani ei ole palellut edes -25 asteessa ja sen kylmempää en ole kokeillut. Ratsastustunnilla kuitenkin ratsastan Mountain Horsen ratsastuskengillä. Ne eivät ole varsinaiset talvikengät, mutta ne eivät ole yhtä jäykät kuin saappaat. Sukkavarustus pysyy samana.

Saappaat Toggi, sukat Catmandoo, villasukat itse tehdyt, thermo-ratsastussukat Jackson. Sukat olen ostanut todennäköisesti urheilukaupoista (XXL ja InterSport)


Mountain Horsen kengät palvelevat, kun täytyy ratsastaa "oikeasti". Saappaat ovat siihen vähän turhan jäykät. Näilläkin tarkenee oikein hyvin. Ne muuten haisevat juuri niin kamalalle kuin miltä näyttävät.

Hanskat


Aina välillä joku yhteistyökumppani ollut yhteydessä ja pyytänyt testaamaan hansikkaita, mistä olen ollut hyvin otettu. Luotan kuitenkin tämäntyyppisiin perushanskoihin. Rautakaupat myyvät näitä reilusti alle kympillä. Kannattaa ottaa isompi koko kuin juuri täydellisesti istuva, jotta ovat lämpimämmät.



Pää

Käytän aina kypärää ja kypärän alle laitan kovilla pakkasilla tuubihuivin tai kommandopipon. Ennen ja jälkeen kypärän pidän pipoa. En ole mielestäni koskaan mennyt hevosen selkään edes vahingossa vain pipo päässäni. En aja autoakaan ilman turvavyötä.


Hevonen

Käytän hevosella kovalla pakkasella vilttiä. Kun tuon hevosen lämpimästä tallista ulos, se ei siinä vaiheessa juurikaan tarvitse vilttiä, mutta hiottuaan se tarvitsee sen. Maastossa käytän heijastinloimea. Klipatun hevosen kanssa käytin enemmän vilttejä, mutta tämä nykyinen systeemi on paljon kätevämpi.

*********************************

Missä vaatteissa sinun lapsesi ratsastavat? Mikä on sinun luottovarusteesi?

tiistai 13. joulukuuta 2016

Kaljaa vai treeniä

Kerron urheilevalle nuorisolle usein tarinan suomalaisesta A-junnuikäisestä jääkiekkoilijasta, joka jäi usein luistelemaan vielä senkin jälkeen, kun muut lähtivät jo viikonlopun viettoon. Osa nuorista ei usko tarinaa todeksi. He haluaisivat mieluummin minun kertovan, että joku oli vain syntyään sensaatiomainen, lahjakas ja päätyi maajoukkueen kautta NHL-pelaajaksi, vaikka oikeasti pelasi illat änäriä ja joi kaljaa. Se kertoo minusta jotain hirvittävän olennaista siitä, mitä luulemme lahjakkuuden olevan.

On nimittäin suuri harhaluulo kuvitella, että lahjakas ihminen pääsisi helpolla eikä hänen tarvitsisi ponnnistella. Lahjakkuudella ei nimittäin tee yhtään mitään ilman tahtoa treenata paljon. Ulkojäällä luistellut junnukiekkoilija ei siksi ole mehukas tarina. Olisi paljon mukavampaa kuulla tarina takautuvasti: huipulla oleva mestari kertoo, miten dokasi, mutta pystyi silti tekemään sankaritekoja. Me haluamme kuvitella, että meitä lahjakkaammat ovat yhtä laiskoja kuin me itse olemme.

Silti jokaisessa on asunut se junnukiekkoilija, joka ehkä pelkäsi, ettei ole riittävän hyvä. Yksi koki tarvitsevansa enemmän harjoitusta ja luisteli kuvitellen itsensä isoihin kaukaloihin. Toinen ulkoisti syyt: paska valmentaja ei anna peliaikaa. Kolmas totesi, ettei haluakaan olla parempi. Neljäs jotain muuta.

Kun ihminen sijoittaa itsensä kauas lahjakkaista, hän antaa itselleen luvan laiskotella. "Jos mäkin olisi lahjakas, mäkin voisin tehdä noin." Olen sitä mieltä, että jos lahjakkuus unohdettaisiin autuaaksi tekevänä asiana ja alettaisiin enemmän puhua lahjakkuuden olevan intoa treenata, meistä isompi osa voisi päästä lähemmäs unelmiaan. Toisten tie unelmien luo on silti aina kivisempi kuin toisten. Toiset eivät pääse perille koskaan. Vaikka on todella kliseistä sanoa, että matka on tärkeämpi kuin päämäärä, siinä on vinha perä. Jos ei halua treenata, ei voi pärjätä kisassakaan. On nimittäin olemassa riski, että vastassa on joku, joka jatkoi treenaamista silloin, kun sinulle jo riitti.

Eikä tämä tarkoita sitä, että kaikkien pitäisi haluta ammattilaiseksi yhtään missään asiassa. Se tarkoittaa perusasennetta. Tarinan jääkiekkoilija päätyi ammattilaiseksi, mutta hänen asenteensa opetti myös niitä joukkuekavereita, joista osa oli silloin junnuikäisinä "luonnostaan parempia" eivätkä kokeneet tarvitsevansa lisätreeniä.

Heistä tuli jotain muuta.

***********************************************

Lue myös:
Vain ne voittavat, jotka osaavat hävitä

perjantai 9. joulukuuta 2016

My little pony lääkärissä

Ammattitaitoinen ja kokenut eläinlääkäri osaa aina vetää oikeista naruista ja sanoa ensitöikseen, että ymmärtää oikein hyvin, miksi joku on puokin jälkeen ostanut juuri tällaisen ihanan suokin. Kehuu sitä suloiseksi, hyvärakenteiseksi ja kaikilla muilla mahdollisilla superlatiiveilla, mitä nyt tällainen tuore äiti haluaa jälkikasvustaan kuulla tai ainakin kuulee rivien välistä, vaikkei niitä oikeasti sanottaisikaan.

Sillä kyllä. Tällaisessa tilanteessa olo kuin tuoreella äidillä neuvolassa. Vähän huolestuttaa, että saako tämän pidettyä hengissä ja sitten kun synninpäästö laskeutuu päälle, jaksaa taas monta yötä vähillä unilla. Että hyvin on syönyt ja hienosti kasvaa. Oletpa tosiaan hyvin hoitanut ja kylläpä tässä nyt ihan vauvakuume itsellekin tulee, kun tällaisen ihanuuden näkee.

Sen kaiken jälkeen saattaa hymyssä suin puhua siitä, että onhan se vielä tästä vähän pulska ja tämä tästä pitää saada pois ja lisää lihasta tähän-ja-tuohon, mutta sieltä se sitten tulee ajallaan, kun töitä tehdään, ja kiitos että sinäkin huomaat, että on jo tehty ja suu on niin siisti, ettei ole varmasti vedetty. Ja että niin se ostotarkastuslääkärikin sanoi, että on se niin söpö, että höpöpöpöpö. Aika vekkuli, hihihihi.

Sitten eläinlääkäri on poissa ja itse seisoo karsinassa pussailemassa huumattua hevosta, joka on liian sekaisin sanoakseen, että anna minun nyt jo olla.

Kesämasu on poissa.

keskiviikko 7. joulukuuta 2016

Heittäkää kiviä, te synnittömät!

Suomessa ollaan tosi puritaanisia ratsastuksen oppimisen suhteen. Lähdetään siitä, että jokaisen pitäisi olla täydellinen ja ammattilainen, vaikka normaalilla työssäkäyvällä ihmisellä ei oikeasti ole mitään saumaa ratsastaa kuin ammattilainen. Jossain määrin uskaltaisin kuitenkin väittää, että me emme ehkä ihan tajuakaan, miten hyviä ratsastajia olemme. Suomalaisethan ratsastavat ihan valtavan suuria määriä ratsastuksenopettajan silmän alla. Ei täällä osteta poneja pihan perälle ajatellen, että siinä sitä on lapsille puuhaa. Sen sijaan Suomessa henkilö, joka on käynyt ratsastuskoulutunneilla 20 vuotta viidesti viikossa, pohtii ihan tosissaan, riittäisikö hänellä taidot omaan hevoseen.

Hevosten kanssa oppii ja hevosten kanssa sattuu. Se heittäköön ensimmäisen kiven, joka ei ole yhtään virhettä tehnyt. Moni meistä on tehnyt saman virheen useammankin kerran, vaikka virheistä pitäisi oppia. Kun Päde teki ensimmäisen 180 asteen säikähdyskäännöksensä viime juhannuksenä, minä tipuin. Suistuminen tapahtui siksi, että satula kierähti sivuun. Tuli tiukka muistutus satulavyön kiristämisestä. Ajatella, että olin sen unohtanut. Tämähän ei ollut ensimmäinen kerta, sillä kerran päädyin satulan kanssa Herra Herkkiksen kaulalle, sillä sain napakat pukitukset laukkadiagonaalilla. Onneksi ei käynyt mitään. Eräs tuttu kierähti satulan kanssa hevosen alle. Siinä kävi huonommin.

Tipuin Pädeltä toisen kerran vastaavanlaisessa käännöksessä heinäkuussa ja sen seurauksenä hevoseni juoksi metsään ja pysyi siellä piilossa 30 tuntia. Satula pysyi kyllä paikallaan koko retken ajan. Tästä maastoretkestä opin monta muutakin juttua. On nimittäin niin, että jos en olisi tippunut tuolloin kesällä, olisin tippunut jossain vaiheessa myöhemmin, viimeistään pari viikkoa sitten. Olimme maastolenkillä, mutta tulimme hiukan eri reittiä kuin yleensä. Päde pääsi yllättämään, sillä se huomasi meidän olevan sillä paikalla, mistä se kesällä käännöstemppunsa teki. Itse luulin meidän jo ohittaneen sen kohdan. Päde kääntyi yllättäen, tällä kertaa alamäessä.



Tällä kertaa siinä ei käynyt kuinkaan. Käänsin hevosen takaisin, katselimme hetken eteenpäin ja jatkoimme matkaa. Olen sitä mieltä, että näitä tilanteita ei voi harjoitella kuin päätymällä näihin tilanteisiin. Siinä on vinha perä, että hevosta ratsastetaan kentällä, jotta sitä voitaisiin oppia hallitsemaan myös maastossa, mutta maastoratsastusta ei opita muualla kuin maastossa, sillä hevonen on kentällä erilainen kuin maastossa.

Ajan joka päivä Suomen vilkkaimman ruuhkaväylän päästä päähän. En silti lähtisi mainostamaan, että olen kokenut ja loistava autokuski, koska en ole toistaiseksi päätynyt Kehä I:llä auto-onnettomuuteen. Voi olla, että tulee vielä se päivä, jolloin kokemuskestani, turvavyöstäni, rajoitusten mukaisesta ajonopeudestani, ennakoinnistani ja kännykättömyydestäni ei ole hyötyä, sillä jostain ulkopuolelta tulee tielleni jotain, mikä aiheuttaa onnettomuuden. Täytyy totta kai olla skarppina ja tilanteen tasalla, mutta joskus se ei riitä. Joskus tulee se hetki, että joko minä tai joku muu ei ole skarppina.

Olen onnellinen, että kukaan ole koskaan onnistunut saamaan minua uskomaan, että kaikki maailmassa olisi kiinni vain minusta ja minun taidoistani ja että omalla tekemisellä kaikesta pystyisi tekemään turvallista. Se on asia, minkä ymmärtäminen auttaa pysymään nöyränä lajia kohtaan.

maanantai 5. joulukuuta 2016

Kenttäpostia 8: Niksi-Päde

Talvi tulee ja maneesissa on tylsää. Maastoon ei pääse, kun kaikki paikat on jäässä. Laiduntamaan ei kuulemma saa mennä, vaikka kaikkialla vihertää ja miten yrittäisi sanoa, että pääsen tästä portista itsekin ja pysyn tuolla sovitulla alueella, että kärräätkää te vain kakkaa, älkää minusta huolehtiko. Mitä tehdä, jotta mieli pysyy virkeänä? Minäpä kerron.

Hoksasin tuossa taannoin, että tuo ihminen pyytää minulta kahdenlaisia pysähdyksiä. Ensimmäiset ovat sellaisia täysin tarpeettomia ja merkityksettömiä. Se vain haluaa, että pysähdyn ja sitten kun olen juur pysähtynyt tai pysähtymässä, se haluaakin minut taas liikkeelle. Se niin kuin keskeyttää sen kaiken minun tekemiseni. Sitten on niitä pysähdyksiä, joilla on tarkoitus: pysähdytään vetämään verhoja peilien eteen, pysähdytään laittamaan maneesin valoja päälle ja pois tai pysähdytään ottamaan talikolla kakkaa maasta. Sitten viedään sitä lantaa lantalaan. Tästä teille jo kerroinkin viime kirjeessä.

Tähän liittyykin tämä hauska leikki. Kun maneesissa on paljon hevosia, muttei yhtään ihmistä irrallaan, on kätevää kakkailla vähän sinne sun tänne. Se tarkoittaa, että mennään vähän väliä hakemaan talikkoa, minä kävelen sen kakan viereen, pysähdyn, odotan ja sitten tulee kehuja.

Mutta tässä tulee vinkki: minä sanoin yhdelle kaverille, että pistäs kakaten, minä siivoan. Olin nimittäin varma, että me siivotaan, koska arvasin tuon naisen haluavan näyttää taitoni tämän minun asuinpaikkani omistajalle. Silloin kun ollaan siellä maneesissa yksin, tuo nainen ottaa ne kakat vasta ihan lopuksi; muiden läsnäollessa korjaillaan jatkuvasti. Se on tuo ihmisten turhamaisuus ja näyttämisenhalu, mitkä auttavat meitä hevosia joskus näinkin.

Yksinjumpatessa ei ilmesisestiole ketään, kenelle pitäisi rehvastella minun taidoillani. Mutta tiedättekö, silloin minä pistän muuten parastani. Teen ne kaikki pysähdykset ja muut voikat ja loikat tosi hienosti. Ei tartte sitten niitäkään näyttää muille.

Kiusa se on pienikin kiusa.

Päde


Auttakaa! Se vie minua maastoon tämän näköisenä! Näytän poliisilta. Tai hei, ehkä se on ihan hyväkin. Moni poni päältä poliisi, sanoo vanha sananlasku.


perjantai 2. joulukuuta 2016

Sitoutujatyyppiä

Minä olen sitoutujatyyppiä. Inhoan niin paljon säätöä, tutustumista ja kokeilemista, että kelpuutan  kelvollisen melko helposti. Totean, että tämän kanssa voin elää, joten lähdetään työstämään tästä eteenpäin. Minulla on kyllä seikkailunhalua, mutta vain tutussa ja turvallisessa ympäristössä. En halua hypätä tuntemattomaan, uusien tyyppien ja alati uusien hevosten äärelle. Haluan tuntea toisen niin hyvin, että tunnen sen outoudet. Yllätykset ovat raskaita niin ihmisissä kuin hevosissakin. Outo saa olla, mutta ennakoinnin mahdollisuus luo turvallisuutta.

Tylsistyn kyllä helposti, mutta en yleensä puitteisiin. Kotioloissa riittää, että vaihdan huonekalujen paikkaa, en huonekaluja. Ratsastuksessa en kuitenkaan voisi haluta kilpailla muussa lajissa kuin kenttäratsastuksessa, sillä yhden jutun nysvääminen ei ole minun juttuani. Hevoseni kanssa pitää pystyä tekemään kaikenlaista, mutta hevosen pitää olla oma. Sitten kun se on oma, se saa olla sitä virheineen kaikkineen. Minä sitä rakastan, myötä- ja vastamäissä.

Olen myös merkkisitoutunut. Kun olen jonkun tuotteen kerran todennut hyväksi, ostan sitä uudelleen. Estesatulahuopani ovat kaikki Eskadronia, mutta nepä eivät kolumallisina sovikaan uuteen koulusatulaani. Iski ahdistus. Mitä nyt? Keksin ostaa Bucas Max-huovan, sillä minulla oli sellainen ollut aikoinaan estesatulassa. Sisäpinta on sellaista materiaalia, ettei se ole liukas. Satulalenkitkään eivät olleet liian pitkät. Lisäksi sekä Eskadron että Bucas käyttäytyvät niin kuin hyvän satulahuovan kuuluukin: pysyy lattialla pystyssä itsestään eikä "pumpuloidu" liian isojen ruutujen alla.

Enää en ostakaan muita. Musta on uusi musta. Lapseni muuten kysyi vähän aikaa sitten, voiko hänkin alkaa käyttää mustia vaatteita aikuisena. Vastasin, että totta kai. Musta on värinä turvallinen, ja hyvä satulahuopa on vähän kuin hyvä mies: se pysyy turvallisesti pystyssä omin voimin, sen ote ei lipeä eikä se pumpuloidu kelvottomaksi.

Pienet ruudut ja tiheä kangas. Siitä on hyvä satulahuopa tehty.

Hyvä vilttikin kestää.





torstai 1. joulukuuta 2016

Pahanmakuista

Päde on melkolailla kaikkiruokainen, tosin joskus sille iskee epäluulo. Kun viime keväänä kävin ensimmäisellä koeratsastuksella, Päde ei suostunut maistamaan mitään, mitä minulla oli sille mukanani. Sittemmin banaanilastut kyllä maistuivat, kun tultiin tutuiksi. Päde on tosin sen verran utelias ja omatoiminen kaveri, ettei sille syötetä kädestä mitään. Siksipä kaikki herkkupalat ovat jääneet. En oikein näe syytä tiputella niitä ruokakuppiinkaan.

Olen tavannut buustata hevosta vitamiineilla varsinkin syksyisin ja keväisin. Tintti oli aina loukkaantunut, jos tarjosin sille jotain pahaa, joten otin tavakseni maistaa vitamiinia itsekin. Jos se maistui itselle irvistelemättä ihan paljaana, se maistui yleensä hevosellekin muuhun rehuun sekoitettuna. Pädelle sekoitin 5ml monivitamiinia sen perinteisen iltakaljan sekaan. Iltakalja pitää sisällään kourallisen vehnäleserouhetta liotettuna pesuvadilliseen kädenlämpöistä vettä. Herra ryystää siis yhdellä kulauksella viisi litraa vettä ja nuolee kulhon. Herkku näyttää lähinnä ripulipaskalta.

Vaan nyt menikin pieleen. Muutamalla turvanheilautuksella se totesi, että joku on kussut sen muroihin. Ja kun minä hämmennyin yllättävästä läträyksestä, se tönäisi ämpärin sisältöineen syliini. Että haista sinä ja juo itte!

Viisi milliä. Viidessä litrassa. Oli ilta pilalla. Molemmilla. Kokeilin kuitenkin, kelpaisiko ihan pelkkä lämmin vesi. Kelpasi se. Tuntui silti, että minua mulkoiltiin. Ettäs kehtasin.

Kätevä tämä uusi korkkisysteemi. Ei tarvitse käyttää mittamukeja.

Käännät vain pullon ylösalaisin ja puristat pullosta sopivan määrän korkkiin. Vielä kun saisi sen hevoselle juotettua.


Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...