Ei rahalla saa kaikkea
Olisipa enemmän rahaa, niin kaikki olisi paremmin, uskoo moni. Jo hyvinkin nuoret ovat vakuuttuneita, että jos perheellä olisi enemmän rahaa, he voisivat saavuttaa enemmän. Lajilla ei oikeastaan ole väliä, mutta luonnollisesti tämä korostuu lajeissa, joihin käytetään paljon rahaa. Enemmän rahaa, on monen tulevaisuuden lupauksen selitys sille, ettei menestyksen viimeistä silausta saavutettu. Kilparatsastuksessa kadehditaan ja katkeroidutaan, koska raha. Koripallo- tai jalkapallokentillä urakoivat joutuvat etsimään syytä useammin itsestään. Entä jos olenkin vain ihan tavallinen urheilija?
Tarkempi tarkastelu ja se kuuluisa itseensä meneminen palauttaa todellisuuteen. Eikä nyt puhuta luovuttamisesta, sillä minä haluan koko ajan tulla paremmaksi ratsastajaksi. Minä tuskin kuitenkaan olisin yhtään tämän ihmeellisempi ratsastaja, vaikka minulla olisi ollut elämäni aikana enemmän rahaa käyttää hevosiin ja valmentautumiseen. Olisitko sinä? Rahalla ei yleensä pystytä muuttamaan asennetta, rakennetta tai muuten korvien väliä. Raha ei tekisi minusta fyysisesti joustavampaa eikä opettaisi minua ratsastamaan suorituskykyisempiä hevosia. Raha ei tekisi minusta fiksumpaa. Rahan hyvä puoli voisi olla se, että se auttaisi pääsemään sokeasta uskosta rahan autuaaksitekevään voimaan.
Tietysti rahalla voisi ostaa itselleen enemmän aikaa ja kuvitella, että työnteosta vapautuvalla ajalla saisi kerrytettyä kaikki puuttuvat taidot, mutta menisikö se silloinkaan ihan niin? En tiedä sinusta, mutta en minä olisi koskaan päässyt ratsastuksen huipulle, vaikka käytössäni olisi ollut mitkä rahamassat ja hevoset ja huipulla en nyt tarkoita kotimaan kansallista kisaamista. Minun tapauksesssani teini-ikäisenä raha olisi auttanut ihan jo siinä, että olisi ollut hevonen, jolla ratsastaa kilpaa. Silti olen kokenut tarpeettomaksi kahdehtia niitä, joilla tuo mahdollisuus on ollut. Heistäkin vain pieni pisara on päässyt etenemään vielä pidemmälle eikä se ole enää ollut mahdollista omalla rahalla. Kaikessa huippu-urheilussa on selvää, että rahoitus on aina löydettävä jostain ja huippu-urheilussa sponsorit hakeutuvat huippulahjakkaiden luo. Taviksille jää vanhempien rahoitus ja sen loppuessa hyvä harrastus. Monen kohtalo. Vielä useamman kohtalo on ratsastaa ihan vain omalla rahalla. Siksi minullakin oli niin hurjan pitkä ratsastustauko elämässäni, 15 vuotta.
Huippu-urheilijoilla on onneksi rahoituksen lisäksi jotain muutakin, mistä minä voin vain haaveilla: lahjakkuus, periksiantamattomuus, hurja harjoittelumoraali sekä huippu-urheilijan luonne erottavat huipulle päässeet niistä, jotka eivät sinne pääse. Katkeroituminen ja kadehtiminen ovat asenteita ja ne pitäisi pystyä korjaamaan ilman rahoitustakin. Niiden taakse on vain helppo mennä piiloon valittamaan.
Tarkempi tarkastelu ja se kuuluisa itseensä meneminen palauttaa todellisuuteen. Eikä nyt puhuta luovuttamisesta, sillä minä haluan koko ajan tulla paremmaksi ratsastajaksi. Minä tuskin kuitenkaan olisin yhtään tämän ihmeellisempi ratsastaja, vaikka minulla olisi ollut elämäni aikana enemmän rahaa käyttää hevosiin ja valmentautumiseen. Olisitko sinä? Rahalla ei yleensä pystytä muuttamaan asennetta, rakennetta tai muuten korvien väliä. Raha ei tekisi minusta fyysisesti joustavampaa eikä opettaisi minua ratsastamaan suorituskykyisempiä hevosia. Raha ei tekisi minusta fiksumpaa. Rahan hyvä puoli voisi olla se, että se auttaisi pääsemään sokeasta uskosta rahan autuaaksitekevään voimaan.
 |
| Älä silti luule, että olen lakannut haaveilemasta SUURIA! |
Tietysti rahalla voisi ostaa itselleen enemmän aikaa ja kuvitella, että työnteosta vapautuvalla ajalla saisi kerrytettyä kaikki puuttuvat taidot, mutta menisikö se silloinkaan ihan niin? En tiedä sinusta, mutta en minä olisi koskaan päässyt ratsastuksen huipulle, vaikka käytössäni olisi ollut mitkä rahamassat ja hevoset ja huipulla en nyt tarkoita kotimaan kansallista kisaamista. Minun tapauksesssani teini-ikäisenä raha olisi auttanut ihan jo siinä, että olisi ollut hevonen, jolla ratsastaa kilpaa. Silti olen kokenut tarpeettomaksi kahdehtia niitä, joilla tuo mahdollisuus on ollut. Heistäkin vain pieni pisara on päässyt etenemään vielä pidemmälle eikä se ole enää ollut mahdollista omalla rahalla. Kaikessa huippu-urheilussa on selvää, että rahoitus on aina löydettävä jostain ja huippu-urheilussa sponsorit hakeutuvat huippulahjakkaiden luo. Taviksille jää vanhempien rahoitus ja sen loppuessa hyvä harrastus. Monen kohtalo. Vielä useamman kohtalo on ratsastaa ihan vain omalla rahalla. Siksi minullakin oli niin hurjan pitkä ratsastustauko elämässäni, 15 vuotta.
Huippu-urheilijoilla on onneksi rahoituksen lisäksi jotain muutakin, mistä minä voin vain haaveilla: lahjakkuus, periksiantamattomuus, hurja harjoittelumoraali sekä huippu-urheilijan luonne erottavat huipulle päässeet niistä, jotka eivät sinne pääse. Katkeroituminen ja kadehtiminen ovat asenteita ja ne pitäisi pystyä korjaamaan ilman rahoitustakin. Niiden taakse on vain helppo mennä piiloon valittamaan.
Vaan itsepä olen sitä mieltä, että mikäli vanhemmillani olisi ollut, ja minulla olisi tällä hetkellä enemmän rahaa, olisin varmasti parempi ratsastaja! Pystyisin panostamaan ihan eri tavalla touhuun.
VastaaPoistaValitettevasti vanhemmillani ei ollut varaa antaa minun lapsena ratsastaa. Luultavasti olisin parempi ratsastaja jos olisin aloittanut jo lapsena ja harrastukseeni olisi pystytty panostamaan rahallisesti; kiinnostusta, motivaatiota ja periksiantamaton luonne minulla kyllä olisi ollut, lahjakkuutta ei varmaankaan...
Ja mikäli minulla itselläni (joka maksan nykyään omasta pussistani hevosharrastukseni) olisi enemmän rahaa käytettävissä niin vaihtaisin tämän kolmivuorotyön välittömästi päivätyöhön tai jos olisi oikein paljon rahaa niin vapaaherrattareksi, jolloin käytössäni olisi enemmän aikaa ja rahaa ratsastuksen opettelemiseen ja sitä kautta olisin varmasti parempi ratsastaja.
En ole kateellinen niille, joilla on ollut mahdollisuus harrastaa lapsesta asti, mutta olen katkera siitä etten saanut edes mahdollisuutta yrittää pärjätä.
Meitä on taatusti jonoksi asti, joilla ei tuota mahdollisuutta lapsena ollut. Eikä rahoitusta. EIkä edes sitä henkilöä, joka olisi määritellyt meidät niin lahjakkaiksi, että olisi antanut mahdollisuuden käyttää hevosiaan ja yrittää pärjätä niillä.
PoistaKatkeruus on hirveän syövyttävää. Minä ajattelen, että näillä resursseilla pitää ottaa ilo irti jokaisesta ratsastuskerrasta. Puolitoista vuotta hevosteni välissä vei minua ihan valtaasti eteenpäin, koska ratsastin ratsastustunneilla pari kertaa viikossa. Rahaa kului vähemmän, taidot kasvoivat.
Aina rahaa voisi olla enemmän, mutta harrastus on harrastus. Urheilu ei elätä kuin lahjakkaimpia. Näillä resursseilla ei voi päästä huipulle, koska elämän realiteetit ovat mitä ovat.
Mutta se on selvää, että jokainen meistä voisi olla ja tulla paremmaksi. Ja tuleekin, jos vain uskoo siihen. Menee eteenpäin eikä jää kiinni menneeseen.
Löysin blogisi sattumalta, vahingossa. Ja tämä tuntuu just sellaiselta että taidan jäädä lukemaan ja tulla lukemaan useasti. Täällä kans "tätiratsastaja" joka muutamia vuosia sitten päätti että nyt mä ostan ponin. No aloitettiin mopomallista ja siitä se koko on kasvanut ja nyt viime toukokuussa tuli jo minullekin poni. Oman blogin ajattelin täräyttää tästä joku kerta bloggeriin.
VastaaPoistaAurinkoa päivääsi, Mi
Samoin sinulle, tervetuloa lukemaan ja keskustelemaan!
PoistaKirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaHeippa ja kiitos ajatuksia herättävästä tekstistä! Hyvä muistutus, katkeruus on kyllä kuluttavaa ja voimavaroja vievää, varmasti monenkin kohdalla kehityksen tiellä oleva osatekijä.
VastaaPoistaRahan tuomien mahdollisuuksien käsittelystä minulla jäi vähän yksioikoinen kuva, nimenomaan kun ratsastus on näinkin kallis, mutta suosittu harrastus moneen muuhun lajiin verrattuna, jalka- ja koripallo mukaan luettuina. Toki varmasti pääpointti olikin vertaus huippu-urheiluun, mutta esimerkiksi epäilit olisitko itse sen parempi ratsastaja vaikka rahaa olisi ollut elämän aikana enemmän käyttää ratsastukseen. Jos karkeasti yksinkertaistetaan, niin ajatellaan logiikkaa jossa ratsastuksessa opitut asiat jäävät lihasmuistiin ja yhden asian oppiminen vaatii noin 100 onnistunutta toistoa. Siitä päästään siihen, että oppiminen toisin sanoen edellyttää paljon aikaa satulassa, jotta toistoja tulee riittävästi tehdyksi. Ja aikaa satulassa saisi rahalla esimerkiksi ratsastustuntien muodossa. Toki ratsastuksen opettelu sisältää paljon laajemmin asioita, mutta esimerkiksi tämän perusteella jäin pohtimaan väitettäsi. Samanlaisia ajatuksia heräsi suorituskykyisten hevosten ratsastuksesta puhuttaessa. Sinänsä rahan rooli on ehkä näissä hieman merkittävämpi, kuin tekstistä tuli esiin.
Rahalla ei saa kaikkea, mutta rahan avulla saa mahdollisuuksia tavoitella monia asioita. Esimerkkinä terveys, sairastuminen ei katso varallisuutta, mutta varallisuuden avulla on laajat mahdollisuudet huolehtia omasta hyvinvoinnista ja hankkia tarvittavaa hoitoa. Turhaan ei puhuta sosioekonomisen aseman vaikutuksista yhteiskuntatasolla. Ratsastuksessakaan raha ei ole tae menestymisestä, mutta ehdottomasti apu ja helpotus tien rakentamiseen menestystä kohti. Toisaalta pieni kateus, tiedostus siitä että ”rahalla saa ja hevosella pääsee” voi hyvinkin sisuunnuttaa, saada tekemään työtä tavoitteiden eteen, tai jopa ihan arvostamaan asioita joita joku toinen ottaa enemmän itsestäänselvyytenä. Ihmisestä toki riippuen - toinen heittää hanskat tiskiin ja lannistuu.
Tai sitten, kuten kirjoitit, mahdollisuuden huippu-urheiluun saa juuri sponsoreiden kautta, mikä pätee lahjakkaista ja potentiaalisista yksilöistä osaan. Anna-Julia Kontio kiteyttää lehtihaastattelussa huippukilparatsastuksen vaatimukset hyvin: ”Ei riitä, että on hyvä. Tarvitaan myös tuuria ja rahaa. Hevosen on pakko olla loistava”. (lähde: http://www.menaiset.fi/artikkeli/ajankohtaista/ihmiset/anna_julia_kontio_23_elaa_hevostyton_unelmaa_sveitsissa_tarvitaan )
Kysymys (aika moniuloitteinen sellainen) onkin että missä määrin on ihan sallittua katkeroitua siitä, että tuuri ei ehkä ole osunut tai osu omalle kohdalle, vaikka itse tiedostaa omat vahvuutensa kilpaurheilijana. Mielestäni omien vahvuuksien tunnistaminen itsessään taas ei ole katkeruutta, vaan itsetietoisuutta, ja kilpaurheilijalle on luontaista halu päästä kehittymään eteenpäin. Nämä yhdistäessä tulee herkästi kysymys rahasta esteenä. Ratsastuksessa ymmärrän siis hyvin miksi monia rahan hallitseva rooli turhauttaa. Mutta niin moni asia tässä maailmassa taitaa olla tuurista ja sattumasta kiinni, aloittaen vaikka siitä mihin täällä sattuu syntymään. Se luo ympärille ne elämän realiteetit, ehkä juuri ne mistä puhuitkin.
Varmasti moni joka harmittelee rahaa hevosharrastuksessa jarruttajana kohdistaa katkeruutensa kuitenkin huippu-urheilua alemmalle tasolle ja arkipäivän haasteisiin. Tavis- ja huippu-ratsastajan välille mahtuu vielä aika monen tasoista ratsastajaa ja edelleen; raha rajoittaa sekä luo mahdollisuuksia. Mutta sitten taas, jos jotain haluaa oikein kovasti, on sen eteen varmasti valmis tekemään valtavasti töitä, sen sijaan että antaisi rahan lukita mahdollisuuksia.
Huh, tulipa pitkä pohdinta, toivottavasti jostain kohti pääsi kärryille allekirjoittaneen ajatuksenjuoksusta.
Terveisin, Nea