Prinssi ja herne
80-90 -luvun taitteen ratsastuskoulunpitäjällä oli helppoa: satulahuovat puhdistuivat itsestään. Hevosetkin hoituivat itsestään. Jos joku varuste jätetiin ostamatta, kyllä se teini-ikäinen sen lopulta viikkorahoistaan osti edellyttäen, ettei se ollut kovin kallis. Olisin hirmuisesti halunnut hoitohevoselleni satulahuovan, jossa lukee sen nimi brodeerattuna. Se oli ihan puhdas unelma, sillä en kuuna päivänä olisi saanut vanhemmiltani rahaa sellaiseen humputukseen. "Toisten hevosille ei mitään osteta niin kauan kuin sinun ratsastustuntisi maksavat", sanottiin. Ja olihan se tietysti totta. Minä vain en kokenut, että ostan hevoselle tai sen omistajalle. Kaikki nuo ostokset olivat minun mielestäni minua varten.
Hevostarvikeliikkeen myyjä sanoi joku aika sitten, että tänä päivänä ratsastuskouluratsastajatkin hankkivat kilpailuvaatteet hyvin aikaisessa vaiheessa. Minä ratsastin 90-luvulla piirinmestaruusvoittoon lainavaatteissa. Takki oli liian iso, mutta niin sen piti ollakin, koska ei niitä vielä osattu tehdä joustavasta materiaalista. Ja jotain urheiluvaatteissa on muutenkin muuttunut. Mieheni muisteli treenanneensa korista koko teinihikiaikansa pääsääntöisesti puuvillaisessa t-paidassa. Mikä tekninen materiaali? Edustuspelipaita sentään oli isoreikäistä urheilukangasta.
Hoitohevoselle oli kuitenkin ihanaa edes joskus ostaa jotain omaa. Joku ehkä muistaa InWellin postimyyntikuvastot, joista ainakin meidän tallilla tilattiin kimpassa isonystyräisiä super-sukia ja oikeita hikiviiloja. Satulahuopahaaveni toteutui vanhasta viltistä ommellussa satulahuovassa, johon kirjailin ison F-kirjaimen. Ompelukoneen neulakin siinä katkesi ja vähän puolisalaa sen vaihdoin. Äiti olisi kuitenkin torunut, ettei niin paksua saa ommella koneella. Huomasin sen tietysti itsekin.
Kaksi viiikkoa sitte ostin Tampereen hevosmessuilta Herra Herkkikselle vihreän satulahuovan. Koska vihreä sopii sille. Koska ostoksesta tuli minulle hyvä mieli. Niin kuin sen omistajallekin. Herralla itsellään meni tietysti pasmat sekaisin, koska yhtäkkiä sillä oli selässä jotain täysin erituntuista kuin ennen.
Prinssi ja vihreä herne.
Hevostarvikeliikkeen myyjä sanoi joku aika sitten, että tänä päivänä ratsastuskouluratsastajatkin hankkivat kilpailuvaatteet hyvin aikaisessa vaiheessa. Minä ratsastin 90-luvulla piirinmestaruusvoittoon lainavaatteissa. Takki oli liian iso, mutta niin sen piti ollakin, koska ei niitä vielä osattu tehdä joustavasta materiaalista. Ja jotain urheiluvaatteissa on muutenkin muuttunut. Mieheni muisteli treenanneensa korista koko teinihikiaikansa pääsääntöisesti puuvillaisessa t-paidassa. Mikä tekninen materiaali? Edustuspelipaita sentään oli isoreikäistä urheilukangasta.
Hoitohevoselle oli kuitenkin ihanaa edes joskus ostaa jotain omaa. Joku ehkä muistaa InWellin postimyyntikuvastot, joista ainakin meidän tallilla tilattiin kimpassa isonystyräisiä super-sukia ja oikeita hikiviiloja. Satulahuopahaaveni toteutui vanhasta viltistä ommellussa satulahuovassa, johon kirjailin ison F-kirjaimen. Ompelukoneen neulakin siinä katkesi ja vähän puolisalaa sen vaihdoin. Äiti olisi kuitenkin torunut, ettei niin paksua saa ommella koneella. Huomasin sen tietysti itsekin.
Kaksi viiikkoa sitte ostin Tampereen hevosmessuilta Herra Herkkikselle vihreän satulahuovan. Koska vihreä sopii sille. Koska ostoksesta tuli minulle hyvä mieli. Niin kuin sen omistajallekin. Herralla itsellään meni tietysti pasmat sekaisin, koska yhtäkkiä sillä oli selässä jotain täysin erituntuista kuin ennen.
Prinssi ja vihreä herne.
 |
| "Mä olen erityisherkkä. Se tuntui alkuun jotenkin vihreältä." |
Kommentit
Lähetä kommentti