Sata päivää
Rakastan tilastoja. Päde on ollut minulla nyt vähän yli kolme kuukautta. Se tarkoittaa, että olemme opetelleet yhteiseloa noin 100 päivää. Siihen mahtuu arviolta 70 ratsastuskertaa. Estetreenejä on pidetty ehkä kymmenet. Olemme maastoilleet paljon, ehkä kolmanneksen ratsastuskerroista. Maastoesteitä olemme hypänneet melkein jokaisissa estetreeneissä. Koulutunnilla olemme olleet suurin piirtein kerran viikossa eli 12 kertaa. Olen tippunut kolmesti ja kadottanut hevoseni metsään kerran. Minun lisäkseni Pädeä on ratsastanut valmentajani ja silloin tällöin myös tuttu luottohenkilö. Ja tietysti se on ollut myös lasten talutusratsuna. Tyttäreni opettelee keventämään.
Mitä olen oppinut näiden päivien aikana? Ainakin sen, että aika on tuntunut paljon pidemmältä kuin mitä se tällä tavoin numeroiksi laitettuna näyttää. Silti tuntuu hassulta, että alunperin kuvittelin meidän päräyttävän kisoihin jo tänä kesänä. Herran tähden, mehän olemme hädin tuskin vielä tuttuja! Helppoa tämä ei ole ollut, koska Päde on niin erilainen hevonen kuin aikaisemmin ratsastamani, mutta siinähän se on syy, miksi sen ostin. Innokkaan imurin ostaminen oli tietoinen valinta, mutta sen kääntöpuolena tuli myös se, että koulupuolen haltuunotto on vienyt enemmän aikaa, ja koulupuolen hiominen taas on omiaan parantamaan ohjattavuutta esteillä. Pädestä sileäntyöskentely on lähinnä tylsää, joten sen kanssa on syytä tehdä tehtäviä, joissa se joutuu keskittymään. Yritän sille sanoa, että isäsi on suomenmestari, mutta se vain tuhahtelee, että entäs sitten. Sellaisia nuoret pojat ovat. Ei niitä isien uroteot kiinnosta.
Kolmen kuukauden kokemuksella Pädeä voisi parhaiten kuvata entisen poniratsastajan hevoseksi. Se sopii ihmiselle, joka osaa pitää kuria, sääntöjä, mutta joka jaksaa nauraa ja puuhata sen kanssa. Tästä olimme myyjan kanssa yhtä mieltä jo keväällä ja sellainen minä olen päättänyt olla. Päde nyt vain on ponimainen ja ketterä, helposti vähän kuriton. En ole toista samanlaista ikinä tavannut. Sen energia pitää kanavoida järkevään tekemiseen, koska muuten se voi purskahtaa järjettömään. Silti sanoisin, että on se nyt jo eri hevonen kuin kesäkuun alussa. Asiat ovat alkaneet loksahdella pikku hiljaa kohdalleen. Pädellekin alkaa olla selvää, että minä olen sen oma ihminen.
Päde on edelleen parasta, mitä olen rahalla saanut ostettua. Tinttiin verrattuna se ei ole helppo, mutta se on hauska. Sen kanssa aika kuluu kuin siivillä. Ja kun se illalla ratsastuksen jälkeen tuhisee turpa kainalossani, sitä huomaa ajattelevansa, että kaikki on mahdollista. Ja kun lapsetkin suukottavat sitä turvalle tallilta lähtiessämme, ajattelen, että mikä onni minua onkaan kohdannut.
Mitä olen oppinut näiden päivien aikana? Ainakin sen, että aika on tuntunut paljon pidemmältä kuin mitä se tällä tavoin numeroiksi laitettuna näyttää. Silti tuntuu hassulta, että alunperin kuvittelin meidän päräyttävän kisoihin jo tänä kesänä. Herran tähden, mehän olemme hädin tuskin vielä tuttuja! Helppoa tämä ei ole ollut, koska Päde on niin erilainen hevonen kuin aikaisemmin ratsastamani, mutta siinähän se on syy, miksi sen ostin. Innokkaan imurin ostaminen oli tietoinen valinta, mutta sen kääntöpuolena tuli myös se, että koulupuolen haltuunotto on vienyt enemmän aikaa, ja koulupuolen hiominen taas on omiaan parantamaan ohjattavuutta esteillä. Pädestä sileäntyöskentely on lähinnä tylsää, joten sen kanssa on syytä tehdä tehtäviä, joissa se joutuu keskittymään. Yritän sille sanoa, että isäsi on suomenmestari, mutta se vain tuhahtelee, että entäs sitten. Sellaisia nuoret pojat ovat. Ei niitä isien uroteot kiinnosta.
Kolmen kuukauden kokemuksella Pädeä voisi parhaiten kuvata entisen poniratsastajan hevoseksi. Se sopii ihmiselle, joka osaa pitää kuria, sääntöjä, mutta joka jaksaa nauraa ja puuhata sen kanssa. Tästä olimme myyjan kanssa yhtä mieltä jo keväällä ja sellainen minä olen päättänyt olla. Päde nyt vain on ponimainen ja ketterä, helposti vähän kuriton. En ole toista samanlaista ikinä tavannut. Sen energia pitää kanavoida järkevään tekemiseen, koska muuten se voi purskahtaa järjettömään. Silti sanoisin, että on se nyt jo eri hevonen kuin kesäkuun alussa. Asiat ovat alkaneet loksahdella pikku hiljaa kohdalleen. Pädellekin alkaa olla selvää, että minä olen sen oma ihminen.
Päde on edelleen parasta, mitä olen rahalla saanut ostettua. Tinttiin verrattuna se ei ole helppo, mutta se on hauska. Sen kanssa aika kuluu kuin siivillä. Ja kun se illalla ratsastuksen jälkeen tuhisee turpa kainalossani, sitä huomaa ajattelevansa, että kaikki on mahdollista. Ja kun lapsetkin suukottavat sitä turvalle tallilta lähtiessämme, ajattelen, että mikä onni minua onkaan kohdannut.
Kommentit
Lähetä kommentti