keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Neljä tärkeää asiaa hevosista

Eihän siitä kokeilusatulasta ollut meille satulaksi. Istuinosa osoittautui käytössä himpun verran liian pieneksi, vaikka teoriassa se onkin ihan sopiva. Oma estepenkki pääsi joka tapauksessa topattavaksi, minkä seurauksena hevonenkin todennäköisesti alkaa liikkua suorempana. Ainakin muutosta oli havaittavissa jo koulusatulan kanssa, mikä siis sopi hevoselle, muttei minulle.

En ole koskaan ollut erityisen varusteurheilija, mutta myönnän, että hevosen selässä koetut ongelmat saavat minutkin helposti miettimään, ratkeaisiko tämä asia jollain apuvälineellä. Perusvarusteista käytän kannuksiakin vain harvoin. Päden kanssa on kuolainjuttuja mietitty, mutta jos ongelma on ratsastajan kädessä, sitä ei ratkaista laittamalla hevoselle lisää rautaa suuhun. Kun ei itse vedä tai ole kädestä kuollut, ei hevonenkaan vedä tai makaa kuolaimella. Näin kerrottuna se tietysti saadaan kuulostamaan luvattoman helpolta ja siksi lienee syytä korostaa, että ainakaan minä en osaisi tällaisia asioita ratkoa omin päin. En ole yrittänytkään.



Olen vuosien aikana oppinut hevosista kolme tärkeää asiaa.
  1. Asiat ovat yksinkertaisia
  2. Yksinkertaiset asiat on hirveän helppo ymmärtää väärin.
  3. Tarvitaan kokemusta (= tarvittaessa kokeneempien apua), jotta ongelmanratkaisu toimisi muutenkin kuin paperilla. 

Muistan yhdeksän vuoden takaa Tintin kanssa aloitellessani, miten olin lukenut kirjasta, että kun hevonen saa vertyä pitkässä muodossa ja lämmitellä lihaksensa, se "kohoaa sieltä pikku hiljaa ylös". Niinpä annoin hevosen jolkottaa pitkänä, etupainoisena ja löysänä. Ja ihan oikeasti kuvittelin, että se sieltä nousee! Kuvitelma oli yhtä hullu, kuin olisin sanonut lapselle, että tule siivoamaan äidin kanssa. "Joo-joo." Sekä lapsi että hevonen pitää huijata työntekoon.

Kun ymmärtää ohjeen väärin, suorittaa ohjeen väärin. Pehmeä kuolaintuntuma on eri asia kuin ei tuntumaa ollenkaan. "Seuraa hevosen suuta" toteutuu niin,  että vedetään ohjaa, heitetään pois, vedetään ohjaa, heitetään pois. "Vahva pohje" muuttuu puristamiseksi, lykkimiseksi tai potkimiseksi. Menevän hevosen suussa roikutaan pohkeet irti, koska "pitää pidättää". Ryhdikkyys on yhtäkkiä yliryhtiä ja jäykkyyttä. Jokaisella hevosella on jalat joskus hiukan turvoksissa ilman, että sillä on jännevamma. Hikoaminen tai puuskutus ei aina tarkoita liikarasitusta vaan heikkoa yleiskuntoa ja ihan tervetullutta rasitusta, jos sen laatu on vain mietitty oikein. Hankitreeni on takuulla tehokasta, mutta kipeyttää tottumattoman. Haluttomasti liikkuva hevonen ei välttämättä ole rikki eikä edes fyysisesti väsynyt, vaan se ehkä olisi mielellään vain jouten eikä siis väsynyt tai kipeä laisinkaan. Sillä voi olla tylsää, mutta ei siinä mielessä kuin ihmisillä on. Se tarvitsisi jokapäiväisen liikuntansa, mutta joka päivä ei tarvitse vääntää tosissaan, mutta toisaalta maastokävely menee vapaapäivästä.

Eikä hevonen tarvitse lohdutussuklaata tai seisontapäiviä kaamosmasennukseen, toisin kuin ehkä omistajansa. Omistaja tarvitsee vapaapäiviä enemmän kuin hevonen. Vaikka sekin on hevos- ja ihmiskohtaista.

Mikään ei ole kiveenhakattua, kaikille sopivaa ja toimi kaikilla samalla tapaa. Se on neljäs ja joskus jopa tärkein oppi.

Heti se yritti syödä, kun otettiin kuvaa, vaikka olen elvistellyt, ettei se enää sitä tee.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...