Kaviokuumeesta ja vatsahaavasta
Minulla on kaksi hevosenhoitoon liittyvää painajaista: kaviokuume ja vatsahaava. Ensimmäinen johtuu siitä, että Tintti sairasti cushingin tautia, johon liittyi kohonnut kaviokuumeriski. Jälkimmäinen taas on seurausta siitä, että olen seurannut sivusilmällä vatsahaavojen hoitamista. Olen pitänyt aina sormet ja varpaat ristissä, etten joutuisi itse niitä koskaan hoitamaan.
Minulle on joskus kerrottu, että kaviokuumeherkän hevosen päästämistä laitumelle pitäisi harkita tarkasti. Vatsahaavaherkän hevosen arki taas pitäisi tehdä mahdollisimman stressittömäksi eikä siltä saisi pantata ruokaa eikä juomaa, edes aitauksessa. Tällaisten hevosten ruokintaan liittyy monia pieniä juttuja, joissa pitkän linjan hevosammattilaisten kokemusta ei voi korvata minkäänlaisella kirjatiedolla, blogikirjoituksella tai naapurikarsinan ohjeella. Onnekseni selvisin hevoseni kanssa noilla edellämainituilla ohjeilla. Tinttikin sai aina vihreää.
Kaverin seura lisää hevosen hyvinvointia. Toki se myös lisää hevosen loukkaantumisriskiä ainakin aluksi, mutta pitkällä tähtäimellä toistensa läheisestä seurasta nauttivat hevoset riekkuvat vähemmän kuin yksin pidettävät. Hevoset kun kuitenkin ovat laumaeläimiä hintalapustaan riippumatta ja jokaisen hevosenomistajan on varauduttava naarmuihin ja ruhjeisiin. Ontumiakaan ei voi täysin estää. Ei se ole hevosten kanssa sen kummempaa kuin lastenkaan kanssa: rapatessa roiskuu ja joskus pitää pysyä vuodelevossa. Se yksi kuumeeton päivä sairauden päälle vain tuppaa unohtumaan turhan helposti. Tintti joutui olosuhteiden pakosta yhdessä vaiheessa tarhaamaan yksin ja se suretti minua kovasti.
Hevonen on kallis eläin ylläpitää ja se ostetaan lähes poikkeuksetta siksi, että sen kanssa voidaan harrastaa. Minusta on ihan järkyttävän epäreilua, että kilparatsastajat haukkuvat pihapollejen pitäjiä lepsuiksi kukkahattuilijoiksi, jotka taas puhuvat eläinrääkkäyksestä aina, kun joku mainitsee sanan kilparatsastus. Jokainen kuitenkin pitää hevostaan niin, että se tuottaa suurimman mahdollisen henkisen tyydytyksen hänelle itselleen. Toinen saa sen maastoilusta, joku toinen kilparatsastuksesta. Kummassakaan tapauksessa ei ole kiveenhakattua, että hevonen kärsii tai on kärsimättä. Jos olisikin olemassa joku viisasten kivi, mutta kun sellaista ei ole. Yhden hevosen kanssa toimivat ratkaisut eivät välttämättä toimi jonkun toisen hevosen kanssa.
On hirveän vaikea tietää vieraiden hevosten (mielen)terveydestä mitään. Toisten hevoseomistajien panettelu itseään korottamalla on sitä paitsi hyvin rumaa.
Minulle on joskus kerrottu, että kaviokuumeherkän hevosen päästämistä laitumelle pitäisi harkita tarkasti. Vatsahaavaherkän hevosen arki taas pitäisi tehdä mahdollisimman stressittömäksi eikä siltä saisi pantata ruokaa eikä juomaa, edes aitauksessa. Tällaisten hevosten ruokintaan liittyy monia pieniä juttuja, joissa pitkän linjan hevosammattilaisten kokemusta ei voi korvata minkäänlaisella kirjatiedolla, blogikirjoituksella tai naapurikarsinan ohjeella. Onnekseni selvisin hevoseni kanssa noilla edellämainituilla ohjeilla. Tinttikin sai aina vihreää.
Kaverin seura lisää hevosen hyvinvointia. Toki se myös lisää hevosen loukkaantumisriskiä ainakin aluksi, mutta pitkällä tähtäimellä toistensa läheisestä seurasta nauttivat hevoset riekkuvat vähemmän kuin yksin pidettävät. Hevoset kun kuitenkin ovat laumaeläimiä hintalapustaan riippumatta ja jokaisen hevosenomistajan on varauduttava naarmuihin ja ruhjeisiin. Ontumiakaan ei voi täysin estää. Ei se ole hevosten kanssa sen kummempaa kuin lastenkaan kanssa: rapatessa roiskuu ja joskus pitää pysyä vuodelevossa. Se yksi kuumeeton päivä sairauden päälle vain tuppaa unohtumaan turhan helposti. Tintti joutui olosuhteiden pakosta yhdessä vaiheessa tarhaamaan yksin ja se suretti minua kovasti.
Hevonen on kallis eläin ylläpitää ja se ostetaan lähes poikkeuksetta siksi, että sen kanssa voidaan harrastaa. Minusta on ihan järkyttävän epäreilua, että kilparatsastajat haukkuvat pihapollejen pitäjiä lepsuiksi kukkahattuilijoiksi, jotka taas puhuvat eläinrääkkäyksestä aina, kun joku mainitsee sanan kilparatsastus. Jokainen kuitenkin pitää hevostaan niin, että se tuottaa suurimman mahdollisen henkisen tyydytyksen hänelle itselleen. Toinen saa sen maastoilusta, joku toinen kilparatsastuksesta. Kummassakaan tapauksessa ei ole kiveenhakattua, että hevonen kärsii tai on kärsimättä. Jos olisikin olemassa joku viisasten kivi, mutta kun sellaista ei ole. Yhden hevosen kanssa toimivat ratkaisut eivät välttämättä toimi jonkun toisen hevosen kanssa.
On hirveän vaikea tietää vieraiden hevosten (mielen)terveydestä mitään. Toisten hevoseomistajien panettelu itseään korottamalla on sitä paitsi hyvin rumaa.
Kommentit
Lähetä kommentti