maanantai 31. lokakuuta 2016

Piilokivekset

Hevosnainen on aikamoinen. Hän kantaa toisessa kainalossa 20-kiloista lasta ja toisessa rehusäkkiä eikä laske kumpaakaan alas kuraiselle tallinpihalle. Hän selviää trailerinsa kanssa, vaihtaa renkaat, kärrää kottikärryt ja perehtyy ruokinnan saloihin niin eläintensä kuin lastensakin kohdalta. Hän auttaa kaverin pulasta, hoitaa hevosen, hankkii opetusta, oppii virheistään ja hytkyttää ystävänsä lasta tallilla, jotta ystävä saisi edes kerran ratsastaa rauhassa. Hevosnainen kehuu, kannustaa ja on vilpittömän iloinen toisen menestyksestä. Hän haaveilee siitä, että kaikki voisivat vetää yhtä köyttä ja leipoa vuorotellen pullaa.

Ellei hänellä satu olemaan piilokivestä.

Jos hevosnaisella on piilokives, hän käyttäytyy pelottavan orimaisesti, jopa vaarallisesti. Häntä voidaan kutsuta pietturiksi, vrt. vastaava hevosista käytetty nimitys pietturiori.

Talliolosuhteissa pietturilla on tarve korottaa itsensä lauman yläpuolelle ja osoittaa omaa paremmuuttaan suhteessa muihin. Hän ei pyydä koskaan apua, koska hän osaa kaiken. Hän erehtyy luulemaan kunnioitukseksi sitä, että muut oikeasti inhoavat häntä. Maneesiin tai muuallekaan ei mahdu hänen kanssaan kukaan, paitsi ehkä joku mies, jota hän jostain syystä kunnioittaa ja väistää ja jonka ympärillä hän kiehnää; onhan tällä ihan oikeat kivekset. Yleensä pietturiin pidetään sopivaa välimatkaa arvaamattomuuden ja vaarallisuuden vuoksi. Hän potkii, puree ja hyppii pystyyn. Kypärä, hansikkaat ja liina ovat tarpeellisia kaikille, jotka käsittelevät pietturia.

Pietturi on hankalaa talliseuraa. Hän tökkii ja kiusaa. Hänellä yleensä on enemmän tietoa kuin muilla, mutta joskus hänellä on sitä lähinnä omasta mielestään. Piilokives vaikuttaa kuitenkin niin, ettei asianomainen välttämättä itse näe itseään minkäänlaisena ongelmana vaan lauman johtajana. Hänestä pääsee useimmiten eroon vain tallia vaihtamalla.

Pietturit eivät ole valtavan yleisiä, mutta eivät harvinaisiakaan. Isoille talleille mahtuu yleensä ainakin yksi. Tai useampi.

http://www.hippos.fi/jalostus_ja_nayttelyt/jalostusohjesaannot/jalostushevosen_rakenne_ja_terveysvaatimukset_(sh_ja_lv)/kivekset

torstai 27. lokakuuta 2016

Äiti on aikuinen

Meillä oli sillä tavalla kiireinen iltapäivä, että piti ajaa kehäteitä ristiin rastiin. Meidän perheessä on vain yksi auto, joten joskus pitää vähän sumplia. Hain lapset tarhasta, hain miehen töistä, mies hyppäsi rattiin ja ajettiin tallille. Minä jäin tallille odottamaan satulansovitusta. Mies ajoi takaisin kotiin, syötti lapset äitien tekemällä ruoalla ja vei tyttären koripallotreeneihin. Sitten pojan kanssa ruokakauppaan, tytär treeneistä, ruoat kotiin ja äiti kotiin tallilta. Puoli kahdeksan istuimme iltapalapöytään. Minulla oli huuli auki, kiitos satulansovituksessa pyörineen hevoseni.

Se, että käyn tallilla ns. ruuhka-aikaan, on harvinaista. Se on lapsistakin niin kummallista, että kun tallinpihassa hyppäsin pois autosta, he vaativat monimuotoisia halipusurituaaleja ihan kuin olisin ollut lähdössä viikoksi ulkomaille. Olisikin muuten jännittävää lähteä niin pitkäksi aikaa pois kotoa ihan yksin. Oikeasti haaveeni ovat sitä luokkaa, että saisinpa olla edes yhden kokonaisen päivän yksin kotona. Viikonloppu tuntuisi jo luksukselta.

Kuusivuotiaiden sanotaan elävän pikkumurrosikää. Huomaan, että meillä tytär haastaa minua jo melkoisesti. Yritän ajatella, että minä tässä olen se aikuinen ja pystyn kyllä pitämään sykkeeni rauhallisena, mutta normipäivä on sellainen, että verenpaine kohoaa heti aamusta ja laskee ehkä siiheksi, että tulee lasten nukkumaanmenoaika.

Tytär osaa jo testatakin. Mieheni on monta kertaa sanonut tytärtä hoputtaessaan, että jos koristreeneihin ei tule ajoissa, siitä saa rangaistuksen. Niinpä tytär paukautti takapenkiltä satulansovitukseen ajaessamme ja kiireestä puhuessamme hyvin nenäkkäästi, että "äiti kuule, onko muka joku Päden loimensovitus tärkeämpää kuin se, että mä voin saada joukkueesta potkut, HÄH?"

Päätin pysyä aikuisena ja rauhallisena. Osasin tarttua oikeaan asiaan sanomalla, että sovitamme satulaa, emme loimea.



keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Ovatko hevoset perheenjäseniä?

Suhtautumiseni Pädeen ja edesmenneeseen Tinttiin on erilainen. Siinä missä Tintti oli minulle  kaveri, jonka karsinan lattialla itkin pikkulapsiajan väsymystäni, Päde on kuriton ja vilkas pikkupoika. En kuitenkaan ole pitänyt kumpaakaan hevostani lapsena, vaikka ne rakkaita ovatkin. Suhteessani Pädeen on jopa jotain samaa kuin mikä minulla on koulussa oppilaisiin, että tehtäväni on tehdä teistä kunnon kansalaisia. Sekä Päde että oppilaani tuumaavat, että oot natsipaska. Tintti taas oli sen verran vanha ja viisas, että se tiesi velvollisuutensa. Siksi sillä oli vapauksia. No, ehkä vähän liikaakin. Sitä minä yritän näille nuorillekin selittää, että niin se maailma makaa.

Tintti ja esikoisvatsa.
Eläinrakkaus on hoivavietti, uutisoi Yle tiistaina 25.10.2016. Lue juttu täältä. Jutussa sanotaan seuraavaa: "Usein sanotaan, että monet naiset hoitavat koiraansa paremmin kuin aviomiestään eli ne ovat ottaneet perheenjäsenen roolin. Se on ymmärrettävää, koska nykyaikana suurperheet ovat hajonneet. Aikaisemmin perheessä saattoi olla 10 lasta, joten siinä ei äidillä koiran hoitamiseen ollut hirvittävästi aikaa."

On pakko tunnustaa, että ennen lasten syntymää käytin aikaani hevosen kanssa sellaisiin asioihin, mihin en enää sittemmin ole käyttänyt. Varusteet olivat varmaan paremmin hoidettuja ja rasvattuja. En lähde tässä luettelemaan, mitä kaikkea teen tai en tee, mutta luulen, että jokainen meistä tietää tehneensä joskus asioita varmuuden vuoksi ja sittemmin luopunut niiden tekemisestä. Syyt tähän ovat monet. Sanotaanko, että kun esikoinen syntyi, hänet totutettiin vauvauintiin viilentämällä kylpyvettä aste kerrallaan juuri sen lämpöiseksi kuin mitä uimahallin vesi oli; toinen lapsi vietiin altaaseen. Kuudes lapsi varmaan olisi heitetty altaaseen suoraan ja käsketty opetella itse uimaan...

Tarvitseeko hevoseni minua? Varmasti hirveän paljon vähemmän kuin mitä minä haluan olla sen kanssa. Se kaipaa muiden hevosten seuraa, mutta onneksi viihtyy myös hommissa minun kanssani. Lapseni taas ihan oikeasti tarvitsevat minua. Puolisollenikin haluan olla korvaamaton. Siksi hevoseni jää jonossa viimeiseksi. Ainakin teoriassa. Silti se on minulle hirveän rakas ja haluan hoitaa sen hyvin.

Koska kyllähän koko perhe joustaa tarvittaessa hevosen hyväksi, koska eläimet nyt vain pitää hoitaa. Ei sellaista perhettä ole, missä koira jätettäisiin lenkittämättä tai kissat hoitamatta esimerkiksi ihmisten kuumeen vuoksi. Silti se ehkä vähän kismittää, jos jollain on tarvetta arvostella toisen rakkailleen tarjoaman hoivan laatua, jos siitä ei mitään haittaakaan ole. Jokainen hoivatkoon ja hyysätköön viettinsä mukaisesti.

Saa eläin olla perheenjäsen. Joillekin se on ainoa perheenjäsen. Ylen juttu oli ehkä enemmän toteamus kuin arvostelua, mutta voin kuvitella, että se voi myös osua arkaan paikkaan.

Kun Tintti aikoinaan jouduttiin viemään klinikalle, äiti ei ollut iltapala-aikaan kotona.


maanantai 24. lokakuuta 2016

Blogit vs. printtimedia

Tapasin viikonloppuna HIHSissä paljon ihania uusia ihmisiä. Oli kiva huomata, että monelle Ruuhkavuosiratsastaja on ainakin jollain tavalla tuttu sivusto, vaikka esittäytyessä harvat osasivat minua siihen yhdistää. Siihen on tietysti selityksenä se, että esiinnyn blogissani lähes joka kuvassa kypärä päässä ja ilman silmälaseja. Yleensä palaute on aina sitä samaa: sinulla on hauskoja juttuja ja paljon pohdintaa. Kehuttu, että kiva, kun et yritä olla ammattilainen vaan olet rehellisesti amatööri. Ja tietysti on kysytty, onko Päde pysynyt nyt kotona. On se.

Sitten on niitä muutamia ihmisiä, joiden palaute hätkähdyttää. Tarjosin korttiani henkilölle, joka katsoi sen, nyrpisti nenäänsä ja tuhahti, ettei "todellakaan lue tällaisia". Mikäs siinä. Ei ole pakko. Tilanteen mentyä ohi  sain kuulla, että kyseessä oli ollut toimittaja. Heistä joillekin blogit ovat niin kuumia perunoita, että ne jätetään kattilaan eikä edes raoteta kantta. Halutaan selvästi erotella, että blogissa ei voi olla mitään oikeaa, merkittävää tai älyllistä, ellei blogi satu olemaan älyllistä julkista työtä tekevän henkilön kolumniblogi. Muussa tapauksessa blogista tulee mieleen ehkä missit, tissit, aivopierut sekä lukemattomat kirjoitus- ja yhdyssanavirheet.

Mutta kyllä minä ymmärrän, että on pakko erotella. Mainostajia blogit kiinnostavat ja onhan siinä riski, että blogeihin maksetut mainokset ovat pois printtimedian mainoksista. On myös selvää, että nykynuoriso katsoo enemmän tubettajia kuin televisiota. Siksi se hajurako pitää tehdä. Se on pienimuotoista eloonjäämistaistelua irtisanomisten, lakkautettujen tilausten ja katsojamäärien romahdusten keskellä. Riittääkö kansasta kaikille? Kenen pitää uudistua ja miten?

Kirjoitan mielelläni jatkossakin amatöörinä ja tämän blogin kohderyhmää ovat ratsastuksen aikuiset harrastajat. Viimeisen kuukauden aikana tätä blogia on lukenut 13 000 yksilöityä lukijaa (lähde: Google Analytics). Ihanaa, että te todellakin luette jotain tällaista.

HIHSin jälkeen huvitti katsoa omia kuvia, kun tottahan toki suomenhevonen näyttää nukkavierulta sen jälkeen, kun on katsonut koko viikonlopun GP-estehevosia. En silti sorru vakuuttelemaan, että se on jotenkin ainutlaatuinen ja hieno.  Se on minun ja minä pidän siitä. Mitä väliä muiden mielipiteillä on? Ratsastakoot omia hienoja hevosiaan. (kuva: Erica Lilja)


torstai 20. lokakuuta 2016

Toisen paska on toisen tavoite

Jokainen kehittyy omaa tahtiaan. Matkalla huipulle on monta mutkaa eivätkä kaikki meistä pääse mutkien ohi elinikänään. Jos välitavoitteista ja amatööriydestä ei saisi olla ylpeä, mistä sitten saa? Aika vähän jää jäljelle tyytyväisiä.

Inspiroiduin viimekeväisen ravintovalmentajani blogipostauksesta. Matkalla kohti parempaa huomista tulee hetkiä, jolloin itsekritiikki ottaa vallan. Peilistä omaa kehoa katsomalla jokainen voi varmasti sanoa, mistä kohtaa ja miten paljon pitäisi ottaa pois ja missä vaiheessa joku kohta omasta kropasta on näyttänyt paremmalta. Tämän perusteella me sitten määrittelemme myös ympärillämme olevista ihmisistä, ketkä ovat lihavia ja ketkä eivät. Kuten Mikko sanoo, toisen läski on aina jonkun toisen tavoite. Voi olla, että pudotettavaa olisi vielä 10kg, mutta jostainhan siinäkin on lähdetty liikkeelle.

Istuin tänään HIHSissä katsomassa Amateur Touria. Kun amatööriratsastus tuodaan ympäristöön, jossa on totuttu näkemään korkeita esteitä ja ammattimaista ratsastusta, itse kunkin kriittinen silmä huomaa yhden jos toisenkin ratsastuksessa parannettavaa ihan eri tavalla, kuin jos katsottaisiin kansallisia kilpailuja ulkokentällä. Kaikki ratsastajat ovat siellä kutienkin ratsastamassa omaa unelmaansa omalla tasollaan, eivät esittämässä ammattilaisia eikä heitä pidä siitä tuomita. Hatun nosto heille siitä, sillä siinähän koko Amateur Tourin idea on: tarjota amatööreille mahdollisuus ratsastaa ammattilaisten olosuhteissa. Se on mahdollisuus tuntea pienen hetken verran, että kaikki se rahanmeno, sateessa ja myrskyssä ratsastaminen sekä paskan lappaminen voisi vaihtua suuriin areenoihin ja Hockun kuulutusääneen, jonka jälkeen monikin esittää jännittynyttä ratsastusta: lähtövuorossa seuraavana MINÄ JA MINUN HEVOSENI!

Houkuttelevaa. Vaikka ihan pirun kallista! Mutta niinhän unelmat yleensä ovat.

keskiviikko 19. lokakuuta 2016

Viikonloppu oikeamielisessä seurassa

Odotan. Hevostapahtumien yksin ihanimpia asioita on se, että siellä on myynnissä hirvittävät määrät hevostavaraa. Suhtaudun expoon vähän kuin postimyyntikuvastoihin: niitä on ihana selata, katsella ja niiden parissa voi haaveilla. Haluan katsella ympärilleni rauhassa ja olla itse aloittellinen, kun sen aika tulee. Vieroksun sitä, jos minulle aletaan myydä ja tuputtaa jotain. Onneksi myyjät eivät hevostapahtumissa ole aggressiivisia ja tule iholle.

HIHS osuu pitkästä aikaa syyslomaviikolle, joten huomisaamuna suuntaamme jäähallille lasten kanssa. Tänään kävi ilmi, että kuusivuotias tyttäreni haluaisi itse asiassa mieluummin katsomaan Apassionataa tai lähteä keppihevosensa kanssa Helsinki Horse Fair´iin. Onneksi mukana on hyvä ystävä ja katsomosta saa popcornia. Ehkä vielä jotai muutakin. Kolmevuotias poikani haluaa nähdä poliisihevosen, mutta sitä pitää odottaa lauantaiaamun lasten matineaan. Uskotteko, että tämä on ollut syyslomasta huolimatta melkoinen härdelliviikko, koska se omakin nelijalkainen on liikutettava! Onneksi meillä on isovanhemmat ja päivät olemme saaneet viettää kotona. Minulla on tiedossa nii paljon ratsastuksen seuraamista, etten varmasti jaksa vain istua katsomossa. Ladies Night kokoaa yhteen ne, jotka eivät halua vain katsoa hevosia vaan myös puhua niistä! Minusta on entistä enemmän alkanut tuntua siltä, että HIHS on tapa viettää viikonloppua oikeamielisessä seurassa. Se on elämystä aamusta iltaan ja siihen mahtuu vaikka mitä!

Kun lauantaiaamun lasten matinea on ohi, alkaa aikuisempi aika. Koska hengaan jäähallilla koko viikonlopun ja tavoilleni uskollisesti liikun melko todennäköisesti aika lailla itsekseni, tulkaahan kaikki paikalla olijat näyttämään minulle kännyköistänne hevoskuvia. Jos isoäidit ovatkin nopeita vetämään lompakosta lastenlasten kuvia, hevosväki ottaa kyllä vielä nopeammin esille hevostensa kuvat. Olen tätä varten tavattavissa Meet & Greet -tapahtumassa lauantaina 22.10 klo 17.30 Ladies Night Plazalla. Minulla on itse asiassa nimipäivätkin! Lapsena olin hirvittävän harmissani, ettei Anniinaa löytynyt kalenterista. Se lisättiin sinne vasta 1995. Siitä asti on kelvannut juhlia!

Tiedättekö muuten, mikä tässä kaikessa on parasta? Lauantai-illan suomenhevosesitysten ja kaiken hevoshekotuksen jälkeen emme menekään mieheni kanssa kotiin vaan viime vuoden tapaan hotelliin. Pientä luksusta arjen keskelle.

Huomenna menen ja koluan koko expon läpi. Haluatko tietää, mitä sieltä saa? Siitä on tulossa juttua huomenna. Itse etsin ehkä kenttäsuojia ja ehkä mustia, pyöreäkärkisiä, mutta nauhattomia nahkasaappaita. Saatan ostaa ainakin jonkun eskadronin satulahuovan. Ja ehkä jotain muutakin, jos vain raaskin ostaa. Olen vähän turhan pihi tällaisiin tapahtumiin, mutta aina tarjoushaukka jotain löytää!

Kultasepänliike A. Tillanderilla muutama viikko sitten. Ostin kellon. Näkyykö se, näkyyhän? Kuva: Kia Herold

Pääsin hiomaan hopeista Laukka-korua, jonka sain sitten itselleni. Tarkkaa puuhaa. Kuva: Kia Herold

maanantai 17. lokakuuta 2016

Se on korpisotilaiden jälkeläinen

Minun hevoseni on sissiainesta. Tässä perusteluni:

1. Se pystyy hiipimään metsässä hipihiljaa. Edes retkeilijät eivät huomaa meitä, vaikka minulla olisi heijastinliivi ja liikkuisimme kymmenen metrin päästä heitä. 
2. Kun sen tuo avonaiselle kentälle, se alkaa koota joukkoja. "OSASTOO", se hirnuu! 
3. Joukon johtajana se on vastuullinen: se etenee rauhallisesti eikä johdata ketään suin päin surman suuhun. Kun näkyvyys on hyvä ja reitti tuttu, joukkue voi sen mielestä edetä lujempaakin. 
4. Se voi luovuttaa johtopaikkansa tarpeen tullen. Kun se tulee perässä, se ei jää yhtään jälkeen, vaikka muiden vauhti olisi mikä. Missä kunto loppuu, siitä sisu alkaa. Eikä se tarvitse pervitiiniä. 
5. Se ei pidä siitä, jos osastossa yritetään salakavalasti takaa ohi. Se ampuu tarvittaessa taaksepäin. Vaikka ylämäessä. 
6. Se voi vallan hyvin mennä yksinkin, pois muiden luota. Muut haluavat yleensä seurata sitä, koska sen olemus henkinee rokkamaista luotettavuutta. 
7. Se tietää, mihin se jalkansa laittaa. Jos täytyy kastella jalat, se kastelee. 
8. Se menee yli käytännössä mistä vain. Tarvitaessa se menee läpi, ali tai kiertää, mutta se etenee. Tai pakittaakin tarvittaessa. 
9. Sillä on loputtomasti itseluottamusta. 
10. Se liikkuu mieluummin metsäpoluilla kuin aukeilla paikoilla.

Joissain tapauksissa tuntuu kui se yrittäisi sanoa jotain tällaista.

"Enkä mie täs sellasest käy kinailemaa, mut sano kuule luutnantti, millo myö aletaa saamaa lommii. Miekii tääl perreelline mies olt jo monta kuukautta." (suomenhevonen liiallisen marssimisen jälkeen)

"Kassoha sie. Tää asja on näi. Jos sie lähet juoksemaa, nii sie saat juossa Pohjalahel saakka. Kyl hää tulloo peräs, älä yhtää eppäile. Mut jos sie pysyt paikollais etkä lähe hitoilkaa, nii minkä hää tekköö?" (suomenhevonen karattuaan yksin metsään)

"Mitä siin. Sitähän tuo haasto mitä sellaine osajaa." (suomenhevonen omistajansa määräämistä harjoituksista)

"Elä kuule ala ukko isottelemmaa miul! Sie tiijät mite siin käyp jos aletaa koittamaan. Luulet sie helvetin hevosmies, jot mie alan tiel hyppimää siu eessä alokkaihe lail?"  (suomenhevonen hermostuttuaan huonoon johtamiseen)

Kuva: Tommi Turtola



perjantai 14. lokakuuta 2016

Testissä Yepzon - jotta maastoilu olisi turvallisempaa

Yhteistyössä Suomen Ratsutarvike

Jos metsään haluat mennä nyt...
 Täytyy tunnustaa, ettei minulle tullut ennen heinäkuuta mieleen, että hevonen jättäisi minut maastoon. Olin edelliseltäkin hevoselta tippunut joskus maastossa, mutta ei se koskaan lähtenyt luotani minnekään. Päde päätti kesällä toisin. Luulin myös, että hevoset palaavat aina kotitalliin. Päde osoitti senkin luulon vääräksi. Niin typerä olin, että kuvittelin saaliseläimen myös menevät jonnekin pellonlaitaan syömään. Ei tietenkään mene. Se menee metsään suojaan. Tai ainakin Päde meni.

I feel you, Tellu!

Vannomatta paras. Mistä näitä tietää. Maastoilemista emme silti lopettaneet tähän epäonniseen retkeen. Vaikka ensialkuun onnettomuuden jälkeen menimme maastossa aina toisen hevosen kanssa, maastoilemme tällä hetkellä yhtä paljon yksiksemme kuin ennen mustikkareissuakin. Tosin nyt letitän Päden harjaan joka kerta Yepzon-paikannuslaitteen. Suomenhevosella on onneksi harjaa, mihin letittää.



Napakka solmu harjantyveen, mieluummin lähemmäs säkää kuin korvia.

Letitä narut mukaan lettiin.

Pädeä paikannin ei tunnu häiritsevän. Noin 100 euroa maksava vekotin on vähän tulitikkuaskia kapeampi, mutta pidempi. Käytännössä se mahtuu kämmenelle. Käyttöönotto tapahtuu hetkessä. Ensin älypuhelimeen ladataan netistä ilmainen Yepzon-sovellus, minkä jälkeen paikanninlaite yhdistetään kännykkään pitämällä laitetta kännykän vieressä. Tämän jälkeen laite on käyttövalmis.

Laite kuluttaa dataa vain silloin, kun se suorittaa paikannusta. Normaalikäytössä eli tavallisella maastoreissulla, jonka aikana hevonen ei ole hetkeäkään hävyksissä, laitetta ei tarvitse paikantaa eikä se kuluta dataa. Omani on ollut ensikäytössä heinäkuusta saakka ja siinä on paikannusaikaa jäljellä vielä 61%. Akkuakaan ei tarvitse ladata ihan joka välissä, vaikka usein se tulee varmuuden vuoksi ladattua. Laturi on sama kuin Lumioiden ja Samsungien. Säilytän laitetta yleensä autossa ja lataan autolaturilla. Jos joku varastaa auton, löytyypä sekin sitten.

Jos Pähkinä nyt häviäisi maastoreissulla, voisin jakaa Yepzonista 24-tuntia käytössä olevan linkin kenelle tahansa toiselle käyttäjälle, joka taas ilmaisena ladattavan sovelluksen avulla pääsee seuraamaan Pahkinän GPS-laitetta. Tätä on testattu ja se on katsottu toimivaksi. Yepzon käyttää Googlen karttoja ja löytää etsittävän kohteen sijainnin alle kymmenessä minuutissa, jonka jälkeen se alkaa seurata laitetta. Kun paikansin laitteen hvosen selässä istuen, se ilmoitti etäisyydeksi 10 metriä, mikä on ihan normaali haarukka tämäntyyppisille laitteille.

Sanotaan, että ikäviä asioita pitää tapahtua, ennen kuin tajuaa alkaa varautua tällaiseen. Minulle laite tuo ihan valtavasti mielenrauhaa. Samaa mieltä on myös lähipiirini. Kukaan meistä ei halua enää käyttää aikaansa kadonneen hevosen etsimiseen. Maastoretkelle lähtiessäni jaan linkin laitteesta varmuuden vuoksi aina myös miehelleni. Turvallisuutta nimittäin lisää se, että seurantalinkki on jollain muullakin kuin vain minulla, sillä jos minun puhelimeni rikkoutuu, Yepzoniin saadaan silti yhteys ilman, että minä jaan linkkiä kellekään

Alla olevassa kuvasarjassa kuvankaappauksia sovelluksesta. Minun puhelimeni on Lumia, jossa laite toimii moitteettomasti. Myös Samsungit ja iPhonet ovat pyörittäneet testiaikana sovellusta pääsääntöisesti moitteettomasti. Allaolevat kuvatekstit kannattaa lukea tarkasti.
Lisätietoja laitteesta saat osoitteeta http://yepzon.com/fi/
Tilaa omasi osoitteesta  http://suomenratsutarvike.fi/home/4303-yepzon-one-gps-paikannin.html




Laiteessa on perusdataa 5Mt. Maastoilukäytössä ollessaan laite on meillä kuluttanut dataa kolmessa kuukaudessa 1,8Mt. Kun data on käytetty loppuun, sitä ostetaan lisää ihan kuin puheaikaa matkapuhelinliittymään.



Varo ettet sammuta Yepzonia, kun haluat poistua sovelluksesta. Sovellusta ei tarvitse sulkea, siitä vain poistutaan. Jos sammutat laitteen, laite ei paikanna. Jakolinkistä voit jakaa käyttöoikeuden muille käyttäjille. He saavat 24 tunnin linkin paikantimeesi, mutta heillä on siihen myös kaikki käyttöoikeudet. Varmista, että he osaavat käyttää laitetta eivätkä esimerkiksi vahingossa sammuta sitä.

Jos sammutat laitteen, paikannus ei onnistu. Laitteen saa takaisin päälle vain koskettamalla sitä pääkäyttäjän kännykällä (käyttöönotto) tai liittämällä laitteen laturiin. Se ei ole mahdollista, jos hevosesi on laitteen kanssa karkuteillä.

Historiatiedoista voi tarkistaa vielä maaston lähtiessään, että laite on varmasti päällä. Kun laite on levossa, se on päällä. Paikantamisessa on aina pieni viive, mutta sen jälkeen kun laite on maksimissaan 10 minuutissa löytänyt kohteensa, se alkaa seurata sitä. Jos laitetta ei käytä satunnaisesti vaan pitää sitä kiinni kohteessa (laitumella oleva hevonen tai koira), se kannattaa aina välillä paikantaa, jotta se ei mene tilaan, jossa paikannus tulee kestämään jopa kuusi tuntia. Lisätietoja tästä ominaisuudesta, mitä en ole itse testannut, saat jälleenmyyjiltä tai Yepzonin omasta tuesta. Maastoilukäytössä ollesaan laitteen paikannusviive on maksimissaan 10 minuuttia.




torstai 13. lokakuuta 2016

Kun se menee ihon alle

Meillä kaikilla on omat standardimme ja periaatteemme. Tuntuu kaukaa haetulta, että me tekisimme moniakaan asioita vain ulkokultaisesti ja muita miellyttääksemme. Ympäristö muokkaa meitä, mutta viime kädessä me olemme asioiden kanssa yksin ja vastaamme niistä itsellemme. Ei ole silti tavatonta, että epävarmuus runtelee meistä jokaista jossain vaiheessa. Jos oma näkemys poikkeaa siitä valtavirrasta, jonka keskelle on sattumalta joutunut, harva nauttii vastavirtaan uimisesta. Se on tavattoman väsyttävää. Ei ole sen paremmin absoluuttisen väärin kuin oikeinkaan mukautua ympäristöönsä. Elämässä mukaudutaan, oli sitten kyse töistä, kodista tai harrastuksista. Jos mukautuminen ei ole mahdollista, ihminen yleensä haluaa toiseen ympäristöön.

Äitiyslomalla ollessani vältin menemästä paikkoihin, joissa uskoin olevan vannoutuneita kotiäitejä. Minulle oli itsestään selvää, että lapseni menevät päivähoitoon ja siksi en halunnut missään yhteydessä käydä keskusteluja siitä, onko kotihoito parempi kuin päivähoito tai päinvastoin. Kaikissa asioissa on puolensa ja jokainen perhee tekee miten parhaimmaksi katsoo. Olin riittävän väsynyt muutenkin enkä kaivannut elämääni vastakkainasetteluja siitäkään huolimatta, että tiesin, mitä olin tekemässä ja että se oli oikea valinta. Silti tuntui pahalta, kun joku kysyi, miten raaskin viedä niin pienen hoitoon. Raaskin. Olinko siis jotenkin kylmä ja välinpitämätön? Pyrin edelleen välttämään tällaisia keskusteluja. Niillä harvoin tarkoitetaan pahaa, mutta ne menevät väkisinkin ennemmin tai myöhemmin ihon alle, puolin ja toisin.

Jokainen haluaa aidosti olla hyvä vanhempi. Jokainen myös kokee olevansa hyvä vanhempi ja tekevänsä parhaansa. Jokainen haluaa kasvattaa lapsia, joiden käyttäytymistä kehutaan. Lapsi on kasvatustyömme tulos, joten on selvää, että kaikki tuohon kasvatustyöhön liittyvä ei kohdistu vain lapseen vaan myös meihin vanhempiin. Ja kyllä me kaikki olemme arvostelleet jonkun muun vanhemmuutta ja kasvatustyön tulosta. Voimme siis perustellusti olettaa, että joku arvostelee meitäkin.

Minä en näe mitään pahaa siinä, että tietyissä rajoissa epäilee omaa vanhemmuuttaan. Vain omaa toimintaansa kyseenalaistamalla voi suhtautua siihen järkevällä kriittisyydellä. Jos ajattelee olevansa täydellinen, ei pysty näkemään virheitä, jotka vaatisivat korjaamista. Me olemme koko ajan itseämme kohtaan kriittisiä, joten pyytämättä saatu kritiikki voi mennä aika napakasti ihon alle. Juuri siksi yksin ei kannata yrittää selvitä, vaan hakeutua kaltaistensa pariin. Minä tein ensimmäisellä äitiyslomalla sen virheen, että jättäydyin kotiin, koska pelkäsin yli kaiken perhekerhojen ja -puistojen vastakkainasetteluja. Oletin, että ne ovat täynnä vain vannoutuneita kotiäitejä (no eivät ole!), jotka olisivat valmiina hyökkäämään kimppuuni (ketä kiinnostaa?). Kärsin synnytyksenjälkeisestä masennuksesta ja kuljin kodin ja tallin väliä odottaen, että pääsisin vapauteen eli töihin. Ja kyllä vain oli ihana istahtaa kahvipöytään ihmisten kanssa, joilla kaikilla oli lapset päivähoidosta haettavana. Yhtä ihanaa oli ja on edelleen kuulla päiväkotipäivän jälkeen, että lapsilla on mennyt siellä mukavasti. Päiväkoti on tehnyt valtavasti hyvää lastemme eteen. Olemme saaneet jatkuvasti palautetta siitä, että kasvatustyömme on ollut riittävän hyvää samalla, kun eteen tulleita pulmia on ratkottu yhdessä.

Olen kaikissa asioissa klassisen koulukunnan kannattaja. Siinä on minulle standardia ja periaatetta. Vaikka kyllä senkin kritisointi saattaa joskus mennä ihon alle. Olen minäkin vain ihminen.

Kyllä satutti joku aika sitten kuulla mielipide, jonka mukaan hevoseni olisi minulle yhtä tärkeä tai jopa tärkeämpi kuin lapseni. Kommentti tuli läheltä, muttei onneksi perheen sisältä. Ulkopuoliselle asiat voivat joskus näyttäytyä toisella tavalla. Vaikkapa vain Facebook-kuvien ja jakojen perusteella.

 

keskiviikko 12. lokakuuta 2016

Kenttäpostia 5

Tiedättekö, olin vähän huolissan alkukesästä, kun puhuivat slow-feedingistä. Sitten kuitenkin hoksasin, että eihän se nyt niin huono juttu olekaan. Olin nimittäin keskittynyt ihan vääriin asioihin.

Slow-feeding on sitä, että ennen kuin alat syödä omasta heinähäkistäsi, syöt kaltereiden läpi naapurin heinähäkistä. Ja a-vot, omat heinät riittää paljon pidempään.

Se on slow-feedingiä!

Päde
Tukka tuuleen! Kuulemma pääsin Villivarsaan tällä kuvalla. (Kuva: Erica Lilja)

tiistai 11. lokakuuta 2016

Voita HIHS-liput kahdelle lauantain kansainväliseen iltanäytökseen


Kyllähän te tiedätte; se on taas tämä aika vuodesta. Minulla on ilo arpoa lippupaketti kahdelle lauantain kansainväliseen iltanäytökseen 22.10.2016. Arvonta-aika alkaa nyt ja se päättyy torstaina 13.10.2016 klo 22.00. Sen jälkeen on vielä viikko aikaa järjestää itsensä paikalle. Katso tarkempi ohjelmakuvaus täältä. Tiedossa on huippuratsastusta ja ihana expo, jossa voi tuhlata rahojaan tarpeellisuuksiin ja turhuuksiin.

Tänä vuonna areenalla järjestetään jo toistamiseen Ladies Night- tapahtuma. Tiedän, että moni nikottelee, että kun kerrankin on hevostapahtuma, niin miksi se aika pitäisi tuhlata meikkeihin, shampanjaan ja turhakkeisiin. Mutta tarvitseeko kaiken olla niin vakavaa ja hevostapahtumaan osallistumisenkin olla tavoitteellista treeniä? Nyt sitruunat pois sieltä, minne ne ovat uponneet! On aika upeaa, miten monet yritykset ovat Ladies Night -konseptin myötä halunneet tulla osaksi Horse Show ´ta. Ehkä se vielä joskus näkyy myös parjatuissa lippujen hinnoissa. Tilaisuus ei ole niin vaaleanpunainen, mitä mainos antaa ymmärtää. Viime vuonna tunnelma oli katossa. Minä menen, tsin-tsin.

Oli muuten taannoin puhetta eräästä ulkomaisesta poptähdestä, joka esiintyi jäähallilla taustanauhan kanssa. Horse Show´ssa näkee edelleen ratsastusta ihan livenä. Siinäkin mielessä lipun hinnalle saa kyllä vastinetta.

EDIT! klo 17.39: korjattu virhe arvottavien lippujen näytöksen nimessä. Kyseessä on kansainvälinen iltanäytös, ei kansainvälinen päänäytös. Kansainvälinen päänäytös on perjantai-iltana järjestettävän avajaisnäytökse nimi. Liput arvotaan tilaisuuteen, joka alkaa lauantaina klo 18.00

13.10. ARVONTA SUORITETTU!
Lippupaketin voitti nimimerkki KalleO, jolle on ilmoitettu voitosta myös henkilökohtaisesti! Ihanaa HIHS-iltaa sinulle ja kiitos kaikille yli 600:lle arvontaan osallistuneelle!



maanantai 10. lokakuuta 2016

Vähän hävettää

Onko sinulla koskaan sellaisia päiviä, että kaikki vanha alkaa hävettää? Yhtäkkiä mieleen palaa, miten sanoit jotain typerää yläasteella tai miten hölmö olit joissain opiskeluaikaisissa bileissä. Miten senkin yhden tekstarin joskus olisi voinut jättää lähettämättä, ainakin sillä kellonlyömällä. Ja sitten katsot ja joitain vanhoja kuvia ja ajattelet, että voi hyvää päivää. Ajattelinko oikeasti, että tuo silmärajaus oli hyvä ja että tuo  mustanpuhuva huulipuna puki minua?

Jotain lohtua tällaisiin päiviin saa, jos näkee jonkun naaman pumpatun täyteen botoxia tai jos näkee kaksikymppisen, joka on laittanut itselleen täyteainehuulia simuloivat huultenrajaukset. Hyvältähän niistä ei näytä kumpikaan. Yhtä kaikki nuoruuteen liittyy se, että halutaan olla vähän enemmän kuin mitä ollaan. Se voi tarkoittaa tissitoppauksia tai hoikentavia vaatteita. Tai hei, oikeastaan se ei tarkoita juurikaan jälkimmäisiä. Hoikentavat vaatteet kuuluvat keski-ikäisille. Nuoruuteen kuuluu hämmentävä kyky pystyä sivuuttamaan todellisuus ja maalata se toisennäköiseksi kuvitellen, ettei totuus näy, vaikka se ilmiselvästi on siinä. Se tarkoittaa, että kaikilla on sama hame, paita tai viisnollaykköset, vaikka vartalo sanoisi mitä. Korot ovat korkeammat kuin taidot kävellä niillä.

Nuoruuteen kuuluu myös kyky esittää vähän osaavampaa. Ylioppilaaksi kirjoitettuaan sitä havahtuu siihen, että maailma on auki. Yliopistolla ensimmäisten kurssien jälkeen tuntee olevansa lähestulkoon professoriainesta, suorastaan valaistunut. Sen jälkeen alkaa pikku hiljaa luisua tavallisten kuolevaisten joukkoon ja peruskurssiluentojen toistaminen jokaiselle mahdolliselle kuuntelijalle alkaa tuntua pelkästään nololta ajatukselta. Ketä kiinnostaa. No ei ketään. Sinun tutkintosi se on.

Selasin yhtenä päivänä tätä blogia ihan alkuvaiheista lähtien ja aloin ajatella, että voi taivahan tosi, miten nolo minä olen. Hirveää räpellystä, säälittävää ratsastusta. Miten olen voinut ratsastaa noin huonosti? Mitä olen ajatellut? Enhän kai nyt enää ole noin kauhea? Enhän?

Sitten totesin perinteiseen tyyliini, että voivoi. Jokainen tarvitsee nolot huulterajauskynänsä. Minä olen ne nyt laittanut tänen esille kaikkien aikuisratsastajien iloksi. Teinit voivat niiden avulla voimaantua ja ajatella, että eivät ikinä kehtaisi samaa. Mutta minäpä olen kehdannut ja kehtaan jatkossakin.

Joskus hävettää, vaan en välitä. Humppaan itsekseni.

Hoikentava ratsastusliivi ja oikea kuvakulma
Väärä kuvakulma ja etutaskullinen fleecetakki. Huomaa vatsalihas. Hevosen vatsalihas.

Kuvat: Erica Lilja

torstai 6. lokakuuta 2016

Äiti on kisapaikallakin vain äiti

Jos kliseisiin on luottaminen, lapsen kilpaurheilu on aina vanhempien unelmien toteuttamista. Moni tuntuu järjestään ajattelevan, että jos lapsella on sama laji kuin vanhemmilla, lapset eivät harrasta omasta vapaasta tahdostaan. Joskus omena putoaa kauas puusta, mutta toisinaan myös hyvin lähelle. Hevosurheilussa hevosista tulee nopeasti koko perheen harrastus, mutta juuri sitä valtaosa teini-ikäisistä hartaasti toivookin.

13-vuotias Hedda Wikström odottaa jo juna-asemalla, kun kurvaamme hänen äitinsä Bettinan kanssa paikalle. ”Tallille pääsee onneksi bussillakin perille asti”, Bettina sanoo helpotusta äänessään. Wikströmin perheessä on neljä lasta; kolme poikaa ja kuopus Hedda. Autokuskin homma on tullut vanhemmille tutuksi, vaikka perhe hakeutui aikoinaan asumaan paikalle, josta olisi lyhyet etäisyydet sekä kouluun että harrastuksiin. ”Totta kai se sitten meni pieleen, kun kaikki lapset kiinnostuivat sitten alppihiihdosta.”, Bettina nauraa. Heddakin harrasti alkuun alppihiihtoa, mutta ratsastus vei mukanaan vähän sattuman oikusta. Olisi voinut käydä niinkin, että Hedda lopettaa ratsastamisen ja keskittyy lasketteluun.

Positiivista kilpailumieltä


Wikströmien lapset ovat olleet siinä erityisasemassa, että mummolassa ja sukulaisilla on aina ollut hevosia. Ratsastaminen on siis ollut mahdollista, lapset ovat vain valinneet toisin. Heddan innostus heräsi vasta, kun perheelle tarjoutui mahdollisuus ottaa ylläpitoon sukulaisten hevonen. Mikä pikkutytön unelma! Muistan itsekin, miten lapsena haaveilin, että pihallemme olisi vain ilmestynyt hylätty hevonen, joka tarvitsisi rakkautta ja minua! Juuri sellaisesta Heddan harrastus lähti käyntiin. Viime vuonna hän voitti HIHS:n Amateur Tourin Medusa-ponillaan.

Äiti hoitaa nyt.
”Lapset ovat kilpailuhenkisiä ja kisaavat jostain koko ajan”, Bettina kuvailee jälkikasvuaan . ”Mutta sillä tavalla positiivisessa mielessä. He kilpailevat toistensa kanssa, eivät toisiaan vastaan. Sitä on ollut mielenkiintoista seurata vierestä, koska en itse ole millään tavalla kilpailuhenkinen. Tykkään maastoilla töiden jälkeen, mutta siinä se”, Bettina kuvailee omaa ratsastusharrastustaan.

”Hedda on ehdottomasti kilpaurheilijaluonne. Alppihiihto olisi varmasti jatkunut, ellei ajanpuute olisi tullut vastaan. Oli valittava, mihin keskittyy ja Hedda valitsi hevoset. Tosin hevoset ovat kyllä enemmän elämäntapa kuin vain harrastus. Aikaa ja rahaa kuluu hirmuisesti.”

Mutta mikä on äidin rooli tyttären harrastuksessa? ”Olen itse pysytellyt tarkoituksella taustajoukoissa. Olen huoltaja, kuski ja hevosenhoitaja. Valmentaja hoitaa valmentamisen. Teen niitä ihan perusjuttuja, mitä jokaisen teini-ikäisen vanhempi tekee: muistutan, mitä kello on ja että pitää syödä, jotta jaksaa”, Bettina luettelee. ”Roolini on pysyä rauhallisena kisapaikoilla ja antaa Heddan hoitaa hermoileminen. Mutta ei hän kyllä tunnu hermoilevan vaan lähinnä keskittyy suoritukseensa”.

Äitiäkään ei jännitä, edes kenttäkisoissa. ”Olen ehkä tottunut katsomaan alppihiihtoa ja kovaahan siinäkin tullaan. Kun taitotaso ja kilpailutaso kohtaavat, niin silloin riittää se jännitys, mitä nyt perheenjäsenen puolesta voi katsomossa kokea.” Ratojakaan Bettina harvemmin kiertää. ”Ei minun neuvoillani ole mitään virkaa. Valmentaminen on valmentajan tehtävä. Minä olen äiti ja hoidan äidin tehtävät.” Ja jokaisen teini-ikäisen vanhempi tietää kyllä, mitä väärällä hetkellä annetusta väärästä – tai oikeastakin - neuvosta seuraa!

Koulu täytyy hoitaa


Vaikka kilparatsastus vie aikaa, koulunkäymisestä ei ole tullut sanomista. Sen neuvon Bettina on tyttärelleen antanut, että tunneilla täytyy keskittyä, jotta pääsee helpommalla läksyjen kanssa. Muistelen, miten omalla kohdalla kouluaika kului omasta hevosesta haaveilemiseen. Olisinko kuunnellut enemmän, jos minulla olisi ollut hevonen eikä vain haaveita? Mene ja tiedä. Wikströmien perheessä säännöt ovat samat kuin missä tahansa lapsiperheessä: päätös harrastuksesta jatkumisesta tehdään aina kaudeksi kerrallaan. ”Se opettaa sitoutumisen taitoa. Ei yhtenä päivänä tehdä yhtä ja toisena olla toista mieltä. Sama se, mistä lajista on kyse.”

Tällä hetkellä näyttää kuitenkin siltä, että hevosharrastus jatkuu. ”Jos joskus erehdynkin sanomaan Heddalle häntä hoputtaessani, että tule nyt, meidän pitää mennä tallille, Hedda saattaa korjata, että äiti ei, kyllä se on niin, että me saadaan mennä tallille.”

****************
Helsinki International Porsche Horse Show Helsingin jäähallilla 20.-23.10.2016. Amateur Tour 2016- finaalit ratsastetaan torstaina ja perjantaina. Katso ohjelma täältä

keskiviikko 5. lokakuuta 2016

Älä shoppaile valmentajia

Moni neuvo kullan kallis. Ja neuvojahan piisaa. Kun saat lapsen tai hankit hevosen, kaikki ovat valmiita jakamaan osaamisestaan sinun vuoksesi. Jos kuuntelet kaikkia, menetät järkesi. Jos taas yrität yksin kaiken keskellä, homma saattaa mennä pieleen silloinkin. Kyllä sinä jonkun apua tarvitset. Vertaistuellekin on paikkansa. Ei se loppujen lopuksi ole mitään rakettitiedettä, missä jokaisen pitää tehdä omaa juttuaan. Käytöstavat, joihin pyritään, on kaikilla hevosilla ja lapsilla samat. Temperamenttieroja tietysti löytyy.

Turpa tuuleen päin!

Lasten kanssa meillä on neuvolajärjestelmä, hevosten kanssa ei, ellei sellaista itselleen järjestä. Kun apuna on yksi ihminen, joka ymmärtää kokonaisuuden, tietää ratsastajan ja tuntee hevosen, homma menee eteenpäin ja luottamus säilyy. Se, että jokaisen vastoinkäymisen edessä lähteisi kysymään uutta neuvoa sieltä ja toista täältä, ei vie hommaa eteenpäin. Tämän lisäksi perheenjäsenten ja ystävien apu voi olla tolkullisempaa vertaistukea kuin randomisti leikkipuistossa tai netissä saatu vinkki päiväunirytmin etsimisessä tai sormiruokailun aloittamisessa. Eikä se hevosten kanssa ole yhtään sen kummempaa. Tavoitteisiin päästään tuskin koskaan ensimmäisellä kerralla, mutta mitä useampi valmentaja ja neuvo sopppaan sotketaan, sitä todennäköisempää on, ettei homma pysy kenenkään hanskassa. Sen paremmin hevosia kuin lapsiakaan ei kasvateta tai kouluteta hetkessä. Jos joku sellaista lupaa, pakene.

Ajattelepa tilanne, jossa olet kirkuvan kolmevuotiaan kanssa kaupassa. Lapsi on saanut useamman uhmakohtauksen päivässä jo pidemmän aikaa ja tänään se on tapahtunut kaupassa. Olet riisunut häneltä päällystakin, koska huutamisessa tulee kuumaa. Rääkymisen keskellä lapsi alkaa yskiä, koska räkä valuu kurkkuun. Tiedät, että lapsesi on temperamentiltaan sellainen, että mitkään holdingit ja boldingit eivät auta, hetken kuluttua kaikki on toisin. Siispä yrität vain olla zen ja ajatella, että nyt ruokaa ja päiväunille. "Minä selviän tästä".

Ja sitten ohi kulkee nainen, joka sanoo, että lapsi kannattaisi pukea, jotta se ei vilustuisi, ja että lapsia on hyvä pitää sylissä. Silloin ne rauhoittuvat. Ja eikös tämä ole päiväuniaika, herran tähden? Voivoi, kun nykyisin ollaan niin vieraantuneita lapsenhoidosta, että kaikki maalaisjärki puuttuu. Keskitytään vain uraan eikä anneta lapsille aikaa.

Auttoiko? Antaisitko itse samanlaisen neuvon?


Kieli keskellä suuta.


Kuvat: Erica Lilja

tiistai 4. lokakuuta 2016

Kadonneen jäljillä

Lähdin heinäkuisena maanantaiaamuna tallille kahvikupin voimalla. Näin toimin useana muunakin kesäloma-aamuna: käytin hevosen maastossa aikaisin aamulla ja söin aamiaista perheen kanssa vasta tallireissun jälkeen. Aika moni tietää, että sinä maanantaina homma ei mennyt ihan suunnitelmien mukaisesti.

Päde säikähti käynnissä ja kääntyi ympäri. Tipuin. Olisi pitänyt pysyä kyydissä, mutta oman turvallisuuden takia oli pakko lopulta irrottaa ohjistakin eikä raahautua yhtään enempää perässä. Olisi tietysti pitänyt tajuta, että hevonen kurvaa piiloon metsään eikä säntää kotiin. Olisi pitänyt heti organisoida enemmän apua paikalle, mutta koska toivoimme hevosen löytyvän, yritimme omalla porukalla. Olisi tietysti pitänyt olla fiksumpi. Taitavampi. Parempi ratsastaja. Olisi pitänyt itse pystyä organisoimaan enemmän. Ei olisi saanut vaivata muita. Olisi pitänyt... Listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Sinä maanantaina söimme tallinpitäjän kanssa lounaaksi mustikoita kävellessämme reittejä edestakaisin. Tallityöntekijät ja tallikaverit kulkivat hevosilla maita ja mantuja ristiin rastiin koko päivän. Neljän aikaan tallikaveri kaivoi minulle laukustaan lämpimän pirtelön ja kengittäjä tarjosi eväsleipänsä. Tärisin ja itkukin tuli. Elin hevosenomistajan painajaista. Tuttu bloggaaja soitti ja kehotti tekemään facebook-ilmoituksesta julkisen. Pian soitti Ilta-Sanomien toimittaja ja minua ahdisti vielä enemmän: nyt tämä on julkista. Olen nolo. Huono. Seuraavana soitti Helsingin Sanomat, sitten MTV3. Avuksi etsintöihin tuli Pädelle tuttuja jäljelle opetettuja koiria, sekä seuraavana tallikavereita entisiltä talleilta. Nykyisiä oli tietysti paikalla koko liuta. Yhtäkkiä paikalla oli tuntemattomiakin sekä vanhoja opiskelukavereita, ihan satunnaisia ihmisiä sieltä täältä. Kun lähdin itse puoliltaöin kotiin, valmentaja oli vielä kulkemassa lähes pimeää suonlaitaa. Olisi pitänyt jaksaa olla hereillä itsekin. Seuraavana päivänä saatiin lentokone ja Etsijäkoiraliiton etsijäkoira. Päde löytyi 30 tunnin etsintöjen jälkeen. Yön pimeinä tunteina emme metsässä rämpineet, mutta heinäkuussa valoisia tunteja oli enemmän.

Näin jälkikäteen pystyn jo tajuamaan, miten paljon käperryin itseeni. Yritin tsempata itseäni, mutta kävin välillä auton perällä niiskuttamassa sekä häpeää että yksinäisyyttä. Minun hevonen, minun mokani. Kaikki nämä ihmiset täällä, koska minä mokasin. Kaikki nämä auttavat, vaikka en voi antaa heille mitään takaisin. Jään kuolemaani asti kiitollisuudenvelkaan. Velkavankeuteen. Minä, joka en ole koskaan halunnut elää velaksi ja kuulla jälkikäteen olevani kiittämätön paska.

Asiaa ei helpota, että kun vastaavaa tapahtuu toisille, kuten nyt sunnuntaina Espoossa tapahtui, omat työt ovat estäneet konkreettisen auttamisen. Syyllisyyteni on valtava siitäkin huolimatta, ettei itsellenikaan tullut mieleen syyttää ketään, kuka ei päässyt paikalle etsimään minun hevostani. Varmasti useampi olisi halunnut.

Toivon, että Aino ja Laku löytyvät mahdollisimman pian.
http://www.hs.fi/kaupunki/a1475462249657

Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...