maanantai 19. syyskuuta 2016

Yy, kaa, koo - HONKA!

Tyttäreni aloitti koripallon. Jo aivan ensimmäiset treenit päätettiin yhteishuutoon. Tytöt seisoivat ringissä ja laittoivat kukin yhden käden ringin keskelle. Laskettiin kolmeen ja heilautettiin kädet ilmaan ja huudettiin joukkueen nimi. Tytöt olivat riemuissaan. Eksklusiivisuuden kokemus oli syntynyt. Muut ovat muita, me ollaan me.

En ole juurikaan harrastanut joukkuelajeja, ellei orkesterissa soittamista sellaiseksi lasketa. Lukioikäisenä Lappeenrannan musiikkiopiston puhallinorkesteri oli merkittävä viiteryhmä, mutta tuskin samalla tapaa joukkuehenkeä herättävä kuin urheilujoukkueessa pelaaminen. Orkesterilla ei ole vastustajia eikä näin ollen ketään, joka pitäisi voittaa. Edes soittajien kesken ei ollut kilpailua. Tiedettiin, ketkä tähtäsivät ammattilaisiksi ja harjoittelivat enemmän. En muista koskaan törmänneeni kateuteen. Olin tyytyväinen, ettei minun tarvinnut harjoitella samoja soolo-osuuksia kuin toisen oboistin, joka päätyi sittemmin musiikkialan ammattilaiseksi. Usein olimme kyllä näreissämme, kun trumpetistit eivät viitsineet treenata stemmojaan. Vaikuttihan se Finlandiaan aika lailla.

Me olimme silti porukka, joka meni yhteistä tavoitetta kohti. Kaipaisin kovasti samanlaista me-henkeä myös ratsastukseen, sillä yleensä tämän lajin harrastajia kuulee vain haukuttavan. Meistä kukaan ei tietysti ole koskaan itse mielestään pahanilmanlintu, vaan ne on ne kateelliset mystiset muut (onko niitä?). Olemme järjestään asennoituneita siihen, että ratsastuskulttuuri on läpimätä ja ihmiset kateellisia ja ilkeitä. Siis ne muut. Yksi joukkuehengen vaalimista hankaloittava tekijä on toki se, että samalla tallilla ihmiset harrastavat niin eri tasoilla. Ei lähdetä yhdessä kisoihin ja kilpailla joukkueena, vaan jos kilpaillaan, kilpaillaan aina enemmän tai vähemmän toisia vastaan. Miksei kilpailtaisi toisten kanssa? Ja onko sillä väliä, kuka on junnu, kuka sennu ja kuka täti? Miksi meidän pitää lokeroida. Hevosethan meitä kaikkia yhdistävät. Onko missään muussa harrastuksessa samanlaista? Pitäisikö lapseni luopua juuri syntyneestä koripalloilijan identiteetistään vain siksi, että hän on harrastanut lajia kaksi viikkoa eikä ole ammattilainen? Ei, kyllä hän saa itseään kutsua koripallon pelaajaksi. Hän ei ole lapsikoripalloilija. Ei hänen isänsäkään kutsu itseään setäpalloilijaksi. Koripallo yhdistää.

Jos tuntuu, että omassa tallikulttuurissa olisi tilaa entistäkin paremmalle meinigille, sille voi jokainen tehdä jotain. Ei vain ne "muut". Maanantain kunniaksi haastan teistä jokaisen kasvattamaan oman tallinne joukkuehenkeä niin, että se ei jää vain yhdeksi kerraksi vaan tulee tavaksi. Hyvä kiertää ennemmin tai myöhemmin takaisin. Kehu ratsastuskaverin istuntaa. Ihaile toisen pullaponia söpöksi. Onnittele kisatuloksesta oli kisa ollut mikä tahansa. Lohduta pieleen menneestä kisasta. Ei kaikkien päivä voi olla juuri tänään.

Sano ihmisille, mitä he haluavat kuulla. Yhtäkkiä yy-kaa-koo teillä voi olla entistä parempi joukkue.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...