Kadonneen jäljillä
Lähdin heinäkuisena maanantaiaamuna tallille kahvikupin voimalla. Näin toimin useana muunakin kesäloma-aamuna: käytin hevosen maastossa aikaisin aamulla ja söin aamiaista perheen kanssa vasta tallireissun jälkeen. Aika moni tietää, että sinä maanantaina homma ei mennyt ihan suunnitelmien mukaisesti.
Päde säikähti käynnissä ja kääntyi ympäri. Tipuin. Olisi pitänyt pysyä kyydissä, mutta oman turvallisuuden takia oli pakko lopulta irrottaa ohjistakin eikä raahautua yhtään enempää perässä. Olisi tietysti pitänyt tajuta, että hevonen kurvaa piiloon metsään eikä säntää kotiin. Olisi pitänyt heti organisoida enemmän apua paikalle, mutta koska toivoimme hevosen löytyvän, yritimme omalla porukalla. Olisi tietysti pitänyt olla fiksumpi. Taitavampi. Parempi ratsastaja. Olisi pitänyt itse pystyä organisoimaan enemmän. Ei olisi saanut vaivata muita. Olisi pitänyt... Listaa voisi jatkaa loputtomiin.
Sinä maanantaina söimme tallinpitäjän kanssa lounaaksi mustikoita kävellessämme reittejä edestakaisin. Tallityöntekijät ja tallikaverit kulkivat hevosilla maita ja mantuja ristiin rastiin koko päivän. Neljän aikaan tallikaveri kaivoi minulle laukustaan lämpimän pirtelön ja kengittäjä tarjosi eväsleipänsä. Tärisin ja itkukin tuli. Elin hevosenomistajan painajaista. Tuttu bloggaaja soitti ja kehotti tekemään facebook-ilmoituksesta julkisen. Pian soitti Ilta-Sanomien toimittaja ja minua ahdisti vielä enemmän: nyt tämä on julkista. Olen nolo. Huono. Seuraavana soitti Helsingin Sanomat, sitten MTV3. Avuksi etsintöihin tuli Pädelle tuttuja jäljelle opetettuja koiria, sekä seuraavana tallikavereita entisiltä talleilta. Nykyisiä oli tietysti paikalla koko liuta. Yhtäkkiä paikalla oli tuntemattomiakin sekä vanhoja opiskelukavereita, ihan satunnaisia ihmisiä sieltä täältä. Kun lähdin itse puoliltaöin kotiin, valmentaja oli vielä kulkemassa lähes pimeää suonlaitaa. Olisi pitänyt jaksaa olla hereillä itsekin. Seuraavana päivänä saatiin lentokone ja Etsijäkoiraliiton etsijäkoira. Päde löytyi 30 tunnin etsintöjen jälkeen. Yön pimeinä tunteina emme metsässä rämpineet, mutta heinäkuussa valoisia tunteja oli enemmän.
Näin jälkikäteen pystyn jo tajuamaan, miten paljon käperryin itseeni. Yritin tsempata itseäni, mutta kävin välillä auton perällä niiskuttamassa sekä häpeää että yksinäisyyttä. Minun hevonen, minun mokani. Kaikki nämä ihmiset täällä, koska minä mokasin. Kaikki nämä auttavat, vaikka en voi antaa heille mitään takaisin. Jään kuolemaani asti kiitollisuudenvelkaan. Velkavankeuteen. Minä, joka en ole koskaan halunnut elää velaksi ja kuulla jälkikäteen olevani kiittämätön paska.
Asiaa ei helpota, että kun vastaavaa tapahtuu toisille, kuten nyt sunnuntaina Espoossa tapahtui, omat työt ovat estäneet konkreettisen auttamisen. Syyllisyyteni on valtava siitäkin huolimatta, ettei itsellenikaan tullut mieleen syyttää ketään, kuka ei päässyt paikalle etsimään minun hevostani. Varmasti useampi olisi halunnut.
Toivon, että Aino ja Laku löytyvät mahdollisimman pian.
http://www.hs.fi/kaupunki/a1475462249657
Päde säikähti käynnissä ja kääntyi ympäri. Tipuin. Olisi pitänyt pysyä kyydissä, mutta oman turvallisuuden takia oli pakko lopulta irrottaa ohjistakin eikä raahautua yhtään enempää perässä. Olisi tietysti pitänyt tajuta, että hevonen kurvaa piiloon metsään eikä säntää kotiin. Olisi pitänyt heti organisoida enemmän apua paikalle, mutta koska toivoimme hevosen löytyvän, yritimme omalla porukalla. Olisi tietysti pitänyt olla fiksumpi. Taitavampi. Parempi ratsastaja. Olisi pitänyt itse pystyä organisoimaan enemmän. Ei olisi saanut vaivata muita. Olisi pitänyt... Listaa voisi jatkaa loputtomiin.
Sinä maanantaina söimme tallinpitäjän kanssa lounaaksi mustikoita kävellessämme reittejä edestakaisin. Tallityöntekijät ja tallikaverit kulkivat hevosilla maita ja mantuja ristiin rastiin koko päivän. Neljän aikaan tallikaveri kaivoi minulle laukustaan lämpimän pirtelön ja kengittäjä tarjosi eväsleipänsä. Tärisin ja itkukin tuli. Elin hevosenomistajan painajaista. Tuttu bloggaaja soitti ja kehotti tekemään facebook-ilmoituksesta julkisen. Pian soitti Ilta-Sanomien toimittaja ja minua ahdisti vielä enemmän: nyt tämä on julkista. Olen nolo. Huono. Seuraavana soitti Helsingin Sanomat, sitten MTV3. Avuksi etsintöihin tuli Pädelle tuttuja jäljelle opetettuja koiria, sekä seuraavana tallikavereita entisiltä talleilta. Nykyisiä oli tietysti paikalla koko liuta. Yhtäkkiä paikalla oli tuntemattomiakin sekä vanhoja opiskelukavereita, ihan satunnaisia ihmisiä sieltä täältä. Kun lähdin itse puoliltaöin kotiin, valmentaja oli vielä kulkemassa lähes pimeää suonlaitaa. Olisi pitänyt jaksaa olla hereillä itsekin. Seuraavana päivänä saatiin lentokone ja Etsijäkoiraliiton etsijäkoira. Päde löytyi 30 tunnin etsintöjen jälkeen. Yön pimeinä tunteina emme metsässä rämpineet, mutta heinäkuussa valoisia tunteja oli enemmän.
Näin jälkikäteen pystyn jo tajuamaan, miten paljon käperryin itseeni. Yritin tsempata itseäni, mutta kävin välillä auton perällä niiskuttamassa sekä häpeää että yksinäisyyttä. Minun hevonen, minun mokani. Kaikki nämä ihmiset täällä, koska minä mokasin. Kaikki nämä auttavat, vaikka en voi antaa heille mitään takaisin. Jään kuolemaani asti kiitollisuudenvelkaan. Velkavankeuteen. Minä, joka en ole koskaan halunnut elää velaksi ja kuulla jälkikäteen olevani kiittämätön paska.
Asiaa ei helpota, että kun vastaavaa tapahtuu toisille, kuten nyt sunnuntaina Espoossa tapahtui, omat työt ovat estäneet konkreettisen auttamisen. Syyllisyyteni on valtava siitäkin huolimatta, ettei itsellenikaan tullut mieleen syyttää ketään, kuka ei päässyt paikalle etsimään minun hevostani. Varmasti useampi olisi halunnut.
Toivon, että Aino ja Laku löytyvät mahdollisimman pian.
http://www.hs.fi/kaupunki/a1475462249657
Olisitko soimannut itseäsi silloinkin jos Päde olisi karannut laitumen langoista.. vaikkapa ukkosen rikkoman paimenen vuoksi kuten minulle kävi.. Huoli oli suuri minullakin ja löytymisen jälkeen huoli siitä miten sen voisi jatkossa estää, mutta kun tuota syyllisyyttä tuppaa tulemaan matkaan mukaan muutoinkin niin ehkä sitä turhaa voisi ravistaa pois ja muistella hyviä asioita, eikö vain?
VastaaPoistaNäin se on. Viisaita puhut.
PoistaMä olin etsimässä Ainoa ja Lakua. Olin myös tulossa etsimään sinun hevostasi, mutta se onneksi löytyi ennen kuin pääsin töistä lähtemään :)
VastaaPoistaMun isäni kysyi, mikä ihme saa lähtemään öiseen metsään ventovieraiden hevosten perään ja vastaus oli mulle helppo; se voisi tapahtua kenelle tahansa. Mikä tahansa ihana metsäreissu voi päättyä painajaiseen, eikä pelkästään hevosten kanssa. Yhtä lailla voisin hukata koiran, tai pahimmassa tapauksessa lapsen. On valtavan helpottavaa tietää, etten olisi silloin yksin.
Et varmasti jäänyt velkavankeuteen <3 Uskon kaikkien olleen paikalla omasta halustaan. Hätä on uskomattoman yhdistävä voima.