lauantai 30. tammikuuta 2016

Apassionata 2016

Meillä oli koko viikon ajan jännitystä ilmassa siinä, pääsemmekö katsomaan Apassionataa. Espoossa jylläsi vatsatautikierre, joka saapui tietysti alkuviikosta meillekin. Jännäsimme ihan viime metreille saakka. Alkuviikosta lohduton tytär oli lopulta onnensa kukkuloilla, kun kaikkien vaikeuksien jälkeen pääsimme odotetulle tyttöjen reissulle. Niin olin tietysti minäkin. Onhan se nyt ihan eri juttu tehdä asioita kaksistaan kuin koko perheenä. Laitettiin tukatkin nätisti.

Täydellinen kumarrus. Tämä vasemmanpuoleinen kumarsi sitä syvemmin, mitä enemmin yleisö taputti. Ei meinannut malttaa nousta ylös!

Vaikka Apassionata on koko perheen tapahtuma ja sadunomainen kerronta valloittavaa, kaksi tuntia on kuusi vuotta täyttävälle aika pitkä aika istua aloillaan, väliajasta huolimatta. Pieni tyttö pyöri penkillään kuin väkkärä ja alkoi hyvissä ajoin ennen puoliaikaa kysellä, kuinka kauan on aikaa "välitaukoon". Tätä tietoa on itse asiassa aika vaikea löytää Apassionatan sivuilta, joten sanottakoon se tässä: ensimmäinen puoliaika kestää tunnin ja sitä seuraa 25 minuutin väliaika. Toinen puoliaika kestää 45 minuuttia. Kaiken kaikkiaan esitys kestää 2,5 tuntia.

Keijuja ja poneja. Juuri sitä, mitä pikkutytöt kaipaavat. Ja vähän isommatkin. 

Tänä vuonna ainakin minulta jäi tarina hiukan taka-alalle. Tytär oli kyllä koko ajan kartalla siitä, että sadussa tyttö etsii peilistä siskoaan. Peilin palaset saatiin kasaan ja peilistä saattoi löytää todellisen minänsä. Kaikki sisarteemat ovat tietysti kovaa kamaa Frozen-sukupolvelle. Olen muuten melko lailla kyllästynyt siihen, että Let it go´n laulajan täytyy HUUTAA SE LET IT GO! Toiveeni Disneyn elokuvantekijöille on se, että jatkossa suosikkilaulut lauletaan kauniisti ja hiljaa.

Kiintiöaasi on paras. Se vain on.

"Ei tää ollut ennen näin pelottava", tytär kommentoi. Kieltämättä eeppinen musiikki toi pimeyden lasermiekkaratsastajiin melko lailla jännittävän säväyksen.
Hevosen selässä seisten esitettyjä estehyppyjä ei mahdutettu tähän esitykseen ollenkaan, sen sijaan laukkaavan hevosen selässä tehtyjä temppuja katseltiin kahteenkin otteeseen. Tässä vaiheessa tytär esitti minulle moittivan, mutta oikeutetun kysymyksen: "Äiti, miksi sä et kuvaa noita tyttöratsastajia ollenkaan, ainoastaan noita poikia?"

Hupsis, niin jäi äiti kiinni itse teosta! Tytär ymmärtänee sitten joskus, miksi äiti toimi näin. Sitä odotellessa äiti otti loppuesityksen ajan hanakammin kuvia tyttären suosikkijutuista, ikään kuin hyvitykseksi.

Se on tyttö.

Huomenna sunnuntaina 31.1.2016 näytökset Hartwall Areenalla klo 13.00 ja 18.00. Molempiin näytöksiin on vielä saatavilla lippuja.
Lippujen hinnat alk. 59,50€. Alle 12-vuotiaan puoleen hintaan ja alle 3-vuotiaat sylissä maksutta. Osta liput täältä

keskiviikko 27. tammikuuta 2016

Terapian tarpeessa

Päivitin alkuviikosta Facebookin alla olevan mukaisesti:


Komiikkaa päivityksen toi omalta osaltaan se, että Facebook muutti B) -yhdistelmän kännykän näkymässä iloiseksi hymiöksi. Facebook-ystäväni olivat lähes yksimielisesti sitä mieltä, että B on paras vaihtoehto. "Kaikki muu on laastaria - hevonen on todellinen lääke", kommentoitiin. Kaupattiinpa minulle hevostakin ja löydettiin myynti-ilmoituksia.

Huumorilla on aina toinenkin puoli. Työterveyshuollon ja Kelan avustuksella saisin varmasti vähennyksiä pitkäkestoisestakin terapiasta (oli sen tarve ja syy mikä tahansa), mutta työhyvinvointia hevonen todennäköisesti lisäisi eniten. Hevosväellähän on aina tapana mainostaa, että hevosten kanssa toimiminen on parasta terapiaa. Että ei sitten tarvita muuta. Niin on hyvä tallilla olla. Vai onko?

Minusta se on vähän yliarvostettu lause. Ainakin minä olen tavannut hevosihmisiä, jotka olisivat oikeasti terapian tarpeessa. Ihan sellainen perustavanlaatuinen omien reaktioiden säätely toisten ihmisten seurassa on joillain ihan hakusessa. Sanotaan mitä sattuu ja kuvitellaan, että harrastuspaikalle voidaan oman työpäivän jälkeen tulla kaatamaan omista murheista johtuva huono tuuli toisten niskaan. Oma ryhmänsä on ne, jotka kiukuttelevat vielä sille hevosellekin, koska omassa päässä mättää. "Vian ei tarvitse olla suuri, kunhan se on päässä."

Mutta jos hevonen oikeasti parantaa ja pelastaa mielenterveyden, se pistää miettimään, kuinka hulluja monet oikeasti olisivat, jos heillä ei olisi hevosharrastusta. Se on itse asiassa hyvinkin pelottava ajatus.

maanantai 25. tammikuuta 2016

Kootut selitykset

Sunnuntaina Espoossa pyrytti lunta. Asumme sellaisessa paikassa, että meiltä on parin korttelin matka lähimmälle bussipysäkille. Se on alueen viimeinen pysäkki, joten sen taakse jäävät korttelit aurataan sitten kun jaksetaan. Se on melko lailla syvältä. Kun sellaisena päivänä lähtee lenkille, joutuu tarpomaan hangessa.

En yleensä lenkkeile ja ratsasta samana päivänä. Sitä paitsi lumessa juokseminen on ihan pirun raskasta. Minun tuurillani ajoitin sunnuntailenkkini siten, että aurausauto kolisteli minua vastaan ja lumipyrykin loppui vasta kotiportilla. 6,5 km taittui lähes 15 minuuttia hitaammin kuin normaalisti.

(c) Zelda Rantala
Kun sitten illalla lähdin estetunnille, olin jo pukeutuessani rättivasynyt. Olen ratsastanut niin monenlaisessa fyysisessä tilassa, että tavallaan aavistelin jo etukäteen, mitä tuleman pitää. Nimittäin normaaliakin paskempaa ratsastusta. Että jossain vaiheessa kroppa vain tilttaa.

On olemassa muutamia syy-seuraussuhteita, jotka ratsastuksessa näkyvät selvästi. Kun olosuhteiden pakosta joutuu ratsastamaan ei-optimaalisissa sielun tai ruumiin voimissa, kiukuttaa pakottaa selittelyn jälkeen itsensä toteamaan, että paska ratsastus on kuitenkin aina pelkkää selittelyä. Vaikka selitys olisi miten hyvä. Tunnetko nämä?

Et ole syönyt
Et muista rataa etkä ymmärrä annettuja tehtäviä.

Olet fyysisesti poikki
Pää ehkä toimii, mutta jos olet huonossa kunnossa tai maitohapoilla itse, et jaksa ratsastaa, vaan lähinnä matkustat hevosella.

Olet nukkunut kaksi tuntia
Toivottavasti ei tarvitse muuta kuin matkustaa hevosella, eli voit mennä maastoon. Olo on kuin ratsastaisit humalassa, mitä toivottavasti et ole.

Olet synnyttänyt hiljattain
Olethan muistanut käydä varavarapissalla?

Työt/elämä stressaavat
Et halua vastaanottaa kritiikkiä ratsastuksestasi. Kaikki haluavat vain kiusata sinua ohjeillaan eikä kukaan ymmärrä sinua ja tavoitteitasi.

Sinulla on krapula
Fiilis voi olla rento ja peloton, mutta muuten tässä tilassa yhdistyy yleensä kaikki yllämainitut.

*********************

Selityksistä lisää voi lukea Petra Palomäen blogista
http://petrapalomaki.blogspot.fi/2016/01/ratsastajan-kehon-parantaminen.html

sunnuntai 24. tammikuuta 2016

Kommentti: Amatöörien turhaa höpinää

Katja kirjoitti analyysin siitä, miksi Apassionata on niin kovin suosittu. Hän on eittämättä aivan oikeassa. Apassionata on helppo ja viihdyttävä esitys seurata ja siitä tulee koko perhe hyvälle mielelle. Tiedän. Olen ollut siellä kahdesti.

Olen viime aikoina miettinyt sitäkin, miksi tykkään niin kovasti lukea brittilehti Horse&Rideria. Periaatteessa kai pitäisi kannattaa kotimaisia lehtiä, mutta kun kotimaiset hevoslehdet eivät koskaan kirjoita ihan tavallisille hevosihmisille. Niistä kyllä voi lukea huippuratsastajien kuulumisista, elämyslomista ulkomaille, eläinlääkärijuttuja ja Ratsastajainliiton valmennusasiaa. Niistä silti puuttuu ihan tavallisen harrastajan näkökulma, hevosväen mielipiteet, rento meininki ja treeniohjeet itseharjoitteluun.

Ei. Meille hyvää ratsastusta on vain se, mitä ammattiratsastajat tarjoavat. Oikea mielipide harrastamiseen kysytään ainoastaan ammattilaiselta. Mitään muuta toimintaa ei voi näyttää julkisesti ja muusta ei voi kirjoittaa painettuun mediaan. Ikävistä asioista ei voi tietenkään kirjoittaa, koska jos jotain painaa lehteen, tulee mukana myös vastuu siitä, että muka kannatettaisiin ikäviä asioita. Jos annetaan treeniohjeita, se tarkoittaisi, että kannustetaan jättämään valmennukset väliin. Muistutetaan kyllä, että käytä kypärää ja ehkä haastatellaan jotakuta, joka loukkaantui kypärättä ratsastaessaan, mutta vähän moralisoivasti. Että ei olisi pitänyt ratsastaa niin tai näin ja nyt kovasti kaduttaa. Olipa tyhmä tyyppi. Oppikaa, ihmiset, oppikaa.

Blogit eivät tietysti ole hevoslehtien rinnalla kuin naurettavaa amatöörien höpinää. Ja aina vain kauemmaksi lehdet ja blogit koko ajan kulkeutuvat toisistaan. Kuitenkin hevoslehtiä yhdistetään samaan aikaan kun blogien määrä lisääntyy koko ajan.

On se jännä. Ei se varmaan kuitenkaan mitään merkitse?

Kun kirjeeni julkaistiin Horse&Riderissa, sain kiitokseksi 200 punnan nahkasaappaat. Kilpailuja ja arvontoja lehti on joka kerta pullollaan. Suomessa arvontoja järjestävät lähinnä blogit. 

perjantai 22. tammikuuta 2016

Good luck with your riding!

Ei pitäisi koskaan ajatella, ettei kannata ottaa yhteyttä tai pyytää jotain. Mikään ei ole koskaan kiveen hakattua. Mary Kingin uusin kirja My way - how I train for success on ollut pitkään loppuunmyyty todella monesta nettikaupasta ja olen himoinnut kirjan itselleni. Toivoin sitä joulupukilta jo toissa jouluna, mutta eipä pukkikaan sitä saanut hankittua.

Viikko sitten torstaina laitoin kuitenkin Mary Kingin nettisivujen kautta viestiä hänen kustantajalleen, sillä kirjaa näytti saavan kustantajan nettikaupasta. Harmittelin, miksei kirjaa voi tilata Suomeen. Kustantajan nettikaupassa toimitusmaina oli ainoastaan Iso-Britannia, Irlanti, Australia, Yhdysvallat ja Kanada.

Seuraavana päivänä sain Rogerilta sähköpostia. Hän ilmoitti, että nyt onnistuu kirjan tilaaminen myös Suomeen. Toimitusmaksu 29,90 punnan hintaiselle kirjalle oli huimat 22 puntaa, mutta koska koin saaneeni hyvää palvelua, maksoin kirjan ja kiitin  Rogeria vielä sähköpostilla. Roger ilmoitti pian toimittaneensa kirjan jo postiin. Keskiviikkona se olikin jo Espoossa.

Olen yli 70 euroa köyhempi, mutta minulla on nyt Mary Kingin treenaus- ja hevosenpitoperiaatteita tarkasti kuvaava kovakantinen teos, jota Mary on kuulkaa ihan itse pitänyt käsissään! Sisäkannesta löytyi kuulakärkikynäkirjoitus "Good luck with your riding, follow your dreams! Väliäkö sillä, että kirja on osoitettu McLaine´lle. Sovitaan vaikka, että se on vastedes minun nimeni.

Jos tämän teoksen laittaisi yöksi tyynyn alle, siirtyisiköhän sieltä tiedon lisäksi myös mystistä taitoa ja taikaa?

Onkohan Mary vasuri?

keskiviikko 20. tammikuuta 2016

Cheerleaderit maneesissa

On todistettua, että kannustettuina ihmiset pystyvät tekemään ihan uskomattomia juttuja. Nämä tietysti pätevät ensisijaisesti tilanteisiin, joissa ihan oikeasti urheillaan ja treenataan omaa kroppaa äärirajoille: juostaan cooperia, lankutetaan ja mitä näitä nyt on. Ratsastukseen tuollaiset kannustukset sopivat joskus huonosti, koska kysehän ei ole oman fyysisen suorituskunnon virittämisestä äärimmilleen. Tai ei pitäisi olla. Joskus kuitenkin on. Ratsastuksenopettajan suusta kuullut toistot tietyistä asioista saavat silti aikaan paremman suorituksen kuin se, että ratsastaa yksikseen ja lintsaa pikku hiljaa vähän kaikesta.

On hevosia, jotka ovat todella raskaita ratsastaa. Ja nyt ihan oikeasti, ne ovat raskaita. Kaikki hevoset eivät ole samanlaisia eikä samanlainen ratsastus sellaisenaan tuo aikaan eri hevosten kanssa samaa tulosta. Olisi ihan yhtä kipeää ajatella, että kaikki hevoset pystyisivät samoihin suorituksiin, kunhan niillä vain olisi selässään hyvä ratsastaja kuin jos väitettäisiin, että koulussa oppilaiden menestys on kiinni vain opettajasta. Hyvä suoritus on kaiken yhteissumma, mutta hevoset ovat erilaisia. Ei peruskoulukaan tehnyt kaikista oppilaista yhtä hyviä. Kaikki voivat tietysti ylittää itsensä omalla tasollaan.

Olin taannoin niin väsynyt rautakankimaisen hevosen ratsastamisesta, että mietin tunnin jälkeen, pysynkö edes jaloillani. Otti päähän, että kesti 45 minuuttia saada pohkeet läpi. Joskus toivoisin, että saisin maneesiin kannustusjoukkoja. Cheerleader-huiskien kanssa minulle voitaisiin huutaa kannustushuutoja, jotta jaksaisin paremmin.

Minulla olisi huudotkin valmiina. Ryhmä voisi koettaa seuraavia:

Kintut on terästä, loput lähtee perästä

Kintut on rautaa, nyt ratsastetaan nautaa!

Hermot on terästä, voitto tulee erästä!



maanantai 18. tammikuuta 2016

Miten ratsastaminen onnistuu aivovamman jälkeen

Viime huhtikuussa (huhtikuu 2015) hämeenlinnalainen erityisluokanopettaja Anne Suutari ja hänen tallikaverinsa lähtivät hevosineen maastoon. Reitti oli ratsukoille tarkoitettu, mutta ymmärrettävästi myös muiden ulkoilijoiden suosiossa. Ylämäkeä ylös laukatessa heitä vastaan huristi yhtäkkiä pyöräilijä. Annen hevonen Riku teki 180 asteen käännöksen, ystävän hevonen seurasi esimerkkiä ja molemmat ratsastajat tippuivat. Annen kypärä painui otsalohkon kohdalta sisään ja Anne menetti tajuntansa.

Kun Anne heräsi sairaalasta, kokonainen viikko onnettomuuden ympäriltä oli kadonnut hänen muististaan. Alkuun aivotärähdykseksi diagnosoitu päävamma osoittautui pian paljon isommaksi jutuksi. "Oli aika hurjaa joutua myöntämään, että minulla todella on ratsastusonnettomuuden aiheuttama aivovamma. Samalla se kuitenkin oli myös helpottavaa. Olen aina ollut suorittajatyyppiä. Nyt piti pysähtyä."

Alkuun Anne ei kuitenkaan pysähtynyt. Toistuvista vihlovista migreeneistä huolimatta hän ajatteli, että kun ei kerran voi tehdä töitä, ratsastaminen otetaan tosissaan. Harrastajaratsastaja kävi kesällä kouluratsastuksen seurakilpailuiden luokkien välillä nukkumassa autossa, söi suklaata ja jatkoi takaisin radalle. Lopulta oli pakko myöntää, ettei tahti edesauttanut kuntoutumista. "Enhän minä meinannut edes oppia ratoja", Anne päivittelee. "Päätä vihloi ja kaikki oli kamalaa."

Anne ja Riku esteradalla viime kesänä onnettomuuden jälkeen. Ulkopuolinen ei voi millään arvata, mitä kaikkea on tapahtunut ennen tätä. Kuva: Suvi Tuomela (kuva julkaistu Anne Suutarin luvalla)

Kaikki kanavat auki


Aivovamma on vaikuttanut Annella erityisesti muistiin. Uudet kasvot eivät välttämättä jää mieleen ja vasen ja oikea menevät jatkuvasti sekaisin. Tämä tietysti näkyy myös ratsastuksen opettelemisessa. "Tällä hetkellä toivoisin oppivani oikeaoppiset laukanvaihdot, mutta kun oikea ja vasen puoli kehosta eivät aina pelaa yhteen, se tuntuu vaikealta. En saa tehtyä yhdellä puolella yhtä ja toisella toista. Ohjeiden ymmärtäminen vaikeutuu, kun pitäisi tehdä monta asiaa samalla."

Erityisopettajan työskentelevälle Annelle ohjeiden ymmärtämisen merkitys sekä keskittymis- ja oppimisvaikeudet ovat tietysti työn puolesta tuttuja. Nyt keskittymisvaikeudet ovat osa hänen omaa arkeaan. "Kaikki kanavat ovat auki ärsykkeille samaan tyyliin kuin tarkkaavaisuushäiriöistä kärsivillä. En pysty keskittymään keskusteluun, jos huoneessa on muita ihmisiä, jotka puhuvat," Anne kertoo. "Ratsastustunnilla ryhmässä olen välillä pihalla siitä, kenelle ohjeet on tarkoitettu. Itsenäiset ratsastamiset kentällä tilanteessa, missä kaikki tekevät omaa juttuaan, tekevät etäisyyksien hahmottamisesta vaikeaa. Kaikki muuttuu hetkessä kaoottiseksi."

Luonnollisesti ärsykkeiden tulva väsyttää. Annen on pakko levätä 4-6 tunnin välein. Lisäksi hän kärsii toistuvista migreeneistä ja nukkumisvaikeuksista. Ne kaikki yhdessä tekevät työnteosta tällä hetkellä mahdotonta.  "Ratsastaa olen kuitenkin pystynyt muutoin lähes normaalisti ja sitä ovat lääkärini onneksi suositelleet. Jotkut toki ajattelevat, että sairauslomalla pitäisi vain maata kotona, mutta mitä kuntoutumista kotona makaaminen on," Anne pohtii.

Vaaratunne katosi - esteratsastus jäi


Tällä hetkellä Anne haaveilee töihin paluusta syksyllä 2016. Hän uskoo vakaasti, että ratsastaminen edesauttaa kuntoutumista. Ratsastamista hän ei pelkää. Ensialkuun aivovamma itse asiassa vei pois vaaran tunteen. Aikaisemmin hyppäämistä kuollakseen pelännyt nainen löysi samalla itsestään esteratsastajan. "Kyllä se itsesuojeluvaisto sieltä tietysti palasi, mutta esteratsastus ilokseni jäi!"

Harrastaminen rakkaan suomenhevosruuna Rikun kanssa jatkuu siis kutakuinkin ennallaan. "Olen miettinyt asian niin, että ei ole minun tapaistani elää kuolemanpelossa ja lakata elämästä. Jos lakkaisin ratsastamasta, lakkaisin elämästä. Ja silloin kuolisin sisältä."

Eikä Anne aio kuolla.

"Jos lakkaisin ratsastamasta, lakkaisin elämästä. Ja silloin kuolisin sisältä", sanoo Anne Suutari.
Kuva: Milla Toivanen (kuva julkaistu Anne Suutarin luvalla)


***********************

Anne on kirjoittanut blogia vuodesta 2012. Blogi on nimeltään Tosi surkea hevosploki, mutta se on nimestään huolimatta (tai ehkä juuri siksi) vallan mainio. Anne kirjoittaa poikkeuksellisen rehellisesti harrastamisestaan ja onnettomuudestaan. Hän ei voivottele, ei katkeroidu, ei kanna kaunaa vaan ratsastaa pää pystyssä kohti seuraavaa estettä.
Lue lisää: http://tosisurkeahevosploki.blogspot.fi/




perjantai 15. tammikuuta 2016

Päivänä, jona potkaisin hevosta, lyhensin velkaani

Tällä viikolla minä potkaisin hevosta. Oikeastaan potkaisin monta kertaa. Nyt aion perustella, miksi näin kamala teko oli hyväksyttävä teko, mutta sen jälkeen tulen muistuttamaan, että potkiminen on väärin. Olen samanaikaisesti ristiriitainen enkä ole sitä. Joku varmasti ärsyyntyy. Otetaan kuitenkin riski.

Jokainen on kuullut ratsastuksenopettajan sanovat "potkaise sitä". Me tiedämme kaikki, mitä silloin kuuluu tehdä: irrottaa kintut hevosen kyljistä ja paukauttaa. Miksikö? Koska hevonen pitää saada kuuntelemaan? No kuunteleeko se? Kyllä, mutta ratsastaja ei kuuntele sitä ja siksi ratsastaja jää potkimaan. Se on väärin. On käsittämättömän väärin nalkuttaa ja olla huomaamatta, että nalkutus on tuottanut tuloksen. Olisi ihan oikein, jos hevoset tällaisissa tapauksissa hermostuisivat vähän useammin kuin mitä ne tekevät. Sen sijaan ne ovat kuin veteliä teinejä, jotka opettajan komentaessa huutavat takapenkistä: miksi sä aina huudat mulle, en mä tehnyt mitään! Jos opettaja komentaa tottumuksesta, kaikki sanominen kokee pian inflaation.

Minä ratsastin Tinttiä niin huonosti, etten anna sitä itselleni ikinä anteeksi. Se oli paljon kiltimpi minulle, mitä sen olisi ikinä kannattanut olla.
Joku teistä sanoo nyt, että hevosta ei milloinkaan eikä missään tilanteessa saa potkasta, ja jos ratsastuksenopettaja sanoo, että potkaise sitä, te ette potkaise. Ette sitten millään, ettekä koskaan. Silloin te olette sille hevoselle nalkuttavan opettajan sijainen. Teidän kanssa ei tarvitse tehdä mitään. Rentoo ja chillii, kato. Oppilaan mielestä ja varmaan vähän teistäkin. Varsinkin jos retuperäinen meno ei häiritse teitä itseänne.

Näiden välille löytyy jossain vaiheessa ratsastusuraa vaihtoehtoja. Ne vaihtoehdot oikeuttavat vaatimaan, ihan samaan tapaan kuin että joskus se teinipoika vain täytyy pelastaa huonoilta opettajilta ennen kuin se menettää kouluhalunsa lopullisesti. Teini täytyy herättää: sinä olet tekemässä töitä täällä. Sinä et surffaa nyt netissä (kuten Kari Vepsä osuvasti vertasi 4YourHorse -seminaarissa syksyllä). Sinä et juttele kavereille. Sinä kuuntelet nyt minua ja minä sanon sen sinulle niin monta kertaa, että sinä kuuntelet. SITTEN minä olen hiljaa. Hevoset ovat juuri sellaisia, millaiseksi olemme ne ratsastaneet; oppilaat sellaisia, millaisiksi heidän on annettu kasvaa.

Minä siis potkaisin hevosta. En kuitenkaan jäänyt potkimaan sitä, vaan kiitin, kun se alkoi kuunnella. Sen jälkeen sitä ei tarvinnut enää potkia, paitsi jos minä herpaannuin, mitä en tietenkään olisi saanut käydä. Kerta kerralta kuitenkin tarvittiin vähemmän voimaa, vaikka selkäänsä ei auttanut kääntää hetkeksikään.

Potkaisin hevosta, jotta minun ei tarvitsisi jatkaa potkimista. Hevoselle nimittäin pitää olla kiltti. Hevoselle itselleen olisi ehkä paljon parempi, jos se ei olisi kaiken kestävä opetusmestari, vaan ilmoittaisi ratsastajalle, että nyt riitti. Silloin se pysyisi herkkänä ja työhaluisena eikä kenenkään tarvitsisi koskaan potkaista sitä. Se olisi hereillä muutenkin.

Mutta koska sen tehtävä on opettaa ihmisiä ratsastamaan, se ei voi olla hermoheikko. Eikä sen ratsastajankaan pitäisi olla. Huomaan usein ajattelevani, että olen hevoselle velkaa sen, että viimeinkin oppisin siltä jotain. Enkä usko, että saan velkaani ikinä maksettua kokonaan.

P.S. Sain viime viikolla estetunnilla kuulla, että suurin ongelmani esteratsastuksessa on puhuminen samalla kuin ratsastan. Se on totta. Minun pitäisi ratsastaa sen sijaan, että selostan sitä. Täysin tarpeeton taito tuollainen ratsastusselostus.


tiistai 12. tammikuuta 2016

Sää yllätti kuskin


Vuodessa ei ole montaa päivää, jolloin kaupunkilainen tarvitsisi nelivetomaasturia sään takia.

Minä ajan Toyotalla. Se ei ole neliveto eikä maasturi vaan ihan tavallinen perhesämpylä. Sillä voisi vetää yhtä hevosta pienellä kopilla, mutta se paree tehdä hyvän sään aikana. Jos olisin vielä hevosenomistaja, hevoseni olisi taatusti saanut vuoden ainoan ähkynsä tänään ja minä olisin ollut pulassa. Aamulla Kehä I:llä näin juuri ja juuri edessä ajavan auton takavalot. Länsiväylällä sen sijaan näin paljon iiiisoja autoja. Niillä oli enemmän kiire kuin meillä tavallisilla kuolevaisilla, ja ne huristivat bussikaistaa pitkin ohitseni olematta kuitenkaan busseja.

En ole itseasiassa koskaan ajanut kovan rahan autolla, joten en tiedä, onko tavallisen ihmisenkin pakko ajaa niillä aina ylinopeutta. Ystäväni oli hetken aikaa sitten ajanut veljensä vaimon maasturimersua ja sanoi, että Toyotaan verrattuna ajomukavuus oli omaa luokkaansa.Voi olla, että sellaista ajaessa iskee vauhtisokeus. Kerran menetin vauhdintajuni laukatessamme järven jäällä. Sellaista laukkaa ei tulisi koskaan mieleen laukata mutkittelevalla metsätiellä, sillä siellä vauhti tuntuisi. Järven jäällä edessä ei ole yllätyksiä, on vain aukeaa. Maisemat eivät vaihdu, vauhti ei tunnu ja nelistys muuttu tasaiseksi.

Pari kertaa olen saanut ratsastaa Ferraria. Se on aika makea tunne, kun alla on salamannopeasti reagoiva ratsu, herkkä ja täsmällinen. Mutta eipä sellainen hevonen tee minusta yhtään parempaa ratsastajaa, vaikka olisi kiusaus kuvitella niin. Esimerkkinä annettakoon ne kaikki Länsiväylän kuskit, joilla tämän päivän lumipyryssä oli allaan niin valtavat hevosvoimat, että he saattoivat ajaa bussikaistaa satasta, vaikka muut ajoivat vieressä jonossa kolmeakymppiä.

Sekä lumipyryssä että hevosten kanssa ollaan saman asian äärellä: ei ole kysymys minun taidostani vaan olosuhteista. Vauhti suhteessa ympäristön odottamattomiin tapahtumiin voi aiheuttaa onnettomuuden, johon hyvä kuski ymmärtää olla ajautumatta. Jäinen tie, märkä nurmi, savinen maa tai lumikinokset ovat olosuhteet, joissa ei mitata sitä, miten hyvin kuski pärjää niissä hyvän sään tilannenopeuksilla, vaan miten järkevästi hän ottaa muuttuneet olosuhteet huomioon ja pystyy silti pääsemään turvallisesti paikasta A paikkaan B.

Ihan oikeasti kaikki te, jotka kaahaatte yhdellä tai useammalla hevosvoimalla: kukaan ei ihaile teitä. Teidän taitojenne esittely ei tuollaisenaan saa kenenkään kiinnostusta heräämään. Meitä tavallisia sen sijaan kiinnostaa, että te katsotte ulos, eteenne, lähtisitte ajoissa liikenteeseen ja muistaisitte, että liikenteessä on muitakin.

perjantai 8. tammikuuta 2016

Kunnianosoitus miehille, jotka ovat valinneet hevosnaisen


Tallikaverini Mona Liukkosen harras toive toteutui viime kesänä, kun hänen valtava boulognenhevosensa Didi varsoi orivarsan. Onnensa kukkuloilla oleva kahden hevosen omistaja valmistautui kuitenkin koko syksyn ajan väistämättömään: varsan vieroituksen jälkeen olisi Didin aika päästä ikivihreille laitumille.

Oman hevosen pois laittaminen on aina raskasta. Suruun ei sivullisten ole aina helppo päästä käsiksi, mutta vaikeina hetkinä me saamme toivottavasti aina rutkasti tukea läheisistämme. Vuoden vaihteessa Mona jakoi Facebookissa koskettavan päivityksen aiheesta, josta jokainen hevosnainen aina välillä kaipaa muistutusta.

"Monesta asiasta pidetään hiljainen hetki aina silloin tällöin: On hiljainen hetki mm. ilmastonmuutokselle, sähkönkulutukselle ja kemikaalien käytölle jne… Itse haluaisin pitää hiljaisen hetken niille miehille, jotka ovat valinneet puolisokseen hevosnaisen.

Tajusin tämän ehkä kaikista konkreettisemmin eilen, kun oma puolisko kesken lätkämatsin toteaa, että onpa rentoutunut olo, kun tietää että varsalla on loimi päällä, lämmin ja kaikki hyvin.

Hevosia ei hallita voimalla, vaan mielellä, mutta joskus on tilanteita, johon vähän voimaakin tarvitaan. Näitä voivat olla esim. kipeän hevosen aloillaan pitäminen hoitotoimenpiteessä tai nuoren hevosen ensilastaus, ensiloimitus tai joku muu vastaava tilanne. Silloin tämä hevosnaisen itselleen valinnut mies yleensä löytää itsensä sieltä riimunnarun päästä, jonka toisessa päässä on villiintynyt hevonen, pitämässä yli 800 kiloisen ison hevosen jalkaa tai muuta vastaavaa… ja sen lisäksi korvaan tulee noin kaksisataa ohjetta miten nyt TULISI toimia, noin niin kuin teoriassa.

Tänään, kun mietin mitä kaikkea se hevosnaisen mies joutuu kokemaan, niin lupaan koko ensi vuoden olla valittamatta siitä, että vihaan jääkiekkoa. Lupaan tästä eteenpäin tarpeen vaatiessa katsoa ihan jokaikisen matsin valittamatta siitä, miten tylsää se on ja ehkä vaikka vähän Formulaakin päälle jamitänäitänyton. Ihan vaan sen takia, että se hevosnaisen mies eilen kesken lätkämatsin mietti, että onhan sillä varsalla (joka mm. toissapäivänä ruhjoi sen miehen nilkan) kaikki varmasti hyvin."


Kuvat: Tarja Öster

keskiviikko 6. tammikuuta 2016

Lasten leikkiä

Olen ollut aina hiukan epäileväinen, kun olen kuullut ratsastuksenopettajien puhuvan siitä, miten asiat olisi hyvä oppia alusta asti täysin oikein; väärin opittujen asioiden poisoppiminen kun on vaikeampaa kuin kokonaan uusien asioiden oppiminen oikein. Sinällään tämä pitää paikkansa, mutta on ehkä osuvampaa ajattelua silloin, kun koulutetaan hevosia. Kyllä ihminen oppii tekemään asioita toisellakin tavalla, jos hän vain haluaa ja aika on oikea. Oikeastaan tässäkin on kyse ajoituksesta. Ei alkeiskurssivaiheen ratsastajalle ole ehkä syytä opettaa GP-tason hienosäätöä.

Pyörittelin tätä mielessäni aika paljon joululomalla. Päiväkodista oli kerrottu, että tyttäreni päiväkotiryhmä on menossa keväällä luistelemaan. Vaari oli luvannut käyttää tyttöä luistelemassa, mutta ajattelin kuitenkin, että jokaisen olisi kannettava ristinsä ja vastaanotettava lapsen opetteluvaiheen kiukku itse. On edelleenkin aika valitettavaa, että monet vanhemmat jättävät luistelemiset, hiihtämiset ja joskus jopa uimiset kouluopetuksen vastuulle. Ei kenenkään itsetunnolle tee hyvää huomata olevansa se viimeinen, joka oppii jotain. Siinä sitä sitten kevyesti oppii vihaamaan koululiikuntaa ihan alusta asti täysillä.

Viisivuotiaalle on tietysti ihan turha sanoa, että tee näin ja tee näin. Tietenkin tavoite olisi se, että hän kestäisi luistimilla pystyssä ja pystyisi rentoutumaan eikä kuitenkaan pelkäisi kaatumista. Jos tässä vaiheessa olisi opetettu jotain noiden lisäksi, olisi kaikki kaikunut kuin kuuroille korville. Tytöllä on hokkarit, jottei hän tökkisi kaunoluistinten terillä vauhtia. Luistimet ovat toki valko-violetit, eivät mustat.

Ensimmäinen kerta jäällä oli tyttärelle tietysti hankala, mutta se oli myös minulle urheilusuoritus vailla vertaa - henkisellä tasolla! Tyttö on kova luu ja haluaisi mieluummin olla oppinut asiat jo eilen kuin harjoitella niitä tänään. Siinä mielessä lapset ovat kuitenkin palkitsevia oppilaita, että kun heissä saa säilytettyä oppimisen ilon, he janoavat lisää oppimista, uudelleen jäälle. He haluavat pystyä tekemään niin kuin muutkin eivätkä kauheasti mieti tapaa, millä se tehdään. Oma vaatimustaso on vähäisempi. Lapsilla on kiire oppia, mutta kiire on ihan toisenlaista kiirettä kuin aikuisilla. Lapsilla ei ole vielä niin kauheasti huippuosaamista, että se lannistaisi heitä muita uusia asioita opetellessa. Tästä klassinen esimerkki on se, että me esimerkiksi vertaamme kaikkea kielitaitoamme siihen kieleen, mitä osaamme parhaiten - ja sanomme siksi, ettemme osaa niitä muita.

Aika usein meillä vanhemmilla ja opettajilla vain on taipumus turhautua ja tappaa se lapsista oppimisen ilo vaatimalla jotain sellaista teknistä suoritusta, jonka aika ja paikka ei ole vielä siinä. Ratsastuksessa se tarkoittaa sitä, että etsitään utopistista oikeaa istuntaa, mutta pelätään laukkaamista, koska silloin se opettajan tarkan silmän alla hiottu istunta voi herpaantua.

Sanoin tyttärelleni monta kertaa jäällä, että itkemällä ei opi mitään. Itkevä ihminen kun ei ota vastaan neuvoja, oli hän sitten minkä ikäinen tahansa. Mutta kun kestää pystyssä viisi metriä, sitten pian kymmenen. 

Sitten alkaa jo naurattaa. Ja kun siihen lopetetaan, tullaan ilomielin seuraavalla kerralla uudelleen. "Kun lasten leikki on parhaimmillaan, on aika lopettaa", olen kuullut sanottavan. Siitä oppii, kun huomaa osaavansa. Ainakin jotain.

Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...