Iltasatu

Olipa kerran Pähkinä-niminen hevonen. Se oli maailman rohkein pieni hevonen ja  niin reipas poika, että se olisi mielellään vain samoillut metsissä ja juossut kovaa. Se rakasti esteiden yli hyppimistä ja välillä sillä oli välillä niin kova meno päällä, että sitä jouduttiin vähän torumaan. Pähkinä oli kuitenkin tosi kiltti ja sillä oli paljon kavereita. Kaikki rakastivat Pähkinää, koska se aina hymyili.

Erityisen mukavaa Pähkinästä oli lähteä metsäretkille. Se tykkäsi lähteä metsään yksin. Se haisteli ilmaa ja nuuhki paikkoja ja kulki reippaasti mäkiä ylös ja alas. Sitä ei pelottanut varjot eikä aurinko; ei auringonnousu eikä auringonlasku. Sitä ei haitannut sade eikä tuisku, ei jää eikä lumikinokset. Ja kun se oli metsässä, se ei pelännyt lehahtavia lintujakaan, koska se tiesi, että metsässä voi tapahtua mitä vain. Se hengitti raitista metsäilmaa ja tiesi olevansa kotonaan. Rohkeasti se ylitti puunrungot ja hyppäsi ojien yli, kahlasi lammikkoon ja veteen. Mutta vaikka se oli maailman rohkein pieni hevonen, tuli sillekin joskus päiviä, jolloin se ei ollut niin rohkea. 

Eräällä metsäretkellä kerran se säikähti niin kovasti, että se lähti juoksemaan karkuun. Vaikka se oli kävellyt reippaasti ja iloisesti koko pitkän matkan, se tunsi, että nyt on juostava ja lujaa. Vastassa oli jotain, mitä se ei ollut ikinä nähnyt. Ja niin se päätti mennä piiloon.

Pähkinä juoksi syvälle metsään. Se juoksi ja juoksi ja kun viimein se uskalsi pysähtyä ja hengittää, se ei enää tiennyt, missä se oli. Se ei ollut enää varma, mistä se oli tullut ja minne sen pitäisi mennä. Se hätääntyi ja yritti löytää kotiin. Mutta vastaan tuli suo. Ja toinen suo. Maailman rohkein hevonen Pähkinä ei uskaltanut mennä eteenpäin, koska sen kaviot upposivat suohon. Se yritti etsiä toista reittiä ja samalla se painui yhä syvemmälle metsään.

Ilta hämärtyi. Pähkinällä ei ollut mitään hajua, missä se oli. Se oli jäädä kiinni oksaan, mutta sen onnistui repiä itsensä irti. Nälkäkin oli. Illan hämärtyessä Pähkinä painoi päänsä mustikkapensaaseen ja alkoi syödä. Samalla se huomasi rauhoittuvansa. Pähkinä tajusi olevansa metsässä, ja sehän rakasti metsää! Metsän hiljaisuus laskeutui ympärille. Se ei enää ollut pelottavalla tiellä, missä se oli säikähtänyt vaan suojaisassa metsässä, missä kuusien oksat pitivät sille suojaa ja missä kesäaurongon viimeiset säteen vetivät peittoa Pähkinän ylle. Ja kun taivas salamoi keskellä yötä, Pähkinä rauhoittui kuusen alle. Sillä ei ollut enää mikään hätä ja se nukahti turvallisen metsän suojaan, missä pöllöt huhuilivat sen yöunille ja pikkulinnut herättivät uuteen aamuun.

Nukuttuaan yön, Pähkinä heräsi auringonpaisteeseen ja nautti aamupalaa pehmeällä sammalmättäällä. Se joi purosta ja käveli ympäriinsä metsän siimeksessä. Mustikat maistuivat, linnut lauloivat. Eikä Pähkinää enää pelottanut. Ja kun se viimein näki tuttuja kasvoja edessään, se huokasi onnesta soikeana ystävilleen: täällä on niin hyviä mustikoita, että muutetaanko tänne asumaan?

Pähkinä kuitenkin sai kuulla, ettei sen pitäisi olla koskaan yötä pois kotoa. Ja niinpä se lähti takaisin omaan kotiin. Sitä odotti siellä makoisat heinät, melassivesi ja iltaruoka sekä kaikki sen kaverit. Niin päättyi Pähkinän seikkailu ja se lupasi, ettei se enää koskaan karkaa sillä tavalla.

Ellei se sitten joskus säikähdä uudelleen. Sillä maailman rohkein pieni hevonenkin voi joskus säikähtää eikä se silti tee siitä vähemmän rohkeaa.

Sen pituinen se.