Käännetty takki

Olen muuttanut mieleni elämäni aikana monta kertaa. En ole koskaan ollut mitenkään aateorientoitunut, joten ehkä siksi on helppo hehkuttaa. Kun esikoinen oli vauva, hän ei tuntunut nukkuvan päiväunia ollenkaan. Olin varma, ettei se nukahda. Sisareni tuli paikalle ja hytkytti vauvan vaunuissa uneen. Siellä se sitten nukkui. Ja vaikka miten pelkäsin, se oppi nukkumaan myös paikallaan olevissa vaunuissa kentän laidalla. Muutin mieleni, koska en alkuun tiennyt, miten olisi pitänyt toimia. kun pääsin tiedon äärelle, olin valmis muutokseen.

On ihan selvää, että koko lähipiiri oli käynyt kiivastakin keskustelua selkäni takana siitä, miten minut saataisiin ymmärtämään, että kaikki vauvat nukkuvat. Kun sitten vihdoin vauva nukkui ja minun elämäni helpotti, sain onneksi olla iloinen lähipiirin kanssa tästä asiasta. Kukaan ei hyppinyt tasajalkaa ja ilkkunut, että mitäs me sanottiin koko ajan, kyllä se nukkuu, olit vain niin tyhmä, ettet tajunnut. Sellaista kuitenkin kuulee tapahtuvan. On hyvä kysymys, mitä hyötyä siitä kellekään on?

Nainen hankki koiran, jonka käsittelyyn hänellä ei ollut valmiuksia ja joka sattui olemaan hankalaluonteinen. Koirasta tuli muiden mielestä pelottava. Kaikki koiran tunteneet puhuivat selän takana ja naamaa vastenkin, että tuolle pitää tehdä jotain. Lopulta koira lopetettiin sairauden takia, Kun nainen hankki myöhemmin uuden koiran, hän päätti kouluttaa sen kunnolla ja paneutui kaikkeen mahdolliseen TOKO-BIS-SERTI-YMS- juttuihin. Koirasta tuli upeasti käsitelty. Silti joku keksi ivata, että jaahas, piti sitten mennä ja pilata yksi koira, että ymmärsi kouluttaa toisen kunnolla.

Miksi me olemme tällaisia? Miksei oppiminen ja virheiden korjaaminen ole pelkästään iloinen asia kaikille? Miksi mielensä muuttaneita ihmisiä haukutaan takinkääntäjiksi? Eikö ole kuitenkin parempi olla jälkiviisas kuin jälkityhmä?

Ei pidä antaa hevosen syödä sieltä, mistä sen pitää kohta hypätä. Kuva: Erica Lilja