Iltasatu
Olipa kerran Pähkinä-niminen hevonen. Se oli maailman rohkein pieni hevonen ja niin reipas poika, että se olisi mielellään vain samoillut metsissä ja juossut kovaa. Se rakasti esteiden yli hyppimistä ja välillä sillä oli välillä niin kova meno päällä, että sitä jouduttiin vähän torumaan. Pähkinä oli kuitenkin tosi kiltti ja sillä oli paljon kavereita. Kaikki rakastivat Pähkinää, koska se aina hymyili.
Erityisen mukavaa Pähkinästä oli lähteä metsäretkille. Se tykkäsi lähteä metsään yksin. Se haisteli ilmaa ja nuuhki paikkoja ja kulki reippaasti mäkiä ylös ja alas. Sitä ei pelottanut varjot eikä aurinko; ei auringonnousu eikä auringonlasku. Sitä ei haitannut sade eikä tuisku, ei jää eikä lumikinokset. Ja kun se oli metsässä, se ei pelännyt lehahtavia lintujakaan, koska se tiesi, että metsässä voi tapahtua mitä vain. Se hengitti raitista metsäilmaa ja tiesi olevansa kotonaan. Rohkeasti se ylitti puunrungot ja hyppäsi ojien yli, kahlasi lammikkoon ja veteen. Mutta vaikka se oli maailman rohkein pieni hevonen, tuli sillekin joskus päiviä, jolloin se ei ollut niin rohkea.
Eräällä metsäretkellä kerran se säikähti niin kovasti, että se lähti juoksemaan karkuun. Vaikka se oli kävellyt reippaasti ja iloisesti koko pitkän matkan, se tunsi, että nyt on juostava ja lujaa. Vastassa oli jotain, mitä se ei ollut ikinä nähnyt. Ja niin se päätti mennä piiloon.
Pähkinä juoksi syvälle metsään. Se juoksi ja juoksi ja kun viimein se uskalsi pysähtyä ja hengittää, se ei enää tiennyt, missä se oli. Se ei ollut enää varma, mistä se oli tullut ja minne sen pitäisi mennä. Se hätääntyi ja yritti löytää kotiin. Mutta vastaan tuli suo. Ja toinen suo. Maailman rohkein hevonen Pähkinä ei uskaltanut mennä eteenpäin, koska sen kaviot upposivat suohon. Se yritti etsiä toista reittiä ja samalla se painui yhä syvemmälle metsään.
Ilta hämärtyi. Pähkinällä ei ollut mitään hajua, missä se oli. Se oli jäädä kiinni oksaan, mutta sen onnistui repiä itsensä irti. Nälkäkin oli. Illan hämärtyessä Pähkinä painoi päänsä mustikkapensaaseen ja alkoi syödä. Samalla se huomasi rauhoittuvansa. Pähkinä tajusi olevansa metsässä, ja sehän rakasti metsää! Metsän hiljaisuus laskeutui ympärille. Se ei enää ollut pelottavalla tiellä, missä se oli säikähtänyt vaan suojaisassa metsässä, missä kuusien oksat pitivät sille suojaa ja missä kesäaurongon viimeiset säteen vetivät peittoa Pähkinän ylle. Ja kun taivas salamoi keskellä yötä, Pähkinä rauhoittui kuusen alle. Sillä ei ollut enää mikään hätä ja se nukahti turvallisen metsän suojaan, missä pöllöt huhuilivat sen yöunille ja pikkulinnut herättivät uuteen aamuun.
Nukuttuaan yön, Pähkinä heräsi auringonpaisteeseen ja nautti aamupalaa pehmeällä sammalmättäällä. Se joi purosta ja käveli ympäriinsä metsän siimeksessä. Mustikat maistuivat, linnut lauloivat. Eikä Pähkinää enää pelottanut. Ja kun se viimein näki tuttuja kasvoja edessään, se huokasi onnesta soikeana ystävilleen: täällä on niin hyviä mustikoita, että muutetaanko tänne asumaan?
Pähkinä kuitenkin sai kuulla, ettei sen pitäisi olla koskaan yötä pois kotoa. Ja niinpä se lähti takaisin omaan kotiin. Sitä odotti siellä makoisat heinät, melassivesi ja iltaruoka sekä kaikki sen kaverit. Niin päättyi Pähkinän seikkailu ja se lupasi, ettei se enää koskaan karkaa sillä tavalla.
Ellei se sitten joskus säikähdä uudelleen. Sillä maailman rohkein pieni hevonenkin voi joskus säikähtää eikä se silti tee siitä vähemmän rohkeaa.
Sen pituinen se.
Erityisen mukavaa Pähkinästä oli lähteä metsäretkille. Se tykkäsi lähteä metsään yksin. Se haisteli ilmaa ja nuuhki paikkoja ja kulki reippaasti mäkiä ylös ja alas. Sitä ei pelottanut varjot eikä aurinko; ei auringonnousu eikä auringonlasku. Sitä ei haitannut sade eikä tuisku, ei jää eikä lumikinokset. Ja kun se oli metsässä, se ei pelännyt lehahtavia lintujakaan, koska se tiesi, että metsässä voi tapahtua mitä vain. Se hengitti raitista metsäilmaa ja tiesi olevansa kotonaan. Rohkeasti se ylitti puunrungot ja hyppäsi ojien yli, kahlasi lammikkoon ja veteen. Mutta vaikka se oli maailman rohkein pieni hevonen, tuli sillekin joskus päiviä, jolloin se ei ollut niin rohkea.
Eräällä metsäretkellä kerran se säikähti niin kovasti, että se lähti juoksemaan karkuun. Vaikka se oli kävellyt reippaasti ja iloisesti koko pitkän matkan, se tunsi, että nyt on juostava ja lujaa. Vastassa oli jotain, mitä se ei ollut ikinä nähnyt. Ja niin se päätti mennä piiloon.
Pähkinä juoksi syvälle metsään. Se juoksi ja juoksi ja kun viimein se uskalsi pysähtyä ja hengittää, se ei enää tiennyt, missä se oli. Se ei ollut enää varma, mistä se oli tullut ja minne sen pitäisi mennä. Se hätääntyi ja yritti löytää kotiin. Mutta vastaan tuli suo. Ja toinen suo. Maailman rohkein hevonen Pähkinä ei uskaltanut mennä eteenpäin, koska sen kaviot upposivat suohon. Se yritti etsiä toista reittiä ja samalla se painui yhä syvemmälle metsään.
Ilta hämärtyi. Pähkinällä ei ollut mitään hajua, missä se oli. Se oli jäädä kiinni oksaan, mutta sen onnistui repiä itsensä irti. Nälkäkin oli. Illan hämärtyessä Pähkinä painoi päänsä mustikkapensaaseen ja alkoi syödä. Samalla se huomasi rauhoittuvansa. Pähkinä tajusi olevansa metsässä, ja sehän rakasti metsää! Metsän hiljaisuus laskeutui ympärille. Se ei enää ollut pelottavalla tiellä, missä se oli säikähtänyt vaan suojaisassa metsässä, missä kuusien oksat pitivät sille suojaa ja missä kesäaurongon viimeiset säteen vetivät peittoa Pähkinän ylle. Ja kun taivas salamoi keskellä yötä, Pähkinä rauhoittui kuusen alle. Sillä ei ollut enää mikään hätä ja se nukahti turvallisen metsän suojaan, missä pöllöt huhuilivat sen yöunille ja pikkulinnut herättivät uuteen aamuun.
Nukuttuaan yön, Pähkinä heräsi auringonpaisteeseen ja nautti aamupalaa pehmeällä sammalmättäällä. Se joi purosta ja käveli ympäriinsä metsän siimeksessä. Mustikat maistuivat, linnut lauloivat. Eikä Pähkinää enää pelottanut. Ja kun se viimein näki tuttuja kasvoja edessään, se huokasi onnesta soikeana ystävilleen: täällä on niin hyviä mustikoita, että muutetaanko tänne asumaan?
Pähkinä kuitenkin sai kuulla, ettei sen pitäisi olla koskaan yötä pois kotoa. Ja niinpä se lähti takaisin omaan kotiin. Sitä odotti siellä makoisat heinät, melassivesi ja iltaruoka sekä kaikki sen kaverit. Niin päättyi Pähkinän seikkailu ja se lupasi, ettei se enää koskaan karkaa sillä tavalla.
Ellei se sitten joskus säikähdä uudelleen. Sillä maailman rohkein pieni hevonenkin voi joskus säikähtää eikä se silti tee siitä vähemmän rohkeaa.
Sen pituinen se.
Onneksi Päde löytyi mustikkasuuna! Itse saavuin just Nuuksioon kun tieto löytymisestä tuli, ja kyllä pääs helpottunut huokaus. Sen verran ahkeraan tuli seurattua päivittelyä ja meinas tehdä mieli yöllä lähteä herraa etsimään.
VastaaPoistaIhanaa, että olit tulossa. Minulla ei meinaa tulla nytkään uni, kun olen ihan adrenaliinipöllyssä tai jossain horkassa edelleen.
PoistaTytär sanoi, että hän voisi poimia Pädelle mustikoita, kun se niistä kerran tykkää. Sanoin, että ehkä se on niitä nyt hetkeksi syönyt riittävästi. 😊
Olipa ihanaa, että sadulla oli onnellinen loppu. Päde sai varmasti uuden lempinimen: Mustikkasuu! :)
VastaaPoista❤
PoistaOnneksi heppa löytyi kunnossa! Kävikö sulle mitään siinä tilanteessa kun Päde karkasi, kun näistä uutisartikkeleista ymmärsin että olit ollut selässä? Voitte nyt sopia Päden kanssa että seuraavalla kerralla ottaa sut mukaan mustikkaan niin ei koko Suomi huolestu ;)
VastaaPoistaEi käynyt mitään. :) Itsetunto sai kolauksen ja hävettää. Vaikka eipä onnettomuuksille mitään voi.
PoistaHuh, tätä seurattiin monen tallilaisen voimin täältä Ruotsista käsin jännityksellä! Ja kaikki olivat iloisia kun kerroin Pähkinän löytyneen. Kannattaa syöttää sille nyt säännöllisesti mustikoita ettei heti tarvitse lähteä uusintareissulle. :)
VastaaPoistaKyllä sille varmaan pitää mustikkaa nyt kuitenkin antaa. ;-)
PoistaIhanaa, kun tarinalla oli onnellinen loppu. Meilläkin jännitettiim ja toivottiin parasta koko perheen voimin - pelättiin karkuun törmäämistä ja varusteiden tarttumista oksiin ja risuihin.
VastaaPoistaTerveisiä Mustikkasuulle aka Pähkinälle <3
Joillain oli epäilys siitä, että putoamispaikan luona olisi näkynyt karhunjälkiä. On se mahdollista, koska oli aikainen aamu. Hevonenhan peittää ihmisen hajun ja Nuuksiossa liikkuu aikaisin aamulla tosi vähän ihmisiä. Karhutkin saattavat olla silloin liikkeellä mieluummin kuin primetime-aikaan.
PoistaTässä vaiheessa uskaltaa muistella oman putoamistarinan samoista metsistä noin kuuden vuoden takaa, kun hevonen vain otti ja lähti. Kerrankin onnistuin pysymään ohjissa kiinni, ja kun mietin, että mullehan ei sikailla, käytiin vielä pieni talutuslenkki ennen tallille paluuta (meiltä repsahti satulavyö sen verran, että kyytiin en enää uskaltautunut). Vasta jälkikäteen aloin miettiä, että jotain outoa tilanteessa oli, kun metsän peuroihin, kettuihin ja turisteihin täysin tottunut hevonen hikoili ja vapisi ja oli vielä tallillakin todella hermostunut. Karhu kävi tuolloinkin mielessä, ja kyllähän niitä siellä liikkuu.
PoistaOlen niiiiin tyytyväinen, että selvisitte säikähdyksellä ja kevyellä ketutuksella! :)