Heittäkää kiviä, te synnittömät!
Suomessa ollaan tosi puritaanisia ratsastuksen oppimisen suhteen. Lähdetään siitä, että jokaisen pitäisi olla täydellinen ja ammattilainen, vaikka normaalilla työssäkäyvällä ihmisellä ei oikeasti ole mitään saumaa ratsastaa kuin ammattilainen. Jossain määrin uskaltaisin kuitenkin väittää, että me emme ehkä ihan tajuakaan, miten hyviä ratsastajia olemme. Suomalaisethan ratsastavat ihan valtavan suuria määriä ratsastuksenopettajan silmän alla. Ei täällä osteta poneja pihan perälle ajatellen, että siinä sitä on lapsille puuhaa. Sen sijaan Suomessa henkilö, joka on käynyt ratsastuskoulutunneilla 20 vuotta viidesti viikossa, pohtii ihan tosissaan, riittäisikö hänellä taidot omaan hevoseen.
Hevosten kanssa oppii ja hevosten kanssa sattuu. Se heittäköön ensimmäisen kiven, joka ei ole yhtään virhettä tehnyt. Moni meistä on tehnyt saman virheen useammankin kerran, vaikka virheistä pitäisi oppia. Kun Päde teki ensimmäisen 180 asteen säikähdyskäännöksensä viime juhannuksenä, minä tipuin. Suistuminen tapahtui siksi, että satula kierähti sivuun. Tuli tiukka muistutus satulavyön kiristämisestä. Ajatella, että olin sen unohtanut. Tämähän ei ollut ensimmäinen kerta, sillä kerran päädyin satulan kanssa Herra Herkkiksen kaulalle, sillä sain napakat pukitukset laukkadiagonaalilla. Onneksi ei käynyt mitään. Eräs tuttu kierähti satulan kanssa hevosen alle. Siinä kävi huonommin.
Tipuin Pädeltä toisen kerran vastaavanlaisessa käännöksessä heinäkuussa ja sen seurauksenä hevoseni juoksi metsään ja pysyi siellä piilossa 30 tuntia. Satula pysyi kyllä paikallaan koko retken ajan. Tästä maastoretkestä opin monta muutakin juttua. On nimittäin niin, että jos en olisi tippunut tuolloin kesällä, olisin tippunut jossain vaiheessa myöhemmin, viimeistään pari viikkoa sitten. Olimme maastolenkillä, mutta tulimme hiukan eri reittiä kuin yleensä. Päde pääsi yllättämään, sillä se huomasi meidän olevan sillä paikalla, mistä se kesällä käännöstemppunsa teki. Itse luulin meidän jo ohittaneen sen kohdan. Päde kääntyi yllättäen, tällä kertaa alamäessä.
Tällä kertaa siinä ei käynyt kuinkaan. Käänsin hevosen takaisin, katselimme hetken eteenpäin ja jatkoimme matkaa. Olen sitä mieltä, että näitä tilanteita ei voi harjoitella kuin päätymällä näihin tilanteisiin. Siinä on vinha perä, että hevosta ratsastetaan kentällä, jotta sitä voitaisiin oppia hallitsemaan myös maastossa, mutta maastoratsastusta ei opita muualla kuin maastossa, sillä hevonen on kentällä erilainen kuin maastossa.
Ajan joka päivä Suomen vilkkaimman ruuhkaväylän päästä päähän. En silti lähtisi mainostamaan, että olen kokenut ja loistava autokuski, koska en ole toistaiseksi päätynyt Kehä I:llä auto-onnettomuuteen. Voi olla, että tulee vielä se päivä, jolloin kokemuskestani, turvavyöstäni, rajoitusten mukaisesta ajonopeudestani, ennakoinnistani ja kännykättömyydestäni ei ole hyötyä, sillä jostain ulkopuolelta tulee tielleni jotain, mikä aiheuttaa onnettomuuden. Täytyy totta kai olla skarppina ja tilanteen tasalla, mutta joskus se ei riitä. Joskus tulee se hetki, että joko minä tai joku muu ei ole skarppina.
Olen onnellinen, että kukaan ole koskaan onnistunut saamaan minua uskomaan, että kaikki maailmassa olisi kiinni vain minusta ja minun taidoistani ja että omalla tekemisellä kaikesta pystyisi tekemään turvallista. Se on asia, minkä ymmärtäminen auttaa pysymään nöyränä lajia kohtaan.
Hevosten kanssa oppii ja hevosten kanssa sattuu. Se heittäköön ensimmäisen kiven, joka ei ole yhtään virhettä tehnyt. Moni meistä on tehnyt saman virheen useammankin kerran, vaikka virheistä pitäisi oppia. Kun Päde teki ensimmäisen 180 asteen säikähdyskäännöksensä viime juhannuksenä, minä tipuin. Suistuminen tapahtui siksi, että satula kierähti sivuun. Tuli tiukka muistutus satulavyön kiristämisestä. Ajatella, että olin sen unohtanut. Tämähän ei ollut ensimmäinen kerta, sillä kerran päädyin satulan kanssa Herra Herkkiksen kaulalle, sillä sain napakat pukitukset laukkadiagonaalilla. Onneksi ei käynyt mitään. Eräs tuttu kierähti satulan kanssa hevosen alle. Siinä kävi huonommin.
Tipuin Pädeltä toisen kerran vastaavanlaisessa käännöksessä heinäkuussa ja sen seurauksenä hevoseni juoksi metsään ja pysyi siellä piilossa 30 tuntia. Satula pysyi kyllä paikallaan koko retken ajan. Tästä maastoretkestä opin monta muutakin juttua. On nimittäin niin, että jos en olisi tippunut tuolloin kesällä, olisin tippunut jossain vaiheessa myöhemmin, viimeistään pari viikkoa sitten. Olimme maastolenkillä, mutta tulimme hiukan eri reittiä kuin yleensä. Päde pääsi yllättämään, sillä se huomasi meidän olevan sillä paikalla, mistä se kesällä käännöstemppunsa teki. Itse luulin meidän jo ohittaneen sen kohdan. Päde kääntyi yllättäen, tällä kertaa alamäessä.
Tällä kertaa siinä ei käynyt kuinkaan. Käänsin hevosen takaisin, katselimme hetken eteenpäin ja jatkoimme matkaa. Olen sitä mieltä, että näitä tilanteita ei voi harjoitella kuin päätymällä näihin tilanteisiin. Siinä on vinha perä, että hevosta ratsastetaan kentällä, jotta sitä voitaisiin oppia hallitsemaan myös maastossa, mutta maastoratsastusta ei opita muualla kuin maastossa, sillä hevonen on kentällä erilainen kuin maastossa.
Ajan joka päivä Suomen vilkkaimman ruuhkaväylän päästä päähän. En silti lähtisi mainostamaan, että olen kokenut ja loistava autokuski, koska en ole toistaiseksi päätynyt Kehä I:llä auto-onnettomuuteen. Voi olla, että tulee vielä se päivä, jolloin kokemuskestani, turvavyöstäni, rajoitusten mukaisesta ajonopeudestani, ennakoinnistani ja kännykättömyydestäni ei ole hyötyä, sillä jostain ulkopuolelta tulee tielleni jotain, mikä aiheuttaa onnettomuuden. Täytyy totta kai olla skarppina ja tilanteen tasalla, mutta joskus se ei riitä. Joskus tulee se hetki, että joko minä tai joku muu ei ole skarppina.
Olen onnellinen, että kukaan ole koskaan onnistunut saamaan minua uskomaan, että kaikki maailmassa olisi kiinni vain minusta ja minun taidoistani ja että omalla tekemisellä kaikesta pystyisi tekemään turvallista. Se on asia, minkä ymmärtäminen auttaa pysymään nöyränä lajia kohtaan.
Juuri näin!:)
VastaaPoista