lauantai 16. heinäkuuta 2016

Alku

Stressitila minussa alkaa pikku hiljaa hälvetä, mutta en nuku vieläkään kunnolla. Etsintäoperaatio oli rankinta, mitä olen kokenut. Päden etsintöjen seurauksena minussa puhkesi äkillinen flunssa. Poskionteloissa jyskytti tukkoisuus ja päässä tietoisuus siitä, että hevonen ei ole vielä minulle niin tuttu kuin mitä olen halunnut ajatella. Ei se, että se karkasi fyysisesti, mutta se tuntui karanneen myös henkisesti. Se oli palatessaan täysin oma itsensä, mutta väkisinkin katsoin sitä uusin silmin.

Moi, mie oon täällä! (Kuva: Zelda Rantala)

 Jos ratsastaja ei mieti riskejä, hän on idiootti, ja maailmaan mahtuu idiootteja. Jostain syystä meistä moni haluaa esittää pelottomampaa kuin oikeasti onkaan. Voimme jauhaa loputtomiin erilaisista turvavarusteista, mutta eivät ne yksin pelasta meitä. Iso osa ratsastajista osaa välttää riskejä, sillä he osaavat ratsastaa. Silti onnettomuuksia tapahtuu heillekin. Melko monelta on joku luu murtunut tai jotain revähtänyt hevosten kanssa. Ne, joilta ei ole, ovat olleet onnekkaita.

Tuntuu typerältä hokea, että sata kertaa pitää tippua ollakseen todellinen ratsastaja tai että ihmiset, jotka eivät tee virheitä, eivät tee mitään muutakaan. Suomen kieli on täynnä kivoja sanontoja, joilla lievitetään sen tuskaa, joka kohtaa onnettomuuden. Yhtä hyvin voidaan myöntää, että kävipä huono tuuri. Ei tarvitse aina yrittää keksiä, että vesipisarat tai sirpaleet hääpäivänä tuovat onnea. Olen varmasti parempi ratsastaja kuin silloin, kun tipuin ihka ensimmäisen kerran, mutta jos muistelen sitäkin 90-luvun alun heppaleikkituntia, jonka aikana tipuin kolmesti, en tiedä jalostiko se minua parempaan suuntaan. Olin tietysti lapsellisen ylpeä siitä, että menin tunnissa monta muksahdusta kavereita eteenpäin. Lapsellista tosiaan.

Viime maanantaina minä tipuin hevoseltani maastossa tavalla, jota en ole koskaan ennen kokenut ja mitä en toivo kenellekään. Tippuminen ei ollut paha, minuun ei koskenut eikä tilanne nyt muutenkaan ollut ihan outo, mutta hevosen reaktio ja irtipääsyn seuraukset olivat. En pysty kuvaamaan sitä avuttomuuden tunnetta, mikä minut valtasi, kun Päde ei ollutkaan tullut edeltä tallille. Puhumattakaan kun ajoin 14 tuntia myöhemmin tallilta kotiin ajatellen, että hevoseni on ehkä kuollut tai ehkä kuolemassa. Ja miltä tuntui, kun kaikki tuo ahdistus säilyi yön yli ja etsinnät jatkuivat seuraavana aamuna. Päde se oli päässyt irti minun herpaantumiseni takia. Kaikki ihanat ihmiset - vanhat tutut sekä täysin tuntemattomat - rämpivät nyt metsässä, koska minä olin onneton sählä. Kamalampaa olisi ollut vain se, jos olisin kadottanut jonkun toisen omistaman hevosen.

Päden ja entisen hevoseni Tintin ero on siinä, että asiat, joissa Päde on luotettava, Tintti oli epäluotettava ja toisinpäin. Olen ollut rento tekemään Päden kanssa niitä asioita, joita olin tehnyt Tintinkin kanssa eikä ehkä olisi pitänyt. Jälkiviisaus ei auta, mutta on sekin parempaa kuin jälkityhmyys.. Päde ei suinkaan ole osoittautunut toisenlaiseksi, mitä ostohetkellä kuvittelin. Perinteisesti kiteytettynä olen vain saanut kantapään kautta oppia, mitä minulta nyt vaaditaan ja missä täytyy muuttua. Tilanne on aika sama kuin toissa talvena Herra Herkän Machon kanssa. Se tuli ratsukseni saatesanoilla: "Tintti kesti virheesi, tuo ei kestä niistä yhtäkään, mutta se opettaa sinut ratsastamaan." Herkkis opetti kestämään kyydissä pukituksissa, joiden tarkoitus oli tiputtaa; Päde opettaa minut nopeammaksi.

Ensimmäinen karkureissun jälkeinen ratsastus eilen perjantaina oli erikoinen Tuntui huojentavalta mennä maneesiin ratsastamaan valmentajan ja muutaman muun kanssa samaan aikaan. Mietin etukäteen, miksi oikeastaan jännitin niin paljon, että suuta kuivasi. Paikallistin fiiliksen siihen samaan tunteeseen, mikä minut valtasi esikoisen syntymän jälkeen: en tiennyt, mitä tästä kaikesta seuraa. Olin ajatuksissani tyhjän päällä, muiden avun varassa, eivätkä vaistot sanoneet mitään. Täydellinen avuttomuus, minkä hevosen katoaminen sai aikaan, tuntui vaikuttavan ihan kaikkeen ja sai aikaan tunteen, etten osaa nytkään mitään. Olin yhtä lamaantunut kuin mitä mieleni oli etsintöjen aikana. Valmentaja muistutti, ettei tuntemuksia kannata yrittää kieltää. "Mutta ei se täältä maneesista kuule minnekään karkaa." Paskajäykkänä yritin ratsastaa selkä suorana, kulmat kyynärpäissä ja katse eteen liimattuna elämäni jäykimmän ratsastuksen. Päde rentoutui tietysti vasta, kun minä aloin hengittää. Se itse asiassa antoi jopa läpi paremmin kuin ennen reissuaan. Sen myötä aloin ymmärtää itsekin, että kaikki oli ennallaan.

Vai oliko? Voiko luottamuksen menettää, jos sitä ei koskaan ollutkaan? Tai voiko sellaisen palauttaa, mitä ei koskaan ollut saanut rakennettua? Ei varmaankaan. Siksi lienee paras putsata pöytä ja aloittaa alusta. Olen onnekas kokeneiden ammattilaisten tuesta ja avusta. Olen onnellinen ihanasta hevosesta. Kun joku kysyi minulta etsintöjen lomassa, aionko pitää hevosen, olin ymmälläni. Millaiset ihmiset ovat valmiita luovuttamaan ensimmästen vaikeuksien edessä? Ainahan ongelmia tulee vastaan joka ratsukolle. Vika ja puutteet  ovat minussa ja ne korjataan ajan kanssa ja tutustumalla. Puolitoista kuukautta on vielä älyttömän lyhyt aika sanoa ratsukosta juuta tai jaata tai ennustaa tulevaisuudesta mitään.

Kaikki oikeastaan alkaa vasta nyt. Jotain uutta piti tapahtua, jotta Tintin opettamat toimintamallit saataisiin hylättyä. Olisin kyllä toivonut, että siihen olisi riittänyt pelkästään useampi muksahdus.






8 kommenttia:

  1. Mielenkiintoinen kirjoitus! Tällaisena aivan ventovieraana karkutapauksen sivustaseuraajana kävi kyllä monesti mielessä, että miten voi koskaan enää luottaa hevoseen, joka nyt vaan päättää häipyä pusikkoon noin pitkäksi aikaa. Tämä teksti selvensi aika paljon. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tää on ollut hurjaa. Mutta koska loukkaantumisilta vältyttiin, paluu arkeen ei venynyt turhan pitkäksi. 😊

      Poista
  2. Jännä miten eri tavalla sitä ajattelee kun istuu eri puolella pöytää. Minulla ei kertaakaan tullut mieleen, että olisit jotenkin tumpelo kun putosit. Kaikkihan me ollaan joskus pudottu. Se, että hevonen ei palannutkaan tallille oli todella harmillista mutta ehkei kovin outoa ottaen huomioon miten vähän aikaa se on kyseisellä tallilla asunut. Kaikki etsintöihin osallistuneet varmaan ymmärsivät sen suuren huolen mitä koit kun karkulaisesta ei näkynyt jouhtakaan. Ja kaikki varmaan lähtisivät uudestaan etsimään kenen tahansa karannutta eläintä. Minä ainakin lähtisin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ❤ Ihan varmasti. On silti ollut erikoista huomata, miten hämmentävää on olla ihmisten pyyteettömän avunannon kohteena. Tiedostan, että se in turhaa, vaikka jostain koko ajan nousee ajatus, että vaivaan muita. Enkä koskaan ajattele kenestäkään muusta niin. Ehkä se on omaan työminään liittyvä juttu. Olen tottunut enemmän olemaan auttaja kuin autettävä ja siksi tämä onnettomuus toi uuden äärelle.

      Valtavat kiitokset avusta ja tuesta.

      Poista
  3. Teillä on tutustumisprosessi vielä kesken, ja tietysti tuollaisen kokemuksen järkeen tunteet ovat vuoristorataa. Mulle tuli tästä mieleen, että me aikuiset saatetaan joskus myös vähän ylikäsitellä näitä luottamusasioita. Kun toisaalla laitetaan joku tyttönen ponin selkään joka yrittää pukittaa joka tunti sen alas, niin kellä tulee mieleen miettiä onko luottamus poniin vielä kunnossa. Puolessatoista kuukaudessa hevonen ei ehkä ole vielä niin kiintynyt omistajaansa kuin omistaja hevoseensa, että tuollainen olisi kovin kummallinen reaktio. Omani on hyvin kiintynyt, mutta silti se otti ritolat ja juoksi tallille, kun putosin. Se on asunut melkeen koko ikänsä seudulla ja tuntee paikat. Mutta se näki jonkun mörön ja eihän se olisi loogista että jäisi siihen mörön saaliiksi odottelemaan vain koska omistajapahanen meni ja tippui. Ihan sama tässä Päden tapauksessa. Ei kannata nyt yhtään hävetä jne. niin pääset nopeammin yli tuosta, tämmösiä sattuu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta. Kyllä itsellä tässä rationaalisen pohdinnan jälkeen lopputulos on olla miettimättä luottamusasioita sen enempää ja hoitaa homma kotiin skarpisti ratsastamalla. 😉

      Poista
  4. Tunnistan tuon ajatuskuvion, itsellä oli hiukan samoja fiiliksiä kun putosin ja loukkasin itseni pahasti. Että olenko vanha (no olen) tumpelo. Mutta kun näitä sattuu nuorille ammattilaisillekin. Huono tuuri on huonoa tuuria. Kuka tahansa voi pudota ja hevonenkin voi oikeasti eksyä, vaikka yrittäisikin kotiin, jos maasto liian hankalaa. Ei todellakaan kannata vetää liian paljon johtopäätöksiä siitä, hevoset ovat hevosia ja ajattelevat niin eri logiikalla kuin me ihmiset.
    Varmasti tämä oli teille nyt uusi alku, mutta tavallaan hyvä että Päde oli ehtinyt olla sulla niin vähän aikaa vasta. Jos tuttu ja pitkäaikainen kumppani olisi tehnyt saman, niin voisi olla suurempi trauma. Anna aikaa itsellesi aikaa ja armoa. Hevosen ihon alle pääseminen vie aikaa. Itsekin huomasin, että yritin laittaa uutta hevosta vanhan muottiin ja tavallaan olin pettynyt, kun se ei ihan siihen asettunut. Kun aloin hyväksymään sen omine piirteineen, alkoi tulla sitä aitoa kiintymystä (ainakin minun puoleltani) :) Ja voin kuvitella kuinka mielellään ihmiset auttoivat, älä siitä ainakaan huolta kanna!

    VastaaPoista

Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...