maanantai 30. toukokuuta 2016

Mrs Märkä T-paita 2016

Kesällä minä ratsastan mieluummin sateessa kentällä kuin hikisen kuumassa maneesissa.  Kenttä muuttuu sateesta useimmiten hyväksi, ilma raikkaaksi ja hevonen virkeäksi. Ja jos kenttäkisoihin mielii, niin sinä päivänä kuitenkin sataa kaatamalla. Olisi siis hölmöä olla treenaamatta sateessa. Niin pelaat kuin treenaat, kuuluu vanha sanonta.

Minulla oli hevosenomistaja-aikoihin tapana säilyttää tallilla varavaatekertaa ihan siksi, että joskus sade yllätti maastoilijan. Märissä vaatteissa tulee aika nopeasti kylmä. Nykyisin minulla ei yleensä ole mukana vaihtovaatteita, ei aina sadetakkiakaan. Ja joskus sitten taivaat avautuvat juuri sillä hetkellä kun pääset tallinpihaan.

Viime viikolla satoi tasan tunnin. Jäimme ulos ratsastamaan, koska "eiköhän tuo kuuro mene kohta ohi". Ei mennyt. Puolivälissä alkoi viimeistään kaduttaa, etten jättänyt hupparia talliin, sillä nythän minulla oli kaikki vaatteet märkinä. Ratsastushousuista alkoi nousta jotain kummaa vaahtoa reisien kohdalta. Tunnin loppuvaiheessa minulla litisi alushousutkin vedestä ja koska jalassani oli ratsastusalushousut, tunne oli todennäköisesti vastaava kuin jos olisi mennyt uimaan terveyssiteen kanssa. Oli muuten ainoa kerta kun olen ajatellut noista alushousuista jotain negatiivista.

Kun soitin tallilta lähtiessäni miehelleni ja sanoin olevani aivan litimärkä, hän luuli minun ratsastaneen itseni hikeen; 15 kilometrin päässä tallista ei nimittäin ollut satanut pisaraakaan. Koska ruokakaupassa oli pakko käydä, hytisin Lidlin hyllyjen välissä ja onnistuin vain vaivoin pidättäytymään lohdutus-ihan-minkä-vaan ostamisesta.

Mrs. Märkä T-paita ja Herra Herkkis.


torstai 26. toukokuuta 2016

Kaviokuumeesta ja vatsahaavasta

Minulla on kaksi hevosenhoitoon liittyvää painajaista: kaviokuume ja vatsahaava. Ensimmäinen johtuu siitä, että Tintti sairasti cushingin tautia, johon liittyi kohonnut kaviokuumeriski. Jälkimmäinen taas on seurausta siitä, että olen seurannut sivusilmällä vatsahaavojen hoitamista. Olen pitänyt aina sormet ja varpaat ristissä, etten joutuisi itse niitä koskaan hoitamaan.

Minulle on joskus kerrottu, että kaviokuumeherkän hevosen päästämistä laitumelle pitäisi harkita tarkasti. Vatsahaavaherkän hevosen arki taas pitäisi tehdä mahdollisimman stressittömäksi eikä siltä saisi pantata ruokaa eikä juomaa, edes aitauksessa. Tällaisten hevosten ruokintaan liittyy monia pieniä juttuja, joissa pitkän linjan hevosammattilaisten kokemusta ei voi korvata minkäänlaisella kirjatiedolla, blogikirjoituksella tai naapurikarsinan ohjeella. Onnekseni selvisin hevoseni kanssa noilla edellämainituilla ohjeilla. Tinttikin sai aina vihreää.


Kaverin seura lisää hevosen hyvinvointia. Toki se myös lisää hevosen loukkaantumisriskiä ainakin aluksi, mutta pitkällä tähtäimellä toistensa läheisestä seurasta nauttivat hevoset riekkuvat vähemmän kuin yksin pidettävät. Hevoset kun kuitenkin ovat laumaeläimiä hintalapustaan riippumatta ja jokaisen hevosenomistajan on varauduttava naarmuihin ja ruhjeisiin. Ontumiakaan ei voi täysin estää.  Ei se ole hevosten kanssa sen kummempaa kuin lastenkaan kanssa: rapatessa roiskuu ja joskus pitää pysyä vuodelevossa. Se yksi kuumeeton päivä sairauden päälle vain tuppaa unohtumaan turhan helposti. Tintti joutui olosuhteiden pakosta yhdessä vaiheessa tarhaamaan yksin ja se suretti minua kovasti.

Hevonen on kallis eläin ylläpitää ja se ostetaan lähes poikkeuksetta siksi, että sen kanssa voidaan harrastaa. Minusta on ihan järkyttävän epäreilua, että kilparatsastajat haukkuvat pihapollejen pitäjiä lepsuiksi kukkahattuilijoiksi, jotka taas puhuvat eläinrääkkäyksestä aina, kun joku mainitsee sanan kilparatsastus. Jokainen kuitenkin pitää hevostaan niin, että se tuottaa suurimman mahdollisen henkisen tyydytyksen hänelle itselleen. Toinen saa sen maastoilusta, joku toinen kilparatsastuksesta. Kummassakaan tapauksessa ei ole kiveenhakattua, että hevonen kärsii tai on kärsimättä. Jos olisikin olemassa joku viisasten kivi, mutta kun sellaista ei ole. Yhden hevosen kanssa toimivat ratkaisut eivät välttämättä toimi jonkun toisen hevosen kanssa.

On hirveän vaikea tietää vieraiden hevosten (mielen)terveydestä mitään. Toisten hevoseomistajien panettelu itseään korottamalla on sitä paitsi hyvin rumaa. 




tiistai 24. toukokuuta 2016

Ettei nyt vain sattuis mitään

Oisko mun parempi vaa pysyy himas 
Ettei nyt vaa sattuis mitään 
Mut taas oon radalla mua kuumottaa 
ettei vaa nyt sattuis mitään 
Ne heittää ulos mut mä löydän aina bäkkii 
ettei nyt vaa sattuis mitään 
Mun kohtalo on kai kirjotettu tähtii 
ettei nyt vaa sattuis mitään 
(Nikke Ankara: Ettei nyt vain sattuis mitään) 


























perjantai 20. toukokuuta 2016

Kukka kasvaa kastelusta, ihminen kasvaa kehuista

Kysyn usein lukiolaisilta, mitä sellaista olet oppinut harrastuksesi parissa, mistä voi olla hyötyä opinnoissasi. Monia kysymys naurattaa, varsinkin jos lätkänpelaaminen sujuu, mutta opinnot eivät. Loppujen lopuksi kyse on aika lailla samasta asiasta. Mukavien harrastusten parissa mielenkiintoa on vain helppo pitää yllä väsyneenäkin. Useimmat myöntävät, että onhan se pelaaminen mukavampaa kuin treenaaminen. Miehenikin muisteli, miten raivostuttavaa oli lukioikäisenä tehdä mäkivetoja  pururadalla. Se kuitenkin kuului korisvalmentajan määrittelemään kesäohjelmaan. Motivaatio pysyi yllä sillä, että siitä tiesi olevan hyötyä siinä, mitä haluaa tehdä. Eli pelata. Monella lukiolaisella opiskelumotivaatio ei pysy yllä, koska heiltä puuttuu lukionjälkeinen tavoite. Kun tavoite on määritelty, alkaa moni asia maittaa eri tavalla.

Olisi tosi vaikea työskennellä opona, jos ei itse miettisi samoja asioita, mitä oppilaiden pyytää miettivän. Hevoset ovat opettaneet minulle eniten juurikin murrosikäisistä ja toisin päin. Silti ei ole aina helppoa muistaa, mitä on oppinut saati yhdistää oppimaansa käytäntöön. Siinä pitää joka kerta ladata itsensä uudelleen. Molemmat ovat vähän samalla tavalla rajojen tarpeessa, mutta kaipaavat niin kovasti kehua ja kannustusta, ettei ole tottakaan! Kukka kasvaa kastelusta - ihminen kehuista.

Tärkeä yhdistävä tekijä hevosten ja murrosikäisten välillä on se, ettei suuttumustaan saa koskaan jättää päälle. Joskus rajanveto on tarpeen tehdä napakasti, mutta mitä kovemmin joudut suuttumaan, sitä enemmin sinun on jaettava kehuja seuraavassa tilanteessa. Se on rajanvetoa ja se on rakkautta. Se tekee kontrastin oikean ja väärän välille. Toiset ovat luonteeltaan rajattomia ja heidän kanssaan vaaditaan paljon enemmän tällaista kasvatustyötä kuin niiden kanssa, jotka eivät testaa rajojaan koko ajan vaan oppivat kerrasta. Kyllä lukiolaisissakin on niitä, jotka laittavat kännykkänsä pois oma-aloitteisesti. Sitten on niitä, joiden mielenkiintoa täytyy ylläpitää kaikin mahdollisin konstein, tai käsi hakee kännykän. Jokainen osaa varmasti sanoa, kumpaan ryhmään se oma hevonen (tai lapsi) kuuluu. On hevosia, joita voi syötellä narusta ja joita voi ongelmitta taluttaa nurmimättään ohi. Sitten on niitä, joista tulee helvetin vaikeita taluttaa, jos niiden koskaan annetaan aterioida taluttamisen lomassa.

Kysyin lukion tutor-oppilailta, millainen on hyvä opettaja. He vastasivat seuraavaa: hyvä opettaja sanoo napakasti aiheesta, mutta ei nalkuta tottumuksesta. Hyvä opettaja on johdonmukainen ja sillä on aina samat säännöt. Hyvä opettaja ei rankaise viime viikon virheistä vain tottumuksesta. Hyvä opettaja kertoo, mitä se haluaa oppilaiden tietävän eikä järjestä kompakysymyksiä vain osoittaakseen olevansa parempi kuin oppilaansa. Hyvä opettaja kehuu ja kannustaa. Hyvä opettaja ei ole sillä tavoin pahalla tuulella, että se purkaa sitä oppilaisiin syyttä. Hyvä opettaja selittää uudelleen toisella tavalla, jos oppilaat eivät ensimmäisellä kerralla ymmärrä.

Minusta samat asiat pätevät meihin harrastajiin satulassa. Ei saa nalkuttaa turhasta. Ei hevosille eikä niille tallin teineille.

tiistai 17. toukokuuta 2016

Hengaillaan kentän laidalla

Tiedän yhden hevosen, joka on aika vaikea ratsastaa avuille. Se on jäykkä ja ehkä vähän vino. Se ei sitten millään antaisi selästä läpi eli siis tuntuisi tulevan pohkeen ja ohjan väliin. Kovin helpolla siis.

Olen nähnyt tuon hevosen selässä useita ratsastajia. Kaikki taitavia, mutta erilaisia ratsastajia. Yksi ratsastaa eleettömästi ja osaa vaatia hevoselta liikkeen koko rungon läpi. Toinen ratsastaa vaan eikä välitä muodosta. Kolmas yrittää, mutta on vähän jäykkä eikä jaksa pitää vaadettaan yllä montaa askelta putkeen. Se olen minä. Olen minä saanut siltä joskus pari pehmeää askelta pitkällisen ratsastuksen jälkeen. Se on väsyttänyt niin minut kuin hevosenkin. Meillä ei sillä tavalla perinteisesti ihan synkkaa.

Tyytyväisimmillään olen tuon hevosen nähnyt, kun sen selässä istui miellyttävän täydellisesti sen liikkeisiin mukautuva aikuinen nainen. Siis sillä tavalla istuntatuntioppikirjamainen istuja. Hevonen ei liikkunut peräänannossa, mutta sen liikkeessä oli sellaista joustoa ja letkeyttä, että se olisi saattanut hetkenä minä hihkaista, että nyt minä olen tyytyväinen. Siltähän ei vaadittu muuta kuin tahtia. Muoto olisi ollut seuraava askel.

Havainto sai miettimään, että kun viime aikoina olen salakavalasti omaksunut "vaadi sitä tekemään oikein, äläkä anna sen kusettaa" -tyylin, pitäisikö sittenkin höllätä ja antaa liekaa? Olisi mukavampaa mennä hommiin kun ei varustautuisi käymään väsytystaistelua, jonka kuitenkin ennen pitkää tulisi häviämään?

Samalla mietin, että tulee seurattua aivan liian vähän muiden ratsastusta. Pitäisi olla enemmän aikaa hengata kentän laidalla tarkkailemassa muita.

Toisten tarkkailemisesta voi oppia ja haltioitua. Tämä kuva on Apassionatasta 2016.


perjantai 13. toukokuuta 2016

Lapsella on täitä!

Ihmiset päivittävät Facebookissa kaikenlaista lastensa sairauksista. En ole ihan varma, missä vaiheessa vanhemmat ymmärtävät, että lapsellakin on yksilönsuoja eikä hänen kaikki  vaivansa kuulu Facebookkiin äidin ystävien (joo, yleensä äidin) tykättäväksi tai kauhisteltavaksi. Lukioikäisille olen joskus sanonut, että kannattaa olla äidin ja iskän Facebook-kaveri ihan siksikin, että vain sillä tavoin voi vahtia, mitä äidit ja iskät teistä oikeasti kertovat netissä.

Päiväkotien ovista on aina luettavissa, mitä kaikkea kivaa tautikimaraa milloinkin on tarjolla. Ei ne siellä saisi tietysti olla esillä, mutta harva siitä ymmärtää valittaa. Millaistakohan olisi aikuisen tulla töihin ja lukea ulko-oven seinästä, mitä kaikkea tänää työpaikalla sairastetaan? Ja sitten vain bingo pystyyn, onko tauti Seijalla vai Minnalla vai molemmilla ja miten Mikko tähän liittyykään.

Olen lukenut lukemattomia vesirokko/oksennustauti/korvatulehdus/vatsaripulikierre vol.274 -päivityksiä. Yhtään Lapsellani on taas täitä -vuodatusta en ole nähnyt. Meneekö siinä raja? Ovatko täit jo samassa kastissa sukupuolitautien kanssa, että oma vika? Tai siis vanhempien vika, kun eivät pese lapsiaan. Vaikka eihän siitä ole kyse. Kulissien takana juteltaessa selviää, että täitä on ollut useammassa kuin joka toisessa perheessä. Kaikki tietävät, että täishampoot kuivattavat päänahkaa ja kutinan tunne jatkuu koko perheellä vielä monta viikkoa hoitojen jälkeen. Ja että apteekista saa sellaisia täishampoopesun jälkeistä päänahan kutinaa estävää hoitoainetta, joka viilentää kuin linimentti.

Sitten jos arpa napsahtaa omalle kohdalle, sitä kiittää, että omistaa kypärän, jonka sisukset voi irrottaa ja pakastaa tai pestä.

Rakas kypäräni pitäisi pian vaihtaa uuteen. Sillä on tiputtu liian monta kertaa ja se on palvellut jo neljä vuotta.


keskiviikko 11. toukokuuta 2016

Elämäntilanneystävyydestä

Lukioikäisenä ystävät olivat kaikki kaikessa. Vannottiin, ettei ystävyyden väliin tule yksikään mies eikä mikään muukaan asia. Kun oli asunut samalla paikkakunnalla lapsesta asti ja opiskellut samalla luokalla samojen ihmisten kanssa koko ajan, oli helppo puhua ikuisen ystävyyden puolesta. Friendship never ends.

Nuo nuoruusiän ystävyyssuhteet ovat sellaisia, jotka ovat kestäneet välimatkoja, erilaisia elämntilanteita ja erilaisia elämäntapoja. Muutto opiskelujen perässä toiseen kaupunkiin antoi kuitenkin esimakua siitä, mitä on elämäntilanneystävyys. Opiskelujen päättymisen ja työpaikkojen vaihtumisen jälkeen, äitiyslomista nyt puhumattakaan, on joutunut väkisin huomaamaan, että valtaosa aikuisiällä solmituista ystävyyssuhteista pysyy yllä vain samankaltaisen elämäntilanteen tai elämäntavan ansiosta; on tallituttuja, leikkipuistotuttuja, työkavereita, naapureita. Kaikki he ovat ihmisiä, joiden läsnäolo on todella tärkeää niissä puitteissa, joissa heidän kanssan viettää aikaa, mutta joita ei koskaan tule tavattua muissa ympyröissä. Miksikö? Koska aika, koska puheenaiheet.

Nuorempana koin valtavasti syyllisyyttä siitä, etten pystynyt levittämään todellisen ystävyyden määritelmän täyttäviä verkkoja kaikille elämänalueille. Ensimmäisessä aikuisiän työpaikassani tuntui luontevalta tutustua uusiin työkavereihin myös työpaikan ulkopuolella. Sitten ostin hevosen ja sain lapsia. Jokainen tietää, miten nuo kaksi asiaa vaikuttavat spontaaneihin terassikäynteihin. Käyn todella harvoin missään muualla kuin töissä ja tallilla.

Hätkähdin joskus, kun eräs keski-ikäinen hevosenomistaja tavoilleen uskollisesti töksäytti meille talliystävyydestä puhuneille, että ketkä meistä muka ovat oikeasti ystäviä keskenään. "Täällähän me vain näitä hevosia hoidetaan ja jutellaan, mutta kuka muka haluaisi nähdä ketään tallin ulkopuolella?"

Uskallan sanoa, että tätä kyseistä päivänsädettä en ole hirveästi ikävöinyt, mutta aika monia tallilta tuttuja elämäntilanneystäviä olen. Tämä hevosjuttu nyt kuitenkin on aikuisen elämäni pysyvin ja pitkäkestoisin juttu heti parisuhteen ja perheen jälkeen. Hevosharrastus yhdistää eri ikäisiä ihmisiä ammattiin ja muuhun elämäntilanteeseen katsomatta. Ei sitä pidä vähätellä sanomalla, että täällä me vain hevosia hoidetaan eikä muuten haluta toisiamme nähdä.

Eihän meillä kellään ole mitään muuta!



maanantai 9. toukokuuta 2016

Ostoponnisteluja

Olen selannut viime aikoina paljon hevosenmyynti-ilmoituksia. En uskalla vastata yhteenkään.

En voi pyytää videoita, koska niitä on tarjolla vain tosiostajille. Jos en pidä hevosesta videoiden perusteella, en varmaankaan ole ollut tosiostaja.

Entä riittääkö tavoitteellisen kodin määritelmäksi se, että haluaa kilpailla kenttäratsastuksessa maksimissaan helppoihin luokkiin asti? Jos haluan käyttää hevosta pari-kolme kertaa viikossa maastossa, en voi ainakaan vastata ilmoitukseen, jossa kieltäydytään myymästä hevosta puskahevoseksi tai tädinkuljettimeksi. Se sinänsä onkin vaarallinen asia, koska olen täti-ikäinen. Minulle ei halua myydä hevosta kukaan.

Puhumattakaan nyt siitä, että ei kai yksikään hevonen nyt sovellu siihen tarkoitukseen, että sillä joskus lapsi ratsastaisi. Paitsi että lähes kaikki tuntemani hevoset soveltuvat, mutta myytävistä ei yksikään. Ne on herkkiä, poneista hevosiin siirtyville junnuille sopivia, reaktiivisia, räjähtäviä ja kapasiteetikkaita. Vain yhden ihmisen hevosia. Niitä ei saa koskaan myydä eteenpäin tai saa jonkun exex-omistajan vihat niskaansa, joka halusi hevoselleen loppuelämän kodin, vaikak ei pystynyt sitä itsekään tarjoamaan. Sitä paitsi minun pitäisi varmaan lähettää jo tiedustelun yhteydessä myyjälle palkkakuittini, koska lisätietoja hevosesta annetaan vain sille, jolla on talous kunnossa. Lapsi minä en nyt sentään ole. Aikuisena saan ottaa yhteyttä.

Ymmärränhän minä, että hevosen myyminen on vaikeaa. Joku myy kilpahevosta, mutta sitä kysytään maastokuljettimeksi. Tidusteluja varmasti tulee, vaikka rahaa ei ole eikä muutakaan ymmärrystä. Mutta uskotteko, noita ilmoituksia selatessa tulee olo, että ostaminen se vastaa vaikeaa onkin! Taidan siis laittaa tähän oman ilmoitukseni:

Halutaan ostaa potentiaalinen hevonen. 
Vain  tosimyyjien ja aikuisten yhteydenotot.
Arvaa, millaisen haluan, niin ostan sen.
Älä tarjoa, ellet ole ihan varma.
Kaikesta.

maanantai 2. toukokuuta 2016

Pahat, pahat poniäidit

Vanhempani kuuluvat suuriin ikäluokkiin. Luulen, että heidän ikäluokalleen oli aika lailla helpotus se, että lapset alkoivat harrastaa jotain. Se tarkoitti, että lapsilla oli tekemistä eikä heidän peräänsä tarvinnut enää katsoa. Harrastusten myötä alkoi itsenäinen elämä isossa maailmassa.

Minun lapsuudessani ei lapsia juuri kuskailtu harrastuksiin, jos ei ollut ihan pakko. Vanhempia ei liioin näkynyt treeneissä. Harrastuksissa järjestettiin kyllä erilaisia oppilasiltoja ja näytöksiä, joihin vanhemmat sitten kerran-kaksi vuodessa kutsuttiin. Yhden kaverin yrittäjäisä kävi lastensa kuorokonserteissa nukkumassa pois 90-luvun lamapaineiden tuomaa väsymystä. Oli niitäkin, joiden vanhemmat eivät vain päässeet paikalle. Harmin näki aina lasten kasvoilta. Joskus se purkautui katkerana kiukutteluna: "onneksi vanhempani eivät ole täällä kyyläämässä".

Tyttäreni ratsailla noin kaksivuotiaana, jolloin hän itse keksi pyytää päästä hevosen selkään.
Muutama tallikaveri minulla kyllä oli sellainen, joiden vanhemmat olivat poikkeuksellisesti enemmän mukana lasten harrastuksissa. Tömä tarkoitti sitä, että lapsilla oli tallilla eväät mukana, lapsia vietiin ja haettiin ja heidän ratsastustaan ja kilpailujaan käytiin katsomassa. Päättelimme sen johtuvan siitä, että monet näistä tallikavereista olivat ainoita lapsia. He saivat vanhemmiltaan jakamatonta huomiota sekä myös jakamattoman rahoituksen harrastukselleen. Eipä heillä kuitenkaan hevosia näkynyt. "Nuo vanhemmat kyllä ostaisi sille varmasti hevosen, jos vaan olisi rahaa", joku totesi katkerana. Sopivassa määrin kannustavat ja kiinnostuneet vanhemmat olisivat kelvanneet ihan kaikille. Rahaahan ei ollut kellään, joten rahasta ei sellaisenaan tarvinnut olla kateellinen.

Hirvittävän monet meistä keski-ikäisistä ja -ikäistyvistä olemme harrastaneet yksin. En moiti yhtäkään vanhempaa, joka yrittää hyvittää tämän kokemansa yksinäisyyden omille lapsilleen sillä, että antaa näiden harrastaa, mitä haluaa ja pyrkii osallistumaan ja elämään lapsen mukana lapselle tärkeässä asiassa. Se tietysti pitää muistaa, että lapsen pitää saada muodostaa oma maailmansa ja oma identiteettinsä harrastuksensa kautta eikä lapsi saa olla vanhempiensa unelmien jatke. Nuorisotutkija Mikko Salesvuo toteaa oivallisesti, että vanhempien pitää pysyä mahdollisimman kaukana lapsensa harrastuksesta. Lue juttu täältä.

Voin kuitenkin helposti kuvitella, millainen onnentunne läikähtää sen vanhemman rinnassa, jonka jälkikasvu kiinnostuu vanhemmalle itselleen rakkaasta lajista. Yhtäkkiä keskustelunaiheet ovat yhteisiä. Intoutumisen tunteen voi jakaa. Väsymyksen ja haasteet pystyy muistamaan omasta takaa ja lapsen tukeminen tappion hetkinä nousee ihan uudelle tasolle.

Jos lapseni kiinnostuisivat ratsastuksesta, olisin varmasti haltioissani ja joutuisin pistämään jäitä hattuun. Kun itsestä on ihanaa mennä tallille, olisi tietysti ihanaa jakaa tuo tunne jälkikasvun kanssa. Nyt kuitenkin näyttää siltä, että se on mieheni, joka pääsee nauttimaan tuosta kaikesta ainakin hetkeksi: tytär on nimittäin ilmoittanut aloittavansa koripallon ja mies on jo alustavasti valinnut tyttärelle joukkueen.

Se on tietenkin Tapiolan Honka, missä iskä itsekin pelasi.

Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...