Kenttäpostia 4

Kun minut alkukesästä tuotiin tänne etulinjaan, minä olin vähän epäluuloinen. Kutsuntatarkastuksessa ne iskivät minuun piikin ja minulta meni hetkeksi taju. Kun siitä sitten tokenin, yrittivät saada minua taas autoon. Siinä vaiheessa vähän päätin näyttää, mistä pulu kusee etenkin kun se yksi ivasi, kuinka olen jästipää ja että rotuni edustajille pitäisi opettaa yleisiä käytöstapoja. Minä sitten ihan läpällä nykäisin ja juoksin hetken siellä raviradan varikolla itsekseni, että äläpäs hauku. Tuo nainen oli minulle sitten aika vihainen. Ei riittänyt sillä huumorintaju, vaikka minusta se oli aika hauskaakin. Se haki jotain kättä pidempää johon minä sitten totesin, että pikkasen nyt naamaa iloisemmaksi nainen; kyllä minä autoon osaan mennä. Kyllä miehen vähän pitää irrotella ennen palvelukseen astumista!

Mutta tehän tiedätte, että minä olen huumorimiehiä. Kun vähän heittää vitsiä, niin sillä saa kaikenlaisia pieniä etuja. Esimerkiksi kun tuossa taannoin vähän karkasin ja maistoin jotain erikoisen pahaa syömistä, ne tulivat kiitokseksi vielä iltamyöhälläkin minua juottamaan lämpimällä lesevedellä. Suosittelen tällaisia kokeiluita kaikille, joilla vain on mahdollisuus pikkaisen säikäyttää niitä omia ihmisia. Riittää, että maistaa. Että saikal´ vaan, pojat! Jokahine tuntekoo pakkiise! Koskaa ei tiijä millo taas lähetää.

Olen silmä kovana tässä jo monta kuukautta katsellut, miten tuo oma ihminen lähtee tallilta pois. Se reppana luulee, että ikävöin sitä kun kuljen aitauksen laitaa sen autoa tarkkaillen. Oikeasti yritän tarkkailla, miten se peruuttaa. Kaverit kertoivat, että se on kertaalleen joskus viime vuonna peruuttanut kaivonkantta päin. Voi pojat, se olisi hauska nähdä uudelleen!

Etelärintamalta ei mitään muuta uutta kuin se, että minulla on uusi kaveri. Se on kutistunut suomenhevonen, mutta sillä on ihan valtava ego. Hauska mies kaiken kaikkiaan.

Kuva: Zelda Rantala