maanantai 28. marraskuuta 2016

Hevonen, jota ei loimiteta


Minun hevostani ei loimiteta. Loimittamattomat hevoset olivat ihan tuttu näky vielä 90-luvun Suomessa. Mihin nämä kummajaiset ovat kadonneet? Miksi ihmeessä hevosen talvikarva ei häirinnyt parikymmentä vuotta sitten, mutta se häiritsee nyt?

Toisin kuin moni nyt kuvittelee, loimittamaton suomenhevoseni ei ole kasvattanut itselleen järkyttävää talvikarvaa. Kun talvikarva alkoi syys-lokakuun vaihteessa tihentyä, se hikoili treeneissä alkuun jonkun verran enemmän. Se on se vaihe, jolloin helposti tulee mieleen, että tämä hevonen täytyy klipata. Parissa viikossa ja säiden kylmettyä hevonen kuitenkin tottuu karvaansa. Päde ei tietenkään ole koko päivää ulkona säällä kuin säällä. Se ei elä pihatossa vaan ihan tavallisessa tallissa. Siksi se ei ole mikään vuorenpeikko.

Päde ei ole huonossa kunnossa eikä joutilashevonen. Se hikoilee useampana päivänä viikossa ja sen jälkeen se saa selkäänsä villaviltin. Eli oikeasti se ei tietenkään ole loimeton. Hevonen kuivaa ihonsa vierestä parissa kymmenessä minuutissa. Sen jälkeen päällyskarva voi olla hiukan märkä, mutta jos hevonen jää seisomaan vedottomaan talliin, sillä ei ole mikään hätä. Piikkisualla kun sutaisee karvan suoraksi, karva kuivaa entistäkin nopeammin.  Kun treenissä hieman hionneen hevosen tuo karsinaan, se yleensä piehtaroi. Se on hevoselle hyvinkin luontainen tapa kuivattaa itse itsensä ja hieroa hikea pois. Samalla se hoitaa lihaksiaan. Napakkaa juuriharjausta myöhemmin tai vaikka seuraavana päivänä, niin hiki pöllyää hevosesta pois.

Jos Päde joskus meneekin treenin jälkeen heti ulos, se kuivattelee ensin karsinassa eikä se tietenkään mene ulos tuuleen ja tuiskuun ilman loimea. Elämä ei ole mustavalkoista eikä ideologia saa ohittaa käytännön järkeä. Kun aikoinaan jouduin klippaamaan cushingin taudista kärsineen edellisen hevoseni hormonikarvan pois, laitoin sille tietenkin loimen, vaikka muilla ei ollut. Jos sillä olisi ollut normaali hevosen talvikarva, sekin olisi saanut olla pääasiassa loimeton. Myönnän, että asuessamme sellaisella tallilla, missä loimet olivat vuodenajasta riippumassa enemmän sääntö kuin poikkeus, loimittamattoman hevosen pitäminen olisi vaatinut selkärankaa.

Nytkin teistä varmaan joku ajattelee, että hullua tuollainen hevosen rääkkääminen. Hevosellani kuitenkin on loimi yllään aina, kun se sitä tarvitsee. Ei kenenkään toisen ihmisen takia.

Kuva: Zelda Rantala ja Tommi Turtola 2016 

Lue myös: 
Antakaa hevosten olla kylmässäkin

keskiviikko 23. marraskuuta 2016

Muotitietoinen

Viime sunnuntaina Blogiexpossa Lahden Jokimaalla keskustelimme muotivarusteista. Kukaan ei varmasti ole immuuni muotivarusteiden maihinnousulle. Nopeasti panelistit Kaisa, Petra, Katja ja Kaktu pystyivät nimeämään tämän hetken must-have -tuotteet.

Kukapa meistä ei olisi piinaavan tietoinen siitä, mikä tällä hetkellä on muotia.  Värikkäät turvajalustimet, anatomisesti muotoillut suitset ja satiinia hohtavat satulahuovat saavat aikaan illuusion siitä, että tavalliset jalustimet ovat vaarallisia, perinteiset suitset sotkevat hevosen hermoradat ja mattapintainen satulahuopa näyttää nukkavierulta. Ja kuka muka kestää enää satulassa ilman grippipaikkoja? Kehitys kehittyy ja muoti muuttuu. Yksi asia kuitenkin pysyy: suurin osa teistäkin on varmasti sitä mieltä, että kertakäyttövarusteita ei kannata hankkia.

On ihan hyvä kysyä tietysi sitäkin, onko varuste vain muodikas vai onko sille oikeasti käyttöä. Olen joskus itse pitänyt hevosen satulan alla karvaromaania, kunnes minulle esitettiin kysymys, miksi. En osannut vastata. Se näytti hyvältä? Koska muillakin oli? Nykyisin olen pyrkinyt vähentämään minimiin kaikki kerrokset itseni ja hevosen välissä. Lähempänä parempi.

En toisaalta ihan pidä siitäkään, että ihmisiä moititaan ulkonäkösyistä hankituista tavaroista. Jos jollain on rahaa, miksei sitä käyttäisi juuri siihen, mikä tuntuu ihanalta ja hyvältä? Merkistäkin kannattaa maksaa, jos se tuntuu sen arvoiselta. Loppujen lopuksi harva meistä pystyy ihan täysin perustelemaan, miksi jostain satulahuovasta 100 euroa ei tunnu olevan liikaa, mutta oma pusero ei saisi koskaan maksaa enempää kuin 25 euroa. Arvokas brändi syntyy ihmisten mielikuvissa. Arvokasta ja haluttavaa on usein se, mikä ei ole ihan kenen tahansa saatavilla, mutta vielä useammin haluamme juuri sitä, mitä muillakin on.

Kokeilin Ariatin Heritage Contour Dress -saappaita HIHSissä ja ne olivat ihanat jalassa. Niissä yhdistyy kaikki haluamani: vetoketju takana, ei naruja edessä ja sämpylänmallinen kärki.


Haluaisin myös nämä vedenpitävät Ariatin Grasmere- saappaat. Ne olisivat taatusti ihanat, mutta sovittamaan pitäisi lähteä ulkomaille. Toistaiseksi niitä ei Suomesta saa. Tosin nyt kun Horse & Rider on ottanut Ariatin muut saappaat valikoimiinsa, näitäkin saattaisi pian saada. Kun pari vuotta sitten bongasin nämä brittilehdestä, soittelin kierroksen, mutta silloin Suomessa ei myyty kuin Ariatin ratsastuskenkiä.


maanantai 21. marraskuuta 2016

Tähdenlentoja


Jokaisen pitäisi lukea uudelleen kirjoja, joista on joskus pitänyt. K.M. Peytonin Tähdenlento (engl. Fly-By-Night) on kirja, joka vaikutti hevosajatuksiini enemmän kuin kaikki kahlaamani Nummelan ponitallit yhteensä. Lapsena halusin olla kuin Ruth Hollis.

Muistan selvästi, miten kirjan innoittamana ajattelin ponin mahtuvan Lappeenrannan Peltolassa sijaitsevan lapsuudenkotini takapihalle. Suunnittelin ratsastavani Alakylän ala-asteen vieressä kulkevalla pururadalla. Lopulta minä ja ponini karauttaisimme maastokilpailuihin. En tiennyt, misä sellaisia järjestettäisiin, mutta koska Ruth kulki omiin kilpailuihinsa ratsain, ajattelin sen olevan mahdollista minullekin. Minäkin laskin, mitä heinä tulisi maksamaan. Tai no, sen olisimme saaneet mummolan pellosta. Ja kyllä isä osaisi vetää traileria ja sitä paitsi pitihän hän hevosista muutenkin.

Ruth Hollis oli kenelle tahansa helppo samastumiskohde: ponihullu 11-vuotias tyttö, joka ei juurikaan osannut ratsastaa ja jonka vanhempia hevoset eivät periaatteessa kiinnostaneet. Ruth kuitenkin oli sinnikäs, jakoi sanomalehtiä ja osti varoitteluista huolimatta itselleen Tähdenlento-nimisen kouluttamattoman ponin. Sen jälkeen mitkään asiat menneet minkään taiteen sääntöjen mukaisesti. Ensimmäisissä maastoestekilpailuissa Lento ja Ruth eksyivät metsään ja lopulta Ruthin kasvoille paukahtanut oksa sai aikaan pahaa jälkeä. Lento ei kuitenkaan kieltäytynyt hyppäämästä, joten Ruth sai kilpailusta hyväksytyn tuloksen.

En kiellä, etteikö minussa edelleen eläisi 11-vuotias Ruth Hollis. Viimeksi se tuli mieleeni valjaskaupassa pari viikkoa sitten. Kävin hakemassa satulaani toppauksesta ja siinä odotellessani kiertelin valjasliikkeessä ja hypistelin varusteita. Mieleen tuli kuvaus kirjasta. Siinä Ruth oli päässyt isänsä antaman kirjekuoren kera satulasepän liikkeeseen. Siellä hän katseli, miten "satulat hohtivat uutuuttaan, ja niitä uhosi jäykistetyn nahkan kirpeä tuoksu". Ruth valitsi mieleisensä satulan sovitettavaksi. Sen lisäksi hän otti "sopivat hihnat ja valkoisen nailonisen satulavyön. Tämän jälkeen hän valikoi paksut nivelkuolaimet ja suitset, joissa oli turpahihna ja sileä, koristamaton otsahihna. Myyjä latoi koko loistavan valikoiman tiskille ja Ruth lisäsi joukkoon vielä juuriharjan ja kaviokoukun."

Muistan edelleen, miten tunsin tuon kaiken Ruthin puolesta. Mutta sitten tuli laskunmaksun aika

"Mies laskeskeli paperinpalalla numeroita yhteen. - Se tekee kolmekymmentäyhdeksän puntaa, kaksitoista sillinkiä ja kahdeksan pennyä, neiti. Ruth, joka oli juuri vetämässä kahtatoista puntaansa isän antamasta kirjekuoresta, katsoi myyjää tyrmistyneenä. - Kolmenkymmentäyhdeksän puntaa...? Hänen sanansa takertuivat kurkkuun epäuskosta. - Kolmekymmentäyhdeksän puntaa, kaksitoista sillinkiä ja kahdeksan pennyä. [mies toisti]  Ruth hölmistyi. Hän ei saanut sanaa suustaan. Hänelle valkeni kuin salaman iskusta se matemaattinen tosiasia, että summa jonka mies juuri oli ilmoittanut, oli vain setsemän sillinkiä ja neljä pennyä pienempi kuin hänen poninsa ostohinta. Myyjä katsoi häneen totisena, Ruth katsoi typertyneenä takaisin. - Nyt te... nyt te varmaan ... Helpottuneen hetken ajan hän ehti ajatella, että mies pilaili hänen kustannuksellaan, mutta kun hän katsoi miestä uudelleen hän oli varma ettei tämä laskenut leikkiä. -  Minulla ei ole niin paljon rahaa, hän sanoi vaisusti. - E... en osannut arvata... Hän katsoi kaihoisasti kaikkia ihania uusia varusteita, jotka oli levitetty tiskille häntä varten. - Mi... minä... Paljonko pelkät suitset maksavat?"

Muistan senkin, miten kurkkuani kuristi Ruthin puolesta. Mikään maailmassa ei opeta empatiaa yhtä paljon kuin kirjojen lukeminen. Vain kirjoja lukemalla pääsee hetkeksi toisen ihmisen pään sisälle, kuten Jari Tervo on hiljattain osuvasti sanonut. Videot ja elokuvat eivät koskaan tarjoa samaa kokemusta, sillä niissä on katsojalle tarjolla vain sivustaseuraajan rooli.

Minä poistuin valjaskaupasta vanha satula kainalossani ja lisäksi minulle laitettiin pussiin paksunahkaiset uudet jalustinhihnat. Niiden hinta oli kipurajalla, mutta ajattelin, ettei minun ehkä enää tarvitsisi toisia. Tavallaan astuin pakkaseen kuin Ruth Hollis, mutta ehkä jopa vielä enemmän kurkkua kuristaen. Lapsena nimittäin pystyi uskomaan, että kyllä rahaa sitten aikuisena on. Aikuisena toiveajattelu on hirveän paljon vaikeampaa.

Uutukaisen nahan ja valjaskaupan tuoksu on silti sanoinkuvaamattoman ihana. Ajoin kotiin ja hypistelin jalustinhihnaa toisella kädellä. Kun kotona sitten laitoin silmät kiinni, saatoin kuvitella uuden nahan tuoksun tulevan kokonaisesta satulasta. Kohta se tulisi sekoittumaan hevosen ja tallin hajuun, mikä ei huono ole sekään, mutta kokonaan toinen tarina.

Kirjoitan kirjoihini tällä tavoin edelleen. Melkein.

Kursiivilla olevat lainaukset teoksesta
K.M. Peyton: Tähdenlento
engl alkuteos Fly-By-Night (Oxford University Press 1968)
suom. Merja Heikkilä 
WSOY 1986

torstai 17. marraskuuta 2016

Kenttäpostia 7

Terkkuja vaan taas. Nainen päätti hankkia meille koulusatulan. Täällä on rampannut muutamakin ihminen iskemässä penkkiä selkään. Minun on oletettu seisovan nätisti paikallani ja kertovan, miltä tuntuu. Tiedättekö, ei tunnu miltään.

Kaveri sanoi, että minun pitäisi nyt kertoa noille ihmisille, mikä satula on hyvä ja mikä huono, mutta kysynpä vaan, että miksi? Meillä on jo yksi satula. Kuinka monta satulaa mies tarvitsee? Kaveri sanoi, että ne tuntuvat eriltä ja eri näköisiäkin ne ovat.  Sanoin, että jaa. En ole huomannut. Minusta tämä mannekiinimeininki on ennen kaikkea tylsää enkä tarvitse mitään uusia asusteita. Vanhat eivät ole rikki. Minä olen sitä paitsi komea omassa asussani. En tarvitse uusia varusteita tai ihmisiä näyttääkseni hyvältä. Pärjään ilmankin. Tämä kaikki on noiden tätien turhamaisuutta. Kohta varmaan laittavat lettiä harjaan ja vievät valkoisten huopien kera edustamaan.

Sen olen ymmärtänyt, että tuo koulusatula tarkoittaa kaikenlaisten kuvioiden ja voimistelujen tekemistä. Siis tylsää sisätilaelämää maneesissa. En pysty täysin ymmärtämään, miksi pitäisi pysähtyä keskelle kenttää tasajaloin turhan takia. Haluan tehdä työtä, jolla on tarkoitus. Pysähdyn kernaasti oman lantakasani viereen, jotta tuo nainen voi talikolla korjata sen. Sitten kävelen ämpärille, pysähdyn ja nainen laittaa sen lannan ämpäriin. 

Se on niin laiska, ettei se viitsi tulla selästä alas. Täällä joutuu hevonen tekemään kaiken työn.

Päde

"Onko nyt muka hienoa häh?"




maanantai 14. marraskuuta 2016

"Ei se nyt mitenkään mahdoton ollut..."

Tunnustan ilmoittavani miehelleni joskus vähän alakanttiin ne summat, mitä hevoseeni käytän. Periaatteessa hevosen kulut kyllä menevät meillä yhden tilin kautta, mutta käytännössä siitä tulee hiukan luistettua. Sitä paitsi eräs tuttava kommentoi tämän kuullessaan, että jo pelkästään ajatuksena hevosen kulutili on jumalattoman perverssi. "Sä siis tiedät pennilleen, kuinka helvetin paljon se elukka syö rahojasi!"

Perheen sisällä on selvää, että isoista hankinnoista neuvotellaan ja monet hevoskuluista on nimenomaan isoja hankintoja. Harva kestäisi kuitenkaan olla puolisolleen tilivelvollinen joka jumalan pennistä, jonka on hevoseensa käyttänyt. Silti olen huomannut, että suustani lipsahtaa alakanttiin liioiteltuja summia joistain pienistäkin hankinnoista. Esimerkiksi ostin pari satulahuopaa HIHSistä ja ne maksoivat parikymppiä kappaleelta. Oikeasti niitä oli kolme ja ne maksoivat 22 euroa kappale. Hupsis. Sama se, että olen aina "tulossa kotiin ihan just", vaikka olisi vielä viisi asiaa tekemättä. Haluan ehkä itsekin uskoa, ettei harrastukseni ole niin raha- ja aikasyöppö, mitä se on. Siinä mielessä se tili on ihan itsen kiusaamista.

Koulusatulaprojektini huipentui, kun satulansovittaja jätti minulle sovitukseen kaksi satulaa. Toinen oli edullisempi ja toinen tietenkin täydellinen, hanuria hyväilevä, ihanasti tuettu maailmanpelastaja. Ylistävät sanani saivat mieheni luonnollisesti epäilemään ihanan penkkini hintaluokkaa ja minä siihen nopeasti sanomaan, että ihan budjetissa ollaan, vaikka olin juuri venyttänyt budjettiani satasella. Mieheni hymyili juuri sitä hymyä, mitä mies voi hymyillä, kun tietää epäilystensä menneen oikeaan ja kysyi saman kysymyksen uudelleen. Minä sanoin, että ei se mitenkään mahdoton ollut. Satularahat oli minulla säästössä sillä kuuluisalla hevostilillä. Mies kysyi kolmannen kerran. Otin kasvoilleni lapsuudesta tutun spanieli-ilmeen ja sanoin ne kolme pientä sanaa, jotka kuuluivat tähän tilanteeseen ja olivat täysin totta: "Perseeni on tärkeä".


Rahat menevät omaan ja hevon perseeseen.


torstai 10. marraskuuta 2016

Täydellisiä ei ole

Kun Tintti meni pois lokakuussa 2014, sain ratsastustunneille vakiratsukseni Herra Herkkiksen. Se oli Tintin siskonpoika, joka annettiin ratsukseni saatesanoilla "Tintti antoi sinulle kaikki virheet anteeksi, mutta tuo ei anna yhtäkään. Se kuitenkin opettaa sinut ratsastamaan." Se opettikin siihen, että ratsastajan on oltava kädestä pehmeä ja pohkeesta vahva. Nykyisin Herra Herkkis muuten majailee Päden naapurikarsinassa.

Päde tarvitse ihan samaa, mutta sen reaktio on suomenhevosena ihan toisenlainen. Siinä missä Herkkis täykkärinä pukitti, jos ohja oli liian kova ja pohje heikko tai sitä muuten vain kiukutti ratsastajan virheet, Päde puree kiinni kuolaimeen, lähtee kovempaa. Olen onnellinen Herkkiksen opeista, sillä Päden kaltainen hevonen ei opeta ratsastajalle yhtä tehokkaasti herkkää kättä ja vahvaa pohjetta. Päde nimittäin laittaisi korvat ja kyljet kiinni ja keskittyisi tekemään omia juttujaan. Molemmille näistä hevosista on yhteistä se, että ei sieltä ilmaiseksi tule mitään. Herkkistä syytettäisiin hankaluudesta, Pädeä itsepäisyydestä.

En kauheasti tykkää listata hevosten huonoja ominaisuuksia ja haukkua hevosia, koska oikeasti hevonen on juuri sellainen, millaiseksi se ratsastetaan. Ratsastajan heikkoudet tukevat hevosen heikkouksia. Kovakätinen ratsastaja tekee hevosesta kovasuisen. Tällä kaavalla päästään siihen lopputulokseen, että hyvien ratsastajien hevoset ovat hyvin ratsastettuja, huonojen huonosti. Ja silti jos se olisi näin yksinkertaista, se olisi onni ja autuus. Ei yhdenkään hevosen kanssa selvitä ilman vaikeuksia.

Suuren viisauden mukaan meistä harvalla on mahdollisuus ratsastaa täydellistä hevosta. Siksi meidän on opeteltava ratsastamaan niitä, mitä meillä on. Sama pätee parisuhteisiin: täydellistä ei olekaan. Pitää löytää sellainen, jonka epätäydellisyyttä pystyy kestämään ja joka vastavuoroisesti kestää sinua. Sitten sitä voidaan rakentaa yhdessä.

EI. (kesä 2015)
EI. (kevät 2015)
EI.  Ja tämä on harvinaista, mutta kaveri poistui kentältä sillä sekunnilla, kun olisi pitänyt hypätä! (kesä 2016)

maanantai 7. marraskuuta 2016

Kenttäpostia 6

Vähän ehkä nyt napsahti omaan nilkkaan se kesäinen reissu. Tuo nainen ei suinkaan ruvennut pelkäämään vaan otti sen linjan, että jos kerta olen ollut maastovarma yksin, saan kuulemma olla maastovarma senkin kanssa. Käytännössä se tarkoittaa sitä, ettei se kysy minun mielipidettäni yhtään mihinkään. Sanoo vain, että eteenpäin. Ja aina lisää, että koska minä olen hypännyt ojat ja kiivennyt mäet yksin, voin kuulemma mennä hänenkin kanssaan. Vähän tässä on sitten oltu nöyrää poikaa. Nainen sanoi, että joudun ensi kesänä näyttämään sille mustikkapaikat, koska näytän ne tietävän ja osaan kiertää suotkin. Hyvä joo, ettei pelkää, mutta miten olisi sellainen kultainen keskitie?

Pimeääkään se ei usko minun pelkäävän. Nainen laittoi meihin ajovalot. Se tuntui kyllä hurjalta, kun takana tulevalla kaverilla oli silläkin valot. Minun varjoni oli dinosauruksen kokoinen! Metsä oli pimeä, mutta siinä me mentiin tietä pitkin ja väisteltiin kaikenlaisia heijastavia keppejä, jotka tien laidasta kurottivat meitä kohti. Onneksi on nastat alla, että ei lipsu, vaikka pistäisi vähän polkaksi.

Olen vähän kompensoinut tätä kovaa kuria sillä, että jos joku antaa mahdollisuuden olla herkkä ja heikko mies, otan sen ilomielin vastaan. Tallityöntekijää yritin viime viikolla varoittaa, että joku on porannut lumihankeen mustan aukon, joka imaisee itseensä kaiken. Siinä sitten huusin hetken, etten voi tulla. Mutta sekin nainen vetosi vain joihinkin sotajuttuihin eikä uskonut...

Tallityöntekijät kyllä ovat tuttuja, mutta muuten olen vähän nyrpeänä siitä, jos tuntemattomat tyypit tulevat käskemään ja komentamaan. Että mikä oikeus niillä on käskeä ja määrätä? Ei ne oo miun ihmisiä. Tuo nainen sanoo, että olen kuulemma kuriton yläasteikäinen, joka testaa sijaisia.
EMT. LOL. WTF. TIRSK.

Päde 
saakslähteejosonvalmis?

Hyppäsin varmuuden vuoksi ravipuomin takaa, koska oli kuulemma pakko mennä. Koska se saakelin metsä. Taas.  Kuva: Erica Lilja



keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Neljä tärkeää asiaa hevosista

Eihän siitä kokeilusatulasta ollut meille satulaksi. Istuinosa osoittautui käytössä himpun verran liian pieneksi, vaikka teoriassa se onkin ihan sopiva. Oma estepenkki pääsi joka tapauksessa topattavaksi, minkä seurauksena hevonenkin todennäköisesti alkaa liikkua suorempana. Ainakin muutosta oli havaittavissa jo koulusatulan kanssa, mikä siis sopi hevoselle, muttei minulle.

En ole koskaan ollut erityisen varusteurheilija, mutta myönnän, että hevosen selässä koetut ongelmat saavat minutkin helposti miettimään, ratkeaisiko tämä asia jollain apuvälineellä. Perusvarusteista käytän kannuksiakin vain harvoin. Päden kanssa on kuolainjuttuja mietitty, mutta jos ongelma on ratsastajan kädessä, sitä ei ratkaista laittamalla hevoselle lisää rautaa suuhun. Kun ei itse vedä tai ole kädestä kuollut, ei hevonenkaan vedä tai makaa kuolaimella. Näin kerrottuna se tietysti saadaan kuulostamaan luvattoman helpolta ja siksi lienee syytä korostaa, että ainakaan minä en osaisi tällaisia asioita ratkoa omin päin. En ole yrittänytkään.



Olen vuosien aikana oppinut hevosista kolme tärkeää asiaa.
  1. Asiat ovat yksinkertaisia
  2. Yksinkertaiset asiat on hirveän helppo ymmärtää väärin.
  3. Tarvitaan kokemusta (= tarvittaessa kokeneempien apua), jotta ongelmanratkaisu toimisi muutenkin kuin paperilla. 

Muistan yhdeksän vuoden takaa Tintin kanssa aloitellessani, miten olin lukenut kirjasta, että kun hevonen saa vertyä pitkässä muodossa ja lämmitellä lihaksensa, se "kohoaa sieltä pikku hiljaa ylös". Niinpä annoin hevosen jolkottaa pitkänä, etupainoisena ja löysänä. Ja ihan oikeasti kuvittelin, että se sieltä nousee! Kuvitelma oli yhtä hullu, kuin olisin sanonut lapselle, että tule siivoamaan äidin kanssa. "Joo-joo." Sekä lapsi että hevonen pitää huijata työntekoon.

Kun ymmärtää ohjeen väärin, suorittaa ohjeen väärin. Pehmeä kuolaintuntuma on eri asia kuin ei tuntumaa ollenkaan. "Seuraa hevosen suuta" toteutuu niin,  että vedetään ohjaa, heitetään pois, vedetään ohjaa, heitetään pois. "Vahva pohje" muuttuu puristamiseksi, lykkimiseksi tai potkimiseksi. Menevän hevosen suussa roikutaan pohkeet irti, koska "pitää pidättää". Ryhdikkyys on yhtäkkiä yliryhtiä ja jäykkyyttä. Jokaisella hevosella on jalat joskus hiukan turvoksissa ilman, että sillä on jännevamma. Hikoaminen tai puuskutus ei aina tarkoita liikarasitusta vaan heikkoa yleiskuntoa ja ihan tervetullutta rasitusta, jos sen laatu on vain mietitty oikein. Hankitreeni on takuulla tehokasta, mutta kipeyttää tottumattoman. Haluttomasti liikkuva hevonen ei välttämättä ole rikki eikä edes fyysisesti väsynyt, vaan se ehkä olisi mielellään vain jouten eikä siis väsynyt tai kipeä laisinkaan. Sillä voi olla tylsää, mutta ei siinä mielessä kuin ihmisillä on. Se tarvitsisi jokapäiväisen liikuntansa, mutta joka päivä ei tarvitse vääntää tosissaan, mutta toisaalta maastokävely menee vapaapäivästä.

Eikä hevonen tarvitse lohdutussuklaata tai seisontapäiviä kaamosmasennukseen, toisin kuin ehkä omistajansa. Omistaja tarvitsee vapaapäiviä enemmän kuin hevonen. Vaikka sekin on hevos- ja ihmiskohtaista.

Mikään ei ole kiveenhakattua, kaikille sopivaa ja toimi kaikilla samalla tapaa. Se on neljäs ja joskus jopa tärkein oppi.

Heti se yritti syödä, kun otettiin kuvaa, vaikka olen elvistellyt, ettei se enää sitä tee.

Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...