Avoin kirje suomalaiselle hevosurheilulle

Hyvä Suomen hevoskansa, tunnustetaan yhdessä, että meistä ei ole tähän. Me olemme liian rasittavia pystyäksemme puhaltamaan yhteen hiileen. Paskannamme omaan karsinaan ihan niin kuin hevoset ja vielä kierimme päällä. Emme itse huomaa, että olemme alkaneet haista. Lajityypillisesti ihminen ei haise eikä halua haista.

Osa meistä on käynyt ruotsalaisessa hevostapahtumassa. On ne niin hienoja, että lienee paras muuttaa Ruotsiin eikä edes yritetä samaa täällä. Pakataan tavarat vadelmaveneeseen tai hurautetaan oikeanpuoleiselle kaistalle kanaalin yli. Ei kai täällä perähikiällä nyt mikään voi onnistua, eihän? Suomalaisen kilparatsastuksenkin taso nyt vain on huonoa ihan junioreista kansainväliselle tasolle saakka. Järjestelmällinen valmentautuminen pitäisi aloittaa tosi nuorena, mutta ei meillä osata. Hiljattain ne kehittivät lapsiratsastusluokat, mutta ne pilaavat nuoruuden, elleivät lasten vanhemmat siihen kykene ilmankin. On sairasta, että vanhemmat toteuttavat haaveitaan lastensa kautta ja korvaavat rakkauden rahalla. Vaikka rahaa meillä pitäisi olla kansainväliseen menestykseen. Siksi ne isossa maailmassa menestyvät. Meillä ei osata sitäkään. Ollaan vain huonolla itsetunnolla varustettuja.

Täällä tosiaan kaikki hevostapahtumatkin ovat kalliita ja järjestelyiltään liian kotikutoisia. Hevoslehdissä ei ole ammattimaista asiaa eivätkä ne ole ammattimaisesti toteutettuja. Toimittajatkin ovat jotenkin huonoja. Myytävät hevoset tässä maassa ovat järjestään kehnoja, vaikka yleensä niistä luullaan liikoja. Suomalainen hevoskasvatus on keskeneräistä ja puuhastelua. Valmennuksesta ei voi edes puhua valmennuksena. Eikä suomalaisissa oppilaitoksissa voi mitään oppia, ulkomaille pitää mennä paskaa lappamaan; siellä sekin osataan tehdä tyylikkäämmin ja tehokkaammin.

Menestyä voi vain, jos on rahaa, mutta jos on rahaa, ei voi olla oikeasti lahjakas. On vain saanut liian hyviä hevosia. Nuoriso on pullamössöä ja saanut kaiken helpolla, mutta vanhojen tavat ovat vanhentuneita. Kukkahattutädit pilaavat hevosensa, mutta niin tekevät myös osaamattomat teinit ja ne 70-luvulle jymähtäneet vanhat jäärät. Ravimiehetkin pilaavat hevoset, ajattelevat vain rahaa, mitä niillä ei ole. Lännenratsastus pilaa hevoset. Karsina ja pihatto ovat pelkkää pään silittelyä. Purukuivitus tappaa karsinahevosia.

Hevonen pitää voida teurastaa, mutta hevosta ei saa syödä, koska hevonen on ystävä. Kallis varuste on paha, koska sillä yritetään korvata puutteellista ratsastustaitoa. Älä järjestä liian kallista tapahtumaa, koska kukaan ei tule, mutta liian halpa tai ilmainen tarkoittaa, ettei siellä ole mitään nähtävää. SRL on turha. Jäsenmaksut menevät haaskuuseen. Valitetaan, ettei ole hyvää hevosmediaa, mutta sitten kun joku sellaisen kehittää, se haukutaan kaupalliseksi paskaksi. Kaikki halutaan ilmaiseksi, mutta mainokset ärsyttävät.

Me haukumme toisiamme samalla kun valitamme, että me emme osaa kannustaa toisiamme. Minäkin tässä haukun teitä ja itseäni. Olen huonolla itsetunnolla ja kateudella varustettu tuulipukuun pukeutunut lähiömutsi enkä muuksi tule. Olenko muka jotenkin parempi? En osaa edes ratsastaa enkä ymmärrä sitä itse.

Parasta suomalaiselle hevosurheilulle olisi siis se, että ne viimeisetkin, jotka vielä yrittävät jotain positiivista, ymmärtäisivät alkaa haukkua toisiaan. Että ihan oikeasti pistettäisiin vain kaikki pillit pussiin. Lopetettaisiin sekä hevoset että niistä kirjoittaminen. Eihän meistä nyt voi koskaan mitään tulla. Hyväksytään se ja juostaan vapauteen: Ruotsiin. Saksaan. Englantiin. Yritetään sen verran käydä kouluja, että vähän kieltä opittaisiin.

Paitsi että suurimmalle osalle meistä boksin ovi pysyy kiinni ja paskaa on joka nurkassa. Eikä mikään virallinen taho voi puuttua. Siinä valkoinen lihansyöjä muuttuu alta aikayksikön kusesta keltaiseksi.