Prosessikirjoittaja bloggaa
Tajusin joku aika sitten, etten ole ehkä ymmärtänyt blogien ideaa oikein. Olen nimittäin prosessikirjoittaja. Eihän tämä blogi ole aina ajantasalla sen suhteen, mitä reaalimaailmassa tapahtuu. Pyrkimykseni ei ole raportoida arkeani sellaisena kuin se on, vaan kirjoittaa tekstejä, jotka ovat viihdyttävää luettavaa. Hevospuolella monet blogit ovat julkisia päiväkirjoja. Minä kirjoitan kolumneja.
Joskus se tarkoittaa sitä, että melko lailla yksinkertaiseen asiaan löytyy tekstin kannalta oikea tulokulma vasta viikkoja tai kuukausia myöhemmin. En ahdistua ihioistani. Tapani kirjoittaa nyt on vain tällainen. Pisimpään olen tekstiaihiota hautonut yli vuoden. Valitettavasti en ole niin briljantti kirjoittaja, että pystyisin tekemään itselleni kelpaavaa valmista vain tietokoneen avaamalla. Joskus taas yllätän itseni ja aivopieru on ulkona samantien. Kirjoittajana olen nopea, mutta kirjoituksia on keskeneräisenä koko ajan kymmenkunta. Lapset häiritsevät. Elämä häiritsee. Nukkuakin pitäisi.
Olen kirjoittanut yli 900 blogikirjoitusta. Osallistuin Hippoksen kolumnistikilpailuun muutama vuosi sitten seitsemällä tekstillä, kun tekstejä kilpailuun kaiken kaikkiaan oli tullut nelisenkymmentä. Kirjoitin tekstit parissa päivässä ja minua harmitti, kun jouduin odottamaan tuloksia kauhean pitkään. En tietenkään voinut julkaista ylijäämätekstejä blogissanie nnen kisan ratkeamista. Tulin harmikseni kilpailussa toiseksi. Parempi voitti. Sittemmin yksi lehti on kirjoituksistani maksanut; toinen taas oletti saavansa niitä ilmaiseksi. Kun on työskennellyt toimittajana, suhtautuu sellaiseen vähän nihkeästi. Kolumnistipesti olisi ihana.
Olen tarjonnut kirjoituksiani vaikka minne, saanut pakkeja ja kiitosta, aloittanut alusta ja tehnyt uudelleen. Olen kirjoittanut kaikkea ja kaikesta. Hyvä ajatus on kirjautunut aihioksi, jota sitten tarpeen tullen olen työstänyt kuin Legotaloa. Jossain vaiheessa teksti sitten löytää viimeisen silauksensa. Mieheni lukee tekstin. Toki osa teksteistä syntyy noin vain kuin itsestään. Joistain sinänsä hauskoista jutuista tulee vain todettua, että tämä on kirjoitettuna niin tylsä juttu, ettei tästä saa mitään hauskaa tai älyllistä. Ja julkista päiväkirjaa en ryhdy pitämään.
Olen äärimmäisen huono valokuvaaja enkä missään määrin visuaalinen ihminen. En näe kukkia enkä ymmärrä mitään väreistä. Pukeudun melkein aina mustaan. Siksi nojaan blogissani pelkästään tekstin varaan. Kuvia tänne alkoi ilmestyä vasta kolme vuotta sitten, kun Erica ja Alica Lilja innostuivat kuvaamaan minua ja Tinttiä. En voisi olla näille nuorille naisille kiitollisempi siitä, että ovat halunneet raahautua kuvaamaan keekotustani. He ovat mestareita kuvaamaan putoamisen hetkiä. Itse en osaa kuvata siinä vaiheessa, kun jotain odottamatonta alkaa tapahtua.
Viime aikoina minua on pyydetty kirjoittamaan Pädestä siten, miten se kehittyy ratsuna ja jopa odotettu, että raportoin kuulumisiamme perinteiseen blogityyliin. Olen hirveän pahoillani tätä toivovien uusien lukijoiden vuoksi, koska en tule muuttamaan kirjoitustyyliäni siihen suuntaan. Minulla ei valitettavasti ole tarvetta julkiselle päiväkirjalle. Kuten suurin osa keski-ikäisistä ratsastajista. ylianalysoin ja moitin ratsastustani oman talliporukan ja valmentajien kanssa tallilla. Sitä paitsi rustasin tekstejä viimeiset puolitoista vuotta ilman omaa hevosta. Miksi muuttaisin tyylini nyt? Tämän blogin kantava idea ei ole ollut tähänkään asti kilpaileminen, hevosen koulutus tai aktiivinen treenaus. Olisi surkuhupaisaa yrittää muuttaa tämä sellaiseksi
Monet tekstit siis saavat keskusteluista valmentajien ja muiden tuttujen kanssa tai hauskoista kuvista - kiitos teille kaikille! Tallitotuudet, joita Facebookissa on julkaistu lähes 80, sen sijaan syntyvät samalla tapaa, kuin miten standup-koomikot synnyttävät vitsejään: joskus ne ovat totta, mutta useimmiten ne vain voisivat olla totta. Totuus tai mahdollinen totuus kuitenkin naurattaa. Tällainen hiominen on osa kirjoittajan vapauttani ja juuri oikeanlainen tulokulma tekee tallitotuudesta hauskan. En osaa piirtää sarjakuvia. Voi kunpa osaisin.
Tekstini eivät ole kelvanneet lehtitaloille tai kustantajille, mutta ne kelpaavat joka kuukausi yli kymmenelle tuhannelle ihmiselle. Juuri siksi minä aion jatkan tällä vanhalla linjalla. Paitsi jos keksin jonkun tosi hyvän uuden.
Minä olen 37-vuotias naimisissa oleva kahden lapsen äiti Espoosta. Minulla on päivätyö, hevonen ja toivottavasti hauskat jutut. Minua ei pidä ottaa vakavasti, koska en itsekään tee niin. Tämä nyt on tällaista lätinää totuuden siemenillä.
P.S. Tämä teksti tuli valmiiksi, koska minulta kysyttiin, miten tekstini syntyvät. Kaivoin esiin vanhan aihion. Vielä sittenkin meni aikaa, kunnes Katja viime viikolla kirjoitti kirjoittavansa kaiken rennosti ja lonkalta.
Joskus se tarkoittaa sitä, että melko lailla yksinkertaiseen asiaan löytyy tekstin kannalta oikea tulokulma vasta viikkoja tai kuukausia myöhemmin. En ahdistua ihioistani. Tapani kirjoittaa nyt on vain tällainen. Pisimpään olen tekstiaihiota hautonut yli vuoden. Valitettavasti en ole niin briljantti kirjoittaja, että pystyisin tekemään itselleni kelpaavaa valmista vain tietokoneen avaamalla. Joskus taas yllätän itseni ja aivopieru on ulkona samantien. Kirjoittajana olen nopea, mutta kirjoituksia on keskeneräisenä koko ajan kymmenkunta. Lapset häiritsevät. Elämä häiritsee. Nukkuakin pitäisi.
 |
| Murunen. |
Olen kirjoittanut yli 900 blogikirjoitusta. Osallistuin Hippoksen kolumnistikilpailuun muutama vuosi sitten seitsemällä tekstillä, kun tekstejä kilpailuun kaiken kaikkiaan oli tullut nelisenkymmentä. Kirjoitin tekstit parissa päivässä ja minua harmitti, kun jouduin odottamaan tuloksia kauhean pitkään. En tietenkään voinut julkaista ylijäämätekstejä blogissanie nnen kisan ratkeamista. Tulin harmikseni kilpailussa toiseksi. Parempi voitti. Sittemmin yksi lehti on kirjoituksistani maksanut; toinen taas oletti saavansa niitä ilmaiseksi. Kun on työskennellyt toimittajana, suhtautuu sellaiseen vähän nihkeästi. Kolumnistipesti olisi ihana.
Olen tarjonnut kirjoituksiani vaikka minne, saanut pakkeja ja kiitosta, aloittanut alusta ja tehnyt uudelleen. Olen kirjoittanut kaikkea ja kaikesta. Hyvä ajatus on kirjautunut aihioksi, jota sitten tarpeen tullen olen työstänyt kuin Legotaloa. Jossain vaiheessa teksti sitten löytää viimeisen silauksensa. Mieheni lukee tekstin. Toki osa teksteistä syntyy noin vain kuin itsestään. Joistain sinänsä hauskoista jutuista tulee vain todettua, että tämä on kirjoitettuna niin tylsä juttu, ettei tästä saa mitään hauskaa tai älyllistä. Ja julkista päiväkirjaa en ryhdy pitämään.
Olen äärimmäisen huono valokuvaaja enkä missään määrin visuaalinen ihminen. En näe kukkia enkä ymmärrä mitään väreistä. Pukeudun melkein aina mustaan. Siksi nojaan blogissani pelkästään tekstin varaan. Kuvia tänne alkoi ilmestyä vasta kolme vuotta sitten, kun Erica ja Alica Lilja innostuivat kuvaamaan minua ja Tinttiä. En voisi olla näille nuorille naisille kiitollisempi siitä, että ovat halunneet raahautua kuvaamaan keekotustani. He ovat mestareita kuvaamaan putoamisen hetkiä. Itse en osaa kuvata siinä vaiheessa, kun jotain odottamatonta alkaa tapahtua.
Viime aikoina minua on pyydetty kirjoittamaan Pädestä siten, miten se kehittyy ratsuna ja jopa odotettu, että raportoin kuulumisiamme perinteiseen blogityyliin. Olen hirveän pahoillani tätä toivovien uusien lukijoiden vuoksi, koska en tule muuttamaan kirjoitustyyliäni siihen suuntaan. Minulla ei valitettavasti ole tarvetta julkiselle päiväkirjalle. Kuten suurin osa keski-ikäisistä ratsastajista. ylianalysoin ja moitin ratsastustani oman talliporukan ja valmentajien kanssa tallilla. Sitä paitsi rustasin tekstejä viimeiset puolitoista vuotta ilman omaa hevosta. Miksi muuttaisin tyylini nyt? Tämän blogin kantava idea ei ole ollut tähänkään asti kilpaileminen, hevosen koulutus tai aktiivinen treenaus. Olisi surkuhupaisaa yrittää muuttaa tämä sellaiseksi
Monet tekstit siis saavat keskusteluista valmentajien ja muiden tuttujen kanssa tai hauskoista kuvista - kiitos teille kaikille! Tallitotuudet, joita Facebookissa on julkaistu lähes 80, sen sijaan syntyvät samalla tapaa, kuin miten standup-koomikot synnyttävät vitsejään: joskus ne ovat totta, mutta useimmiten ne vain voisivat olla totta. Totuus tai mahdollinen totuus kuitenkin naurattaa. Tällainen hiominen on osa kirjoittajan vapauttani ja juuri oikeanlainen tulokulma tekee tallitotuudesta hauskan. En osaa piirtää sarjakuvia. Voi kunpa osaisin.
Tekstini eivät ole kelvanneet lehtitaloille tai kustantajille, mutta ne kelpaavat joka kuukausi yli kymmenelle tuhannelle ihmiselle. Juuri siksi minä aion jatkan tällä vanhalla linjalla. Paitsi jos keksin jonkun tosi hyvän uuden.
Minä olen 37-vuotias naimisissa oleva kahden lapsen äiti Espoosta. Minulla on päivätyö, hevonen ja toivottavasti hauskat jutut. Minua ei pidä ottaa vakavasti, koska en itsekään tee niin. Tämä nyt on tällaista lätinää totuuden siemenillä.
P.S. Tämä teksti tuli valmiiksi, koska minulta kysyttiin, miten tekstini syntyvät. Kaivoin esiin vanhan aihion. Vielä sittenkin meni aikaa, kunnes Katja viime viikolla kirjoitti kirjoittavansa kaiken rennosti ja lonkalta.
Kommentit
Lähetä kommentti