tiistai 17. toukokuuta 2016

Hengaillaan kentän laidalla

Tiedän yhden hevosen, joka on aika vaikea ratsastaa avuille. Se on jäykkä ja ehkä vähän vino. Se ei sitten millään antaisi selästä läpi eli siis tuntuisi tulevan pohkeen ja ohjan väliin. Kovin helpolla siis.

Olen nähnyt tuon hevosen selässä useita ratsastajia. Kaikki taitavia, mutta erilaisia ratsastajia. Yksi ratsastaa eleettömästi ja osaa vaatia hevoselta liikkeen koko rungon läpi. Toinen ratsastaa vaan eikä välitä muodosta. Kolmas yrittää, mutta on vähän jäykkä eikä jaksa pitää vaadettaan yllä montaa askelta putkeen. Se olen minä. Olen minä saanut siltä joskus pari pehmeää askelta pitkällisen ratsastuksen jälkeen. Se on väsyttänyt niin minut kuin hevosenkin. Meillä ei sillä tavalla perinteisesti ihan synkkaa.

Tyytyväisimmillään olen tuon hevosen nähnyt, kun sen selässä istui miellyttävän täydellisesti sen liikkeisiin mukautuva aikuinen nainen. Siis sillä tavalla istuntatuntioppikirjamainen istuja. Hevonen ei liikkunut peräänannossa, mutta sen liikkeessä oli sellaista joustoa ja letkeyttä, että se olisi saattanut hetkenä minä hihkaista, että nyt minä olen tyytyväinen. Siltähän ei vaadittu muuta kuin tahtia. Muoto olisi ollut seuraava askel.

Havainto sai miettimään, että kun viime aikoina olen salakavalasti omaksunut "vaadi sitä tekemään oikein, äläkä anna sen kusettaa" -tyylin, pitäisikö sittenkin höllätä ja antaa liekaa? Olisi mukavampaa mennä hommiin kun ei varustautuisi käymään väsytystaistelua, jonka kuitenkin ennen pitkää tulisi häviämään?

Samalla mietin, että tulee seurattua aivan liian vähän muiden ratsastusta. Pitäisi olla enemmän aikaa hengata kentän laidalla tarkkailemassa muita.

Toisten tarkkailemisesta voi oppia ja haltioitua. Tämä kuva on Apassionatasta 2016.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Aihetta sivuten

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...