keskiviikko 22. kesäkuuta 2016

Kenttäpostia

Terveisiä täältä jostain.

Olen ollut täällä nyt kolme viikkoa. Kaikki on mennyt ihan mukavasti. Täällä on paljon hevosia ja ihmisiäkin ja ne ovat kaikki olleet minulle tosi kilttejä. Sanovat minua seuralliseksi tyypiksi. Ruokaa olen saanut, mutta ovat pistäneet sen sellaiseen kaappiin, mistä syöminen on aika hidasta. Se on kuulemma minulle hyväksi. Olen siitä ollut eri mieltä.


Ensin ajattelin, etten lähde tämän kanssa minnekään. En meinannut mennä edes autoon. Mutta nyt kaikki on ok. Minulla on uusi oma ihminen.

Minua on ratsastettu säännöllisesti. Kun saavuin tänne, olin erityisen innoissani maastoesteiden suuresta määrästä! Meni kuitenkin viikko, että sain alkaa kokeilla niitä. Nyt olen saanut kävellä banketteja, rappusia ja hautoja useana päivänä viikossa. Vedessäkin olen kahlannut Metsässä olen ylittänyt siltoja ja puunrunkoja. Siellä on ollut aika jänniäkin paikkoja, missä on pitänyt miettiä, mihin kaviot oikein laitetaan, mutta minä olen aika rohkea. Se ihminen sanoo aina, että minä saan katsoa, mutta minun pitää aina mennä, ja sitten se kehuu, kun menen. Aikoo tehdä minusta oikean kenttäkilpahevosen. Sitten mennään kuulemma kilpailuihin ja laitetaan vihreänturkoosia päälle. Vaikka sitten niin.


Tämmönen se vaan on hevosen elämää!

Alkuun eivät antaneet minun ravata maastossa ollenkaan, vaikka olisin kovasti halunnut. Väittävät, että mäkien kiipeily kävellenkin tekee hyvää. En tiedä, miksi ne puhuvat kovasti kaikesta hyvästä. Minun mielestäni jatkuva laitumellaolo tekisi hyvää, mutta siitä ne taas väittävät, että se olisi huono juttu. Yritän paikata tätä tuoreen ruohon vajausta ihan koko ajan. Esi-isäni saivat vain vähän ravintoa, joten minä tiedän, että pitää syödä aina kun on mahdollista. Yritän maastoretkilläkin vähän maistella. Täällä on tosi paljon reittejä, mitä kävellä. Haluan ihan ehdottomasti aina uusille poluille. Se on kuulemma hevosessa erikoinen piirre.

Se oli hauskaa niin kauan kun sitä sai syödä. Sen jälkeen se osoittautui virhepoiminnaksi.

Olen siis tehnyt paljon partiointeja yksin. Se nainen ei höpötä minulle niin paljon, mitä se höpöttää ihmisille. Se on luvannut, että kohta pääsen maastoon isommassakin porukassa, mutta kuntoni täytyy kuulemma ensin kasvaa. Aina kun saan kaverin mukaan ihan kentällekin, on se tietysti tuplasti hauskempaa. Silloin en millään haluaisi jäädä enää yksin. Olen sitten huudellut muiden perään aika kovaa ja muutenkin ovat vähän moittineet minua keskittymisen puutteesta. Viime viikolla hyppäsimme esteitä ja kaveri lähti kentältä juuri, kun minun olisi pitänyt ponnistaa. Lähdin hänen peräänsä. Ei sillä tavalla saisi kadota ilmoittamatta, minä sanoin, mutta samaa sanoivat minullekin. Sellaisiakin hulluja juttuja olen täällä nähnyt kuin sukkahousuihin pukeutuneita miehiä kahden pyörän päällä. Olen nähnyt myös bussin ja joutunut ylittämään tien kohdasta, johon on maalattu valkoisia viivoja. Maalla ei sellaisia ollut.


"Kaveri hei, elä lähe, mie tuun siu kaa!"

Sillä ihmisellä, joka täällä koko ajan ramppaa, on välillä mukana lapsia. Ne harjaavat häntääni. En tiedä miksi. Niillä on joskus omenamehua, jota olen saanut. Olen kantanut niistä toista sitten selässäni. Se on ollut sellaista leppoisaa käyskenteluä työnteon päälle, mutta nyt ne ovat alkaneet puhua, että pitää alkaa treenata enemmän. Tänään sainkin viimein ravata ja laukata maastossa ja sen jälkeen pääsin suihkun kautta piehtaroimaan. Yöllinen hupini on irrottaa suolakiviteline paikaltaan. Toivottavasti ne eivät ikinä ota tätä lelua minulta pois. Juhannuksesta ovat jutelleet, että vievät minutkin uimaan. Että kyllä minä täällä pärjään, olkaa huoleti. 

Päde 


Tää selfietouhu on dorkaa. Kasvaisi aikuiseksi.



Kuvat: Erica Lilja

4 kommenttia:

  1. Terveisiä täältä samoilta kyliltä mistä Suomipoika matkasi suureen maailmaan. Olen Pähkinän myötä ruvennut seuraamaan blogiasi ja on kyllä oikein kivaa luettavaa :)

    VastaaPoista

Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...