Kaljaa vai treeniä

Kerron urheilevalle nuorisolle usein tarinan suomalaisesta A-junnuikäisestä jääkiekkoilijasta, joka jäi usein luistelemaan vielä senkin jälkeen, kun muut lähtivät jo viikonlopun viettoon. Osa nuorista ei usko tarinaa todeksi. He haluaisivat mieluummin minun kertovan, että joku oli vain syntyään sensaatiomainen, lahjakas ja päätyi maajoukkueen kautta NHL-pelaajaksi, vaikka oikeasti pelasi illat änäriä ja joi kaljaa. Se kertoo minusta jotain hirvittävän olennaista siitä, mitä luulemme lahjakkuuden olevan.

On nimittäin suuri harhaluulo kuvitella, että lahjakas ihminen pääsisi helpolla eikä hänen tarvitsisi ponnnistella. Lahjakkuudella ei nimittäin tee yhtään mitään ilman tahtoa treenata paljon. Ulkojäällä luistellut junnukiekkoilija ei siksi ole mehukas tarina. Olisi paljon mukavampaa kuulla tarina takautuvasti: huipulla oleva mestari kertoo, miten dokasi, mutta pystyi silti tekemään sankaritekoja. Me haluamme kuvitella, että meitä lahjakkaammat ovat yhtä laiskoja kuin me itse olemme.

Silti jokaisessa on asunut se junnukiekkoilija, joka ehkä pelkäsi, ettei ole riittävän hyvä. Yksi koki tarvitsevansa enemmän harjoitusta ja luisteli kuvitellen itsensä isoihin kaukaloihin. Toinen ulkoisti syyt: paska valmentaja ei anna peliaikaa. Kolmas totesi, ettei haluakaan olla parempi. Neljäs jotain muuta.

Kun ihminen sijoittaa itsensä kauas lahjakkaista, hän antaa itselleen luvan laiskotella. "Jos mäkin olisi lahjakas, mäkin voisin tehdä noin." Olen sitä mieltä, että jos lahjakkuus unohdettaisiin autuaaksi tekevänä asiana ja alettaisiin enemmän puhua lahjakkuuden olevan intoa treenata, meistä isompi osa voisi päästä lähemmäs unelmiaan. Toisten tie unelmien luo on silti aina kivisempi kuin toisten. Toiset eivät pääse perille koskaan. Vaikka on todella kliseistä sanoa, että matka on tärkeämpi kuin päämäärä, siinä on vinha perä. Jos ei halua treenata, ei voi pärjätä kisassakaan. On nimittäin olemassa riski, että vastassa on joku, joka jatkoi treenaamista silloin, kun sinulle jo riitti.

Eikä tämä tarkoita sitä, että kaikkien pitäisi haluta ammattilaiseksi yhtään missään asiassa. Se tarkoittaa perusasennetta. Tarinan jääkiekkoilija päätyi ammattilaiseksi, mutta hänen asenteensa opetti myös niitä joukkuekavereita, joista osa oli silloin junnuikäisinä "luonnostaan parempia" eivätkä kokeneet tarvitsevansa lisätreeniä.

Heistä tuli jotain muuta.

***********************************************

Lue myös:
Vain ne voittavat, jotka osaavat hävitä