torstai 13. lokakuuta 2016

Kun se menee ihon alle

Meillä kaikilla on omat standardimme ja periaatteemme. Tuntuu kaukaa haetulta, että me tekisimme moniakaan asioita vain ulkokultaisesti ja muita miellyttääksemme. Ympäristö muokkaa meitä, mutta viime kädessä me olemme asioiden kanssa yksin ja vastaamme niistä itsellemme. Ei ole silti tavatonta, että epävarmuus runtelee meistä jokaista jossain vaiheessa. Jos oma näkemys poikkeaa siitä valtavirrasta, jonka keskelle on sattumalta joutunut, harva nauttii vastavirtaan uimisesta. Se on tavattoman väsyttävää. Ei ole sen paremmin absoluuttisen väärin kuin oikeinkaan mukautua ympäristöönsä. Elämässä mukaudutaan, oli sitten kyse töistä, kodista tai harrastuksista. Jos mukautuminen ei ole mahdollista, ihminen yleensä haluaa toiseen ympäristöön.

Äitiyslomalla ollessani vältin menemästä paikkoihin, joissa uskoin olevan vannoutuneita kotiäitejä. Minulle oli itsestään selvää, että lapseni menevät päivähoitoon ja siksi en halunnut missään yhteydessä käydä keskusteluja siitä, onko kotihoito parempi kuin päivähoito tai päinvastoin. Kaikissa asioissa on puolensa ja jokainen perhee tekee miten parhaimmaksi katsoo. Olin riittävän väsynyt muutenkin enkä kaivannut elämääni vastakkainasetteluja siitäkään huolimatta, että tiesin, mitä olin tekemässä ja että se oli oikea valinta. Silti tuntui pahalta, kun joku kysyi, miten raaskin viedä niin pienen hoitoon. Raaskin. Olinko siis jotenkin kylmä ja välinpitämätön? Pyrin edelleen välttämään tällaisia keskusteluja. Niillä harvoin tarkoitetaan pahaa, mutta ne menevät väkisinkin ennemmin tai myöhemmin ihon alle, puolin ja toisin.

Jokainen haluaa aidosti olla hyvä vanhempi. Jokainen myös kokee olevansa hyvä vanhempi ja tekevänsä parhaansa. Jokainen haluaa kasvattaa lapsia, joiden käyttäytymistä kehutaan. Lapsi on kasvatustyömme tulos, joten on selvää, että kaikki tuohon kasvatustyöhön liittyvä ei kohdistu vain lapseen vaan myös meihin vanhempiin. Ja kyllä me kaikki olemme arvostelleet jonkun muun vanhemmuutta ja kasvatustyön tulosta. Voimme siis perustellusti olettaa, että joku arvostelee meitäkin.

Minä en näe mitään pahaa siinä, että tietyissä rajoissa epäilee omaa vanhemmuuttaan. Vain omaa toimintaansa kyseenalaistamalla voi suhtautua siihen järkevällä kriittisyydellä. Jos ajattelee olevansa täydellinen, ei pysty näkemään virheitä, jotka vaatisivat korjaamista. Me olemme koko ajan itseämme kohtaan kriittisiä, joten pyytämättä saatu kritiikki voi mennä aika napakasti ihon alle. Juuri siksi yksin ei kannata yrittää selvitä, vaan hakeutua kaltaistensa pariin. Minä tein ensimmäisellä äitiyslomalla sen virheen, että jättäydyin kotiin, koska pelkäsin yli kaiken perhekerhojen ja -puistojen vastakkainasetteluja. Oletin, että ne ovat täynnä vain vannoutuneita kotiäitejä (no eivät ole!), jotka olisivat valmiina hyökkäämään kimppuuni (ketä kiinnostaa?). Kärsin synnytyksenjälkeisestä masennuksesta ja kuljin kodin ja tallin väliä odottaen, että pääsisin vapauteen eli töihin. Ja kyllä vain oli ihana istahtaa kahvipöytään ihmisten kanssa, joilla kaikilla oli lapset päivähoidosta haettavana. Yhtä ihanaa oli ja on edelleen kuulla päiväkotipäivän jälkeen, että lapsilla on mennyt siellä mukavasti. Päiväkoti on tehnyt valtavasti hyvää lastemme eteen. Olemme saaneet jatkuvasti palautetta siitä, että kasvatustyömme on ollut riittävän hyvää samalla, kun eteen tulleita pulmia on ratkottu yhdessä.

Olen kaikissa asioissa klassisen koulukunnan kannattaja. Siinä on minulle standardia ja periaatetta. Vaikka kyllä senkin kritisointi saattaa joskus mennä ihon alle. Olen minäkin vain ihminen.

Kyllä satutti joku aika sitten kuulla mielipide, jonka mukaan hevoseni olisi minulle yhtä tärkeä tai jopa tärkeämpi kuin lapseni. Kommentti tuli läheltä, muttei onneksi perheen sisältä. Ulkopuoliselle asiat voivat joskus näyttäytyä toisella tavalla. Vaikkapa vain Facebook-kuvien ja jakojen perusteella.

 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...