maanantai 26. joulukuuta 2016

Vähän parempaa laukkaa

Yleensä suomenhevosista sanotaan samoja kliseitä. Suomenhevonen on ehkä perusominaisuuksiltaan raskas, etupainoinen, vahvasuinen ja huonolaukkainen, mutta ei sen tarvitse jäädä sellaiseksi. Sitä on kuitenkin mahdollista kehittää siinä missä minkä tahansa muunkin hevosta. Täykkäriä suokista ei silti saa koskaan. Suomenhevosta ei olekaan järin reilua verrata ominaisuuksiltaan mihinkään muuhun kuin toiseen suomenhevoseen. Ja kun näin tehdään, löydetään myös oikeasti hyvälaukkaisia, kevyitä ja herkkäsuisia suokkeja. Olen jo itsekin tottunut siihen, että on kehu kuulla, miten "tää ei tunnu suokilta ollenkaan".

Pädellä on aika kiva laukka ja se laukkaa mielellään. Siitä on hyvä rakentaa.. Parempi laukka on tosi monen tekijän summa. Ensinäkin parempi laukka vaatii lisää voimaa takapäähän. Sitä saa esimerkiksi kiipeilemällä mäkiä ihan pelkässä käynnissä. Jos hevosen perään voisi laittaa kärryt tai talvella reen, sekin olisi tosi upeaa. Mäkikiipeiluiden lisäksi on parempi tehdä mieluummin useeaimpia laukannostoja kuin vain posottaa laukkaa, sillä nimenomaan nostot vahvistavat.

Juuri nyt Päde jaksaa kantaa itsensä ravissa jo oikein hyvin, mutta laukka on vaikeampi pala. Päde on toiminut nivelkuolaimella ihan hyvin, mutta oli minullakin kesällä epäuskon hetkeni. Ne kuitenkin ratkaistiin meille parhaimmalla tavalla: lisäämällä perusratsastusta. Kovempi kuolain olisi ehkä auttanut hetken, mutta todellista ongelmaa se ei olisi poistanut. Hevonen tarvitsee siirtymisiä, taivuttelua ja voimistelua. Ei sen suussa mitään vikaa ole.

Kesäkuussa näin. Takapää hakee voimaa.

Olin nimittäin loppukesästä siinä pisteessä, että pohdin haluavani Pädelle toisen kuolaimen, koska herra tuntui makaavan kuolaimella. Pään kannattelu oli minulle raskasta. Hetken aikaa homma olisi varmaan ollut ok, mutta kovempi kuolain ei olisi muuttanut minun käteni toimintaa, vaan olisin senkin kanssa jatkanut pään kannattelemista, Pädekin olisi jatkanut roikuttamista. Kierre olisi ollut valmis ja jatkuva suusta vetäminen alati kovenevilla kuolaimilla olisi jossain vaiheessa alkanut vaikuttaa negatiivisesti laukan pyörivyyteen. Kovalla ja vipuvartisella kuolaimella kaulaa saisi tietysti kivasti rullattua ryntäisiin, mutta kun ongelma ei ole suussa vaan takapäässä, ongelmaa ei oikein kannata hoitaa lisäämällä rautaa suuhun. Jos hevosella ei ole takapäässä kauheasti voimaa, se tarvitsee kaulaansa normaalia enemmän siihen, että se pysyy tasapainossa. Jos suuta silloin kuitenkin kiskotaan ja kaulaa rullataan, laukkaaminen ei ole enää hevosesta kivaa. Sitten on takajalat tallissa.

Olen tullut siihen tulokseen, että suomenhevosen kanssa parasta on olla ajattelematta, että se on suomenhevonen. Se ei nimittäin ole yhtään sen kummallisempi hevonen kuin mikä tahansa muukaan. Se pitää sen sijaan saada irti kuolaimesta ja pehmeäksi suusta, koska se VOI IHAN OIKEASTI olla sitä. Pehmeäksi ja irtonaiseksi sen saa, jos ratsastaja ratsastaa sen joka kerta läpi. Tämä tarkoittaa paljon voltteja, kaarevia teitä, kiemurauria, pohkeenväistöjä, avotaivutuksia jne. Se tarkoittaa, ettei hevonen saa juosta kulmien läpi, mennä omia menojaan, kuunnella silloin kun sitä huvittaa ja tehdä asioita ns. omiin nimiinsä. Läpiratsastus ei vie niin paljon aikaa, kun sen tekee joka kerta, kun hevosen selkään nousee.

Tylsää? Ehkä vähän. Vastapainoksi esteratsastus ja maastoilu kuitenkin sujuu paljon helpommin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...