maanantai 29. elokuuta 2016

Tätimoodiin hukkuneet

Minusta on ihanaa nähdä, että ikäluokkani ratsastajat ottavat harrastuksestaan ilon irti ja valmantautuvat kaikissa lajeissa. On ihan tarpeetonta luokitella itsensä kouluratsastajaksi ja pidättäytyä hyppäämästä kavaletteja ja muita pieniä esteitä. Tai jotenkin kuvitella, että se oma hevonen menisi pilalle siitä, että sillä hyppää joku muu kuin "oikea esteratsastaja". Kyllä harrastehevonen hyppää mitä tahansa alle metrin korkuista melkein kenen tahansa ratsastajan kanssa, jos ratsastajan pää vain sen kestää. Juttu onkin siinä, että täteily on jo niin yleinen lokero, että jos sinne on kerran asettautunut, sieltä ei uskalla enää tulla pois.

Mielestäni aika monet pitävät itseään turhaan tätimoodissa. Tätimoodi on pahimmillaan sitä, että vähätellään omia taitoja ja omaa rohkeutta. Sanotaan, etten minä nyt enää, mutta kyllä minä silloin nuorempana, että annetaan vain nuorison tehdä. Samantyylistä vähättelyä harrastavat lukiolaiset, jotka tulevat lukioon alhaisella keskiarvolla. He ovat jo valmiiksi päättäneet, mitä osaavat ja mitä eivät. Sitten on helppo sanoa, että koska olen paska, en kai voikaan osata.  Ja kun se on ääneen sanottu, ei tarvitse enää edes yrittää. Annetaan fiksumpien yrittää; mehän ollaan toivottomia tapauksia.

Moodista vapautumiseen ei tarvita sellaisia valmentajia, jotka valitsevat oppilaikseen vain kivitalojen yli hyppäämiseen tähtääviä ratsastajia, vaan perinteistä, ratsastajaan keskittyvää ratsastuksenopetusta, jossa ratsastajaan luodaan uskoa ja jossa heidän vanhat vähättelevät uskomuksensa korvataan uusilla. Tätimoodiin hukkuneet tarvitsevat matalan kynnyksen estetunteja. Sellaisiakin valmentajia löytyy, jotka eivät pidä itseään niin tärkeinä ja suurina niminä, etteivät voisi tällaisia tunteja pitää naureskelematta, että nyt tädit täällä vain hyppäävät maahankaivettuja.

Jos olet lapsesta asti odottanut, että saisit oman hevosen, älä nyt hitto vie anna pelkästään muiden tehdä sen kanssa kaikkea sitä hauskaa, mitä olet aina halunnut omalla hevosella tehdä!
Edit klo 11:07: Tekstiä tarkennettu kivitalojen ylihyppäämisen osalta.

torstai 25. elokuuta 2016

Täydellinen syntymäpäivä

Täytin 37 vuotta. 16-vuotiaat oppilaat kysyivät, saako minua onnitella vai ahdistaako vanheneminen. Vastasin, että tämä on tähän asti paras ikäni. Perustelin sen sillä, että erona 20 vuoden takaiseen en ole epävarma itsestäni ja minulla on enemmän rahaa. Kaksi aika hyvää syytä siihen, miksi aikuisena on helpompaa kuin teini-ikäisenä. Tätä ei tajua niin kauan kun kuvittelee, että elämä päättyy tyyliin kolmekymppisenä. Muistan itsekin Frederikin laulaneen ihmisistä, joilla on toinen jalka haudassa. Yäk, miten joku kehtaakaan olla niin vanha.


Siihen on kuitenkin monta muutakin syytä, miksi nyt on niin hyvä. Listaan ne tähän.
  • Elämä on tässä.
  • Minulla on vakituinen työpaikka. Se tarkoittaa säännöllistä toimeentuloa. Aina ei ole ollut niin. Turvallisuushakuiselle ihmiselle se on parasta maailmassa.
  • Olen opiskellut itselleni pääomaa. Se, että olen asiantuntija omalla alallani, estää minua kuvittelemasta, että olisin asiantuntija kaikilla aloilla. Tiedän, ettei ammattitaito ja kokemus synny hetkessä sen paremmin minulle kuin muillekaan. Arvostan sekä omaani että muiden pääomaa.
  • Minulla on kaksi ihanaa lasta. Nyt vain kasvatan heidät aikuisiksi. Olen optimisti ja sanon, että "vain".
  • Rakastan miestäni. Olemme olleet jo 10 hyvää vuotta yhdessä. Toivottavasti paljon on vielä edessä. 
  • Minulla on aikaa keskittyä tärkeisiin asioihin. Aikaa on toki aina aika vähän.
  • Katson peiliin enkä murehdi näkemästäni. Mihinkäs se tuosta muuttuisi.
  • Minulla ei ole kiire minnekään. En pelkää vanhenemista enkä kuolevani, kun täytän seuraavan kerran pyöreitä. Elämä on tässä.
  • Minulla on oma hevonen. Se tuli mahdolliseksi ensimmäisen kerran vasta yli kolmekymppisenä ja sen jälkeen, kun olin opiskellut itseni ammattiin. Luonnollisesti se vaatii hurjasti ajankäytön suunnittelua.
  • Elämä ja ihmiset eivät ole draamaa. Ne vain ovat.
  • Nuoret eivät tunnu enää ärsyttäviltä vaan enemmänkin nostalgisilta. Tämän huomasin itsessäni ehkä pari vuotta sitten; tajusin olevani niin aikuinen, ettei minun tarvinnut enää aikuistaa muita. (paitsi ne aikuiset, jotka elävät ja käyttäytyvät kuin dramaattiset nuoret, ovat kyllä hiukan raivostuttavia. Välttelen heidän seuraansa)
  • Kotisohva tuntuu hyvältä paikalta eikä siellä pötköttäminen viikonloppuna saa tuntemaan itseään säälittäväksi tyypiksi, jolla ei ole elämää.
Kun mieheni kysyi, mitä toivoisin syntymäpäivälahjaksi sanoin, että parasta maailmassa olisi viettää päivä yksin. Aamusta iltaan, hevoshommissa, roskaruokaa syöden, ilman aikatauluja. Voisin siivota karsinoita, olla ratsastustunnilla, sen jälkeen ratsastaa jonkun toisenkin hevosen, käydä maastossa. Voisin käydä lenkilläkin ihan itse. Sitten voisin jutella jonkun kanssa hevosista, juoda kahvia ja tehdä taas jotain. En katsoisi kelloon, en miettisi ketään enkä mitään, paitsi hevosia. Illalla palaisin kotiin ja söisin simpukoita ja ranskalaisia perunoita. Kävisin saunassa ja joisin saunaoluen. Täyttäisin sanaristikoita tai lukisin hyvää kirjaa samalla kun söisin överiannoksen sipsejä.

Aamulla heräisin, eikä minulla olisi silmäpusseja.

En tiedä tämän kuvan alkuperää. Ystävä jakoi sen Facebookissa seinälleni.




tiistai 23. elokuuta 2016

Kenttäpostia 3

Terkkuja vaan täältä kurista ja tätien nuhteesta. Ollaan tultu naapurin kanssa siihen tulokseen, ettei kannata valita ihmisekseen naista. Semmoinen setä olisi mukavampi. Niiltä saisi aina karkkia ja niiden kanssa saisi tehdä mitä vain. Ei tarvitsisi käyttää varusteitakaan. Yhdellä meidän tarhasta on sellainen setä, joten nähty on. Sedän kanssa minä tekisin sitä, mitä huvittaa tai ei huvita, koska sedät eivät käske eivätkä nipota.

Mutta nämä naiset. Olin hetken aikaa sitten vähän huolissani, kun tuo omani sanoi, että sillä on PMS. Mietittiin, mitä se mahtaa tarkoittaa ja kuoleeko siihen. Tultiin tulokseen, että sillä on paskan maku suussa. Erikoista, vaikka se ei ole yli kuukauteen käynyt maata maistelemassa kesken harjoitusten. Olen minä sitten yrittänyt olla kiltti ja kunnollinen. Olen taipunut sen tahtoon useammissakin asioissa, koska tuossa sairaudessa on varmasti aika paljon kestämistä. Seison melko lailla paikallani pyydettäessä enkä enää taluttaessakaan rynni samalla tavalla kuin ennen. Ja koska tuota ihmistä on niin kovasti ärsyttänyt se, että yritän haukata hiukopalaa kesken kaiken, olen sitä vähentänyt enkä välttämättä joka päivä edes yritä. Onneksi tuo nainenkin on vähentänyt jatkuvaa syömistä, että ei se vain minua käske. Se on nyt kevyempi kantaa kuin alkukesästä ja olen jaksanut hypätä sen kanssa maastoesteitäkin, rappusia ja kaikkea. Viime viikolla olin tosi hieno ja menin neljä rappusta vauhdilla ylös ja kävelin samat alas.

Minä olen treenannut ja jaksan paljon paremmin kuin ennen. Alan jo näyttää kuulemma melkein iskältä. Heinällä ja kauralla tässä mennään ja elämä hymyilee. Heinää on onneksi aina riittävästi. 

Välillä minä kyllä haaveilen omasta sedästä. Minulle sopisi mielestäni kivasti se, että minulla olisi vapauksia, muttei laisinkaan vastuuta, mutta nämä kaikki tädit väittävät, etten ole kuulemma sen tyyppinen hevonen, että minulle voisi antaa sellaista vastuuta. Olen kuulemma erityislapsi, jonka kohdalla jokainen poikkeus on uusi sääntö. Mutta voivathan säännöt muuttua? Aina kannattaa yrittää. Joku päivä ne eivät ehkä vahdi yhtä tarkasti.

Päde

P.S. Ne ottivat sen suolakiven nyt pois. Oli tosi hauska miettiä, minkälaisia viritelmiä ne illaksi keksivät saadakseen sen pysymään seinässä, mutta sain kuulkaa ihan jokaisen irti. Olen minä kova!

Hei kuule, otetaan tää pois ja mennään mustikkaan. Kuva: Zelda Rantala

sunnuntai 21. elokuuta 2016

Carpe diem ja muita latteuksia

Aika usein huomaa sanovansa, että ratsastuksessa parasta on se, miten hyvin siinä pääsee irti arjesta. Arjella ainakin minä tarkoitan työtä ja perheen pyörittämiseen liittyviä velvoitteita, jotka päivääni rytmittävät jokaisena viikonpäivänä. Elämä on aikatauluja, säännönmukaisuuksia ja autossa istumista. Syö lautanen tyhjäksi, pakkaa reppu, turvavyö kiinni, kamala että kello on taas paljon. Tallilla tuo kaikki lakkaa olemasta. Siellä saa olla vain. Paitsi ettei pitäisi.

Hevosen selkään kiipeminen on toki irtiotto arjesta, mutta ei irtiotto läsnäolosta. Ajatus kaiken muun unohtamisesta hevosten vuoksi toteutuu usein vain paperilla. Mieli ehtii irtautua aika kauas meistä, kun emme sitten kuitenkaan jaksa keskittyä tekemään sitä, mitä menimme hevosen kanssa tekemään. Kun oikeasti sitä kaipaa vain irtiottoa arjesta ja velvollisuuksista eikä uusia velvollisuuksia hevosen kanssa. Tämä korostuu itsenäisessä ratsastamisessa. Vai onko kukaan koskaan laskenut, kuinka monta kertaa toistaa jonkun tietyn tehtävän ratsastustunnilla ja kuinka monta kertaa se tulee toistettua itsenäisesti ratsastettaessa? Ratsastustunti on juhlaa, koska joku pakottaa olemaan läsnä. Itsekseen puuhaillessamme olemme omillamme. Olemme lähinnä paikalla.

Hevosia on tietysti erilaisia. Tintti esimerkiksi oli täysin omaksunut roolinsa tädinkuljettimena. Saatoin helposti pyörtää omat päätökseni tekemisestä sillä, että hevonen tuntui joltain ja sitten en nyt ihan itsekään jaksanut. Ratsastus on sellaisen hevosen kanssa todellinen irtiotto, sillä jos hevonen ei rankaise matkustamisesta, siellä todella voi olla vain ja ratsastella. Silloin on aikaa havainnoida muiden samaan aikaan ratsastavien tekemisiä, vaihtaa kuulumisia kavereiden kanssa ja puhua vaikka puhelimessa.

Olisi ehkä kuitenkin hyvä kysyä itseltään, pitäisikö karistaa mielestä kaikki muu toiminta  ja keskittyä olemaan läsnä sille hevoselle? Kulmaan ratsastaminen onnistuisi takuulla paremmin, jos pää täyttyisi ainoastaan siitä ajatuksesta, miten se hevonen ratsastetaan kulmaan eikä siitä, miten se todennäköisesti tulee lintsaamaan sieltä, miten se viimeksi punki, kumpaan kierrokseen se on vaikeampi tai jäykempi ja miten joku muu sen tekee tai jättää tekemättä.

Irti arjesta ei saa tarkoittaa sitä, että on irti läsnäolosta. Työssäkäyvälle kiireiselle ihmiselle se vain on välillä pirun vaikea muistaa. Sitä tekee ja menee kuin juna. Mieli on aina jossain muualla, eikä sitä itse edes tajua.

Missä ajatukset ovat tällaisia kuvia otettaessa?

P.S. Tiedättekö, missä saa olla paikalla, muttei tarvitse olla läsnä? Juostessaan.

keskiviikko 17. elokuuta 2016

Elämää tallin ulkopuolella

Elämää tallin ulkopuolella. Toiset väittävät, että sitä on. Kerran eräs tuttava väitti nähneensä eräänä aamuna kotonaan suuren valkoisen miehen. Hän kuitenkin ummisti silmänsä ja sulki korvansa ääniltä, eikä miestä ole sen koommin näkynyt. Harhaisen ihmisen elämä ei ole helppoa.

Vaikeinta nimittäin on niillä, jotka antavat aistiharhoilleen vallan: he syöttävät, puhdistavat ja elättävät ihan kummallista ihmislaumaa kotonaan eivätkä kiellä niiden olemassaoloa. Pahinta on, että he myrkyttävät monien muiden kunnon kansalaisten elämää jatkuvasti väittämällä, että nämä oliot ovat totta ja että muidenkin pitäisi ne hyväksyä. "Kyllä se sinunkin aikasi vielä tulee", he manaavat ja yrittävät räpistellä pois mustan aukon imusta.

Tuo musta aukko alkaa tallinpihasta ja imee sisäänsä. Sinne joutuessaan ihminen kadottaa ajantajun, rahantajun samalla, kun hän uppoaa syvemmälle, ajauutuu pidemmälle. Jos hän tähän aikapoimuun joutunut ikinä selviää takaisiin siihen rinnakkaistodellisuuteen, mistä hän on lähtenyt, hän ei palaa sinne samanlaisena kuin ennen.

Hän on nähnyt valon pimeydessä. Ja hänen on pakko päästä takaisin. Mutta ne äänet! Niitä vain harva pääsee pakoon. Yleensä ne huutavat: äiti, milloin sä tulet kotiin? Joko on mun vuoro ratsastaa? Mennäänkö uimahalliin? Miten olisi talliton viikonloppu?

Entäs minä? Minun vuoro! Älä jätä!



maanantai 15. elokuuta 2016

Tahdon uskoa

Hevosille myydään monenlaisia lisäravinteita ja tarvikkeita. Me ihmiset olemme siitä jänniä, että meille lumevaikutuksesta voi olla todellista ja aitoa hyötyä. Kun oikein kovin uskomme, että tämä ranneke, lämmitin, kääre tai tabletti palauttaa rauhan Syyriaan, palaa mielenrauha omaankin päähän. Ja niin maailma pelastuu ja kivut katoavat.

Mielen parantava voima on uskomaton. En epäile sitä hetkeäkään. Jo sillä, luovuttaako ihminen vakavan sairauden edessä vai onko hän päättänyt selviytyä, on paranemisen kannalta todellista ja oikeaa merkitystä. Jos sairastaisin syöpää, tekisin kuten entinen työkaverini teki: söisin valkosipulit, inkiväärit ja kurkumat, koska jos saisin jo kaikki mahdolliset syöpähoidot, mitä hävittävää minulla olisi vaihtoehtohoitojen kanssa? Jos joku tulisi siihen droppaamaan tunnelmaa sanomalla, ettei tuollaisesta olisi hyötyä, haistattaisin pitkät. Minun elämäni, minun taisteluni. Minä aikoisin voittaa. Kaikki keinot käyttöön.

Hevosella sen sijaan ei ole tietoisuutta, jonka ansiosta lumevaikutusta voitaisiin mitata. Hevosilla asiat joko toimivat tai eivät toimi. Se, miten joku asia vaikuttaa, ei tapahdu hevosen itsearvioinnin perusteella vaan hevosen käsittelijän arvioinnin perusteella. Me määrittelemme jumit, rentoudet, rauhallisuudet ja hermostuneisuudet. Meidän arvioomme perustuu liikkuvuuden lisääntyminen tai väheneminen. Hevonen vain on. Ja lähes poikkeuksetta se on ihmisen käsittelyn tuloksena sitä, mitä se on. Varuste tai lisäravinne ei pysty muuttamaan meitä ihmisiä hevosenkäsittelijöinä.

Sitä ei kuitenkaan kannata vähätellä, että hevosen purkista voi ostaa mielenrauhaa ja lumevaikutusta omistajan päähän. Sorruin viime viikolla hankkimaan Pädelle valmistetta, joka lupaa olla "erinomainen ongelmanratkaisija ruokinnan aiheuttamaan ylivalppauteen tarjoten parhaat edellytykset rauhalliseen ja keskittyneeseen työskentelyyn valmentautumisen aikana. Magnesiumin, B-vitamiinien ja antioksidanttien ainutlaatuisen vuoroavaikutuksen tuloksena on tasalaino stressin vastustuskyvyn ja suorituskyvyn välillä koko hermostossa". Lisäksi luvataan, että valmisteella "saavutetaan sisäinen tyyneys ja samanaikaisesti lisääntynyt halukkuus suorityskyky ja hyvinvointi".

Kun sitten heti päivän käytön jälkeen hevoseni asteli iltamyöhällä rauhallisesti maneesiin, ei huudellut kavereilleen kertaakaan ja malttoi seisoa vielä keskellä maneesia noin kaksi minuuttia ihan rauhassa ja ihan paikallaan ratsastuksen jälkeen, vaikka ulkona oli synkkä ja myrskyinen yö ja oksat rahistivat maneesin seiniä, olin mielestäni saanut rahoilleni vastinetta.

Ah, mikä mielen parantava voima! Taidan ottaa purkista itsekin.

"Älä tuu tänne douppaa mun tunnelmaa!"






torstai 11. elokuuta 2016

Tieto lisää tuskaa

Ei ollut parempaa tekemistä, joten päätin alkaa kehittää niitä. Se alkoi siitä, että olin lukenut tekstin siitä, että suomenhevosilla on joskus pieni suu. Johtopäätös: minulla on suomenhevonen, sillä täytyy siis olla pieni suu ja matala kitalaki, johon ei mahdu mikä tahansa kuolain. Olin myös lukenut tekstin, jossa luki, että onnellinen hevonen on onnellinen kuolaintuntumallaan. Senkin olin lukenut, että tyytyväinen hevonen kulkee oikeinpäin, ei kuolaa, ei mukella, ei auo suutaan, ei ryntää. Kauniisti kulkee ja kukoistaa. Se, mitä mistään en ollut lukenut, oli ohjeet siitä, miten tuohon tilanteeseen päästään. Mitään ongelmaa meillä ei tietysti ollut, ellei sellaiseksi lasketa sitä, että hevosella on menohaluja eikä se aina jaksa kuunella ratsastajaa saati kantaa itseään, mikä johtuu ihan vain siitä, että se ei jaksa. Siinä ei siis ole mitään epätyypillistä. Oli siis vain teksti, jossa luki, että suomenhevosella on pieni suu ja matala kitalaki.

Uskoisin, että tämä on kaiken tämän akateemiseksi ratsastuksesti kutsumani hevosenpidon ongelma: me luemme kauhesti tekstejä, tutkimuksia ja lopputuloksia, mutta missään ei kerrota, miten sinne päästään. Sitten me ajattelemme, että sinne päästään näkemättä vaivaa. Vähän silittelen ja kohta happy athlete tekee piaffea. Olisi hirvittävän suuri kiusaus lähteä hakemaan vastausta varusteista ja ajatella, että paratiisi löytyy sieltä: vaihdetaanko suitset? Kuolaimet nyt ainakin vaihdetaan. Vai onko se satulavyössä, että joku hermo siellä ja täällä painaa. Vai pitäisikö pistää kovempi kuolain, jotta voisi olla hellempi kädestä? Kevyestihän tätä pitäisi tehdä. Miksei tunnu kevyeltä?

Minä tietysti luin myös eläinlääketieteen lisuria kuolainten vaikutuksesta ratsuhevosen suuhun. Sellaisen luettuaan käy tismalleen samoin, mitä tapahtuu, kun lukee mitä tahansa lääkärikirjaa: löytää itseltään kaikki mahdolliset oireet ja päätyy varaamaan itselleen ajan HIV-testiin, vaikka mitään tartunnansaamiseen viittaavaa ei olisi koskaan tapahtunut. Nyt täytyy olla niin, että puristaa ja painaa. Minä haluan olla kädestä kevyt. Suitset eivät sovi? Satula ei sovi? Hevonen liikkuu kivasti, kun vain ratsastan sitä, mutta SEONSAALISELÄINSENTEHTÄVÄONPEITTÄÄETTÄSITÄSATTUU! Johtopäätös: siihen siis sattuu, vaikka se näyttää iloiselta ja tekee ihan mielellään. Mitä nyt joskus vähän protestoi, kun ei jaksa kantaa itseään. Ja se taas ei vahvistu, ellei siltä pyydä välillä vähän enemmän.

Valmentaja oli viisas. Käski keskittyä ongelmien kehittämisen sijaan ratsastamiseen. Siinä kun ei ollut kuulemma mitää ongelmaa. Varusteet eivät paina hevosta. Ne painavat minun päätäni ja minun hermojani. Eikä siinä uudet varusteet auta, kun vika on hevosenomistajan päässä.

Se kärsii. Sillä on korvat taaksepäin.


P.S. Pädellä on suussaan ihan tavallinen kolmipalakuolain.





tiistai 9. elokuuta 2016

Mistä me puhumme, kun me puhumme luottamuksesta

Mielestäni se, miten hevosen ja ihmisen välinen luottamus syntyy, on mysteeri. Jouduin huomaamaan kuukausi sitten, että luottamussopimuksemme Päden kanssa oli yksipuolinen. Olin päättänyt luottaa siihen, mutta se ei ollut sopimuksessa mukana, ja miksipä olisi ollut? Minä päädyin petetyksi ja jätetyksi naiseksi, jonka tehtäväksi jäi alkaa rakentaa alusta jotain, mitä ei koskaan ollutkaan. Samaan aikaan piti päivittää sitä, mitä hevosista ja luottamuksesta oikein ajattelin.

Meillä on tapana ajatella luottamuksen lähtevät hevosen luotettavuudesta. Hevoset ovat "varmoja", "säikkyjä", "rohkeita", "läheisriippuvaisia" ja sen perusteella me määrittelemme, mikä meille sopii. Kuvaamme hevosia hyvin ihmismäisesti ja haluamme ajatella, että ne ovat kumppaneita meille. Ja sitä ne toki ovatkin. Ei kukaan voi vähätellä sitä tunnetta, mikä syntyy oman hevosen kanssa touhutessa. Mutta ainakin minä olen perusluonteeltani niin hätäinen, että haluaisin sen tunteen olevan nyt ja heti jo täällä. Että anna minä rakastan sinut oman mieleni mukaiseksi.

Te, joilla on takana useampia pidempiä parisuhteita tiedätte, että ensirakkauden kanssa tuntui heti siltä, että toisen tuntee läpikotaisin. Kunnes sitten eräänä päivänä tajusi, ettei enää tuntenutkaan. Seuraavaa suhdetta aloitellessa tuo tuttuuden tunne antoi takuulla odottaa itseään paljon pidempään, vaikka rakastuneena ihminen menee aina vähän sekaisin. Kännissä ja kihloissa on kiva olla. Silti se erilaisuus ja erikoisuus, mihin toisessa rakastuu ja mikä tuntuu jännittävältä, on lopulta se, mikä ensimmäiseksi alkaa ärsyttää. Ensimmäisessä suhteessa kuvittelee, että voi toista voi muuttaa; toisessa suhteessa ehkä jo ymmärtää, että tämä jatkuu vain, jos minä pystyn muuttumaan. On pohdittava, millaisten virheiden ja ärsyttävyyksien kanssa minä voin oppia elämään.

Hevoset eivät ole parisuhteita, mutta ne ovat suhteita. Ensin ihastumme, sitten vihastumme, opettelemme, epäonnistumme ja yritämme taas. Mutta toisin kuin parisuhteen, hevossuhde on hyvin yksipuolinen suhde. Totta kai se oma Golden Pony meidät tuntee, mutta enemmän sitä kiinnostaa lajitoverit ja ruoka, kuin meidän kanssa hengailu. Keskinäisen luottamuksen syntymisen kannalta tuo yksipuoleisuuden muistaminen on kuitenkin kaiken perusta: et voi sopia hevosen kanssa pelisäännöistä ja olettaa, että se sitoutuu niihin oma-aloitteisesti. Ei se tee sopimuksia. Pidä itse kiinni omista säännöistäsi! Se luottaa sinuun vain jos sinä luotat itseesi. Ei siis ole kyse siitä, että luotat hevoseen vaan että luotat itseesi niissä tilanteissa, mihin hevosesi kanssa päätät mennä.

Luottamus syntyy siten, että askel kerrallaan huomaat taitojesi riittävän selviämään hevosesi kanssa taas uudesta yllättävästä tilanteesta. Varmuus tulee siitä, että hyväksyt hevosen voivan pukittaa, mutta tiedät, että pystyt estämään sen tai jos et pysty, kestät kuitenkin kyydissä. Varmuus tulee siitä, että tiedät hevosen voivan säikähtää, mutta tiedät pohkeittesi ja katseesi olevan edessä ja olet valppaana. Varmuus tulee siitä, että olet ehtinyt olla hevosen kanssa niin monessa tilanteessa, että tiedät milloin se epäröi ja osaat rohkaista sitä oikealla hetkellä.

Luotettavusu ei ole sen ajattelemista, että mitään ikävää ei voisi tapahtua. Luottamus ei ole hevosen luotettavuutta vaan sitä, että ratsastaja pystyy luottamaan siihen, ettei hevonen pääse yllättämään häntä ja jos pääsee, hän selviää tilanteesta. Sillä jos me jotain hevosissa pelkäämme, me pelkäämme juuri sitä, että emme hallitse tilannetta, johon päädymme. Ei meidän oikeasti kannata luottaa mihinkään muuhun kuin itseemme ja omiin taitoihimme. Joku varmasti sanoisi, että juuri se on hevosmiestaitoa.

Mutta miten niin tämä on mysteeri? Koska jos kysymme joltakulta kokeneelta, miten luottamus syntyi, hän vastaa, että askel kerrallaan ja pikku hiljaa. Se ärsyttää, koska haluaisimme tarkat ohjeet ja deadlinen siitä, milloin homma on valmis. Mutta sitten kun me pääsemme itse sinne, me vastaamme ihan samalla tavalla: ajan kanssa.

Kun on entisissä hevossuhteissaan liian montaa kertaa hypännyt sarjan B-osan yksin, joutuu tekemään oman nuppinsa kanssa paljon töitä ymmärtääkseen, että tämä hyppää. (Kuva: Erica Lilja

sunnuntai 7. elokuuta 2016

Rohkeuden kääntöpuoli

"Ei rohkea hevonen ole helppo ratsastaa", sanoi kokenut kenttäratsastaja minulle, kun rohkeammasta hevosesta vuosia sitten haaveilin. "Kun hevosella on oma pää ja valmius tehdä rohkeita ratkaisuja, joudut tekemään paljon töitä siinä, että se luottaa sinuun niin, että odottaa sinun päätöstäsi. Mutta kun sen saa kuntoon, sellainen hevonen pelastaa sinut rohkeudellaan sitten, kun sinä teet virheen."

Rohkeat hevoset yleensä ovat hyviä suorittajia - kunhan ne saadaan odottamaan. Tämä tapahtuu ihan perusratsastusta parantamalla. Rohkeiden hevosten selässä matkustaminen kostautuu nopeasti, sillä kun nämä hevoset huomaavat, että niitä ei ratsasteta, ne ottavat ohjat omiin käsiinsä. Rohkeista tulee helposti vaarallisia. Sitten ne tekevät äkkiarvaamatta asioita, joilla on ei-toivottavia seurauksia.

Nyt minulla siis on se rohkea hevonen. Sellainen kuulostaa näin sanottuna jokaisen toivehevoselta: mennään maastoon, hypätään mitä vain, liikkuu omalla moottorilla, ei säiky puskia jne. Päde ei kuitenkaan ole mitenkään helppo hevonen, vaikka sen kanssa voi tehdä melkein mitä vain. En olisi uskaltanut ostaa sitä heti Tintin jälkeen, sillä kontrasti vanhasta pomminvarmasta hevosesta nuorehkoon pommiin olisi ollut liian suuri eikä kukaan valmentaja olisi taatusti suositellut sen ostamista silloin. Nyt kuitenkin tuntui, että tällainen haaste olisi mahdollinen. Amatöörinä en myöskään olisi ikinä ostanut tätä hevosta itselleni jonnekin puskan perälle ja yrittänyt kuvitella selviäväni sen kanssa ilman ammattilaisten apua. Tällä hevosella on oltava joka päivä samat selkeät säännöt, joista ei saa lipsua mihinkään. Entisen hevosen kanssa kesti 45 minuuttia saada se käynnistymään, tämän kanssa menee 45 minuuttia saada se keskittymään. Lopputulos on kyllä molemmissa palkitseva.


Tintin poismenon jälkeen ratsastukseni eteni melkoisesti ratsastuskoulun tunneilla. Sain ratsastaa hevosia, jollaisia en ikinä uskaltaisi ostaa itselleni, mutta joilla sain ratsastaa valvovan silmän alla. Tintin kanssa olin käynyt tunneilla ehkä kerran viikossa; hevosettomana minun oli mahdollista käyttää rahani ratsastustunteihin. Ratsastin hevosteni välissä puolitoista vuotta ratsastuskoulun tunneilla 2-3 kertaa viikossa. Olihan se selvää, että siinä tuli toisenlaista varmuutta ja ehkä vähän taitojakin. Suosittelen samaa jokaiselle ja haluan rohakista etenkin niitä, jotka haaveilevat omasta hevosesta, hankkimaan itselleen vuokrahevosen sijaan useamman vakitunnin ratsastuskoululta. Se vie paljon enemmän eteenpäin kuin itsenäinen ratsastelu. Erilaisia hevosia oppii ratsastamaan vain ratsastamalla erilaisia hevosia. Laiskahkon hevosen jälkeen vireä voi tuntua koeratsastuksessa ihanalta, mutta arki voi iskeä päälle kuin märkä rätti, jos työkaluja tai apua vireän hevosen ratsastamiseen ei olekaan.

Päätin kirjoittaa tämän tekstin, koska puolitutut ja tutun tutut ovat kyselleen lähipiiriltäni Päden heinäkuisen katoamistempauksen jälkeen, olenko ostanut itselleni liian vaikean hevosen. Lähipiiri on saanut selitellä, että en ole. Päde nyt vain on tuollainen velikulta. Ja eikös jokainen tipu hevoseltaan joskus? Nummelan ponitalleissa yhteistyö on tietysti saumatonta ensi metreistä lähtien. Juuri yhtä kirjaa tyttärelleni luin ja muistin, miten selvästi tämä mantra on niissä iskostettu lukijan päähän: kaltoin kohdeltu hevonen ja sen pelastava teinityttö. Ruusukkeita ja suuria tekoja, tiedättehän. SIlläkö me menemme vielä aikuisenakin eteenpäin? Että kaikki tapahtuu automaattisesti ja kuuluu ruusunpunainen klik, jonka jälkeen ei ole mitään vaikeuksia? Se on aika paljon odotettu kavioliitolta. Avioliitosta nyt puhumattakaan.

Mutta ymmärrän toki, että mahdolliset vaikeutemme kiinnostavat. Toisia ne kiinnostavat vertaistukimielessä, toiset ovat puhtaasti uteliaita ja toisista olisi vain hirvittävän mukavaa lukea, että homma menisi meillä ihan pieleen. Nämä jälkimmäiset ovat yleensä jollain tapaa tuttuja, sillä ei tuntemattomia kiinnosta epäonnen toivominen tuntemattomille.

Rouva Fiksula kiittää mielenkiinnosta treenejänsä kohtaan. Hiljaa hyvää tulee.

perjantai 5. elokuuta 2016

Oi olympialaiset!

Tänään ne alkavat. Luin aamun Hesarista Elmo Jankarin haastattelun. Tajusin, että olin ratsastuksellisesti urani huipulla noin kuukausi ennen kuin Elmo syntyi. Mutta viis siitä, juttua lukiessa tajusin monta muutakin asiaa.

Jutussa sanotaan, että kenttäratsastaja on parhaimmillaan 35-45 -vuotiaana, kenttäratsu 12-14-vuotiaana. Kenttäratsastuksessa maltti on valttia ja tietä huipulle rakennetaan rauhallisesti. Elmo on vielä nuori ja 11-vuotias DD on nuori sekin. Tokio 2020 on ihan mahdollinen tavoite tälle ratsukolle.

Sitten juttelin vähän Päden kanssa ja todettiin, että mikä nottei. Päde on nyt 7 ja minä 37. Me menemme tosi kivasti tuohon ikähaarukkaan. Päde sanoi, että jos ison kisan jälkeen saa kuusi viikkoa lomaa, niin hän keksii kyllä tekemistä, kun tänä kesänä ei ole kuulemma liiemmin lomaa ollut, kun on vain edetty rauhallisesti. Kerroin Pädelle, että Lensiväylässä kirjoitettiin, että se  on arvokas ratsu. Päde sai siitä lisää vettä myllyyn ja sanoi että daa, olympiahevoset nyt ovat. Joten Tokio, täältä tullaan!

Skumppa mulle, Pädelle mustikoita. Heti ruvettiin reenaamaan tosissaan ja kivasti meni.

Näin me reenataan jo. Kuva: Erica Lilja

Meillä on varaa hypätä ihan varallakin. Kuva: Erica Lilja



tiistai 2. elokuuta 2016

Ei ole syntiä haluta halpaa

Kävin tänään hevostarvikeliikkeessä. Ajoin vähän pidemmän matkan, koska halusin ihan tavallisia pinteleitä. Jostain syystä lähimmistä liikkeistä saa kyllä jousto- ja fleecepinteleitä, mutta ei sellaisilla kiinnitetä kaviohauteita. Juuri nyt sellaisen kiinnittäminen ei ole onneksi ajankohtaista, mutta pinteleitä on hyvä olla ensiapulaukussa varmuuden vuoksi.

Olen aina ollut vähän pihi ja ostanut alennusmyynneistä. Jos minulla ei olisi lapsia, mutta tuloni olisivat silti nykyisenlaisen, en varmasti välittäisi, maksaako hevoseni jännesuojat 50 vai 150 euroa. Ostaisin varmasti suuremmin kyselemättä juuri sitä, mitä mieli tekisi ja ajattelisin, että se maksaa vuosien aikana itsensä takaisin. Mutta juuri nyt ostan mieluummin ne 50 euron suojat alennusmyynnistä, sillä jos tarvitsen tuotetta nyt, minua kiinnostaa myyntihinta. Tuote tekee lompakkooni loven juuri nyt eikä ensi vuonna. Valmistajat tietysti sanovat,  että laatu kestää ja maksaa, mutta kun ei siitäkään voi tänä päivänä olla varma. Satasen suojat voivat kadota hankeen tai niistä irtoaa sisukset (kokemusta on), mutta iloksesi jotkut euroopan rumimmat hivutussuojat eivät rikkoudu, katoa tai häviä, vaikka miten toivoisit. Tästä esimerkkinä se, että Päde rytisti menemään Nuuksio-retkellään halvimmissa hivutussuojissa ja markettisuitsissa ja tuli takaisin kotiin kaikkine varusteineen ihan ehjänä.

Jostain syystä sitä tuntee kuitenkin häpeää siitä, ettei halua ostaa sitä parasta eli hemmetin kallista. Muotijutut saavat helposti vakuuttumaan, että hevonen kärsii ilman jotain tiettyä juttua. Tallikulttuuri vaikuttaa aivan tolkuttoman vahvasti siihen, miten hevosia kääritään loimiin, pinteleihin ja suojiin, kuinka paljon jalkoja kylmätään, kuinka monesta purkista syötetään ja miten karvoja keritään. Siinä sivussa naapurikarsinasta saatetaan ihmetellä, miten joku toinen ei valmentaudu yhtä säännöllisesti kuin mitä itse tehdään. Olen varma, että kuka tahansa meistä haluaisi valmentautua vaikka joka hiton päivä, mutta rahaa ei vain ole.

Minä en tiedä, missä puussa elävät ne ihmiset, jotka eivät joudu koskaan laskemaan rahojaan. Jokainen hevosenomistaja joutuu takuulla säästämään jossain, jotta pystyy pitämään hevostaan. Sen takia he luikkivat tarjoustaloissa ja tokmanneissa ostamassa halpoja loimia ja iloitsevat, kun naapurilla on samanlaisia tiimijuttuja. Toiset vain valitettavasti sortuvat siinä samassa syssyssä paheksumaan niitä, joilla on varaa ostaa kallista. Hitto, kun nämä hevoset saataisiin hoidettua syyllistymättä ja syyllistämättä.

"Olen toinen lapsi. Minulle ei osteta uutta."

Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...