Oikea määrä ruokaa ja liikuntaa

Moni blogia pitkään seurannut saattaa muistaa minun maininneen, että vuosia sitten suunnittelin suomenhevosruunan hankkimista. Asiat menivät sillä tavoin putkeen, että ostin lopulta täykkäritamman. Noilta suomenhevoshaaveilun ajoilta on peräisin kirjahyllyyyni päätynyt Markku Saastamoisen toimittama tietokirja Suomenhevonen. Se julkaistiin suomenhevosen 100-vuotisjuhlavuoden kunniaksi vuonna 2007.

Olen aina tykännyt tietokirjojen lukemisesta. Niissä asiat on selitetty hyvin yksinkertaisesti ja niissä esiintyvään tietoon uskaltaa luottaa. Saastamoinen kirjoittaa, että "suomenhevosen energiankulutus työtuntia kohti on pienempi kuin lämminverisen ravihevosen tai puoliverisen". (Saastamoinen 2007, 191.) Oli hevonen minkä rotuinen tahansa, se käyttää kuitenkin energiaa ihan samoihin asioihin: elintoimintojen ylläpitämiseen, lihastyöhön, kasvuun ja mahdollisesti tiineyteen ja maidontuotantoon. Yksilöllinen ravinnontarve vaihtelee koon, rodun, sukupuolen, iän ja luonteen mukaan. Muita merkittäviä tekijöitä ovat rasituksen aikaiset sääolosuhteet (lämpötila), valmennuksen laatu ja taso sekä ratsuhevosilla myös ratsastajan taidot. (Saastamoinen 2007, 190.) Yleensä aloitteleva ratsastaja ei osaa vaatia hevoselta yhtä paljon kuin edistyneempi ratsastaja, vaan harjoitus kohdistuu etupäässä ratsastajan kehittämiseen.

Läskit hevoset

Ratsuväkeä kuuluu usein haukuttavan siitä, että he syöttävät hevosiaan ihan liikaa ja liian lihaviksi. Sen lisäksi ratsuväki liikuttaa hevosiaan aivan liian vähän. Vatsahaavakammoisina meillä on tietysti kiusaus kaataa hevostemme eteen enenevässä määrin ravintoarvoiltaan huippulaatuista (säilö)heinää samalla, kun hevosemme seisovat päivät pitkät paikallaan sitä syömässä. Hyvänä rehunkäyttäjänä tunnettu suomenhevonen lihoo takuulla, sillä moisesta lihoo myös puoliverinen.  Täysikasvuisen suomenhevosen heinämäärä on noin 6-7 kg/päivässä. (1,1-1,4 kg/100kg elopainoa) Olkea voi syöttää suoliston täytteeksi enintään 2-4kg päivässä. Ravintoarvoa sillä ei juuri ole. (Saastamoinen 2007, 192.) Suomenhevosten ruoansulatusfysiologiasta ei ole tehty vertailevaa tutkimusta muiden rotujen kanssa, mutta suomenhevonen on metsähevosena menestynyt kuitupitoisella ja heikkolaatuisellakin rehustuksella vallan hyvin. (Saastamoinen 2007, 189.)

Harraste- ja vapaa-ajan hevosten tekemä työ on poikkeuksetta melko kevyttä, vaikka niillä vähän kilpailtaisiinkin. "Kilpahevosen ruokinnassa on tärkeä huolehtia siitä, että hevonen saa riittävästi ehergiaa lihastensa polttoaineeksi. Tämä merkitsee heinän osuuden vähentämistä ja väkirehujen osuuden lisäämistä päivittäisessä rehuannoksessa", kirjoittaa Saastamoinen.  (Saastamoinen 2007, 201.)  Tässä nousee valtavan merkittäväksi sen tarkka arvioiminen, milloin hevonen on kevyellä liikutuksella ja milloin rankassa valmennuksessa. Tunti päivässä on minimivaatimus niin hevoselle kuin sen omistajallekin. Jos hevonen liikkuu vain tunnin päivässä, se ei voi eikä saa olla rankkaa urheilua, koska ajallisesti siinä on liikuntaa melko lailla vähän. Sitä ei voi painella täysillä.

Monet ovat menettäneet kosketuksensa siihen, mikä on kevyttä urheilua ja mikä on raskasta urheilua. Jos me ihmiset ymmärtäisimme, ettei meidän tarvitse lisätä omaankaan ruokavalioomme juuri mitään erityistä, vaikka juoksisimme tunnin lenkin joka ilta, näkökulmamme laajenisi. Toki ihmisilläkin tähän vaikuttaa koko, ikä, sukupuoli ja moni muu tekijä.

Tasaiset ruokintavälit ja pienet annokset

Vaikka kirja käsittelee suomenhevosia, moni asia on täysin yleistettävissä kaikkiin hevosiin. Hevonen pitää ruokkia pieninä annoksina, vähintään kolmesti päivässä ja mielellään tasavälisesti. Päivällä ruokintojen välin tulee olla 6 -7 tuntia ja pisimmän välin yöllä tulisi olla enintään 10-12 tuntia. (Saasatamoinen 2007, 195). Monet käyttävät heinähäkkejä ja -verkkoja estääkseen hevosia hotkimasta ruokiaan kerralla. Useimmat ovat silti sitä mieltä, että hevosen vatsassa tulisi aina olla karkearehua.

Mitä enemmän väkirehuja syötetään, sitä tasaisemmin ne on päivän mittaan jaettava. Vanha ohje hevosen ruokinnasta pätee edelleen: karkearehut (heinä) syötetään aina ennen väkirehuja. "Tämä estää väkirehujen liian nopan syömisen ja varmistaa runsaan syljenerityksen, mikä valmistaa ruoansulatuskanavan vastaanottamaan väkirehuannosta ja neutralisoimaan mahalaukun happamuutta." (Saastamoinen 2007, 195.) Tämä auttaa ehkäisemään vatsahaavariskiä. Melko lailla ristiriitaisia tunteita saattaa herättää tämän jälkeen kehotus ruokkia kilpahevosia kilpailupäivina pääasiallisesti väkirehuilla ja vain vähäisellä heinämäärällä (alle 2 kg/ruokintakerta). Se ei kuitenkaan tarkoita heinän määrän pudottamista nollaan. Ylimääräisiä eli arjesta poikkeavia heinäannoksia ei ole syytä pitää hevosen nenän edessä edes trailerissa. Väkirehujakaan ei pidä lisätä lisäenergian toivossa, sillä suuret hiilihydraattiannokset saattavat aiheuttaa lihaskipuja ja lihaskipuja nimenomaan seuraavana päivänä. (Saastamoinen 2007, 202.)

Hevosella pitäisi siis ruokintaväleistä huolimatta päästä nauttimaan karkearehusta koko ajan, sillä vaikka sen elämä on muuttunut aroilta kotieläimeksi, sen ruoansulatusmekanismi on pysynyt ennallaan. Meidän on syytä muistaa, että hevosen hyvinvointi ei kuitenkaan ole kiinni siitä, että muistamme ruokkia sitä koko ajan. Lajityypillisesti sen pitää myös liikkua koko ajan. Tunti päivässä ei ole tarpeeksi eikä jatkuvaa liikkumista voi korvata millään muodikkaalla HIIT-treenillä. Ne ovat ihmisten juttuja.

Valokuva kirjan kannesta Suomenhevonen,
Markku Saastamoinen (toim.)
Suomen Hippos Ry:n julkaisuja.
Gummerrus Kirjapaino Oy. Jyväskylä 2007

Edit! Klo 12:16. Poistettu maininta hevosen vatsalaukusta.