torstai 31. maaliskuuta 2016

Kävisipä vahinko

Olen jollain tasolla jättänyt ehkäisyn pois ja toivon vahinkoa. Sillä tavoinhan ihmiset yleensä käyttäytyvät toivoessaan perheenlisäystä. Kun tapahtuu vahinko, voi aina sanoa, että kävipä vahinko, mutta olipa kuitenkin ihana yllätys. Sillä tavoin säilytetään oikeus valittaa väsymystä sitten, kun se väistämättä tulee eteen. Oikeasti yllätyksiä ei tapahdu yhdellekään täyspäiselle aikuiselle ihmisille.

Jossain vaiheessa yleensä silti alkaa vaivata, jos ei tärppää. Ympärillä kaikki muut tuntuvat onnistuvatn Siitä on vielä hirveä kynnys lähteä tekemään asian eteen jotain konkreettista eli kaivaa kuvetta ja alkaa tosissaan etsiä sopivaa hevosta. Minullahan on ollut hevonen. Saanko ihan oikeasti kärsiä siitä, ettei minulla ole sellaista enää? Ihmiset sanovat, että mene ja osta se. Mutta minä en halua olla liian laskeslmoiva ja alkaa miettiä, onko siinä mitään järkeä. Haluan, että se tapahtuu ja sitten haluan sopeutua. Haluan keksiä keinot vasta, kun minulla on ongelma edessä; en suinkaan elää etukäteispelossa ja kauhutarinoiden vallassa. Millään muulla ei ole väliä kuin sillä, että se olisi terve. Ja jos se kuitenkin sairastuu, se hoidetaan.

En usko, että lapsikaan oppii koiranomistajan vastuullisuutta sillä, että hänet laitetaan vesisateessa kulkemaan joka aamu korttelia ympäri. Eläin vastuuttaa, ei narunpalanen, joka ei tuo mitään henkistä tyydytystä, jonka avulla vesisade unohtuisi. On helpompaa laittaa tonni kuussa hevoseen kuin tonni kuussa säästöön.

Olivat rationaaliset syyt mitä tahansa, minulle helpointa olisi, jos joku tulisi ja myisi elämäni hevosen minulle än-yy-tee-nyt ja minun olisi vain pakko se ostaa, koska vaihtoehtoja ei olisi. Sillä tavalla ostin Tintinkin. Elämä vain toi tilaisuuden eteeni. Ei se ollut täydellinen aika ja ajoitus, mutta mikä muka on? Jos liikaa suunnittelee, jää monta asiaa tekemättä. Lapsetkin.

Tintti tuli perheeseen sen viikon tiistaina, kun esikoinen ilmoitti tulostaan sunnuntaina. Suunniteltuja vahinkoja. Ajoitus oli hullun oikea.

tiistai 29. maaliskuuta 2016

Aallonharjalla ratsastan

Monilla ratsastuskouluilla ratsastaa sekä aikuisia että lapsia, jotka ovat syystä tai toisesta sijoitettuina ihan väärään opetusryhmään. Heidän mielestään ratsastuksenopettajankin pitäisi osata eriyttää ja ottaa huomioon ryhmän heikoin lenkki, vaikka se tapahtuu väistämättä muiden kustannuksella, useimmiten ilman avustajia. Suomalainen peruskoulu on opettanut, että heikompia pitää tukea ja lahjakkaampien kestää se ja odottaa. Tasoryhmät aiheuttaisivat ihan turhaa mielipahaa, vaikka ne olisivat kaikkien etu. Ystäväni juuri muisteli lukion liikuntatunteja, jossa heidät kerran jaettiin hyviin ja huonoihin. Hän oli ollut onnellinen, että sai olla kaikessa rauhassa muiden huonojen keskellä. Liikuntatunnilla oli ollut kerrankin mukavaa, kun ei tarvinnut pinnistellä! Niistä puoliammattilaisurheilijoistakin oli varmasti ollut mukavaa pelata keskenään.


Beach Girl-79 going to catch the waves first time ever!!!

Olin pääsiäisviikolla perheen kanssa Lanzarotella. Viime vuoden sijaan päätin toteuttaa ihan uuden jutun: osallistuin surffauskurssille. Kokopäiväkurssiin kuuluin neljä tuntia aalloilla keikkumista kuuden hengen ryhmässä. Ja niin vain sinnekin mahtui se yksi, jonka mielestä kyse oli hänen yksityistunnistaan. Väliäkö sillä, että surffiopettaja oli heti perusasioiden kertomisen jälkeen sanonut, että vaikka hän tulee auttamaan meistä jokaisen aallon päälle muutaman kerran, jokaisen on opittava sen jälkeen tuntemaan aalto itse. "You all just need to learn to feel the coming wave by yourself", hän sanoi. Voit selittää, miltä tuntuu juuri sillä sekunnilla, kun aallon päälle pitäisi päästä; miltä tuntuu, kun aalto työntää. Mutta vasta, kun saat ajoituksen menemään muutamia kertoja oikein, tiedät milloin pitää toimia.Tämän olen kuullut hevosten kanssakin monta kertaa: tunnetta on todella vaikea opettaa tai sanoittaa.

Asiakas on toki aina oikeassa ja asiakkaan pitää saada rahoilleen vastinetta, mutta kannattaako pitää sellainen asiakas, joka karkoittaa seitsemän muuta? Turistikohteissa palveluntarjoajilla ei ole vaihtoehtoja, mutta miten on säännöllisissä harrastuksissa? Milloin oppilaalle uskalletaan sanoa, että sinä hyötyisit ehkä eniten yksityistunnista, koska tarvitset selvästi enemmän opettajan tukea, kuin mitä tässä ryhmäopetuksessa pystytään tarjoamaan.

Ei kenellekään tietenkään tarvitse eikä pidä tiuskaista, että täällä on kuule muitakin. Että sinun paikkasi on jossain toisessa ryhmässä, vaikka se ei sopisi sinun tai kuljettajiesi aikatauluihin. Tai että etkö ymmärrä, ettet ole kovin edistynyt. Jokainen meistä saa joskus vähän enemmän huomiota kuin muut eikä tietenkään silloin osaa valittaa, mutta lahjakaskin kadottaa aallon tai tipahtaa sen harjalta aallonpohjalle, jos hän joutuu puuhaamaan koko ajan omiaan.

Tosin on pakko ltunnustaa, että ohjaajalla olisi varmasti ollut enemmän aikaa minulle ja saksantytöille, jos me emme olisi ryhtyneet niin innokkaasti hommiin heti mereen päästyämme, että ajauduimme huomaamattamme melko kauas hänen ja muun ryhmän läheisyydestä. Sellaisetkin oppilaat ovat rasittavia ratsastuskoulussa: menevät vain ja tekevät eivätkä jää kuuntelemaan ohjeita tai seuraamaan opettajaa.

Minä, saksantytöt ja venezuelalainen surffiopettaja onnistuneen päivän lopussa. Polvet mustelmilla ja surffilaudalta useamman kerran turpiin saaneena on silti helppo hymyillä. Lisää tätä!

Itse surffauskokemuksesta tulossa juttua Smartumin blogiin jo tällä viikolla! Käy katsomassa aikaisemmatkin kirjoitukset http://smartumstage.fi/kirjoittajat/anniina-paalanen

keskiviikko 23. maaliskuuta 2016

Pussaa ruunaa -päivä!



Rakasta sitä ruunanretaletta!
Ota kuva herkästä hetkestä ruunakkeen kanssa ja jaa se Facebookissa tai instagramissa julkisena hashtägeillä #pussaaruunaa #KissAgelding. Voit myös tägätä kuvaan Ruuhkavuosiratsastajan, jotta osallistumisesti varmasti näkyy.

Kaikkien kuvansa pääsiäispyhien aikana jakaneiden kesken arvotaan heijastintekstillä varustettu Munaa ratsastaa -pipo. Aikaa on siis vielä pääsiäismaanantaina antautua suuteloihin! Muista varmistaa kuvan näkyvyys.

Miksikö? No koska ruunatkin tarvitsevat rakkautta!



maanantai 21. maaliskuuta 2016

Kauhean vaikeaa

Keskustelimme kahvipöydässä ratsastamisesta. Nuorempana ratsastanut nainen huokaisi, että hän lopetti harrastamisen juuri siinä vaiheessa, kun oli juuri ymmärtänyt, mistä siinä on kysymys. Huomasin ajattelevani, että hänen täytyi lopettaa todella aikaisessa vaiheessa ratsastusuraansa. Eihän kukaan vuosikausia hevosten selässä keikkuneista uskaltaisi sanoa ääneen, että ymmärtää lajista jotain.

Tuo omien taitojen vähättely on siinäkin mielessä huvittavaa, että jokainen meistä tietää jonkun, jota paremmin ratsastaa ainakin omasta mielestään. Silti hevoshulluuden taudinkuvaan kuuluu toistaa, että ei tässä valmiita koskaan olla, vaikka oikeasti ei edes yritettäisi oppia mitään uutta, vaan tehtäisiin asiat aina ihan samalla tavalla ja mahdollisesti myös väärin. Esimerkiksi minä taas luulin, että olin alkanut istua persiilläni, mutta Erica ja kamera paljastivat, että siellä minä taas kenotin kuin persankka. Ja tavoilleni uskollisesti olen nyt tässä selitellyt sen johtuneen siitä, että alkutunnista ajauduin turva-asentooni pukittelujen takia. Että OIKEASTI minä olen ollut viime aikoina suorassa.

Kävin hiihtolomalla Lappeenrannan musiikkiopistolla tapaamassa entistä soitonopettajaani, jonka ohjauksessa soitin tunnin viikossa 11 vuoden ajan. Hän puki sanoiksi sen, minkä kaikki klassista musiikkia harrastaneet sekä hevosharrastajat tietävät: näissä lajeissa yksi tai viisikään vuotta ei tarkoita mitään. Siinä ajassa pääsee vasta hiukan alkuun. Nuotit ovat palikoita siinä missä ratsastusavutkin: osaat lukea niitä, mutta et välttämättä soittaa koko kappaletta. Kouluradallakin jokainen liike on kuin oma nuottinsa: kokonaissuoritus ratkaisee; ei suinkaan se, että yhdessä kohtaa mokasit.

Muistan aina, kun soitonopettajani sanoi, että kun ihminen soittaa oikein hyvin väärin, kukaan ei edes huomaa sitä. Entinen valmentajani käski muuten aina hymyillä. Ehkä sillä on tuomariin sama vaikutus. Silti sitä näyttää helposti hirveän ahdistuneelta ratsastaessaan. Ikään kuin se ei olisi ollenkaan kivaa vaan lähinnä kauhean vaikeaa.

Kauhean vaikeaa istua suorassa ja kantaa kädet.
Kauhean vaikeaa ratsastaa hevonen tosi rennoksi.
Kauhean vaikea ratsastaa kulmia. Ja vielä hengittääkin.


Kauhean ihanaa nähdä edes yksi kuva, jossa hevonen on rento.

Ja kauhean vaikeaa kirjoittaa näiden kuvien perään, että olin itse asiassa ihan tyytyväinen tähän ratsastukseen.

perjantai 18. maaliskuuta 2016

Esimerkkinä kypärän kanssa

Kirjoitin tammikuussa jutun Anne Suutarista, joka joutui ratsastusonnettomuuteen, mikä aiheutti hänelle aivovamman. Eilen ilmestyneessä Hippoksessa oli juttu Saara Auvisesta, joka joutui ratsastusonnettomuuteen syksyllä 2014  ja kuntouttaa nyt itseään aivovammasta. Molemmilla naisilla kypärä pelasti hengen.

Tunnen paljon ihmisiä, jotka eivät koskaan laita kypärää päähänsä. Enkä usko, että mitkään perustelut saavat heitä luopumaan periaatteestaan. Heidän mielestään turvavarusteet eivät pelasta ratsastustaidon puutteelta. Heillä saattaa olla pitkä kokemus, mutta esimerkkeinä he ovat aloittelijoille huonoja. Kuitenkin mitä enemmän heitä arvostellaan ja painostetaan kypärättömyydestä, sitä enemmän he puhuvat valinnanvapauden puolesta. Minusta heihin ei kannata uhrata aikaa. Ovat yleensä ikääntyviä ihmisiä, jotka vanhemmiten harvoin muuttuvat leppoisammiksi ja joustavammiksi. Heille sallittakoon omat juttunsa. Keskustelu kypärästä heidän kanssaan ei hyödytä ketään. Itse asiassa keskustelemisesta saattaa olla jopa haittaa. Mitä me hyödymme vastakkainasettelusta?

On nimittäin niin, ettei ihminenkään yleensä pakottamalla ja painostamalla lähde muuttamaan valitsemaansa linjaa. Mitä enemmän ihminen on jossain vaiheessa elämäänsä joutunut puolustuskannalle, sitä vaikeampaa hänen on muuttaa toimintaansa, vaikka hän jollain tavalla ehkä haluaisikin. Me kanssaihmiset olemme niin jänniä, että yleensä alamme naureskella joko selän takana tai ihan naamankin edessä, että mistäs nyt tuulee, kun takkisi tuolla tavoin käänsit. Yhtäkkiä suunnan muuttaminen onkin halveksuttavaa.

Se on sitä, että ensin me ahdistamme änkyrät nurkkaan moittimalla heitä heidän toiminnastaan. Sitten, jos he uskaltavat tehdä toisin, me emme voi vastustaa kiusausta olla sanomatta, että mitäs minä sanoin jo ajat sitten. Kehumme toisin sanoen enemmän itseämme kuin toisen tekemää muutosta. Itse asiassa moitimme muutoksen tekijää edelleen: ensin väärässäolemisesta, nyt siitä, että kanta muuttui.

Kaikki haluvat säilyttää itsemääräämisoikeutensa ja kasvonsa. Jospa kuitenkin annetaan aikuisille ihmisille tilaa. Valtaosa pitää kypärää itsestäänselvyytenä. Ei käytetä energiaamme niihin, jotka eivät ajattele riskejä, muita ihmisiä ja jotka eivät pelkää kuolemaa.

Se on yhteistä pienelle osalle alle 20- ja yli 50-vuotiaita. Ja varmasti joillekin muillekin siinä välissä. Kaikkien yhteisessä esimerkissä olisi kuitenkin voimaa.

Tämä on elämäni ensimmäinen ja  edelleen ainoa ratsastukseni ilman kypärää. Kumpikaan lapsistani ei ole istunut hevosen selässä hetkeäkään ilman kypärää. Edes ihan pienenä.

keskiviikko 16. maaliskuuta 2016

Seitsemän tapaa tulla toimeen ruunan kanssa

1. Tarkista, että kyseessä on todellakin ruuna. Sen jälkeen toimi vielä varmuuden vuoksi, kuin kyseessä olisi tamma, kunnes olet itse todennut, ettei ruunaa kiinnosta vihata sinua. Ohjeet täällä.

Vaikka sillä ei ole palleja, sillä on tunteet.
2. Harjaa ja varusta ruuna ratsastusta varten. Mitä raapivampia harjoja käytät, sitä enemmän ruuna tykkää. Mitä enemmän rapsutat, sitä onnellisempi se on. Se voi myös esittää äijää, mutta mitä enemmän sille juttelet ja rapsutat, sitä parempi ratsastus on tulossa. Yleensä ruunat haluavat syötävää ja hellyyttä.

3. Vie ruuna ratsastuspaikalle ja ratsasta sillä. Tee säännöt selviksi. Ajattele, että olet yläasteen opettaja. SInun tehtäväsi on mennä sinne sanomaan, mitä tehdään; ei alistua kiusattavaksi.

4. Ruunalle käy usein mikä tahansa syötävä missä tahansa vaiheessa päivää.

5. Kehu ruunaa, kun se tekee hyvin. Vaikka sillä ei ole palleja, sillä on tunteet. Rapsuta ruunaa erityisen paljon ratsastuksen jälkeen.

6. Pese sen munaskut. Yleensä se tykkää eikä paljoa loksauta korvaansa tai nosta jalkaansa.

7. Pyri pitämään ruunaa ihan yhtä hyvänä kuin tammaakin. Kaikki tarvitsevat rakkautta.


maanantai 14. maaliskuuta 2016

Tallilla kylässä

Opin aikoinani kantapään kautta, ettei hevosenomistaja ole koskaan tallin asiakas. Hän on aina kylässä. Sillä ei ole merkitystä, että hän maksaa hevosensa tallipaikasta kovaa maksua. Tallipaikka on hevosen, ei sen omistajan. Kun menet hevosesi luokse, menet aina kylään.

Kyläilyyn asennoituminen helpottaa kummasti kanssakäymistä ja toimimista tallilla. Ei meistä kukaan mene kylässä jääkaapille hakemaan ylimääräisiä välipaloja tai jätä omia rojujaan levälleen miten sattuu. Harva kehtaa ryhtyä siivoamaan kyläpaikan vaatekaapista omille tavaroilleen tilaa tai ilmoittaa, että täällä on liian likaista minulle, minä alan nyt siivota. Ei, vaikka likaisuus ja sotkuisuus miten häiritsisi silmää. Jos kyläpaikassa kuitenkin on siivouspäivä, harva kehtaa maata sohvalla ja olla tarjoamatta apua.

Kylässä me ajattelemme, että talo elää tavallaan. Ilmoitamme kyllä kysyttäessä erityisruokavaliostamme, mutta sillä tavalla järjen rajoissa. Emme vaadi ketään valmistamaan meille ihan mitä sattuu. Emme oleta, että meidän takiamme ruoka laitetaan useammin tai harvemmin kuin talossa on tapana, mutta jos meidän täytyy syödä erityisruokavalion takia jotain erikoista, juttelemme siitä ääneen. Ylipäänsä me juttelemme kylässä aika monista asioista, kun olemme kylässä emmekä juoruile esimerkiksi selän takana naapureille, että kylläpä niillä on likaista. Siitä meillä tietysti on oikeus olla ymmällämme, jos kyläpaikka on luvannut meille ruokaa ja sängyn, mutta niitä ei jostain syystä olekaan. Tai jos olemme kylässä paikassa, mistä isäntäväki katoaa selittämättä jonnekin ja jääkaappi on tyhjä. Silloin kannattaa lähteä kotiin. Kaikki kyläpaikat eivät ole pidemmän visiitin arvoisia eikä kaikkialle tulla toistamiseen. Vieraanvaraisuudessakin on eroja. Jos Raija tarjosi sinulle viiden ruokalajin illallisen, Pekka saattaa tarjota makaroonilaatikkoa.

Jos kyläilemme lastemme kanssa, emme halua lastemme juoksentelevan ihan minne sattuu ja häiritsevän muita. Jos meillä on lemmikkieläimiä, me tiedustelemme etukäteen, saako niitä ottaa mukaan kylään. Tiedustelemme, vaikka kylässä olisi sen seitsemän koiraa, jotka saavat olla vapaana ihan joka paikassa. Itse asiassa juuri silloin me kysymme, voiko oman koiran varmasti ottaa mukaan.

Kun menemme kylään, emme ajattele, että koko kyläpaikan tehtävä on passata meitä ja toimia meidän hyväksemme vain, koska toimme mukanamme kahvipaketin ja kukkia ja meillä on rahaa, mitä mieluusti käytämme jossain muualla. Suhtaudumme kohteliaasti tervetulotoivotukseen "ole kuin kotonasi", koska tiedämme, että missään muualla ei voi olla "kuin omassa kotonaan" kuin omassa kotonaan.

Ja jos kyläily tuntuu vaikealta, lakkaamme käymästä kylässä. Tallielämässä tämä tarkoittaa, että laitamme hevoset omaan pihaan ja määrittelemme itse säännöt kaiken maailman kyläilylle. Sillä viimeistään silloin ymmärrämme, että meidän kotonamme muut eivät voi olla kuin omassa kotonaan.



perjantai 11. maaliskuuta 2016

Suukkoja

Minun Tinttini täyttäisi tänään 21 vuotta. Se oli hevonen, joka tuli minulle vähän vahingossa, sillä olinhan sanonut sata kertaa, ettei lapsentekoikäisen pitäisi hankkia hevosta. Kävi kuitenkin niin, että samalla viikolla tehtiin sekä hevoskaupat että raskaustesti; ensimmäinen tiistaina, toinen sunnuntaina. Ja niin minä olin hevosenomistaja. Siitä on nyt melkein seitsemän vuotta. Olin kaupantekovaiheessa tuntenut Tintin jo kahden vuoden ajan, sillä se oli vuokrahevoseni.

Tintti päästettiin taivaslaitumille lokakuussa 2014. Sen jälkeen olen saanut harrastaa sen sukulaisten ympärillä. Yksi ehdottomista suosikkiratsuistani on Tintin siskonpoika, joka täällä paremmin tunnetaan nimellä Herra Herkkä Macho. Olen luonnehtinut sitä poikaystäväksi, joka olisi minulle ihan väärä elämänkumppaniksi, mutta jonka kanssa elämä on jännittävää. Sellaisia hevosia ( ja miehiä) ei ehkä kannata ottaa elämänkumppaniksi, mutta onhan ne nyt ihania. Saavat sukat pyörimään jalassa ja päreet palamaan. Joskus niiden kanssa toimiminen on kuin uhmaikäisten lasten kasvatusta, aina pitäisi pystyä olemaan rauhallisempi, aikuisempi, osaavampi ja kärsivällisempi. Hevoset eivät vain koskaan kasva aikuisiksi. Sama pätee joihinkin ihmisiin.

Kaikki ovat silti suukkonsa ansainneet.

Joskus kauan aikaa sitten mieheni oli järkyttynyt siitä, että pussailen hevosia. Huomautin, etten minäkään nyt sentä kulje ympäriinsä pussailemassa ihan jokaista pitkänaamaa,

torstai 10. maaliskuuta 2016

Liian pitkät ohjat

Olen kuullut liian monta kertaa lauseen "lyhennä ohjaa ainakin kilometri". Luulen, että olen myös menettänyt todellisuudentajuni siinä, kuinka pitkä matka kilometri oikeastaan edes on. Maileista ei ole kukaan onneksi vielä puhunut.

Pitkä ohja ei ole hevoselle pehmeä ja kiva, vaikka niin voisi helposti kuvitella. Se on itse asiassa järkyttävän kova. Löysään ohjaan jää hirveän paljon löysää tilaa, mitä ratsastaja nykii heittäessään vuorotellen ohjaa pois ja kiristäessään sitä. Pitkillä löysillä ohjilla hevosia siis kiskotaan suusta. Lyhyt ohjasote sen sijaan olisi hevoselle mukava, mutta lyhyttä ohjastuntumaa ei voi pitää pelkillä käsivoimilla. Lyhyen ohjastuntuman perusta on vakaassa istunnasta ja keskivartalotuessa, ei käsivoimissa tai senttimetrimitalla mitatussa ohjaspituudessa.

Löysä ohja, löysä ratsastaja. Totuus sattuu.

Ehkä vähän löysä ja pitkä ohja. Mutta eipä tullut kiskottua suusta.

Väitän, etten ole ainoa löysäilijä. Eikö niin, että sinullekin on käynyt tämä: ratsastuksenopettaja on sanonut, että lyhennä ohjaa. Sinä lyhennät, mutta se tuntuu epämukavalta. Sinulla ei ole enää vakaa olo, sillä  sinä keikahdat lyhyen ohjasotteen takia eteenpäin, haaruksillesi. Et pysty pitämään kulmaa kyynärpäässä. Käsi ojentuu kovaksi ja suoraksi. Nyt tuntuu, ettei hevonen ei enää haluakaan liikkua. Päättelet, että se johtuu liian lyhyestä ohjastuntumasta ja siitä, että tiukka ohja on hevoselle epämukava. Tavallaan olet oikeassa. Se on epämukava, mutta vain siksi, että nyt sinä roikut kädellä sen suussa etkä enää istu. Vain istumalla oikealla paikallasi saisit pidettyä ohjan tasaisena. Mutta sitä varten sinulla pitäisi olla tuki keskivartalosta. Ja myös pohkeesta. Hevonen ei voi olla pelkällä ohjalla. Sen on oltava ohjan ja pohkeen välissä, sinun perseesi alla.

Huonolla keskivartalon tuella on niin paljon helpompaa istua persiillään pitkän ohjan kanssa. Ja niin kauan kuin tuki on huono, ei sitä ohjaa oikeastaan voikaan lyhentää ilman, että hevonen ei enää halua liikkua. Vakaa tuntuma lähtee vakaasta keskivartalosta.

Ei varsinaisesti tuntumaa hevosen suuhun. Mutta niskan päälle on päästy.

Paino takaosalla. Vatsalihastuki olematon.
Lue myös: Miksi käsi karkaa hevosen kaulan yli

tiistai 8. maaliskuuta 2016

Miksi käsi karkaa hevosen kaulan yli

Minulla on inha ongelma: kun asetan hevosta oikealle, oikea käteni tuppaa siirtymään hevosen kaulan yli vasemmalle puolelle. Käsi omalle paikalleen ylös, kenelle tämä on tuttua.

Olin kirjoittanut tästä mietteitä valmiiksi jo hyvän aikaa sitten. Valmentaja paikansi ongelman  oikeaan jalkaani: kun en saa oikeaa pohjetta läpi, alan refleksinomaisesti tasapainottaa tekemistäni oikealla kädelläni ja menen ruttuun oikeasta kyljestä. Minä siis asetun ja taivun, mutta hevonen ei. Mutta jos sen sijaan keskityn miettimään jalkaani ja ratsastan pohkeen kunnolla läpi, käsikin alkaa pysyä paikallaan. Vasemmassa kierroksessa tätä ongelmaa ei ole.

Helsinki Horse Fairissa viime viikonloppuna simulaattorihevonen kertoi, että oikea jalkani on liian vahvana vaikuttamassa hevosen kyljessä koko ajan. Ei siis ole ihme, että tunnen joutuvani käyttämään sitäi enemmän kuin vasenta saadakseni sen läpi, jos en edes tunne käyttäväni sitä koko ajan! Hevosparat allani ovat turtuneet pohkeelleni. Siellä minä sitten paukuttelen menemään vinossa, oikealle taipuneena. Ohjeeksi sain yrittää ajatella oikean jalan varpaita sisäänpäin ja vasemman vähän enemmän ulospäin.

Simulaattorista käynnistettiin alkuopastuksen jälkeen kahden minuutin ohjelma, jossa käytiin läpi kaikki askellajit. Tarkoitus oli istua keskellä hevosta. Oma istuntani näkyy vasemmassa reunassa ja sahaa keskiviivan molemmin puolin.

Ratsastuspilatesohjaaja Aira Toivola vuorostaan korjasi selkänotkoani pois ja opetti ottamaan oikeanlaista tukea vatsasta. Se auttaisi saamaan käsiin ja jalkoihin rentoutta eikä työtä tarvitsisi tehdä käsillä. Hämmentävää oli huomata, että parempi tuki keskivartalosta mahdollisti jopa sen, että voima sormissani lisääntyi. Niiden välistä ei ohjia saisi vedettyä niin, että joutuisin sitä käsivoimilla paikkaamaan, kunhan vatsalihakset tekisivät tehtävänsä Suorastaan harmittaa, ettei ole nyt sitä omaa hevosta, jonka luokse voisin pyytää Airan korjaamaan asentoani ihan pelitilanteessa.

Pilaako tämä tieto sen viime viikolla peräänkuuluttamani flow´n ja lisää entisestään akateemista ratsastusta? Toivottavasti ei. Eilen ratsastustunnilla ajattelin näitä oppeja alkutunnista, mutta sen jälkeen oli keskityttävä ratsastamaan minulle uutta hevosta, jonka kanssa minulla ei ollut aikaa miettiä asentoani. Hevonen oli erittäin herkästi sitä mieltä, että jos et akka pidä tasaista tuntumaa, minä en tähän juttuun rupea. Jossain vaiheessa tunnin loppupuolella olin jo niin väsynyt, että ratsuni käytti sitä hyväkseen vetämällä useampaan kertaan ohjat minulta pois tai pakenemalla kuolaimen yläpuolelle. Muistelin Airaa, mutta vatsalihaksissani ei ollut enää voimaa. Eikä käsissäni. Pohkeesta sitä olisi pitänyt vielä jaksaa pusertaa, mutta kun päätäkin alkoi jo uuvuttaa.

Tässä vaiheessa ratsuni oli tyytyväinen omassa flowssaan minun keventäessäni ravia. RatsastusTUNTI on piinallinen aika. Joskus riittäisi vähempikin aika hyvään ratsastamiseen.

*******
EDIT! 9.3.2016 klo 9.00 Joskus käden karkaamiseen on syynä liian pitkät ohjat.

perjantai 4. maaliskuuta 2016

Värillä on tietenkin väliä

Tulevaisuuden hevoseni kanssa tulen tähtäämään kenttäkisoihin. Tähän kilpailu-uraan liittyvä erityisen tärkeä pohdinta pyörii vaatteiden ympärillä. Kyllä. Kenttäratsastajille tämä on tärkeää. Julkisesti kenttäratsastajat puhuvat vain hevosen fyysisestä kunnosta ja sen merkityksestä, mutta oikeasti he pienentävät pelkokerrointaan miettimällä täydellistä out-fittiä, sillä he saavat vaihtaa asua ihan kypärää myöten jopa kolmesti yhden kilpailun aikana. Omien vaatteidensa lisäksi he vaihtavat satuloita, suojia ja suitsia. Aloitteleva kenttäkilpailija ymmärtää jossain vaiheessa, että hän tarvitsee mukaansa täydellisen arsenaalin sointuvia ja sopivia varusteita. Niistä se uloshylkäys 50cm korkealla tukkiesteellä tullaan muistamaan pitkään.

Tintin kanssa Alavudella 2012. Viininpunainen satulahuopa tuotti onnea. Näin uskoin. Pääsimme maaliin. Viimeisinä.
Itsehän uskon löytäväni hevosen helpommin kuin oman värini. Vihreä kuuluu Mary Kingille, vaikka kukaan tuskin erehtyisi minua häneksi uskomaan Niinisalon metsissä, vaikka miten olisin Täti Vihreä. Täti Punainen antaisi ymmärtää GP-voittoa ja tässä olen vanhanaikainen. Nämä ovat siis lähtökohtaisesti poissuljettuja.

Frakkia en toki tarvitse niihin luokkiin, mitä pystyisin kilpailemaan, mutta ei kai nyt kouluradalle voi ratsastuskengissä ja saappaavarsissa mennä. Tarvitaan saappaat, mielellään mustat tai samanväriset kuin takki. Ei kai nyt muuten. Ja jos takki ei jousta, se päällä ei kannata mennä esteradalle. Vaihdetaan siis takin tilalle turvaliivi. Mutta minkä värinen? Satulahuopaan sointuva tietenkin.

Voisin perustellusti olla väriltäni violetti, Täti Sinipunainen. Se on teologisen tiedekunnan väri ja liturgisissa väreissä katumuksen ja paaston väri. Luoja minua syntistä armahtakoon, että tänne kilparadalle tämänkin hevosen toin ja sen kanssa mokaan.

Lappeenrantalaisena ylioppilashattuni on sisävuoriltaan puna-musta. Ne tosin ovat oikeasti pohjoiskarjalan värit. Ongelma on edelleen punainen, varsinkin yläosassa. Etelä-Karjalan värejä ei kukaan tunnistakaan, mutta opiskeluaikana Wiipurilaisessa Osakunnassa Viipurin värit sini-kelta-punainen tulivat rakkaiksi. Ulkopuolisten mielestä ne tosin näyttävät Romanian lipulta. Niistä saisi veikeän ja värikkään yhdistelmän. Ehkä joku vanha viipurilaisseura haluaisi tukea huikeaa kenttäuraani tämän takia? Oliko Viipurissa kenttäratsastusseuraa? Perustetaan uudelleen!

Onko punainen paha? Ei ainakaan sinisen liivin alla.

Lappeenrannan Rakuuna-perinteen innoittamana voisin pukeutua punaisiin housuihin ja harmaaseen takkiin/turvaliiviin. Sepä saattaisi olla hienoa. Vähän rakuunasuikkaa vielä kypärän silkkiin, niin täräyttäisi Karjalan täti sellaisella rytinällä maaliin, että siinä jäisi jalkoihin monta ryssää, jos nyt näin alatyylinen historiallinen vertaus tässä yhteydessä sallitaan. (Punaiset housut muuten juontavat juurensa siitä, että Suomen Armeijalla ei ollut harmaata kangasta riittävästi ratsuväen tarpeisiin. Venäjän armeijalta oli jäänyt punaista ja housut ovat siksi punaiset, takki harmaa.)

Pirteää turkoosia?
Nykyisin pitäisi ehkä miettiä myös paukkuliiviä, mutta se varmaan pitäisi tilata ulkomailta, jotta saisi turvaliivin värisen. Jos tarkasti valikoidun liivin päälle pukee mustan paukkuliivin, koko tarkoin harkitty tyyli on kadotettu. Saman värin täytyy toistua hevosen maastosuojissa tai sitten niiden on oltava mustat. Vaikka kenttäratsastaja suosisi mustaa, hän on siinä ehdoton. Koskaan ei kannata luulla, ettei värillä ole väliä. Sillä on. Aina. Myös ruusukkeessa, vaikka siinä voidaan joustaa enemmän.

Toisaalta minäkin kyllä voisin pukeutua mustaan. Se sopisi hyvin, koska minulla on muutenkin aina päälläni pelkkää mustaa. On kuitenkaan turha kuvitella, että yhdellekään värittömästi kenttäkisaaville värillä ei olisi väliä. Sillä on. Sen vain pitää olla mustaa.

Kenttäkilpailija tarvitsee asunvaihtorumban takia hyvän groomin. Groomin tehtävä on auttaa pukemis-riisumisleikissä, jonka takia kenttäratsastajien päivät ja kilpailut venyvät pitkiksi. Se taas on osasyy siihen, miksi kenttäkilpailijalla pitää SRL:n suositustenkin mukaan olla kovempi kunto kuin koulu- ja esteratsastajilla. Kestävyyttä, kestävyyttä, beibi!

Syödä ei kenttäratsastajan kannata. Kaikki rahat valuvat hevoseen ja sen varusteisiin. Liikaa ei kannata lihoa tai laihtua tai kisaura on nopeasti ohi. Ei kellään ole varaa uusia tällaista määrää varusteita kovin usein.

Ja siksi se väri pitää päättää tosi tarkasti.

Klassista

keskiviikko 2. maaliskuuta 2016

Ei pakkomyynnille - kyllä hyvälle messumeiningille


Ärsyynnyn ihan valtavasti feissareista ja muista suoramyyjistä, jotka tulevat häiritsemään  rauhaani. En ole millään tapaa messuihminen, mutta hevosiin liittyvät messut ovat kivoja. Niiltä puuttuu tuo tyrkyttäminen. Kukaan ei tule kysymään, olenko kuullut siitä ja tästä ja tuosta. Saan katsoa ja hypistellä ihan rauhassa.

Pidän kovasti postimyyntiluetteloiden ja mainosten selaamisesta. En voisi ikinä laittaa postilaatikkooni tekstiä "ei mainoksia". Totta kai mainoksia! Selaan ihan kaikki läpi! Olen ehdottomasti mainosihminen. Lapsena leikimme serkkuni kanssa mainoskatkoilla "Eka mainos" -leikkiä: Kumpi ehti huutaa sen ekana, sai leikisti kaiken, mitä mainoksessa mainostettiin. Mainosten selaaminen edustaa minulle edelleen samaa haaveilua. Mies saattaa joskus kysyä, että joko osaan senhetkiset hööksit, horzet tai ikeat ulkoa. Melkein osaankin.

Messujen hyvä puoli on siinä, että tarjonta on yleensä valtava ja hypisteltävää riittää. Sovituskoppien vähäinen määrä vaikeuttaa joskus sovitusta vaativien vaatteiden ostamista. Jos hevosvarusteita on ostamassa, saa yleensä todella asiantuntevaa palvelua. Syyllisyydellä minulle ei kuitenkaan myydä mitään. Kerran anatomisen satulavyön hintaa kauhistellessani sain kuulla, että se on kuulemma sitten makuasia, jos ei halua hevoselleen parasta. Ei jatkoon.

Pari vinkkiä tulevan viikonlopun Helsinki Horse Fair-messuille tulee tässä. Ensinnäkin nyt kun myyjiä on paikalla pilvin pimein ja aika monet myyvät Cavallon housuja, yritä penkoa itsellesi Cavallo Candy -malliset housut. Nimi kuulostaa pissishousulta, mutta istuvampia housuja löytää vain harvoin. Cavallot ovat kestävien housujen maineessa ja siksi aika arvokkaita, mutta minulla on näitä Candy-mallisia kahdet ja molemmat olen löytänyt alennusmyynnistä. Nämä joustavat joka suuntaan, mutta ovat napakat päällä. Leveä vyötärökaistale takaa sen, ettei vatsakaan pömpötä.

Ratsastushousuissa on oltaa vetoketjutasku autonavaimille. Näistä tosin yksi on feikki.

Tässä housussa on pyllyn päällä aivan valtava merkkilogo, mikä ehkä karkottaa sovittajia. Siksi ehkä housut voi löytää usein alennusrekistä

Cavallo Candy ei ole nimestään huolimatta pissishousu. Tässä aikuinen nainen näyttää persettä.

Ja jos kaipaa oikeaa messutunnelmaa, voi hyökätä GoExpon puolelle. Siellä myydään ja tyrkytetään ja yhtäkkiä kaikki on aivan toisin kuin hevosmessujen puolella. Kukkarostaan tarkka messukävijä voi kuitenkin käydä siellä tankkaamassa vatsansa täyteen maistiaisia rahkasta ja siemenkekseistä (tämä on puhdas arvio tarjonnasta). GoExpossa on takuulla ostettavissa myös urheilurintaliivejä. Ratsastaja tarvitsee sellaiset, mitkä on tarkoitettu juoksuun.

Ratsastajan rintsikoilta vaaditaan tietysti samaa kuin juoksijoidenkin.


Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...