perjantai 30. syyskuuta 2016

Hovulaatiotikku

Nyt jos koskaan on aika testata, hovuloitko oikeasti. Toisin kuin lapsia hankittaessa, hovulaatioajankohdan mittaamiseen ei ole olemassa mekaanista tikkua. Paras hovulaatiotikku on alkava lokakuu ja sitä seuraava marraskuu. Näin se toimii.

  1. Siirrä sekä loka- että marraskuun alussa vähintään 1000 euroa syrjään.
  2. Pukeudu sadetakkiin ja muihin sadevarusteisiin päivittäin.
  3. Ratsasta ulkona säästä riippumatta.
  4. Kun maa jäätyy, hengaa vähintään yksi viikko tallilla hengittäjää odotellen, mutta älä ratsasta yhtään hevosta.
  5. Pyydä saada raapata puhtaaksi tallin jokainen kurainen hevonen.
  6. Julista, että pimeys on tunnelmallista.
  7. Nauti siitä, että rahaa kuluu, mutta et voi ratsastaa.

Jos joulukuun alussa vielä tuntuu siltä, että 2000 euroa on mukava pesämuna hevosenhankintaa ajatellen etkä esimerkiksi halua suunnata etelän lämpöön tai ostaa kivoja joululahjoja, olet hovuloinut.

Näillä aseilla syksyä päin.


keskiviikko 28. syyskuuta 2016

Haluaisinko lapseni kirjoittavan hevosblogia?

Hevosten parissa on omaksuttu niin loistavasti mantra "kaikilla on vielä opittavaa, tässä ei tulla koskaan valmiiksi", että kaikki kokevat oikeudekseen arvostella kaikkia tästä osaamattomuudesta. Somekouluttaja sanoi neljä vuotta sitten, että muodin ja ruoan lisäksi hevoset ovat yksi suosituimpia blogiaiheita. En ikinä selvittänyt, mihin hän väitteensä perusti. Hevosblogeja kuitenkin on paljon ja kirjoittaminen kivaa.  Minä olen aina pitänyt kirjoittamisesta ja ihan taatusti kirjoittaisin blogia, jos olisin 20 vuotta nuorempi. Lapseni en silti haluaisi kirjoittavan blogia. Viisi vuotta sitten olisin saattanut tosin olla eri mieltä.

Kaikkia nuoria somejulkisuus ei onneksi kiehdo. He ovat jopa tarkempia yksityisyydestään kuin vanhempansa, kiitos koulujen mediakasvatuksen. Omasta elämästä ja tekemisistä raportointi on sitä paitsi jo aika passeé ja tavallisen ihmisen tavallinen päivä on tylsä. Mielenkiintoisen ihmisen tavallinen päivä taas ei ole. Nuori haluaa yleensä olla sopivalla samankaltainen kuin kaikki muut ja oikealla tavalla erilainen. Se on osa kasvua, jolloin etsitään itse ja peilataan itse ystäviin siinä ympärillä. Yhdenkään kasvuvaiheessa olevan en soisi rakentavan identiteettiään sen varaan, mitä mieltä tuntemattomat hänestä ovat. Ja jos nuorella on ystävyyssuhteissaan vaikeuksia reaalimaailmassa, ikävät ihmiset löytävät hänen luokseen myös virtuaalimaailmassa. Pahinta ehkä on, että kun kiusaaminen 20 vuotta sitten päättyi koulupäivään, tänä päivänä se ei pääty ikinä.

Somejulkisuuteen ja sen sietämiseen ei ole olemassa minkäänlaista valmista toimintamallia, mutta yksi asia on varmaa: se saattaa olla hallitsematonta ja se satuttaa erityisesti sellaista nuorta mieltä, joka ei ole vielä kehittynyt ja kasvanut aikuiseksi. Kasvukehityksessa me olemme tietysti yksilöllisiä. Julkisuutta voi silti vain harvoin hallita. Yhdysvaltalainen psykologi Howard Gardner on sanonut, että internet on muuttanut ihmiskunnan sosiaalista koodistoa lopullisesti. Olemme tulleet röyhkeämmiksi, ilkeämmiksi ja ajattelemattomammiksi vain, koska voimme. Ihmiskunta on kautta aikain pystynyt tekemään kamalia asioita vain siksi, että niistä ei ole ollut vaaraa jäädä kiinni. "Omissa kuplissaan marinoituneiden keskustelijoiden päätä ei käännä parhainkaan retoriikka", kirjoitti toimittaja Tuomo Tamminen Helsingin Sanomissa vuosi sitten. Tutkimukset osoittavat, että nimenomaan negatiivinen kommentointi on polttoainetta, joka pitää nettikeskusteluketjut pystyssä. Jokainen meistä kaipaa huomiota ja samanmielisten seuraa. En haluaisi lapseni olevan pelkkää nuoruuden tietämättömyyttään se, joka antaa ilkeilyyn kimmokkeen.

Ne vanhemmat, jotka itse ovat hevosihmisiä, tietävät, että kaikki lukevat jossain vaiheessa hevostalli.nettiä. Hevospiirien ulkopuolelta tulevat vanhemmat taas eivät tiedä, että kun heidän lapsensa klikkaa itsensä tuolle sivustolle, hän ei ole pelkästään hepppasivustolla. Kyseessa on yksi harvoista nettisivustoista, jolla toisen paikassa lapset kysyvät, ovatko liian läskejä ratsastamaan ponilla ollessaan 148cm/38kg ja kulman takana aikuiset keskustelevat peppuseksistä ja pettämisestä, eikä rekisteröitymistä vaadi kukaan. Liikkuminen sivustojen välillä on täysin vapaata. Tällä samalla sivustolla ruoditaan jokaisen hevospiireissä nimeltä tunnetun ihmisen osaaminen ja osaamattomuus ikään katsomatta. Aikuiset ja nuoret aikuiset haukkuvat siellä myös täysin häpeilemättä kilpailuissa ratsastaneiden ratsastustaitoa. Myös lasten. Ja he voivat tehdä sen nimettöminä. Joku voi halutessaan ylläpitää ikävää keskustelua yksin vaihtamalla nimimerkkiä. Nyt kun puhutaan niinkin paljon vihapuheesta ja sen hillitsemisestä, toivoisin rekisteröitymispakkoa myös ht.nettiin. Mutta kaikenlaista saa toivoa. Olen itse asiassa häpeäkseni tehnyt juuri sen, minkä takia viime viikolla useilla paikakunnilla mieltä osoitettiin: en lue sivustoja, joten katson poispäin ja ummistan silmäni.

Mutta takaisin otsikkoon. Haluaisinko lapseni kirjoittavan ratsastuksen opettelemisesta ja päätyvän keskustelunaiheeksi nettisivustolle? En. Entä jos hän tekisi niin kielloistani ja varoituksistani huolimatta? Silloin haluaisin lukea blogia. Jos lapseni alkaisi vaikuttaa ahdistuneelta, puhuisin hänen kanssaan ja jos hän ei suostuisi kuuntelemaan minua, olisin yhteydessä koulupsykologiin tai koulukuraattoriin. Yhdenkään kasvuvaiheessa olevan ei pitäisi joutua rakentamaan identiteettiään sen varaan, mitä mieltä tuntemattomat ihmiset hänestä ovat, koska netissä mielipiteensä ilmaisuvapaus on sellaisellakin ihmisellä, joka ei sitä ansaitsisi. En voi muuttaa maailmaa, mutta haluan suojella lastani siltä niin pitkään kuin mahdollista.

Lue Helsingin Sanomien tänä aamuna ilmestynyt juttu nettikiusaamisesta otsikolla "Läski joka rääkkää hevostaan" 



Kenttäpostia 4

Kun minut alkukesästä tuotiin tänne etulinjaan, minä olin vähän epäluuloinen. Kutsuntatarkastuksessa ne iskivät minuun piikin ja minulta meni hetkeksi taju. Kun siitä sitten tokenin, yrittivät saada minua taas autoon. Siinä vaiheessa vähän päätin näyttää, mistä pulu kusee etenkin kun se yksi ivasi, kuinka olen jästipää ja että rotuni edustajille pitäisi opettaa yleisiä käytöstapoja. Minä sitten ihan läpällä nykäisin ja juoksin hetken siellä raviradan varikolla itsekseni, että äläpäs hauku. Tuo nainen oli minulle sitten aika vihainen. Ei riittänyt sillä huumorintaju, vaikka minusta se oli aika hauskaakin. Se haki jotain kättä pidempää johon minä sitten totesin, että pikkasen nyt naamaa iloisemmaksi nainen; kyllä minä autoon osaan mennä. Kyllä miehen vähän pitää irrotella ennen palvelukseen astumista!

Mutta tehän tiedätte, että minä olen huumorimiehiä. Kun vähän heittää vitsiä, niin sillä saa kaikenlaisia pieniä etuja. Esimerkiksi kun tuossa taannoin vähän karkasin ja maistoin jotain erikoisen pahaa syömistä, ne tulivat kiitokseksi vielä iltamyöhälläkin minua juottamaan lämpimällä lesevedellä. Suosittelen tällaisia kokeiluita kaikille, joilla vain on mahdollisuus pikkaisen säikäyttää niitä omia ihmisia. Riittää, että maistaa. Että saikal´ vaan, pojat! Jokahine tuntekoo pakkiise! Koskaa ei tiijä millo taas lähetää.

Olen silmä kovana tässä jo monta kuukautta katsellut, miten tuo oma ihminen lähtee tallilta pois. Se reppana luulee, että ikävöin sitä kun kuljen aitauksen laitaa sen autoa tarkkaillen. Oikeasti yritän tarkkailla, miten se peruuttaa. Kaverit kertoivat, että se on kertaalleen joskus viime vuonna peruuttanut kaivonkantta päin. Voi pojat, se olisi hauska nähdä uudelleen!

Etelärintamalta ei mitään muuta uutta kuin se, että minulla on uusi kaveri. Se on kutistunut suomenhevonen, mutta sillä on ihan valtava ego. Hauska mies kaiken kaikkiaan.

Kuva: Zelda Rantala

maanantai 26. syyskuuta 2016

Päheät varusteet

Seurasin ratsastuskoulun estevalmennusta. Muistan omasta lapsuudesta, että oli muuten valtavan hieno ylennyt päästä valmennukseen. Se ei ollut ratsastustunti. Se oli valmennusta. Valmentaja tuli muualta. Se oli joko Håkan Wahlman tai Pekka Larsen. Hienoja ruotsinkielisiä nimiä. Menin ja nolasin itseni ensimmäisessä estevalmennuksessa, kun halusin näyttää, mitä osaan. Onneksi oli 90-luku eikä kukaan kirjoittanut 13-vuotiaan minäni suuruudenkuvitelmista nettiin, vaan sain niellä haavani ihan yksin ja kasvaa sen yli.

Nyt vuonna 2016 ratsastuskoulun estevalmennuksessa kiinnitin huomiota yhden ratsukon muotijalustimiin. Ratsastuskouluhevosella 300 euron jalustimet, varjele sentään! Mutta ne ovatkin kuulemma tänä päivänä ihan samanlaista omaa varustetta kuin saappaat, kypärät ja turvaliivit. Vähän hämmästyin.

Mietin, milloinkohan mukaan tulevat omat suitset ja satulat? Tai no, kyllä jo muinaisella 90-luvulla sille omalle ratsastuskoulun kisahevoselle saatettiin ostaa kisahuopa ja -päitset, jos vanhemmat vain antoivat siihen luvan. Ratsuttajat kulkivat tallilta toiselle ikioman satulansa kanssa ja iskivät sen hevosen kuin hevosen selkään. Tänä päivänä moista ei tapahdu. Tuskinpa ratsastuskoululainenkaan saisi omaa satulaa ratsulleen tuoda. Maailma muuttuu siinäkin, että tänä päivänä lapsi saa viedä päiväkotiin oman lelun. 80-luvun lapselle se tuli järkytyksenä, koska luulin, että päiväkodissa leikitään päiväkodin leluilla eikä vertailla, kenellä joulupukki toi hienoimman vehkeen ja vermeen. "Mutta äiti kun Jessikallakin on..."

300 euron jalustimet voi tietysti perustella turvavarusteena ja siten oman turvallisuuden lisäämisellä, mutta jännältä se silti tuntuu. Olisipa itselläkin varaa moisiin. Tällä hetkellä haaveilen koulusatulasta. 300 euron jalustimet olisivat ehkä kolmannes sen hinnasta. Kun turvallisuutta perustelee vain omalle rahapussilleen, sitä joutuu ajattelemaan asioita toiseltakin näkökantilta.

Minulla on käytössä Tintille aikoinaan käytettyä ostetut turvajalustimet, Päden mustassa satulassa on itse asiassa myös nämä ruskeat jalustinhihnat.

perjantai 23. syyskuuta 2016

Käännetty takki

Olen muuttanut mieleni elämäni aikana monta kertaa. En ole koskaan ollut mitenkään aateorientoitunut, joten ehkä siksi on helppo hehkuttaa. Kun esikoinen oli vauva, hän ei tuntunut nukkuvan päiväunia ollenkaan. Olin varma, ettei se nukahda. Sisareni tuli paikalle ja hytkytti vauvan vaunuissa uneen. Siellä se sitten nukkui. Ja vaikka miten pelkäsin, se oppi nukkumaan myös paikallaan olevissa vaunuissa kentän laidalla. Muutin mieleni, koska en alkuun tiennyt, miten olisi pitänyt toimia. kun pääsin tiedon äärelle, olin valmis muutokseen.

On ihan selvää, että koko lähipiiri oli käynyt kiivastakin keskustelua selkäni takana siitä, miten minut saataisiin ymmärtämään, että kaikki vauvat nukkuvat. Kun sitten vihdoin vauva nukkui ja minun elämäni helpotti, sain onneksi olla iloinen lähipiirin kanssa tästä asiasta. Kukaan ei hyppinyt tasajalkaa ja ilkkunut, että mitäs me sanottiin koko ajan, kyllä se nukkuu, olit vain niin tyhmä, ettet tajunnut. Sellaista kuitenkin kuulee tapahtuvan. On hyvä kysymys, mitä hyötyä siitä kellekään on?

Nainen hankki koiran, jonka käsittelyyn hänellä ei ollut valmiuksia ja joka sattui olemaan hankalaluonteinen. Koirasta tuli muiden mielestä pelottava. Kaikki koiran tunteneet puhuivat selän takana ja naamaa vastenkin, että tuolle pitää tehdä jotain. Lopulta koira lopetettiin sairauden takia, Kun nainen hankki myöhemmin uuden koiran, hän päätti kouluttaa sen kunnolla ja paneutui kaikkeen mahdolliseen TOKO-BIS-SERTI-YMS- juttuihin. Koirasta tuli upeasti käsitelty. Silti joku keksi ivata, että jaahas, piti sitten mennä ja pilata yksi koira, että ymmärsi kouluttaa toisen kunnolla.

Miksi me olemme tällaisia? Miksei oppiminen ja virheiden korjaaminen ole pelkästään iloinen asia kaikille? Miksi mielensä muuttaneita ihmisiä haukutaan takinkääntäjiksi? Eikö ole kuitenkin parempi olla jälkiviisas kuin jälkityhmä?

Ei pidä antaa hevosen syödä sieltä, mistä sen pitää kohta hypätä. Kuva: Erica Lilja

keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Ratsastussaappaat CSI

Ostin vuosi sitten alennusmyynnistä seitsemälläkympillä ratsastussaappaat. En povannut saappaille kovin pitkää ikää, mutta itse asiassa juuri ne kohdat, joiden pelkäsin hajoavan, ovat kestäneet. Ongelmia on ollut lähinnä toisen saappaan vetoketjun ja toisen saappaan nepparin kanssa. Talvella ne eivät tietysti olleet käytössä ollenkaan, koska niihin ei mahdu lämmin sukka.

Upouudet kesäkuussa 2015

Kuukautta myöhemmin.
Tykkään näistä saappaista, vaikka en kauheasti pidäkään niiden väristä. Haluaisin samanlaiset mustat, mutta sellaisia ei tunnu löytyvän. Saappaan pitäisi olla nauhaton ja pyöreäkärkinen. Parasta tietysti olisi, jos saisin jostain saappaat, jotka joku muu olisi käyttänyt minulle valmiiksi. Siis sellaiset old school- saappaat.

Tismalleen vuosi sitten olin kuvannut Facebookiin saappaani. Kuvasaatteessa luki, että olen kulumien perusteella oikeakätinen, mutta ilmeisesti vasenjalkainen. Kulumajäljistä näkee, mitä tarkoitan.

Saappaat näyttivät 19.9.2015 tältä

Nyt vuotta myöhemmin sormeni menee läpi saappaiden jouston kohdalta. Vasemman jalan saappaasta on irronnut nilkkaläpän neppari sekä saappaan ulkosyrjässä oleva pieni metallimerkki sen seurauksena, että ratsastin puun ohi maastossa vähän liian läheltä. Tämän lisäksi saappaat ovat kuluneet todella erikoisesti. Alla olevassa kuvassa vasemman jalan saapas on sattumalta asettunut asentoon, josta tulee väkisin mieleen, että leveän hankausjäljen on saanut aikaan jalustinhihna. Oikean jalan saappaassa moista ei ole tapahtunut. Mutta miksi vain vasemmalle? Miten irrallaan minä roikun hevosesta juuri vasemmalla jalalla, kun se noin pääsee heilumaan?

Mielenkiintoista, tosin ehkä vain minusta. Sisäinen rikospaikkatutkijani on herännyt. Missä vasen jalkani oli, kun oikea oli töissä? Voiko kukaan todistaa? Entä saadaanko syyllistä ikinä kiinni? Jalustinhihna on kunnossa. Hevosta ei satutettu saappaita käytettäessä.

19.9.2016

maanantai 19. syyskuuta 2016

Yy, kaa, koo - HONKA!

Tyttäreni aloitti koripallon. Jo aivan ensimmäiset treenit päätettiin yhteishuutoon. Tytöt seisoivat ringissä ja laittoivat kukin yhden käden ringin keskelle. Laskettiin kolmeen ja heilautettiin kädet ilmaan ja huudettiin joukkueen nimi. Tytöt olivat riemuissaan. Eksklusiivisuuden kokemus oli syntynyt. Muut ovat muita, me ollaan me.

En ole juurikaan harrastanut joukkuelajeja, ellei orkesterissa soittamista sellaiseksi lasketa. Lukioikäisenä Lappeenrannan musiikkiopiston puhallinorkesteri oli merkittävä viiteryhmä, mutta tuskin samalla tapaa joukkuehenkeä herättävä kuin urheilujoukkueessa pelaaminen. Orkesterilla ei ole vastustajia eikä näin ollen ketään, joka pitäisi voittaa. Edes soittajien kesken ei ollut kilpailua. Tiedettiin, ketkä tähtäsivät ammattilaisiksi ja harjoittelivat enemmän. En muista koskaan törmänneeni kateuteen. Olin tyytyväinen, ettei minun tarvinnut harjoitella samoja soolo-osuuksia kuin toisen oboistin, joka päätyi sittemmin musiikkialan ammattilaiseksi. Usein olimme kyllä näreissämme, kun trumpetistit eivät viitsineet treenata stemmojaan. Vaikuttihan se Finlandiaan aika lailla.

Me olimme silti porukka, joka meni yhteistä tavoitetta kohti. Kaipaisin kovasti samanlaista me-henkeä myös ratsastukseen, sillä yleensä tämän lajin harrastajia kuulee vain haukuttavan. Meistä kukaan ei tietysti ole koskaan itse mielestään pahanilmanlintu, vaan ne on ne kateelliset mystiset muut (onko niitä?). Olemme järjestään asennoituneita siihen, että ratsastuskulttuuri on läpimätä ja ihmiset kateellisia ja ilkeitä. Siis ne muut. Yksi joukkuehengen vaalimista hankaloittava tekijä on toki se, että samalla tallilla ihmiset harrastavat niin eri tasoilla. Ei lähdetä yhdessä kisoihin ja kilpailla joukkueena, vaan jos kilpaillaan, kilpaillaan aina enemmän tai vähemmän toisia vastaan. Miksei kilpailtaisi toisten kanssa? Ja onko sillä väliä, kuka on junnu, kuka sennu ja kuka täti? Miksi meidän pitää lokeroida. Hevosethan meitä kaikkia yhdistävät. Onko missään muussa harrastuksessa samanlaista? Pitäisikö lapseni luopua juuri syntyneestä koripalloilijan identiteetistään vain siksi, että hän on harrastanut lajia kaksi viikkoa eikä ole ammattilainen? Ei, kyllä hän saa itseään kutsua koripallon pelaajaksi. Hän ei ole lapsikoripalloilija. Ei hänen isänsäkään kutsu itseään setäpalloilijaksi. Koripallo yhdistää.

Jos tuntuu, että omassa tallikulttuurissa olisi tilaa entistäkin paremmalle meinigille, sille voi jokainen tehdä jotain. Ei vain ne "muut". Maanantain kunniaksi haastan teistä jokaisen kasvattamaan oman tallinne joukkuehenkeä niin, että se ei jää vain yhdeksi kerraksi vaan tulee tavaksi. Hyvä kiertää ennemmin tai myöhemmin takaisin. Kehu ratsastuskaverin istuntaa. Ihaile toisen pullaponia söpöksi. Onnittele kisatuloksesta oli kisa ollut mikä tahansa. Lohduta pieleen menneestä kisasta. Ei kaikkien päivä voi olla juuri tänään.

Sano ihmisille, mitä he haluavat kuulla. Yhtäkkiä yy-kaa-koo teillä voi olla entistä parempi joukkue.

torstai 15. syyskuuta 2016

Kaiken se kestää

Yhteistyössä Joe Blasco

Jo toistamiseen paistoi aurinko risukasaan! HIHS-yhteistyön tiimoilta minua pyydettiin Joe Blascon koekaniiniksi. Päätettiin toteuttaa meikki, joka kestäisi  kasvoilla maailmanlopun olosuhteet eli yksipäiväisen kenttäkisan. Valitettavasti kenttäkisat eivät osaltani tänä kesänä sitten toteutuneetkaan, mutta pyrin tekemään olosuhteet mahdollisimman autenttisiksi. Ensimmäinen meikkiajankohta jouduttiin perumaan, koska Päde lähti retkilleen. Toinen kerta toden sanoi ja säätila oli kuin kenttäkilpailu: koko aamupäivän ajan satoi kaatamalla vettä ja illalla päälle laskeutui hiostava auringonpaiste. Täydellinen sää testata säänkestäväksi mainostettua meikkiä. Minä tietysti olen luonnostaan loistava testijänis, koska en jaksa lisäillä meikkiä muutenkaan. Olen tässä asiassa vähän vetelä: kiinnostaisi tavallaan olla siistimmän näköinen, mutta ei kuitenkaan niin paljon, että vaivautuisin tekemään asialle mitään kesken päivän.

Testimeikissä homman salaisuus oli kasvoille ennen meikkiä levitettävä Joe Blasco Instant Youth Activator. Reilun viidenkympin hintainen rasva kiinnittää meikin iholle niin, että skeptikkokin on äimän käkenä. En tiedä, onko ihoni nyt yhtään sileämpi (purkki kyllä lupaa), mutta tästä tuotteesta tykkäsin. Kun päälle laitetaan perinteinen Joe Blascon ultra base -meikkivoide, lopputulos kestää. Tämä meikkivoide on niin peittävää, että sen kanssa saa olla varovainen: kun nuori laittaa sitä liikaa, hän näyttää teatterimaskeeratuilta ja kun vanheneva nainen laittaa sitä liikaa, hän taas näyttää entistä ryppyisemmältä. Tuotteeseen kannattaa ehdottomasti tutustua myyjän luona, joka auttaa valitsemaan oikean värisävyn. Blascon tuotteissa on paljon pigmenttiä, joten peittävyys on varmaa, mutta samalla myös kasvaa riski laittaa liian paksu kerros. Lopputulos on molemmissa tapauksissa ihan kamala. Meikillä saa kyllä sekä rypyt että finnit piiloon, mutta sitä pitää harjoitella. Puuteria tarvitaan hämmentävän vähän. Olen käyttänyt tätä meikkivoidetta todella kauan ja purkki kestää oikein käytettynä melkein vuoden päivittäisessä käytössä.

Kokeilemani silmänrajausväri toimii myös kulmakarvavärinä ja purkki kestää ehkä koko loppuelämäni ajan tai paremminkin kunnes hävitän sen. Jos haluaisin, saisin tehtyä sillä trendikkäät smokey eyes -silmät, mutta en osaa. Luomivärien ja korostusvärin kanssa silmämeikki kuitenkin saadaan kestämään. Kaiken taustalla on alussa mainitsemani nuoruusseerumi. Ah. En näytä päivääkään yli 37-vuotiaalta!

Ja sitten, katso kuvat juuri meikin jälkeen ja illalla ratsastusten ja kaiken hikoilemisen jälkeen. Minusta meikki kesti aika hyvin. Kukaan tuskin kuvittelee, että mitään meikkiä on tarkoitettu hikoilemiseen ja urheilemiseen, mutta tämän kanssa on sentään mahdollisuus yrittää.

Alla vielä Blascon HIHS-tarjous, joka on voimassa syyskuun loppuun saakka. Suosittelen lämpimästi myös Moisturizing Mask-naamiota. Sitä testasin vuosi sitten ja sillä saa poskesta pehmeän kuin vauvan peppu. Puhtaana.

Klo 12.00 Mannerheimintie, Helsinki. Vesisade. Edessä kävely Iso-Roballe ilman sateenvarjoa. Tietenkin.

Klo 18.00 Nuuksio, Espoo. Meikki on kestänyt vesisateen, hikiset bussit ja peruskotiaskareita. Huulipunan söin jo pois ja kypärä peittää opettajan otsajuonteet.

Klo 20.00 tallilta lähdettäessä. Ratsastus vähensi juonteiden määrää. Tai valaistus.
Vertailun vuoksi kuva ratsastuksen jälkeen päivänä, jolloin en laittanut meikkiä laisinkaan.
Pädekään ei kammannut tukkaansa.

Samoilla meikeillä itse maalaten. Valovärit tekevät ihmeitä.

Alekoodi voimassa osoitteessa joeblasco.fi syyskuun 2016 loppuun asti!



keskiviikko 14. syyskuuta 2016

Lahjaton treenaa

Olen töissä lukiossa. Pidin taannoin hirveän huonot tunnit. Kolme lukiolaista nukahti. Minuakin väsytti oma puheeni. Olimme kaikki huojentuneita, kun viimein sanoin vapauttavan lauseen "lopetetaan tähän ja nähdään huomenna". Koulussa opettamisessa tuhannen taalan kysymys on useimmiten se, miten oppilas saadaan motivoitua opetettavan asian äärelle. Välillä tulee fiilis, että melkein seison päälläni ja teen sirkustemppuja tehdäkseni opiskelemisen opiskelemisesta mielekkäämpää. Ja sitten on nämä tunnit, jolloin tuntee olevansa todella surkea työssään.

Silloin mietin, millaista olisi olla ratsastuksenopettaja, jonka oppiin tultaisiin innosta piukeana oppimaan joka kerta uutta. Kohtaisinko vain iloista puheensorinaa ja hymyileviä naamoja väsyneiden sijaan. Työpaikalle saapumiseni olisi oppilaalleni viikon huippuhetki. Voisiko mikään motivoida opettajaa enemmän? Selvennykseksi annan esimerkin:  jos minulta oppilas kysyy lukiossa, kuinka paljon hänellä on mahdollisuus opiskella näitä hyödyllisiä opinto-ohjauksen kursseja, epäilen häntä mielisairaaksi siitäkin huolimatta, että mielestäni pidän aivan timanttisia tunteja kymmenen vuoden kokemuksella. Menkää lapset etsimään pokemoneja, opotunneilla kuuluu olla tylsää ja perusoikeutenne on valittaa! Koulu on muutenkin täynnä oppiaineita, joiden hyödyllisyys on kaikille selvä asia, mutta jotka eivät ole mitään viihteen tykitystä. Vaikka tiedän, että kuulen työssäni enemmän kiitosta kuin monen muun oppiaineen opettaja, minua kiehtoo valtavasti  ajatus siitä, että kaikki tulisivat AINA mielelläni oppiini ja kiittäisivät JOKAISEN oppitunnin jälkeen. Ainakin minä hihkun ja kiitän joka kerta, kun olen valmennuksessa.

Vai menisiköhän se ihan niin? Minä olen varmasti raivostuttava valmennettava. Olen innokas, mutta en niin kauhean lahjakas, ja silti hellyttävällä tavalla hirveän tyytyväinen itseeni ja onnellinen joka kertaa opetukseen saapuessani sekä sieltä lähtiessäni. Sitten analysoin sekä selittelen kaikenlaista ja hoen itsestäänselvyyksiä. Että olisko jotain tekniikkaa pitämään kättä paikallaan tai voi vitsi kun menee kivemmin kun ei katso maahan tai vaikka ihan ohjaakin esteelle. Laitoin ohjatkin kiinni kuolaimiin tänään, katso opettaja, katso!

Kerran eräs musikaalisesti lahjakas lukiolainen mietti musiikinopettajan ammattia, mutta tuli siihen tulokseen, että harrastaa musiikkia mieluummin itse. "En kestäisi sitä, että joutuisin kuuntelemaan epävireistä laulua ja nokkahuilun soittoa kuorossa. Lähtisi taju ja menisi hermot", hän ennusti.  "Mitä luulet, voisiko siihen siedättyä", minä kysyin. "En usko, että ikinä haluaisin", oppilas vastasi. Hänen pohdintansa osui koulumaailman ytimeen: koulussa opetetaan kaikille kaikkea lahjakkuuteen katsomatta. Koulussa opettajan tehtävä on motivoida oppilaita, koska oppilaiden on pakko olla koulussa ja oppia. Kaikki tietävät, että pakko on paras muusa.

Harrastuksissa taas päästään täysin toisenlaisen tuhannen taalan kysymyksen äärelle. Harrastajilla lähtökohtaisesti on motivaatiota. Vaan miten opettaja onnistuu motivoimaan itseään, kun kaikkien oppilaiden mielestä kaikki vain on sekopäisellä tavalla hurjan mukavata ja hepparaiset ylisöpöjä?

Hevosilla tietenkin. Ja ammattitaidolla.

Ne on niin söpöjä! (kuva: Zelda Rantala)

maanantai 12. syyskuuta 2016

Sata päivää

Rakastan tilastoja. Päde on ollut minulla nyt vähän yli kolme kuukautta. Se tarkoittaa, että olemme opetelleet yhteiseloa noin 100 päivää. Siihen mahtuu arviolta 70 ratsastuskertaa. Estetreenejä on pidetty ehkä kymmenet. Olemme maastoilleet paljon, ehkä kolmanneksen ratsastuskerroista. Maastoesteitä olemme hypänneet melkein jokaisissa estetreeneissä. Koulutunnilla olemme olleet suurin piirtein kerran viikossa eli 12 kertaa. Olen tippunut kolmesti ja kadottanut hevoseni metsään kerran. Minun lisäkseni Pädeä on ratsastanut valmentajani ja silloin tällöin myös tuttu luottohenkilö. Ja tietysti se on ollut myös lasten talutusratsuna. Tyttäreni opettelee keventämään.

Mitä olen oppinut näiden päivien aikana? Ainakin sen, että aika on tuntunut paljon pidemmältä kuin mitä se tällä tavoin numeroiksi laitettuna näyttää. Silti tuntuu hassulta, että alunperin kuvittelin meidän päräyttävän kisoihin jo tänä kesänä. Herran tähden, mehän olemme hädin tuskin vielä tuttuja!  Helppoa tämä ei ole ollut, koska Päde on niin erilainen hevonen kuin aikaisemmin ratsastamani, mutta siinähän se on syy, miksi sen ostin. Innokkaan imurin ostaminen oli tietoinen valinta, mutta sen kääntöpuolena tuli myös se, että koulupuolen haltuunotto on vienyt enemmän aikaa, ja koulupuolen hiominen taas on omiaan parantamaan ohjattavuutta esteillä. Pädestä sileäntyöskentely on lähinnä tylsää, joten sen kanssa on syytä tehdä tehtäviä, joissa se joutuu keskittymään. Yritän sille sanoa, että isäsi on suomenmestari, mutta se vain tuhahtelee, että entäs sitten. Sellaisia nuoret pojat ovat. Ei niitä isien uroteot kiinnosta.

Kolmen kuukauden kokemuksella Pädeä voisi parhaiten kuvata entisen poniratsastajan hevoseksi. Se sopii ihmiselle, joka osaa pitää kuria, sääntöjä, mutta joka jaksaa nauraa ja puuhata sen kanssa. Tästä olimme myyjan kanssa yhtä mieltä jo keväällä ja sellainen minä olen päättänyt olla. Päde nyt vain on  ponimainen ja ketterä, helposti vähän kuriton. En ole toista samanlaista ikinä tavannut. Sen energia pitää kanavoida järkevään tekemiseen, koska muuten se voi purskahtaa järjettömään. Silti sanoisin, että on se nyt jo eri hevonen kuin kesäkuun alussa. Asiat ovat alkaneet loksahdella pikku hiljaa kohdalleen. Pädellekin alkaa olla selvää, että minä olen sen oma ihminen.

Päde on edelleen parasta, mitä olen rahalla saanut ostettua. Tinttiin verrattuna se ei ole helppo, mutta se on hauska. Sen kanssa aika kuluu kuin siivillä. Ja kun se illalla ratsastuksen jälkeen tuhisee turpa kainalossani, sitä huomaa ajattelevansa, että kaikki on mahdollista. Ja kun lapsetkin suukottavat sitä turvalle tallilta lähtiessämme, ajattelen, että mikä onni minua onkaan kohdannut.









perjantai 9. syyskuuta 2016

Markettimutsi

Tallimatkani varrella on jo pitkään ollut saksalaislähtöinen päivittäistavarakauppa, jossa vieraileminen on aina ilo. Ostan sieltä vissyä ja pillimehuja tallille ja hoidaan paluumatkalla koko perheen ruokaostokset. Useimmiten siellä tulee olo, kuin olisi ulkomailla ihan vieraassa kaupassa. Hyllyjen välistä löytää kaikenlaista jännittävää ja valikoima vaihtuu koko ajan. Voit ostaa ompelutarvikkeita ja suomalaisia DVD-klassikoita. Yhtäkkiä olet löytänyt itsellesi pyöräilykypärän, työpaikalle konttoritarvikkeita ja lapsille joululahjat.

Tuo kauppa on sellaisessa sopivassa mutkassa, että melkein joka kerta siellä näkyy muitakin heimosiskoja tallivaatteissaan. Ihan joka kauppaan ei paskanhajuisena kehtaisi mennä, mutta täällä se ei tunnu haittaavan eikä sitä aina ole edes itse se kaupan pahanhajuisin asiakas. Maitoa, munia ja leipää. Rahkaa ja vihanneksia. Ja mikä kätevintä: ei tarvitse punnita mitään. Nopeasti suklaapatukan kanssa kotiin.

Jo pari vuotta sitten astuin vielä askeleen pidemmälle. Aloin ostaa kyseisestä kaupasta vaatteita myös itselleni. Kaupassa ei ole sovituskoppia eikä tallilta tullessa kehtaisi vaatekauppaan mennäkään, joten siitä vain perinteisellä torikauppametodilla pöksyä ja puseroa ostoskoriin. Ehkä mahtuu, ehkä ei. Kun pukeutuu aina muutenkin mustaan, ei kukaan tunnista vaatteen alkuperää, jos nyt sellaisesta edes jaksaisi välittää. Yöasuvalikoimalla ei ehkä saada sutinaa makuuhuoneeseen, mutta ylijäävällä rahalla voi ostaa pollelle porkkanoita.

Sitä olen kuitenkin monta kertaa miettinyt, että milloinkohan tämä kampanjoistaan tuttu myymälä ottaisi teemakseen hevoset? Puutarhanhoidosta ja koirista kiinnostuneita se palvelee jatkuvasti. Minä ostaisin mielelläni sikahalpaa hevoskamaa samalla reissulla, kun vaatetan itseni ehkä-sopivilla toppahousuilla. Niin tekisi moni muukin. Saksa on sitä paitsi hevosmaa. Voisivat osoittaa, ettei Rädyn Sepon kommentti pidä paikkaansa.

No, ehkä huomenna. Lähde: Wikisitaatit

torstai 8. syyskuuta 2016

Pehmempään päähän

Yhteistyössä JustDressage 

Muistatteko, kun viime keväänä hehkutin kalsareitani? Sain silloin mahdollisuuden testata Derriere Equestrianin pehmustettuja ratsastusalushousuja, jotka pelastivat ratsastukseni Herra Herkällä Macholla, jonka satula ei yksinkertaisesti vain sopinut minun takapuoleni alle.

Viime aikoina minulla ei ole ollut pehmusteisiin samanlaista tarvetta, koska Pädelle ostamani satula on ihana ja pehmeä. Takapuoleni omat pehmusteet eivät ole puolessa vuodessa lisääntyneet vaan enemmänkin vähentyneet, joten satulalla on oikeasti merkitystä. Ne, jotka edelleen sinnikkästi väittävät, etteä hankaumien syy ei voi olla satulassa, ovat siis edelleen mielestäni väärässä. Kun keväällä erehdyin yhden kerran Herkkiksen satulaan ilman Derrierejä, muistin taas seuraavalla kerralla, että alushousuilla on väliä.

Derriere Equestrian alushousuja maahantuovasta JustDressagesta vahvistetaan, että suurin ratsastusalushousujen ostajaryhmä ovat ne, jotka eivät syystä tai toisesta voi vaikuttaa satulaan, jolla ratsastavat. Tällaisia ovat ammattiratsastajat sekä ratsastuskouluratsastajat, jotka istuutuvat siihen satulaan, mikä heille osoitetaan. Alushousuja ostetaan myös pidemmille ratsastusretkille. Enpä uskaltaisi enää itsekään ottaa riskiä lähteä reissuun ilman tällaisia. Joku saattaa muistaa valitukseni häämatkareissumme ratsastusvaelluksesta. Siellä minä olin se ainoa onneton, jolle osoitettiin kivikova lännensatula. Neljä tuntia oli isolta osin yhtä helvettiä. Ja kyllä, minulla oli tuolloinkin enemmän sitä omaa pehmustetta takapuolessa kuin nyt. Lue juttu täältä.

Säästän maailman kuvalta, jossa alushousut olisivat päälläni.

Viime keväänä testaamani DE Padded Pantyt olivat perinteiset tai-malliset alushousut, joissa pehmuste ulottui pidemmälle etupuolelle. Nyt testaamani DE Padded Shortyt olivat hipsterimalliset, jäivät vyötäröltä alemmas ja niissä takaosan pehmuste tulee mielestäni paljon isommalle alueelle. Tämä varmasti auttaisi niitä, joita satula joskus hiertää istuinluiden kohdalta. Hipsterit (DE Padded Shorty) eivät mielestäni tunnu yhtä paksuilta päällä kuin perusmalliset alushousut (DE Padded Panty), mutta tietysti olen jo tottunut käyttämään toppakalsareita. Itse asiassa olen tykännyt tästä hipsterimallista enemmän.Vaikka en ole satulani takia enää riippuvainen Derrirereistä, käytän niitä silti ihan mielelläni. Harkitsin jopa laittaa ne jalkaani elokuiselle Terässika-triathlonille, koska pehmustemateriaalihan on samaa kuin pyöräilyhousuissa. Sitten kuitenkin totesin, että kilpailupäivänä kannattaa mennä niillä varusteilla, millä on treenannut.

JustDressagesta voit hankkia omat alushoususi 10%:n alennuksella 15.9.2016 mennessä käyttämällä nettikaupan kassalla koodia Ruuhkisale2016. Sitä ennen kannattaa kokeilla onneaan arvonnassa. Jätä alla olevalle lomakkeelle yhteystietosi sunnuntaihin 11.9.2016 klo 22.00 mennessä ja voit voittaa vapaavalinteiset Derriere Equestrian -alushousut. Onnea arvontaan!

EDIT 11.9,2016 klo 23.08: Arvonta on suoritettu ja arponni suosi Päivi Pelto-Arvoa. Suuret onnittelut!




keskiviikko 7. syyskuuta 2016

Ei rahalla saa kaikkea

Olisipa enemmän rahaa, niin kaikki olisi paremmin, uskoo moni. Jo hyvinkin nuoret ovat vakuuttuneita, että jos perheellä olisi enemmän rahaa, he voisivat saavuttaa enemmän. Lajilla ei oikeastaan ole väliä, mutta luonnollisesti tämä korostuu lajeissa, joihin käytetään paljon rahaa. Enemmän rahaa, on monen tulevaisuuden lupauksen selitys sille, ettei menestyksen viimeistä silausta saavutettu. Kilparatsastuksessa kadehditaan ja katkeroidutaan, koska raha. Koripallo-  tai jalkapallokentillä urakoivat joutuvat etsimään syytä useammin itsestään. Entä jos olenkin vain ihan tavallinen urheilija?

Tarkempi tarkastelu ja se kuuluisa itseensä meneminen palauttaa todellisuuteen. Eikä nyt puhuta luovuttamisesta, sillä minä haluan koko ajan tulla paremmaksi ratsastajaksi. Minä tuskin kuitenkaan olisin yhtään tämän ihmeellisempi ratsastaja, vaikka minulla olisi ollut elämäni aikana enemmän rahaa käyttää hevosiin ja valmentautumiseen. Olisitko sinä? Rahalla ei yleensä pystytä muuttamaan asennetta, rakennetta tai muuten korvien väliä. Raha ei tekisi minusta fyysisesti joustavampaa eikä opettaisi minua ratsastamaan suorituskykyisempiä hevosia. Raha ei tekisi minusta fiksumpaa. Rahan hyvä puoli voisi olla se, että se auttaisi pääsemään sokeasta uskosta rahan autuaaksitekevään voimaan.

Älä silti luule, että olen lakannut haaveilemasta SUURIA!

Tietysti rahalla voisi ostaa itselleen enemmän aikaa ja kuvitella, että työnteosta vapautuvalla ajalla saisi kerrytettyä kaikki puuttuvat taidot, mutta menisikö se silloinkaan ihan niin? En tiedä sinusta, mutta en minä olisi koskaan päässyt ratsastuksen huipulle, vaikka käytössäni olisi ollut mitkä rahamassat ja hevoset ja huipulla en nyt tarkoita kotimaan kansallista kisaamista. Minun tapauksesssani teini-ikäisenä raha olisi auttanut ihan jo siinä, että olisi ollut hevonen, jolla ratsastaa kilpaa. Silti olen kokenut tarpeettomaksi kahdehtia niitä, joilla tuo mahdollisuus on ollut. Heistäkin vain pieni pisara on päässyt etenemään vielä pidemmälle eikä se ole enää ollut mahdollista omalla rahalla. Kaikessa huippu-urheilussa on selvää, että rahoitus on aina löydettävä jostain ja huippu-urheilussa sponsorit hakeutuvat huippulahjakkaiden luo. Taviksille jää vanhempien rahoitus ja sen loppuessa hyvä harrastus. Monen kohtalo. Vielä useamman kohtalo on ratsastaa ihan vain omalla rahalla. Siksi minullakin oli niin hurjan pitkä ratsastustauko elämässäni, 15 vuotta.

Huippu-urheilijoilla on onneksi rahoituksen lisäksi jotain muutakin, mistä minä voin vain haaveilla: lahjakkuus, periksiantamattomuus, hurja harjoittelumoraali sekä huippu-urheilijan luonne erottavat huipulle päässeet niistä, jotka eivät sinne pääse. Katkeroituminen ja kadehtiminen ovat asenteita ja ne pitäisi pystyä korjaamaan ilman rahoitustakin. Niiden taakse on vain helppo mennä piiloon valittamaan.

maanantai 5. syyskuuta 2016

Saksalaisesta englantilaiseen

Viime lauantaiaamuna maastossa tajusi, että syksy on tullut. Vaikka mentiin miten lujaa, ei hirvikärpäsiä päässyt pakoon. Litsasin yhden poskeltani, toisen kypärän reunan alta ja toki tietoisuus näistä salamatkustajista alkoi kutittaa päätä niin hemmetisti, että siinä minä sitten hinkkasin niin, että kypärä heilui. Samalla tajusin, että ei varmasti ole ihan normaalia, että kypärä heiluu näin paljon.

Olen lykännyt kypärän ostamista, koska, öö, miljoona erilaista syytä. Tykästyin neljä vuotta sitten Uvexiin ja se olisiv armasti pitänyt vaihtaa jo aikaisemmin, mutta koska kypärät ovat kalliita, on tehnyt mieli odottaa uudistuvia malleja, uusia säädöksiä, palkkapäivää ja parempaa tarjousta. Fakta kuitenkin on, että kypärälläni on tiputtu ja vaikka en ole (mielestäni) lyönyt päätäni, neljä vuotta on ollut vähän turhan pitkä aika samalla kypärällä.

Viime lauantaina Ypäjällä suomenratsujen kuninkaallisissa kokeilin uudenmallista Uvexia. Kypärä oli sama kuin edelliseni, mutta sepä ei tuntunutkaan päässä samalta. Kyllä kiukutti. "Eikä nuo Owenit minulle käy ollenkaan", puhisin Horse & Riderin Marialle. Nappasin hyllystä käsiini Owenin ja päätin näyttää siinä olevan ongelman konkreettisesti. "Minulla on tällainen takaraivopahka "selitin etsiessäni oikeaa kokoa. "Kypärä pitää saada kiristettyä sen alle. Kun laitan päähäni tällaisen, niin katsohan..." Olin varustautunut esittelemään päässäni kypärää, joka heiluu sinne tänne, mutta lauseeni loppu vaihtui lennosta. Samaan aikaan kun minä sanoin, että kypärähän istuu, sai Mariakin sanottua, että no sehän solahti. Ja kyllä. Tämä kypärä istui päähäni kuin se olisi minulle tehty.

Päässä Charles Owen YR8 VG1

Olen joskus vuosia sitten päättänyt, että Owenit eivät minulla sovi. On kuulemma edelleen niin, että nahkaremminen ja tyyris Wellington sopii paremmin pyöreään päähän, mutta tämä edullisempi (179€) on soikean pahkaniskan valinta. Ei tästä ilmastoitua saa sitten tekemälläkään, mutta eipä pyöri päässä. Tuli hetkessä klassinen fiilis. Tällaisiahan kypärät 90-luvulla olivat. Tosin niissä oli nuppi.

Hirvikärpäsasiassa tämä tuskin kuitenkaan auttaa, vaan syksy on kärsittävä tällaisenaan. Pädessäkään vikaa ei ole, sillä vauhtia piisaa, kun se pistää parastaan täykkäritammojen vanavedessä. Ei muuten anna suomipoika periksi metriäkään! On se nopee. Sairaan nopee!

Kuva lainattu Horse & Riderin sivulta.



perjantai 2. syyskuuta 2016

Näkyväksi tehty tavoite

Ratsastuksessa pitää olla tavoite. Yhdelle se on mielihyvä ja toiselle itsensä voittaminen. Kolmas haluaa menestyä kilparadoilla ja neljäs näyttää muille, mihin pystyy. Joskus tavoitteet ovat tiedostamattomia, joskus ne on asetettu liian suuriksi, jolloin niitä ei jaksa viedä loppuun. Yksi asia kuitenkin pätee kaikkeen oppimiseen: jos se se ole tavoitteellista, se ei ehkä johda edistymiseen.

Vuokrahevosilmoituksissa usein toistuu se, että hevosta etsivä ratsastaja sanoo olevansa tavoitteellinen. Se sitten ymmärretään hyvinkin vaihtelevasti. Joku ajattelee, että ratsastaja haluaa kilpailla. Toinen taas kokee, että kyseessä on henkilö, joka haluaa tehdä asiat oikein ja tunnollisesti. Pelkästään ilmoituksesta "olen tavoittellinen ratsastaja" ei voi oikeastaan lukea yhtään mitään.

Rakastan itse tavoitteiden kirjaamista, näkymättömän tekemistä näkyväksi. Lukion ensimmäisen vuoden opiskelijoilla teetän Spencer Nilesin hope-centered counceling -malliin pohjautuvat tavoitelomakkeen. Siinä opiskelija määrittelee itselleen kolme päätavoitetta, jotka uskoo voivansa saavuttaa seuraavan vuoden aikana. Yksi haaveilee urheilulajimenestyksestä, toinen kouluarvosanoista, kolmas ulkomaanmatkasta ja neljäs kesätöistä. Aiheet saa valita ihan itse, kunhan ne tuntuvat itselle merkityksellisiltä.

Päätavoitteen alle listataan kolme välitavoitetta, jotka täytyy saavuttaa matkalla kohti päätavoitetta. Jos nekin alkavat tuntua tavoitteilta, jotka vaativat alatavoitteita, listaa jatketaan. Jos listasta tulee liian pitkä, joudutaan arvioimaan, onko päätavoitteet todella toteutettavissa vuoden sisällä. Lienee selvää, että ratsastuksessa tämä kaavio on niin ikään toimiva.
Tyhjä taulukko. Saa käyttää, muttei oo pakko.

Lue kolmen vuoden takainen teksti samasta aiheesta täältä.

torstai 1. syyskuuta 2016

Lajityypilliset ominaisuudet

Olen epäonnistunut hevoskuiskaaja. Hevosellani on suitset, satula ja kengät. En ole syöttänyt sille kädestä makupaloja, koska uteliaana kaverina se alkaisi näykkiä. Alkukesästä ei hyödyttänyt pyytää sitä, että älä rynni päälleni, vaan ihan reteästi huusin ja tönäisin, että päälle ei saatana tulla! Se ymmärsi sen paremmin kuin olisi ymmärtänyt silittelyä, minkä se olisi varmaan tulkinnut omistajansa hellyydenkaipuuksi. Nyt se ei enää rynni.

Nyt olisi oiva hetki ajatella, että olen hevosvihamielinen hullu, joka haluaa mätkiä hevostaan. Minulla on kyllä vaikka millaista pehmeän koulukunnan metodia kirjahyllyssäni luettujen osiossa, mutta en halua paahtaa ideologia edellä miettimättä, mitä juuri nyt käsissäni oleva hevonen vaatii tullakseen hyvinkäyttäytyväksi. Toiset tarvitsevat enemmän toistoja, toiset järjestelmällisempää kuria. Sanna Siltakorpikin sanoi uusimman Hippoksen haastattelussa (Hippos 5/2016), että hevosen pitää aina olla oikeus tietää, miten sen tulee käyttäytyä. Siksi sääntö ei saa yhtenä päivänä olla yksi ja toisena toinen. Luottamus kasvaa säännöistä ja sääntöjen toistoista.

Minä myös haluan ratsastaa hevosellani kaikilla pohjilla, joten sillä on kengät. Loimitan hevosen, jos tulee loimituksen tarve. Laitan sille ratsastettaessa varusteet, koska niiden kanssa se ymmärtää paremmin, mitä siltä pyydän. Varusteet toimivat kuulolaitteena eikä niiden kanssa tarvitse huutaa. Huudan vain, jos kuiskausta ei kuulla. Periaatteesta en tee mitään, paitsi pidän hevosestani huolta kaikin mahdollisin tietämäni keinoin.

Yritän kasvattaa luottamusta välillämme, mutta minun on hyväksyttävä, että olen toimistotyöläinen enkä intiaani. Pädekin on kesyhevonen, ei villihevonen, vaikka se joskus on muuta itsestään luullut. Vaikka miten haluaisin, en voi istua päivätolkulla puskassa tarkkailemassa hevoseni ja sen lajitovereiden puuhia, tutustua siihen ja kerryttää naisen ja hevosen välistä pyhää luottamusta, minun on tyydyttävä vähempään. Muutenhan esimies siihen jo puuttuisi. "Tuota Anniina, täällä olisi nämä oppilaat..." "Ei kun minä tarkkailen hevostani. Tutustun sen lajityypillisiin ominaisuuksiin. Se seisoo. Ei kun oho, nyt se otti kolme askelta. Nyt se odottaa portilla, että se pääsisi neljän seinän sisään automaattijuomakuppinsa ääreen."

Toki voisin sanoa, että tämä puskakökkiminen on minulle lajityypillinen ominaisuus. Sanoisin esimiehelleni, että käytän itseeni pehmeitä metodeita ja lataan akkuja, vähän downshiftaan. Esimies sanoisi, että olet työtävieroksuva eläin, laiska paska ja hommia välttelevä vätys. Hyppää autoon ja aja duuniin. Tästä sinulle maksetaan. Mutta minä haluaisin syödä vain raakaruokaa ja käyttää itse metsästämieni susien turkeista tehtyjä vaatteita. Puhuisin murahduksilla samalla, kun hevoseni nauttisi myslisekoitustaan.

Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...