perjantai 20. toukokuuta 2016

Kukka kasvaa kastelusta, ihminen kasvaa kehuista

Kysyn usein lukiolaisilta, mitä sellaista olet oppinut harrastuksesi parissa, mistä voi olla hyötyä opinnoissasi. Monia kysymys naurattaa, varsinkin jos lätkänpelaaminen sujuu, mutta opinnot eivät. Loppujen lopuksi kyse on aika lailla samasta asiasta. Mukavien harrastusten parissa mielenkiintoa on vain helppo pitää yllä väsyneenäkin. Useimmat myöntävät, että onhan se pelaaminen mukavampaa kuin treenaaminen. Miehenikin muisteli, miten raivostuttavaa oli lukioikäisenä tehdä mäkivetoja  pururadalla. Se kuitenkin kuului korisvalmentajan määrittelemään kesäohjelmaan. Motivaatio pysyi yllä sillä, että siitä tiesi olevan hyötyä siinä, mitä haluaa tehdä. Eli pelata. Monella lukiolaisella opiskelumotivaatio ei pysy yllä, koska heiltä puuttuu lukionjälkeinen tavoite. Kun tavoite on määritelty, alkaa moni asia maittaa eri tavalla.

Olisi tosi vaikea työskennellä opona, jos ei itse miettisi samoja asioita, mitä oppilaiden pyytää miettivän. Hevoset ovat opettaneet minulle eniten juurikin murrosikäisistä ja toisin päin. Silti ei ole aina helppoa muistaa, mitä on oppinut saati yhdistää oppimaansa käytäntöön. Siinä pitää joka kerta ladata itsensä uudelleen. Molemmat ovat vähän samalla tavalla rajojen tarpeessa, mutta kaipaavat niin kovasti kehua ja kannustusta, ettei ole tottakaan! Kukka kasvaa kastelusta - ihminen kehuista.

Tärkeä yhdistävä tekijä hevosten ja murrosikäisten välillä on se, ettei suuttumustaan saa koskaan jättää päälle. Joskus rajanveto on tarpeen tehdä napakasti, mutta mitä kovemmin joudut suuttumaan, sitä enemmin sinun on jaettava kehuja seuraavassa tilanteessa. Se on rajanvetoa ja se on rakkautta. Se tekee kontrastin oikean ja väärän välille. Toiset ovat luonteeltaan rajattomia ja heidän kanssaan vaaditaan paljon enemmän tällaista kasvatustyötä kuin niiden kanssa, jotka eivät testaa rajojaan koko ajan vaan oppivat kerrasta. Kyllä lukiolaisissakin on niitä, jotka laittavat kännykkänsä pois oma-aloitteisesti. Sitten on niitä, joiden mielenkiintoa täytyy ylläpitää kaikin mahdollisin konstein, tai käsi hakee kännykän. Jokainen osaa varmasti sanoa, kumpaan ryhmään se oma hevonen (tai lapsi) kuuluu. On hevosia, joita voi syötellä narusta ja joita voi ongelmitta taluttaa nurmimättään ohi. Sitten on niitä, joista tulee helvetin vaikeita taluttaa, jos niiden koskaan annetaan aterioida taluttamisen lomassa.

Kysyin lukion tutor-oppilailta, millainen on hyvä opettaja. He vastasivat seuraavaa: hyvä opettaja sanoo napakasti aiheesta, mutta ei nalkuta tottumuksesta. Hyvä opettaja on johdonmukainen ja sillä on aina samat säännöt. Hyvä opettaja ei rankaise viime viikon virheistä vain tottumuksesta. Hyvä opettaja kertoo, mitä se haluaa oppilaiden tietävän eikä järjestä kompakysymyksiä vain osoittaakseen olevansa parempi kuin oppilaansa. Hyvä opettaja kehuu ja kannustaa. Hyvä opettaja ei ole sillä tavoin pahalla tuulella, että se purkaa sitä oppilaisiin syyttä. Hyvä opettaja selittää uudelleen toisella tavalla, jos oppilaat eivät ensimmäisellä kerralla ymmärrä.

Minusta samat asiat pätevät meihin harrastajiin satulassa. Ei saa nalkuttaa turhasta. Ei hevosille eikä niille tallin teineille.

4 kommenttia:

  1. Mulle aikuisena hevoskisaaminen on opettanut ainakin hallitsemaan esitysjännitystä töissä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä esimerkki. Sitä paitsi tässä lajissa ollaan uuden äärellä koko ajan. Aika monet aikuiset tekevät vain samaa tuttua ja turvallista koko aikuisikänsä ajan. Hevosten parissa saa oppia koko ajan. AJattelen aina, että opettajille juuri tuo oppilaan asemassa asettuminen omalla vapaa-ajalla on tärkeää. Sen myötä ymmärtää, ettei kaikki oppiminen ole aina tahdosta kiinni. Ajatella, jos joku tulisi ratsastustunnilla haukkumaan laiskaksi, vaikka oikein kovin yrität?

      Poista
  2. Hyvä teksti, onpas oppilaat fiksuja ja hienoa, että heillä on mahdollisuus sanoa tällaiseen asiaan mielipiteensä! Vielä kun itse osaisi olla vastaavanlainen opettaja siis elämässä yleensä. Aurinkoista viikkoa :)

    VastaaPoista
  3. Juuri siksi ratsastus on ihanaa, että siinä ollaan aina uuden äärellä! Tosin kaikki eivät sitä mahdollisuutta käytä, esim omassa ratsastusryhmässäni on pari aikuista naista, jotka eivät tunnu edes haluavan oppia lisää tai haastaa itseään (haluavat aina ratsastaa vain parilla eri hevosella eivätkä edes yritä kokeilla uusia juttuja, humpsuttelevat tunnin vain ympäri kenttää), ja se tuntuu musta surulliselta. Tälleen kolmekymppisenä kun on jo päässyt siitä nolousvaiheesta ohi, niin voi antaa itselleen mahdollisuuden oppia kyselemällä kaikkea "tyhmää" opelta, tallinpitäjältä, tallityöntekijöiltä, muilta ratsastajilta jne :D

    VastaaPoista

Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...