Pahat, pahat poniäidit
Vanhempani kuuluvat suuriin ikäluokkiin. Luulen, että heidän ikäluokalleen oli aika lailla helpotus se, että lapset alkoivat harrastaa jotain. Se tarkoitti, että lapsilla oli tekemistä eikä heidän peräänsä tarvinnut enää katsoa. Harrastusten myötä alkoi itsenäinen elämä isossa maailmassa.
Minun lapsuudessani ei lapsia juuri kuskailtu harrastuksiin, jos ei ollut ihan pakko. Vanhempia ei liioin näkynyt treeneissä. Harrastuksissa järjestettiin kyllä erilaisia oppilasiltoja ja näytöksiä, joihin vanhemmat sitten kerran-kaksi vuodessa kutsuttiin. Yhden kaverin yrittäjäisä kävi lastensa kuorokonserteissa nukkumassa pois 90-luvun lamapaineiden tuomaa väsymystä. Oli niitäkin, joiden vanhemmat eivät vain päässeet paikalle. Harmin näki aina lasten kasvoilta. Joskus se purkautui katkerana kiukutteluna: "onneksi vanhempani eivät ole täällä kyyläämässä".
Muutama tallikaveri minulla kyllä oli sellainen, joiden vanhemmat olivat poikkeuksellisesti enemmän mukana lasten harrastuksissa. Tömä tarkoitti sitä, että lapsilla oli tallilla eväät mukana, lapsia vietiin ja haettiin ja heidän ratsastustaan ja kilpailujaan käytiin katsomassa. Päättelimme sen johtuvan siitä, että monet näistä tallikavereista olivat ainoita lapsia. He saivat vanhemmiltaan jakamatonta huomiota sekä myös jakamattoman rahoituksen harrastukselleen. Eipä heillä kuitenkaan hevosia näkynyt. "Nuo vanhemmat kyllä ostaisi sille varmasti hevosen, jos vaan olisi rahaa", joku totesi katkerana. Sopivassa määrin kannustavat ja kiinnostuneet vanhemmat olisivat kelvanneet ihan kaikille. Rahaahan ei ollut kellään, joten rahasta ei sellaisenaan tarvinnut olla kateellinen.
Hirvittävän monet meistä keski-ikäisistä ja -ikäistyvistä olemme harrastaneet yksin. En moiti yhtäkään vanhempaa, joka yrittää hyvittää tämän kokemansa yksinäisyyden omille lapsilleen sillä, että antaa näiden harrastaa, mitä haluaa ja pyrkii osallistumaan ja elämään lapsen mukana lapselle tärkeässä asiassa. Se tietysti pitää muistaa, että lapsen pitää saada muodostaa oma maailmansa ja oma identiteettinsä harrastuksensa kautta eikä lapsi saa olla vanhempiensa unelmien jatke. Nuorisotutkija Mikko Salesvuo toteaa oivallisesti, että vanhempien pitää pysyä mahdollisimman kaukana lapsensa harrastuksesta. Lue juttu täältä.
Voin kuitenkin helposti kuvitella, millainen onnentunne läikähtää sen vanhemman rinnassa, jonka jälkikasvu kiinnostuu vanhemmalle itselleen rakkaasta lajista. Yhtäkkiä keskustelunaiheet ovat yhteisiä. Intoutumisen tunteen voi jakaa. Väsymyksen ja haasteet pystyy muistamaan omasta takaa ja lapsen tukeminen tappion hetkinä nousee ihan uudelle tasolle.
Jos lapseni kiinnostuisivat ratsastuksesta, olisin varmasti haltioissani ja joutuisin pistämään jäitä hattuun. Kun itsestä on ihanaa mennä tallille, olisi tietysti ihanaa jakaa tuo tunne jälkikasvun kanssa. Nyt kuitenkin näyttää siltä, että se on mieheni, joka pääsee nauttimaan tuosta kaikesta ainakin hetkeksi: tytär on nimittäin ilmoittanut aloittavansa koripallon ja mies on jo alustavasti valinnut tyttärelle joukkueen.
Se on tietenkin Tapiolan Honka, missä iskä itsekin pelasi.
Minun lapsuudessani ei lapsia juuri kuskailtu harrastuksiin, jos ei ollut ihan pakko. Vanhempia ei liioin näkynyt treeneissä. Harrastuksissa järjestettiin kyllä erilaisia oppilasiltoja ja näytöksiä, joihin vanhemmat sitten kerran-kaksi vuodessa kutsuttiin. Yhden kaverin yrittäjäisä kävi lastensa kuorokonserteissa nukkumassa pois 90-luvun lamapaineiden tuomaa väsymystä. Oli niitäkin, joiden vanhemmat eivät vain päässeet paikalle. Harmin näki aina lasten kasvoilta. Joskus se purkautui katkerana kiukutteluna: "onneksi vanhempani eivät ole täällä kyyläämässä".
![]() |
Tyttäreni ratsailla noin kaksivuotiaana, jolloin hän itse keksi pyytää päästä hevosen selkään. |
Hirvittävän monet meistä keski-ikäisistä ja -ikäistyvistä olemme harrastaneet yksin. En moiti yhtäkään vanhempaa, joka yrittää hyvittää tämän kokemansa yksinäisyyden omille lapsilleen sillä, että antaa näiden harrastaa, mitä haluaa ja pyrkii osallistumaan ja elämään lapsen mukana lapselle tärkeässä asiassa. Se tietysti pitää muistaa, että lapsen pitää saada muodostaa oma maailmansa ja oma identiteettinsä harrastuksensa kautta eikä lapsi saa olla vanhempiensa unelmien jatke. Nuorisotutkija Mikko Salesvuo toteaa oivallisesti, että vanhempien pitää pysyä mahdollisimman kaukana lapsensa harrastuksesta. Lue juttu täältä.
Voin kuitenkin helposti kuvitella, millainen onnentunne läikähtää sen vanhemman rinnassa, jonka jälkikasvu kiinnostuu vanhemmalle itselleen rakkaasta lajista. Yhtäkkiä keskustelunaiheet ovat yhteisiä. Intoutumisen tunteen voi jakaa. Väsymyksen ja haasteet pystyy muistamaan omasta takaa ja lapsen tukeminen tappion hetkinä nousee ihan uudelle tasolle.
Jos lapseni kiinnostuisivat ratsastuksesta, olisin varmasti haltioissani ja joutuisin pistämään jäitä hattuun. Kun itsestä on ihanaa mennä tallille, olisi tietysti ihanaa jakaa tuo tunne jälkikasvun kanssa. Nyt kuitenkin näyttää siltä, että se on mieheni, joka pääsee nauttimaan tuosta kaikesta ainakin hetkeksi: tytär on nimittäin ilmoittanut aloittavansa koripallon ja mies on jo alustavasti valinnut tyttärelle joukkueen.
Se on tietenkin Tapiolan Honka, missä iskä itsekin pelasi.
Kommentit
Lähetä kommentti