torstai 30. kesäkuuta 2016

HAHD

Epikriisi

"Tutkittava on ikaäisekseen normaalisti kehittynyt ja kasvuympäristö on ollut tavallinen. Tällä hetkellä nauttii lajitovereidensa jatkuvasta seurasta. Tutkittavalla on kuitenkin esiintynyt melkoisesti tarkkaavaisuuden puutetta, mikä näkyy annettuun tehtävään orientoitumisen vaikeutena. Tehtävän mielekkyys kuitenkin selvästi lisää tehtävästä suoriutumisen todennäköisyyttä. Kun on sisäisesti motivoitunut, suoriutuu kaikista tehtävistä parhaimmillaan erinomaisesti. Impulsiivisuus korostuu ja tarkkaavaisuuden häiriöt lisääntyvät, kun tehtävä ei ole riittävän motivoiva. Tutkittava on erityisen kiinnostunut esteiden hyppäämisestä.


Koulutehtäviin keskittyminen hyvin ajoittaista, jopa vaikeaa.

Tutkittava on hyvin voimakastahtoinen ja osoittaa kysymättä ja pyytämättä, mitä hänellä on mielessään. Hänellä on jatkuva seurustelun ja huomion tarve, mikä joskus osoittautuu ihmissuhdevaikeuksina. Tutkittavalla ei ole sisäsyntyistä tajua lukea, milloin hän astuu liiaksi kanssaihmisten reviirille. Tutkittava ei ole lainkaan argressiivinen vaan pikemminkin erittäin hyväntahtoinen ja miellyttämisenhaluinen, mutta ei aina ymmärrä toimia päämääränsä edellyttämällä tavalla. Tarvitsee selkeät rajat. Tutkittava ei näytä reagoivan voimakkaan negatiivisesti kritiikkiin, joka kohdistuu häneen itseensä tai ainakaan sellaista ei tutkimuksissa ole vielä havaittu. Se ei tarkoita, etteikö näin olisi. Tutkittava saattaa pitää itseään melko täydellisenä, jopa suloisena, mikä saattaa viitata osittain narsistiseen persoonallisuushäiriöön tai sitten ei.

Tutkittavalla on hyvin voimakas puheääni eikä hän varsinaisesti yritä hallita puheääntä hiljaisen ja voimakkaan välillä. On epäselvää, olisiko hän kykyeneväinen tähän. Pyydettäessä ei onnistunut. Testeissä esiintyi jonkun verran huolimattomuusvirheitä, mutta ne johtuivat pitkälti yllämainituista tarkkaavaisuuden ongelmista tai siitä, ettei tutkittavalle osattu selittää tehtävää tarpeeksi selkeästi. Tutkittava ei täysin näytä kuuntelevan puhuteltaessa ratsastuksena ikana ja tehtävään keskittyessään, ainakaan kovin pitkiä aikoja kerrallaan. Jossain määrin kyvytön saattamaan loppuun koulutehtäviä, askareita tai muita tehtäviä. Tehtävää annettaessa tutkittava saattaa vastata ennen kuin kysymys on esitetty loppuun ja hänellä on isossa ryhmässä selvästi vaikeuksia odottaa omaa vuoroaan.

Jatkuvaa keskittymistä vaativien tehtävien, kuten koulutehtävien jopa suoranainen välttely tai inhoaminen on tutkittavalle hyvin ominaista. Tutkittava näprää kaikkea, koskee kaikkeen ja laittaa kaiken suuhunsa. Fyysinen levottomuus on taudinkuvaa ajatellen hyvin tavallista. Psyykkisiä ongelmia tutkittavalla ei ole ilmennyt. Pystyy olemaan hermostumatta yksin ja lähtemään pois muiden luota. Käytöshäiriöistä mainittakoon, että yrittää lintsata työnteosta. Väsyessään käy entistä suuremmilla kierroksilla, joten käsittelijän on tunnistettava väsymys. Taipumusta myös uupumukseen. Vaikea säilyttää kontrolli. Syö kaiken, minkä näkee. Lihoo helposti.

Tulevaa kilpailumenestystä saattaa heikentää kaikki yllämainitut seikat, mikä osaltaan lisää syrjäytymisriskiä tämankaltaisesta toiminnasta, mutta tiedostettaessa ei ole mikään ongelma. Tarvitsee tukea. On mahdollista, että tutkittava alisuorituu suhteessa kapasiteettiinsa, mikäli rajoja ei ylläpidetä. Aistiyliherkkyys (kuulo, näkö, haju, tunto) voi vaihdella runsaastikin olosuhteiden ja kuormittuneisuuden mukaan Nopea/jatkuva huutelu korostuu erityisesti kun pelkää yksinjäämistä. Pystyy kuitenkin tarvittaessa tekemään mielekkäitä asioita yksin, jopa uppoutumaan niihin. Tarvitsee vain riittävästi oritentaatiota ja johdonmukaista käsittelyä. 

Ei missään nimessä suositella kotihoitoa vaan integraatiota osaksi isompaa yhteisöä sekä lajitovereiden välitöntä seuraa. Ei saa jättää puskan perälle olemaan omaperäinen ja erikoinen, vaan vaadittava työskentelemään määrätietoisesti kohti normaalia, tavallista elämää, jossa tehdään keskittyneesti tavallisia asioita mieluummin enemmän kuin vähemmän.

Kaikenlainen läänintaiteilijameninki täytyy ehdottomasti karsia pois."

Diagnoosi: HAHD (Hyper Active Horsey Disorder), kansankielellä tunnetaan joskus myös nimityksellä keski-ikäinen eteläkarjalainen nainen

Lappeenranta/Taipalsaari/Espoo toukokuu 2016
Kavioliittopäätöstä varten
Satulahuonepsykologi Nipi Nakuapina

keskiviikko 29. kesäkuuta 2016

Ei se lapsena sattunut

Otin viime viikolla ensimmäisen maakosketuksen Päden kanssa. Lähdimme kävelemään kentältä poispäin muiden jäädessä vielä kentälle hyppäämään. Parikymmenen metrin päässä kentältä varisparvi lehahti puskasta, En ehtinyt kissaa sanoa, kun Päde teki 180 asteen käännöksen ja pakeni tulosuuntaan muiden luo. Satula kierähti sivulle ja minä maahan. Maakosketuksen aikaansaamaa kipua lievensi ainoastaan se, että matkalla muiden luo Päde hyppäsi suvereenisti melko vaativan metrisen banketin alas. "On sulla tuossa kenttähevonen", kaverit ihastelivat ja minäkin, vaikken hyppyä täysin nähnytkään. "Kun vain pysyisin sen kyydissä", minä irvistelin.

Mietimme siinä sitten porukalla, että mikä siinä on, että vaikka lapsena tippui vastaavanlaisista käännöksistä paljon herkemmin kuin aikuisena, ei se koskaan muka sattunut niin paljon. Joku fyysikko voisi tämänkin laskea, että kuinka paljon suurempi isku kohdistuu 50-kiloiseen kuin 70-kiloiseen ratsastajaan tuollaisessa tilanteessa. Tippumistilanteessa kappaleen (=ratsastajan) vauhti lienee kuitenkin vaikea määrittää. Teologina sanoisin, että on helpompi mennä Pyhällä Hengellä. Usko luo toivoa tulevaan paremmin kuin fysiikan lait. On mukavampi ajatella, että huomenna ei enää koske kuin että tämä todennäköisesti tuntuu pahalta vielä seuraavat kaksi viikkoa.

Juhannusaatto valkeni minulle kuitenkin Buranan voimalla. Vielä nytkin käy kipeää vasempaan lonkkaan. Ratsastamaan olen tietysti pystynyt ihan normaalisti, mutta täytyy huomauttaa seuraavaa: viikonloppu olisi ollut helpompi, ellen olisi joka yö herännyt useamman kerran kipuun, mikä aiheutui siitä, että mieheni kaappasi minut yöllä kainaloonsa ja otti tietenkin kiinni siitä kipeästä kyljestä. Mutta eipä kannata valittaa. Kuten Katja kirjoitti viime viikolla, ei ole helppoa olla hevosnaisen mies. Jätän siis valittamisen miehelleni ja kestän kainaloonkeräyskivun siinä minnä tippumisenki (voi, onpa elämäni kurjaa). Ostan miehelleni olutta kaappiin, kannustan hänen kanssaan samaa futisjoukkuetta (paitsi, että Islanti ansaitsi voiton) ja toivon, että hän taas lähtee katselemaan kanssani talomaalin kuivumista, esimerkiksi tulevana viikonloppuna Ypäjälle.

Joskus luonto käy kimppuun! (kuva:Erica Lilja)
P.S. Olimme sunnuntaina tallilla katsomassa estetuntia, missä kaveri tippui kahdesti. Kuusivuotias oli innoissaan, sillä tulossahan on jopa kolme täytekakkua! "Vieläköhän joku tippuu, niin saadaan neljäs.."





keskiviikko 22. kesäkuuta 2016

Kenttäpostia

Terveisiä täältä jostain.

Olen ollut täällä nyt kolme viikkoa. Kaikki on mennyt ihan mukavasti. Täällä on paljon hevosia ja ihmisiäkin ja ne ovat kaikki olleet minulle tosi kilttejä. Sanovat minua seuralliseksi tyypiksi. Ruokaa olen saanut, mutta ovat pistäneet sen sellaiseen kaappiin, mistä syöminen on aika hidasta. Se on kuulemma minulle hyväksi. Olen siitä ollut eri mieltä.


Ensin ajattelin, etten lähde tämän kanssa minnekään. En meinannut mennä edes autoon. Mutta nyt kaikki on ok. Minulla on uusi oma ihminen.

Minua on ratsastettu säännöllisesti. Kun saavuin tänne, olin erityisen innoissani maastoesteiden suuresta määrästä! Meni kuitenkin viikko, että sain alkaa kokeilla niitä. Nyt olen saanut kävellä banketteja, rappusia ja hautoja useana päivänä viikossa. Vedessäkin olen kahlannut Metsässä olen ylittänyt siltoja ja puunrunkoja. Siellä on ollut aika jänniäkin paikkoja, missä on pitänyt miettiä, mihin kaviot oikein laitetaan, mutta minä olen aika rohkea. Se ihminen sanoo aina, että minä saan katsoa, mutta minun pitää aina mennä, ja sitten se kehuu, kun menen. Aikoo tehdä minusta oikean kenttäkilpahevosen. Sitten mennään kuulemma kilpailuihin ja laitetaan vihreänturkoosia päälle. Vaikka sitten niin.


Tämmönen se vaan on hevosen elämää!

Alkuun eivät antaneet minun ravata maastossa ollenkaan, vaikka olisin kovasti halunnut. Väittävät, että mäkien kiipeily kävellenkin tekee hyvää. En tiedä, miksi ne puhuvat kovasti kaikesta hyvästä. Minun mielestäni jatkuva laitumellaolo tekisi hyvää, mutta siitä ne taas väittävät, että se olisi huono juttu. Yritän paikata tätä tuoreen ruohon vajausta ihan koko ajan. Esi-isäni saivat vain vähän ravintoa, joten minä tiedän, että pitää syödä aina kun on mahdollista. Yritän maastoretkilläkin vähän maistella. Täällä on tosi paljon reittejä, mitä kävellä. Haluan ihan ehdottomasti aina uusille poluille. Se on kuulemma hevosessa erikoinen piirre.

Se oli hauskaa niin kauan kun sitä sai syödä. Sen jälkeen se osoittautui virhepoiminnaksi.

Olen siis tehnyt paljon partiointeja yksin. Se nainen ei höpötä minulle niin paljon, mitä se höpöttää ihmisille. Se on luvannut, että kohta pääsen maastoon isommassakin porukassa, mutta kuntoni täytyy kuulemma ensin kasvaa. Aina kun saan kaverin mukaan ihan kentällekin, on se tietysti tuplasti hauskempaa. Silloin en millään haluaisi jäädä enää yksin. Olen sitten huudellut muiden perään aika kovaa ja muutenkin ovat vähän moittineet minua keskittymisen puutteesta. Viime viikolla hyppäsimme esteitä ja kaveri lähti kentältä juuri, kun minun olisi pitänyt ponnistaa. Lähdin hänen peräänsä. Ei sillä tavalla saisi kadota ilmoittamatta, minä sanoin, mutta samaa sanoivat minullekin. Sellaisiakin hulluja juttuja olen täällä nähnyt kuin sukkahousuihin pukeutuneita miehiä kahden pyörän päällä. Olen nähnyt myös bussin ja joutunut ylittämään tien kohdasta, johon on maalattu valkoisia viivoja. Maalla ei sellaisia ollut.


"Kaveri hei, elä lähe, mie tuun siu kaa!"

Sillä ihmisellä, joka täällä koko ajan ramppaa, on välillä mukana lapsia. Ne harjaavat häntääni. En tiedä miksi. Niillä on joskus omenamehua, jota olen saanut. Olen kantanut niistä toista sitten selässäni. Se on ollut sellaista leppoisaa käyskenteluä työnteon päälle, mutta nyt ne ovat alkaneet puhua, että pitää alkaa treenata enemmän. Tänään sainkin viimein ravata ja laukata maastossa ja sen jälkeen pääsin suihkun kautta piehtaroimaan. Yöllinen hupini on irrottaa suolakiviteline paikaltaan. Toivottavasti ne eivät ikinä ota tätä lelua minulta pois. Juhannuksesta ovat jutelleet, että vievät minutkin uimaan. Että kyllä minä täällä pärjään, olkaa huoleti. 

Päde 


Tää selfietouhu on dorkaa. Kasvaisi aikuiseksi.



Kuvat: Erica Lilja

tiistai 21. kesäkuuta 2016

Suomenhevonen - paras hevonen

Suomenhevosen omistaminen on ollut paljon isompi juttu, kuin mitä olin osannut ajatella. Juttu on nimittäin niin, että suomenhevosen omistaja saa olla hevosestaan ylpeä ja kaikki muut suomenhevosen omistajat ymmärtävät ihailla hänen hevostaan. Koskaan en ole kokenut puoliveristen hevosten omistajien keskuudessa samanlaista voimakasta yhteenkuuluvuuden tunnetta.

Suomenhevonen on niitä omistavien keskuudessa hyvän lähettiläs, jonka kansalliset positiiviset piirteet laskeutuvat kaikkien suomenhevosia omistavien hyväksi. Suomenhevonen on sillä tapaa pyhä, että siinä on aina joku ominaisuus, mikä tekee siitä erityisen omalla yksilöllisellä tavallaan. Näpsäkkä puskaratsusi on täydellinen muidenkin mielestä, sillä se on suomenhevonen, jonka esi-isät selvisivät sodasta ja joku aina tuntee sen isän tai tädin tai jonkun muun sukulaisen. Ja jos onistut ostamaan tai kasvattamaan itsellesi suokin, joka juoksee sinulle rahaa, kaikki tietävät, että sinulla on aarre. He toivovat itselleen samanlaista, mutta eivät sinulta hevosta pois.  Ja jos suokissasi on ratsuna laatua ja näköä, sekään ei ole keltään pois vaan koko rodulle ja kaikille rotua omistaville sulka hattuun.

Minusta tuntuu, että suomenhevonen tekee omistajastaan paremman ihmisen. Perustan väitteeni Facebookin Suomenhevonen - paras hevonen -sivustoon. En ole törmännyt siellä yhteenkään negatiiviseen kommenttiin. Sen sijaan joka päivä sivulle postataan uusia kuvia hevosista, joita hoidetaan rakkaudella ja jotka ovat omistajilleen tärkeitä. Siellä saa jokainen röyhistää rintaa ja olla häpeilemttä ylpeä hevosestaan. Kaikki muutkin tietävät, että se on viisas ja älykäs. Tai ainakin persoonallinen ja omapäinen. Siis niinku viisas kuitenkin.

Siellä kenenkään mielestä kenenkään toisen hevonen ei ole vaan tommonen. Sehän on sentään suomenhevonen. Ja sen mukana tuleva hyvä tuntuu vaikuttavan myös siihen, miten ihmiset kommunikoivat toistensa kanssa.

Suomenhevosen kanssa katsotaan samaan suuntaan. (kuva: Erica Lilja)

Eikä suomenhevonen häiriinnyt säästä, vaan katsoo taas samaan suuntaan. (kuva: Erica Lilja)

P.S. Kun joskus ensimmäisiä kertoja kuulin puhuttavan Suokki-ihmisistä, luulin sen olevan halventavasti sanottu. Miten väärässä olinkaan!

sunnuntai 19. kesäkuuta 2016

Silloin kun minä olin lapsi...

Lapsena ratsastuskoulussa ratsastettiin paljon ilman satulaa. Jos oli kovat pakkaset, tunteja ei suinkaan peruttu, vaan satulat otettiin pois, jotta pysyttäisiin lämpiminä. Usein ohjelmassa oli pyyhkeenryöstöä tai jotain muuta mukavaa humpsuttelua ja sikinsokin laukkaamista. Ehdotapa tätä vuonna 2016 niin kaikki saavat paskahalvauksen, koska viiden loimen alle huolellisesti peiteltyjä hevosia pakkanen puree persuuksista ja sittenhän ne pukittavat. Tällaisesta ei 90-luvulla puhunut kukaan. Ilman satulaa ratsastaminen pelasti paleltumiselta, oli kivaa ja paransi tasapainoa. Usein kesälläkin kinuttiin, että saadaanko mennä ilman satulaa. Yleensä sa, mutta kaikki sama piti tehdä, mitä muutkin, mutta ei sitä tarvinnut erikseen sanoa. Niin itsestäänselvää se oli.

Olemme tyttäreni kanssa lukeneet Tikkumäen talli -nimistä kirjaa. Siinä lapset menevät uittamaan hevosia luonnollisesti  ilman satulaa. Tekstissä kuitenkin tähdennetään, että ilman satulaa ei pitäisi mennä kuin käyntiä, koska hevosen selälle ei satulatta ratsastaminen tee hyvää. Satulan tehtävä onkin jakaa ratsastajan painoa tasaisesti hevosen selkään. Ja kun painoa tulee kymmeniä kiloja lisää ja jousto selästä vähenee, niin eipä se hevosen liike yleensä satulatta ratsastamalla parane. Hirveän suuri harmi.

Ajat muuttuvat. Lapsena minulle opetettiin sellainenkin juttu, että hevoset säikkyvät aukeilla paikoilla ja rauhoittuvat metsässä, missä tuuli ei sekoita niiden päätä. Tänä päivänä monet eivät uskalla viedä hevosiaan maastoon, koska ne kuulemma säikkyvät jo kentällä, että mitenkäs sitten maastossa kävisi. Siellä ne voisivat sitten vaikka törmätä puuhun ja se olisi vaarallista.

Aikuinen nainen ilman satulaa aukealla paikalla.

P.S. Tiedättekö, mistä tietää tulleensa vanhaksi? Siitä, että aloittaa lauseensa kuten minä otsikoin tämän postauksen. Ja uskoo siihen vielä itsekin.

lauantai 18. kesäkuuta 2016

Entä jos pilaan sen?

Pädeä ei ole ratsastanut toistaiseksi muut kuin minä itse. Tämä johtuu siitä, että olen halunnut tutustua hevoseen mahdollisimman hyvin itse. Haluan tietää, miltä Päde tuntuu millaisenkin rasituksen jälkeen, koska olemmehan me uusia toisillemme. Vasta kun tunnen sen itse, voin kertoa siitä jotain toisillekin.

On käynyt selväksi, että väsyessään Päde laittaa silmään vouhotusvaihteen. Siinä voisi olla riski kuvitella, ettei se olekaan väsynyt. En haluaisi pilata kivan hevosen intoa tehdä asioita korvat tötteröllä vain sillä, että erehdyn tulkitsemaan sitä väärin. Kaikista meistä väsymys ja rasitus ei näy ulos ihan samalla tavalla. Väsyneenä kaikki meistä tekevät virheitä ja loukkaantumisriski kasvaa. Ei ole millään tavalla tavatonta, että ostetaan hevonen kisakunnossa ja aletaan tehdä hirveällä innolla kaikenlaista ja sitten tadam, hevonen onkin rikki. Pettyneet ihmiset sitten syyttelevät hevoskauppiaita, tallinpitäjiä, valmentajia, varusteita ja ympäröivää maailmaa. Että ei se ollutkaan kisakuntoinen, vaikka luvattiin. Parempi olisi uuden hevosen kanssa aloittaa tutkiskellen ja tutustuen, melkein kuin tyhjästä. Hyvä kunto on tavallaan hirveän vaikea asia määrittää.

Ensimmäiset hypyt vetisellä kentällä. Kuva Erica Lilja

Tässä kaikessa on kuitenkin toinen puoli. En pelännyt Tintin kanssa moniakaan asioita. Se oli aikuinen hevonen ja ihan valmis minun tarpeisiini, kun sen ostin. Nyt minulla on 7-vuotias hevonen, joka on ihan erityyppinen. Se on hirvittävän mukava, mutta on sillä omaakin tahtoa. Siksi minua vaivaa jatkuva epäusko siitä, että jotenkin pilaan sen joko ratsastamalla tai lepsuilemalla. Olen kahdessa viikossa mahdollisesti väsyttänyt valmentajaystäväni jopa vainoharhaisella pohdinnallani siitä, mikä oli hyvästä ja mikä ei ja olenko tehnyt oikeita ratkaisuja.  Että pienin askelin ja paljon pitkäkehtoista kävelyä ja lihakset kasvavat levossa ja pidetään vapaapäiviä, mutta aina kun tehdään, tehdään oikein. Ei lepsuilla.

Höntsäilyä kentällä ilman satulaa.

On hirveän vaikea pysyä kärsivällisenä hevosen kunnon kohottamisen kanssa, mutta samaan aikaan kuitenkin olla lepsuilematta. Sekään ei olisi tavatonta, että kaltaiseni tuore hevosenomistaja alkaisi loputtomasti ylitulkita hevosta, että voivoi kun se on väsynyt ja voivoi kun se ei halua nyt tehdä ja varmaan se on jumissa nyt, joten tilataan hieroja ja akupunktio ja muut eikä esimerkiksi aleta ratsastaa sitä kunnolla, kun "ei se halua liikkua oikein ja se on varmaan satula tai suitset tai kuolaimet tai auringon asento".. Sitten lopulta käsissä on hevonen, jolle ei pidetä kuria itse ja jonka selkään ei uskalleta päästää ketään sitä "pilaamaan", kun kukaan ei ymmärrä kuitenkaan, miten hieno ja herkkä se on.

Se kun on kuitenkin vain hevonen eikä mikään mussukka. Rajat silläkin pitää olla. Siksi minä aion jatkaa valmentajaystäväni piinaamista enkä aio loputtomiin pidättää itselläni oikeutta ratsastaa Pädeä ylhäisessä yksinäisyydessäni. Pähkinästäni riittää muillekin purtavaksi enkä minä sitä pilaa, kunhan tutustun hevoseeni ja kuuntelen itseäni viisaampia. Ja myös itseäni. Järjen ääni muistuttaa, kun homma alkaa lähteä lapasista.

Poni pukitti ja lähti käsistä. Äiti nauraa nyt. Kuva Erica Lilja


keskiviikko 15. kesäkuuta 2016

Sekaisin varusteista

Kaksi viikkoa hevosenomistajuutta takana. Olen pistänyt haisemaan varustekaupoissa. Minä en nimittäin harmikseni kuulu niihin mystisiin ht.netissä mainittuihin huippubloggaajiin, joille hevostarvikeliikkeet kantavat varusteita suoraan kotiovelle. Tavallisen kuolevaisen tapaan kaivan kuvetta, jos haluan jotain. Olkaa silti pliis edes vähän kateellisia: olenhan ostanut vaikka mitä.

Ostin Päden mukana satulan, suitset, suojat ja vatsapanssarin. Varastosta löytyi satulahuopia sekä jalustinhihnat ja jalustimet. Alkuvaihe uuden hevosen kanssa on siitä jännittävää, että pelkkä ympäristönvaihdos tekee hevosesta erilaisen ratsastaa. Siinä ei siitä syystä hirveästi kannata ruveta varusteurheilemaan, koska ei voi olla varma, mistä mikäkin johtuu. Useimmiten hevonen vähän muuttuu, mutta syy on ajoituksessa ja ratsastajassa ja mitään ihmellistä tuskin olisi, jos annettaisiin kaikille aikaa  Olimme kuitenkin Päden myyjän kanssa jutelleet kuolaimista ja keskustelun seurauksena päätin vaihtaa Pädelle arkikäyttöön toiset kuolaimet. Minulla ei ole hirveästi varaa viljellä rahaa vikaostoksiin, joten lainasin haluamani kaltaiset kuolaimet ensin tallinpitäjältä, jotta saatoin vakuuttua ostoksestani. Törsäsin kauppaan 27 euroa.

Sitten ostin satulavyön. Ihan tavallisen satulavyön alekorista 15 eurolla. Vaikka nyt en yleensä tykkää mitään vippaskonsteja hevosen satulan alle väkertää, kävin ostamassa satulan alle geelipatjan. Sen on tarkoitus pitää pyöreäselkäisen tynnyrihevosen satulan hiukan paremmin paikallaan ja pitäisi sen jakaa painettakin. 38  euroa.

Hyttysmyrkkyäkin piti saada ja olen vuosikaudet tykännyt Effolin Fly Blockerista. Siihen upposi 30 euroa. Lopulta heittäydyimme hurjiksi ja ostimme tyttären kanssa vaaleanpunaisen piikkisuan, vaikka meillä oli piikkisuka ennestään. Ihan silkkaa törsäystä 1,5 eurolla.

Hevosenostohinnan ja hevosen mukana ostettujen ratsastusvarusteiden lisäksi hevosen ostaminen velotti lompakkoani niin, että kesälomarahat menivätkin jo. Käytin 310 euroa ostotarkastukseen ja röntgenkuviin (Kymenlaakson hevosklinikka oli edukas!), 30 euroa omistajanvaihdosilmoitukseen
sekä 45 euroa trailerin vuokraan. Yhtäkkiä maksettavana oli taas tallivuokrakin. Niin sitä taas solahdettiin hevosenomistamismaailmaan, mikä tarkoittaa, että palkkapäivän tarkoitus ei ole törsäillä ainakaan itselleen vaan on tyydyttävä haaveilemaan. Tytär haluaisi vaaleanpunaisen Polle-satulahuovan ja Polle-päitset. Minä haluaisin kaikenlaista turkoosinmerenvihreää sekä itselleni että hevoselleni (saa vinkata, jos jossain on myynnissä). Poika näki kaupassa Kätyrikengät.

Lompakko lienee kuitenkin syytä pitää visusti kiinni, vaikka eipä siellä ole enää mitään, mikä voisi edes pudota. Sitä paitsi lapsille täytyy ostaa uudet kesäkengät ja Pädekin pitäisi saada uuteen kenkään. Olen taas jonossa viimeisenä, mutta tavallaan se ei haittaa.



maanantai 13. kesäkuuta 2016

Elämäntapatötterö

Naurattaa, että hevoseni nimi oikeasti on Pähkinänsärkijä. Päde on yhtä kaukana baletista kuin mitä minä olen balettia tanssivasta hiirestä, Anniina Balleriinasta. Tässä me tappijalat Anniina ja Pähkinänsärkijä kuitenkin nyt tanssimme yhdessä.


Minulle kävi hevosten kanssa vähän samalla tapaa kuin parisuhteiden: ensimmäisen kanssa tuli ajauduttua yhteen ja vasta toinen oli nappivalinta. Olen nauttinut jokaisesta hetkestä Päden kanssa, ja vaikka siinä riittää ihan hirveästi työmaata, meillä on yhteinen sävel ja päämäärä. Päden selkein päämäärä on eteenpäin. Ja on oikeasti todella hauskaa elellä hevosen kanssa, joka kulkee korvat tötteröllä eteenpäin ihan minne vain. Se on elämäntapatötterö. Sillä on aina valot päällä ja se seurustelee ihan koko ajan.

Esimerkiksi kun saavun tallille, Päde ei sulkeudu omiin oloihinsa karsinan nurkkaan vaan seuraa silmä kovana, minne menen. Jos lasken sen aitaukseen vapaaksi, se lähtee seuraamaan minua ja saatamme hölkkäillä siinä rinnatusten. Maastoon lähdettäessä Päde puksuttaa eteenpäin kuin juna. Se lähtee kernaasti uudelle kierrokselle, uudelle polulle, käy katsomassa kiven, kannon ja kurkkaa puun taakse. Vaikea kuvitella, että se jäisi jumittamaan lähtökarsinaan niin kuin Tintti.

Luulen, että Päde olisi selvinnyt sodista. Itse asiassa se varmaan olisi Lapin sodan jälkeen jälleenrakentanut Suomen ja muuttanut talouden suunnan. Oli onni, että kävin hakemassa sen Taipalsaarelta Espooseen, sillä epäilen, että se olisi ennemmin tai myöhemmin lähtenyt hakemaan Karjalaa takaisin. Uudesta kodista on nyt vähän pidempi matka. Ainakin toistaiseksi ja tuolla mahalla. Katsotaan syksyllä sitten.

Kuvat: Erica Lilja

Ilta-aurinkoon!


Joskus se vähän jyrää, mutta aina se hymyilee. Omistaja ei ihan aina pysty samaan.




P.S. Minulta on kyselty, onko Päde jonkunlainen projekti. Ei ole. Se ei ole entinen ravuri eikä peruskoulutettava nuori. Sillä on kisattu 90cm:n tasolla viime kesänä, mutta kenttää se ei ole startannut,, vaikka kaikki estetyypit onkin innolla ylittänyt. Kouluaitojen sisällä se ei ole käynyt. Se, että siinä on työmaata, liittyy lähinnä kunnonkohottamiseen ja koulupuolen hiomiseen. Sekä tietysti ratsukkona kehittymiseen.


sunnuntai 12. kesäkuuta 2016

Hyvä mainos, paha mainos

Uusin Hippos puhututtaa. Ellikki ja monet muut katsovat, että lehti oli tällä kertaa täynnä mainoksiksi luokiteltavia juttuja, mutta missään ei ollut mainintaa, että jutut olivat sellaisia. Hippos on liiton lehti ja olemme perinteisesti tottuneet siihen, että siellä on joitain isojen firmojen koko sivun mainoksia tai ihan viimeisillä sivuilla pienen ruudun kokoisia pikkumainoksia. Moni hevosalan yrittäjä on harmitellut niidenkin hintojen olevan tähtitieteellisiä. Uusimmasta lehdestä monen mieleen tuli Sanna Ukkolan viiden vuoden takainen teksti naistenlehtien toimittajista, jotka vastaanottavat luksuslomia ja kirjoittavat niistä testijuttuina. Jos teksti ei ole sinulle tuttu, lue se täältä.

Olen työskennellyt toimittajana maakuntalehdessä. Siellä oli ihan tavallista saada juttukeikoilla pullakahvit. Ilmainens isäänpääsy tapahtumaan oli tietysti selviö. Tuttuja toimittajia pyydettiin tekemään juttuja mielenkiintoisista jutuista. Levyhyllystäni löytyy demolevyjä, joita aloittelevat muusikot lähettivät minulle levyarvostelun toivossa. Mitään sen suurempaa voitelua ei kukaan tietääkseni harrastanut, ainakaan minun suuntaani. Kukaan ei ole koskaan luvannut viedä minua minnekään kauemman testaamaan yhtään mitään. Kuljin työkeikoilla polkupyörällä.

Blogimainonta on kasvanut ja kehittynyt hirmuisesti siitä, kun olen itse aloittanut blogin kirjoittamisen vuonna 2009. Mainonnasta on olemassa selkeät ohjeet ja nykyisin harva mainostaja kehtaa pyytää juttua, jossa jätettäisiin kertomatta, että tuote on saatu ilmaiseksi tai jutun kirjoittamisesta on maksettu. Asia on periaatteessa yksinkertainen, mutta se ei ole sitä. Kaikilla bloggaajilla ei kuitenkaan ole bloginsa takana toiminimeä, jonka kautta he voisivat blogiinsa liittyvää liiketoimintaa pyörittää, joten vaihtoehdoksi jää usein tehdä postauksia testikäyttöön tulevan putelin hinnalla. Ne eivät verottajaakaan kiinnosta, koska niillä ei ole jälleenmyyntiarvoa. Toinen vaihtoehto on pysyä kansankielellä "uskottavana ja riippumattomana bloggaajana" ja jättää kaikki mainospostaukset tekemättä. Lukijat kun tuntuvat kaipaavan blogeihin tuotetestauksia, jossa tuotteista sanotaan negatiivisia eli siis todenmukaisiksi katsottuja asioita. Sellaisia mainostajat eivät luonnollisesti halua julkaistavan, koska heillä on aina mielessä myynnin lisääminen. Ja miksei olisi.

Olen itse jalostunut tarkaksi siinä, mistä olen suostunut mainostamaan. Käytännössä minun täytyy tarvita tuotetta oikeasti, jos suostun siitä kirjoittamaan. Viimeisin päätökseni on ollut keskittyä myymään pääsääntöisesti mainostilaa blogin sivupalkeista. Olenko siis kaupallistunut ja valheellinen, kun en anna kenenkään ilmaiseksi hyötyä kuuden vuoden aikana tämän blogin eteen tekemästäni työstä? Mielestäni en. Hyödynnän työni tuloksia ja pidän kiinni siitä, että tätä blogia luetaan minun omien juttujeni, ei mainostekstien vuoksi. Tyylin täytyy säilyä, sillä se on blogin murinkivi.

Rajat ja reunaehdot tämän blogin teksteille ovat luettavissa täältä. En usko, että yhdenkään bloggaajan kannattaa kirjoittaa kaikesta vastaantulevasta ja millä tahansa ehdoilla. Rajojen vetäminen lisää takuulla uskottavuutta myös mainostajien suuntaan. Sen lisäksi mainostekstiksi katsotusta tekstistä ilmoittamisen selkeyttä pitäisi lisätä kaikkiin medioihin, jotta kukaan ei joutuisi spekuloimaan teksti riippumattomuutta. Kenenkään meistä etu ei varmasti ole se, että mainostajat katoavat hevosten ympäriltä voiteluvihjailuiden vuoksi. Kehitettävää on meillä kaikilla.

Linkit:

http://www.ellikki.fi/hevoset/hevosmiesten-tietotoimisto/kuppi-nurin-hippos-lehden/

http://yle.fi/uutiset/sanna_ukkola_viiden_tahden_toimittajat/6418877

http://www.kkv.fi/ratkaisut-ja-julkaisut/julkaisut/kuluttaja-asiamiehen-linjaukset/aihekohtaiset/mainonnan-tunnistettavuus-blogeissa/

http://www.ruuhkavuosiratsastaja.fi/p/mediakortti.html

perjantai 10. kesäkuuta 2016

Hevosenhoitajan työstä

Moni hevosenhoitaja ei kerrytä itselleen kovin suurta palkkapussia. Työ on usein vastaavanlaisesti palkattua kuin siivoojan työ, joskus jopa heikommin. Tämä ei kuitenkaan tunnu huolettavan alalle hakeutuvia. Hevosenhoitajan työ on monelle unelma-ammatti. Alalle hakeutuvissa on paljon sellaisia, joille ammattitutkinto avaa ovet sellaiseen hevostelun maailmaan, jossa puuhastelua hakijoiden perheillä ei ole ollut mahdollista taloudellisesti tukea.

Arvostan ihan hirmuisesti ihmisiä, jotka hoitavat hevosia. Ihan yhtä lailla arvostan ihmisiä, jotka hoitavat päiväkodissa lapsiani tai jotka siivoavat kouluja, laittavat suurtalouskeittiöissä ruokaa, hoitavat vanhuksia tai hoitavat piha-alueita ja puistoja. Kaikki nämä ovat myös tunnettuja matalapalkka-aloja. Niissä tietää tekevänsä ruumiillista työtä ihan toisella tavalla kuin toimistossa istuessaan. Työskentelin opiskeluaikana kesän suurtalouskeittiössä. Tuntipalkka oli ihan tuota samaa luokkaa ja vastuu rippikoululaisten ruokkimisesta melkoinen. Silti 1600 euroa/kk bruttona.

Aina kun tapaan työssäni hevosista innostuneen ja hevosalalle tähtäävän nuoren, koen kuitenkin velvollisuudekseni pyytää häntä hiukan laskemaan. Jos ratsastustunti maksaa 40 euroa ja työntekijälle jää hevosenhoitajan tuntipalkasta käteen 8 euroa/tunti, kuinka monta tuntia täytyy työskennellä ratsastustunnin eteen? Kuinka monta karsinaa täytyy siivota ja kuivittaa tienatakseen riittävästi harrastusrahaa?

Totuus ei ehkä ole näin karu. Hevosenhoitajan työhön kuuluu usein monia luontaisetuja ratsastamisen suhteen. Omaa hevostakin saattaa saada pitää tallissa työnantajan piikkiin. Leipä ei kuitenkaan ole kovin leveä. Oma yritys vaatii hurjasti pääomaa ja jossain vaiheessa hevosenhoitajalla on perhe, joka sekin pitää elättää. Hevosenhoitajan hommasta moni ei jää eläkkeelle.

Palkkaa tärkeämpi kysymys lienee kuitenkin se, onko alalle hakeutuvan haave hoitaa hevosia vai ratsastaa niitä. Jos mielenkiinto on hevosten hoitamisessa, kouluttautuminen ja työelämä tuskin tuottavat sellaista pettymystä, mitä se tuottaa jatkuvasta ratsastuksesta haaveileville. Vanhempiensa hoteissa elänyttä ei 1800 euron kuukausipalkka huoleta. Summa tuntuu joka tapauksessa suuremmalta summalta kuin kouluikäisenä tienatut taskurahat. Asuinpaikkakuntakin vaikuttaa siihen, miten palkalla tulee toimeen.

Tallitöitä tekevien nuorten mielessä on kuitenkin usein se, että jos he tekevät tunnin tallitöitä, siitä pitäisi saada ratsastaa tunti. Yllä mainitulla laskukaavalla kesäduunarin yksi ratsastustunti tulisi kuitenkin kuitatuksi vasta noin 20 karsinaa myöhemmin.

Se on hevosenhoitajalle puolen päivän työ, jos hän käyttää aikaa 15 minuuttia joka karsinaan. Lääkärin työssä summa on kasassa alle tunnissa.

Jälkikirjoitus klo 11.04
Olen aidosti iloinen jokaisesta alalle hakeutuvasta ja jokaisesta alalla työskentelevästä, jotka hoitavat hevosia motivoituneesti ja innolla. Hevosenpito on silti niin kallista, että vaikka jokainen hevosenomistaja soisi hevosten parissa työskentelevien mieluusti ansiaitsevan isompaa palkkaa ja talliyrittäjänkin pystyvä nostamaan itselleen edes jotain, he kaikki räpistelevät varmasti maksukykynsä ylärajoilla hevostensa kuukausimaksujen kanssa. 

keskiviikko 8. kesäkuuta 2016

Ratsastaminen ei ole ilmaista

Kuva: Erica Lilja
Tyttäreni yllätti minut viikonloppuna. En ollut huomannut, että hänkin oli odottanut Päden saapumista. Perjantai-iltana siskonpoikani ylioppilasjuhlavalmistelujen keskellä tytöltä pääsi lohduton itku kun hän tajusi, ettei pääse Päden luokse. Lauantai-iltana sitten menimme yhdessä tallille.

Tytär harjasi Päden hännän ja kylkiäkin. Sanoipa monta kertaa, miten kiva on, kun meillä on oma hevonen ja voidaan olla yhdessä tallilla. Tunsin valtavan piston sydämessäni tajutessani, että Tintin poismenon jälkeen yhteisiä tallireissuja ei ollut enää ollut. En ollut nähnyt järkeväksi ottaa tyttöä mukaan tallille ratsastustuntieni ajaksi. Nyt Päden myötä tuli mahdollisuus puuhastella yhdessä ja tytär nautti siitä valtavasti.

Tytär sanoi aikovansa letittää Päden hännän. Selvittäminen taisi kuitenkin väsyttää tytön ennen letitysharjoituksia. Yksi asia ratsastuksen suhteen tehtiin nopeasti selväksi: se ei ole ilmaista edes silloin, kun perheessä on oma hevonen. Kuusivuotiaallakin pysyy talikko kädessä ja hän pystyy keräämään lantakikkareet kentältä äidin ratsastuksen aikana. Kun Päde rauhoittui ensin minun allani, tuli tyttären vuoro ratsastaa. Olen päättänyt, että jos tyttäreni ei halua tehdä tallitöitä, tämä ei ole hänen lajinsa.

Seuraavana päivänä into kuitenkin oli ennallaan. Tytär ilmoitti tulevansa mukaan ja harjasi reippaasti hevosen kylkiä ja selvitti häntäjouhia. Varasipa ratsastusvuoroja itselleen muillekin päiville ja omatoimisesti pesi kotona vessan lattian. Yksi asia häntä vain jäi ihmetyttämään.

- Äiti kuule, miksi sun ei tarvitse maksaa ratsastamisesta?



sunnuntai 5. kesäkuuta 2016

Ostit sitten suokin

Jos en olisi viime kesänä rakastunut Alavuden ratsastuskoululla Lentoveikkoon, en olisi kuuna päivänä ajatellut haluavani itselleni suokkia. Ennen Tinttiä ajattelin kyllä, että minulle sopisi suokkiruuna. Ostin sitten täykkäritamman, vähän vahingossa. Nyt haaveilin pitkään täykkäristä ja ostin suokkiruunan ja vielä melko pienen sellaisen. Miten siinä niin kävi?

Suomenhevonen ei ole kovin trendikäs kilparatsu. Vai onko sittenkin? Perinteisesti suokki on ihmisten mielestä ravuri tai puskaratsu eli ei oikeastaan kelvollinen kuin niille, jotka eivät osaa ratsastaa. Suokki on kylmäverinen ja kohlo. Ehkä siitä voi paremman puutteessa saada ihan pätevän kouluratsun, mutta eihän ne esteitä hyppää. Monen ajatus on se, miten Ellikki kommentoi ostostani instagramissa: "Teit kulttuuriteon. Olet se naapurintäti, joka ostaa suomenhevosen ihan siksi, että on ihana omistaa suomenhevonen."

Suokeissa lienee se vika, että ne eivät kiinnosta kilparatsuina. Tämä johtunee siitä, että näppärimmät estesuokit ovat yleensä aika pieniä, lähes pienhevosia. Pädelläkin on säkäkorkeutta vain 148cm. Melkein ponikokoisena se ei kiinnosta aikuisia. Tällaisten suokkien vitsaus on sekin, että ne eivät koostaan huolimatta ole lastenratsuja. Jos kisaradalla näkee suokin, sen selässä harvemmin näkee juniorin.

Miksi sitte Päde? En etsinyt suomenhevosta, mutta Päden myynti-ilmoitus kutkutti ja katsoin sen monta kertaa. Laitoin jopa hupimielessä eräälle tutulle viestin, että mitä jos ostan tästä ponin! Päde kuitenkin oli myynnissä lapsuuden kotikaupunkini vieressä, joten otin yhteyttä henkilöön, jolla Päde oli myyntivälityksessä ja sovin koeratsastuksen äitienpäiväviikonlopulle, jonka vietimme Lappeenrannassa. Kun kiipesin Päden kyytiin, tajusin klassisesti heti, että tämä hevonen on minun. Se tuntui samalta kuin se poni, jolla lapsena sain ratsastaa ja jota en saanut omakseni, vaikka kovasti halusin. Hyppääminenkin tuntui samalta. Minua nauratti ihan koko ajan.

Lupasin palata asiaan pian ja kaksi viikkoa myöhemmin sovin uudesta koeratsastuksesta, jolloin ajoimme Etelä-Karjalaan minua rutkasti kokeneemman ystävän kanssa. Illalla olin tehnyt hevoskaupat. Jos nämä olivatkin oleet melkein ensitreffit alttarilla, niin käytinpä ainakin asiantuntijaa apunani.

Niin. Ostin sitten suokin. Miten täykkäritamma vaihtui yhtäkkiä suokkiruunaan? Koska Päde ei tunnu suokilta. Koska se tuntuu lapsuuden unelmalta. Koska minua naurattaa joka kerta, kun näen Päden saati että kiipeän sen selkään. Koska Päden kanssa kaikki tuntuu olevan mahdollista. Ei helppoa, mutta mahdollista.

Päde on 7-vuotias ruuna. Tähtään sen kanssa kenttäradoille. Meillä on vielä paljon tekemistä, etenkin koulupuolella, mutta kyllä kenttähevonen ostetaan sillä perusteella, että se hyppää hyvin ja innokkaasti.

Ja sitä Päde onkin: innokas, reipas, älykäs, yritteliäs, sopeutuva, seurallinen ja mukava pieni hevonen. Minun hevoseni. Me olemme molemmat isomahaisia (toistaiseksi), lyhytjalkaisia (ikuisesti) ja äänekkäitä (eteläkarjalaisia). Ja me nauramme paljon ja uskomme pystyvämme mihin vain.





perjantai 3. kesäkuuta 2016

Jo joutui armas aika ja poni suloinen

Jo joutui armas aika ja poni suloinen
Kauniisti mielen täyttää tuo suomenhevonen
Nyt siunaustaan suopi taas lämpö auringon
On mulla uusi poni, mä herään elohon! 




Ensimmäinen koeratsastus 6.5.2016


Oma poni kullan kallis 2.6.2016!
 Ihanaa kesää 2016 teille kaikille!
Anniina ja Päde

keskiviikko 1. kesäkuuta 2016

Oikea määrä ruokaa ja liikuntaa

Moni blogia pitkään seurannut saattaa muistaa minun maininneen, että vuosia sitten suunnittelin suomenhevosruunan hankkimista. Asiat menivät sillä tavoin putkeen, että ostin lopulta täykkäritamman. Noilta suomenhevoshaaveilun ajoilta on peräisin kirjahyllyyyni päätynyt Markku Saastamoisen toimittama tietokirja Suomenhevonen. Se julkaistiin suomenhevosen 100-vuotisjuhlavuoden kunniaksi vuonna 2007.

Olen aina tykännyt tietokirjojen lukemisesta. Niissä asiat on selitetty hyvin yksinkertaisesti ja niissä esiintyvään tietoon uskaltaa luottaa. Saastamoinen kirjoittaa, että "suomenhevosen energiankulutus työtuntia kohti on pienempi kuin lämminverisen ravihevosen tai puoliverisen". (Saastamoinen 2007, 191.) Oli hevonen minkä rotuinen tahansa, se käyttää kuitenkin energiaa ihan samoihin asioihin: elintoimintojen ylläpitämiseen, lihastyöhön, kasvuun ja mahdollisesti tiineyteen ja maidontuotantoon. Yksilöllinen ravinnontarve vaihtelee koon, rodun, sukupuolen, iän ja luonteen mukaan. Muita merkittäviä tekijöitä ovat rasituksen aikaiset sääolosuhteet (lämpötila), valmennuksen laatu ja taso sekä ratsuhevosilla myös ratsastajan taidot. (Saastamoinen 2007, 190.) Yleensä aloitteleva ratsastaja ei osaa vaatia hevoselta yhtä paljon kuin edistyneempi ratsastaja, vaan harjoitus kohdistuu etupäässä ratsastajan kehittämiseen.

Läskit hevoset

Ratsuväkeä kuuluu usein haukuttavan siitä, että he syöttävät hevosiaan ihan liikaa ja liian lihaviksi. Sen lisäksi ratsuväki liikuttaa hevosiaan aivan liian vähän. Vatsahaavakammoisina meillä on tietysti kiusaus kaataa hevostemme eteen enenevässä määrin ravintoarvoiltaan huippulaatuista (säilö)heinää samalla, kun hevosemme seisovat päivät pitkät paikallaan sitä syömässä. Hyvänä rehunkäyttäjänä tunnettu suomenhevonen lihoo takuulla, sillä moisesta lihoo myös puoliverinen.  Täysikasvuisen suomenhevosen heinämäärä on noin 6-7 kg/päivässä. (1,1-1,4 kg/100kg elopainoa) Olkea voi syöttää suoliston täytteeksi enintään 2-4kg päivässä. Ravintoarvoa sillä ei juuri ole. (Saastamoinen 2007, 192.) Suomenhevosten ruoansulatusfysiologiasta ei ole tehty vertailevaa tutkimusta muiden rotujen kanssa, mutta suomenhevonen on metsähevosena menestynyt kuitupitoisella ja heikkolaatuisellakin rehustuksella vallan hyvin. (Saastamoinen 2007, 189.)

Harraste- ja vapaa-ajan hevosten tekemä työ on poikkeuksetta melko kevyttä, vaikka niillä vähän kilpailtaisiinkin. "Kilpahevosen ruokinnassa on tärkeä huolehtia siitä, että hevonen saa riittävästi ehergiaa lihastensa polttoaineeksi. Tämä merkitsee heinän osuuden vähentämistä ja väkirehujen osuuden lisäämistä päivittäisessä rehuannoksessa", kirjoittaa Saastamoinen.  (Saastamoinen 2007, 201.)  Tässä nousee valtavan merkittäväksi sen tarkka arvioiminen, milloin hevonen on kevyellä liikutuksella ja milloin rankassa valmennuksessa. Tunti päivässä on minimivaatimus niin hevoselle kuin sen omistajallekin. Jos hevonen liikkuu vain tunnin päivässä, se ei voi eikä saa olla rankkaa urheilua, koska ajallisesti siinä on liikuntaa melko lailla vähän. Sitä ei voi painella täysillä.

Monet ovat menettäneet kosketuksensa siihen, mikä on kevyttä urheilua ja mikä on raskasta urheilua. Jos me ihmiset ymmärtäisimme, ettei meidän tarvitse lisätä omaankaan ruokavalioomme juuri mitään erityistä, vaikka juoksisimme tunnin lenkin joka ilta, näkökulmamme laajenisi. Toki ihmisilläkin tähän vaikuttaa koko, ikä, sukupuoli ja moni muu tekijä.

Tasaiset ruokintavälit ja pienet annokset

Vaikka kirja käsittelee suomenhevosia, moni asia on täysin yleistettävissä kaikkiin hevosiin. Hevonen pitää ruokkia pieninä annoksina, vähintään kolmesti päivässä ja mielellään tasavälisesti. Päivällä ruokintojen välin tulee olla 6 -7 tuntia ja pisimmän välin yöllä tulisi olla enintään 10-12 tuntia. (Saasatamoinen 2007, 195). Monet käyttävät heinähäkkejä ja -verkkoja estääkseen hevosia hotkimasta ruokiaan kerralla. Useimmat ovat silti sitä mieltä, että hevosen vatsassa tulisi aina olla karkearehua.

Mitä enemmän väkirehuja syötetään, sitä tasaisemmin ne on päivän mittaan jaettava. Vanha ohje hevosen ruokinnasta pätee edelleen: karkearehut (heinä) syötetään aina ennen väkirehuja. "Tämä estää väkirehujen liian nopan syömisen ja varmistaa runsaan syljenerityksen, mikä valmistaa ruoansulatuskanavan vastaanottamaan väkirehuannosta ja neutralisoimaan mahalaukun happamuutta." (Saastamoinen 2007, 195.) Tämä auttaa ehkäisemään vatsahaavariskiä. Melko lailla ristiriitaisia tunteita saattaa herättää tämän jälkeen kehotus ruokkia kilpahevosia kilpailupäivina pääasiallisesti väkirehuilla ja vain vähäisellä heinämäärällä (alle 2 kg/ruokintakerta). Se ei kuitenkaan tarkoita heinän määrän pudottamista nollaan. Ylimääräisiä eli arjesta poikkeavia heinäannoksia ei ole syytä pitää hevosen nenän edessä edes trailerissa. Väkirehujakaan ei pidä lisätä lisäenergian toivossa, sillä suuret hiilihydraattiannokset saattavat aiheuttaa lihaskipuja ja lihaskipuja nimenomaan seuraavana päivänä. (Saastamoinen 2007, 202.)

Hevosella pitäisi siis ruokintaväleistä huolimatta päästä nauttimaan karkearehusta koko ajan, sillä vaikka sen elämä on muuttunut aroilta kotieläimeksi, sen ruoansulatusmekanismi on pysynyt ennallaan. Meidän on syytä muistaa, että hevosen hyvinvointi ei kuitenkaan ole kiinni siitä, että muistamme ruokkia sitä koko ajan. Lajityypillisesti sen pitää myös liikkua koko ajan. Tunti päivässä ei ole tarpeeksi eikä jatkuvaa liikkumista voi korvata millään muodikkaalla HIIT-treenillä. Ne ovat ihmisten juttuja.

Valokuva kirjan kannesta Suomenhevonen,
Markku Saastamoinen (toim.)
Suomen Hippos Ry:n julkaisuja.
Gummerrus Kirjapaino Oy. Jyväskylä 2007

Edit! Klo 12:16. Poistettu maininta hevosen vatsalaukusta.

Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...